Me seisotaan hattu kourassa maailman reunalla

Huomenna mä lähden kotiin. Sanoo lääkäri mitä tahansa, mä lähden. Verikokeiden tulokset tulevat kai aamulla ja sen jälkeen häivyn. Syön vatsan täyteen sitä pahaa puuroa, pakkaan tavarani ja pyydän Laurin hakemaan minut.

Mä vihaan ihmisiä. Mä vihaan kaikkia muita paitsi Lauria. Mä tahdon kotiin piiloon, mä tahdon tuhista Laurin kainalossa ja olla silitettävänä. Mä tahdon sulkea puhelimen ja maata peiton alla. Mä tahdon katsoa televisiota ja syödä omenia.

Päästäkää mut vaan nyt pois täältä. Kello käy niin hitaasti, etten kestä. Onneksi sitä sai edes kääntää yöllä tunnin eteen päin.

Tämän parempaa ei nyt irtoa. Ihan hävettää tämä blogi taas. Kohta kukaan ei jaksa lukea, kun ei minulla ole mitään sanottavaa.

Odotan vain pääseväni pois. Pois tästä huoneesta, pois sairaalasta. Pois maailmasta.

Mun  on paha olla.

Mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka

En pidä sairaalan äänistä, en lainkaan. En pidä kanyylista kädessäni, enkä pidä tippapussista telineessä. En pidä aamupuurosta, enkä hoitajasta, joka sen tuo. En pidä sairaalavaatteista. En pidä huonetoverini kuorsauksesta. En pidä edes tästä huoneesta.

Minä tahdon kotiin.



Koko käsi on jo nyt mustelmilla, kun eivät ne meinanneet löytää edes verisuonia minusta. Voin vain kuvitella, miltä se näyttää, kun kanyyli revitään irti. Antais mun vaan olla!

Ne tais ottaa vertakin multa jossain vaiheessa, mä vaan olin vähän unessa silloin. Mä en tykkää, että mun verta tarkkaillaan. Antais mun olla, päästäis mut kotiin.

Kipu on vaan tuntemus, ambulanssi on vaan kuljetus

Sairaalassa taas.

Mä menin vain pikaisesti käymään päivystyksessä, kun oli vähän huono olo ja täällä sitä ollaan. Ne otti mut sisään, vaikka kuinka yritin vastustella. Palvelu pelaa ja ruokaa on vaikka muille jakaa, ihan jees. Pitävät mua kai viikonlopun yli, se ei ole yhtään jees. 

Eilen olin Laurilla käymässä, tarkoitukseni oli kai jäädä yöksi, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. En ehtinyt edes olla kauaa, kun hän jo kysyi, että mikä minulla on. Kielsin aluksi minkään olevan vialla, mutta romahdettuani lattialle pakotti hän minut päivystykseen ja tuli jopa mukaan.

Siitä puheen ollen... Niin ei ole käynyt koskaan aikaisemmin, siis että hän olisi tullut päivystykseen kanssani, varsinkaan vapaaehtoisesti. Hän ei ole tahtonut vierailla sairaalassa, eikä etenkään tulla päivystykseen ja nyt hän oikein pakotti minut sinne. Ehkä hän sittenkin on tosissaan kanssani, vihdoin. Ja on hän kai muuttanut jo Facebookin parisuhdestatuksensakin pois sinkusta. 

 Lauri kävi tänäänkin, mutta isää kielsin tulemasta. Lauri sanoi minun näyttävän pahalta. Hän oli huolesta sekaisin, näin sen kyllä.

"Älä turhaan esitä vahvaa, kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet. Sano vaan niin kuin asiat on, mitäs tässä kiertelemään. Mä näytän paskalta ja mun olo on paska, mut ei tähän kuole. Kai... Ja jos vakavia ollaan, niin ei sekään nyt niin huono vaihtoehto olis. Mutta tuota viimeistä mä en sanonut ääneen."

On niin epäreilua, että hän joutuu seuraamaan tätä vierestä. Puhuimme kyllä siitäkin. Sanoin ymmärtäväni, jos hän ei jaksa. Sanoin, että kaipaan nyt vain rehellisyyttä ja aion olla rehellinen myös hänelle. Ja sanoin myös, että kyllä tämä tästä. Viimeistään maanantaina olen ulkona ja kaikki on hyvin.

Ja hän sanoi jaksavansa. Lupasi tehdä kaikkensa, jotta minun olisi hyvä olla. Ja minä itkin. Vähän vain ja salassa. Mutta kyllä hän sen tajusi. Minä olin onnellinen, edes sen pienen hetken.

Sun säätäessä toiseen mä rakastua taisin

Eilinen päivä oli postaamaton. Eilinen päivä oli kaaos. Ajatukset ovat yhä vain yksi suuri sykkyrä pääni sisällä, enkä oikein tiedä kuinka saisin ne kirjoitetuksi tähän. Ja silloin, jos en osaa kirjoittaa, ovat asiat oikeasti sekaisin.


En vain saa mitään järkevää tekstiä aikaiseksi, en osaa selittää kaikkia niitä tunteita ja ajatuksia, joita pääni läpi kulki.

Laurin kanssa kaikki on hyvin. Erittäin hyvin. Se on hetkellistä, muttei anneta sen häiritä.

Ja Tommin kanssa taas... Äh. Sain eilen kuulla hänen suustaan sanoja, joita en ole koskaan ennen kuullut. Hän laittaa kaiken peliin, hän tekee kaikkensa saadakseen minut. Hän on luonut täydellisen kuvan päähänsä ja on päättänyt, että minun täytyy olla osa sitä. Minä tiedän, että se ihminen on sairas. Tiedän, että se ihminen on seksin perässä ja ties mitä. Mutta tiedän myös, että siellä syvällä sisimmässä on tunteita. Ja ne tunteet kohdistuvat minuun. Kaikki vain alkaa mennä niin sairaaksi, että minua pelottaa.

Hän on muuttanut. Hänellä on yhdelle ihmiselle aivan liian suuri asunto. Hänellä on uusi auto ja valtavan suuri pankkilaina. Ja hän on sinkku. Hän tahtoo minut täyttämään sen tyhjiön, joka hänellä on. Koko kuva on muuten valmis, mutta vain yksi pala puuttuu. Se pala olen minä.

Pääni räjähtää. Kuinka torjua ihminen, joka niin sairaalla tavalla luo itselleen illuusiota täydellisyydestä?

Kaikki on niin kieroutunutta. Kaikki on sairasta. Ja hänen kerrottuaan siitä kaikesta, minä tuhoan sen hänen täydellisyytensä. Pelkään, että hänen päässään naksahtaa lopullisesti. Pelkään, että hänestä tulee hullu ja hän alkaa vainota minua. Ja pelkoni on kovaa vauhtia käymässä toteen.

Eilen Laurilta kotiin lähtiessäni oli puhelimessani kolme puhelua ja seitsemäntoista viestiä. Jokainen Tommilta. Jokaikinen.

Hän tahtoo minut osaksi sitä illusiota. Hän tahtoo minut omakseen. Mutta minä en tahdo enää. Tahdon olla Laurin. Ja minua pelottaa.

Pelkään, että kun Tommi ymmärtää, etten tosiaan tahdo häntä, hän tekee jotain itselleen. Pelkään sitä ihan todella. Tänään aamulla pakokauhun vallassa vastasin hänelle pitkästi. Kirjoitin ajatuksiani ja tunteitani, eikä hän vastaa minulle enää...

Am I wrong for thinking that we could be something for real?

"Mä tiedän, että sä tahdot leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa taas. Ja mä tiedän, että mä käytökselläni vain innostan sua, autan sut sun tavoitteesees. Mut ymmärrä rakas, että mä en tee sitä tän jälkeen enää. Kaikella on rajansa ja se raja on nyt tullut vastaan. Tän viestin mä lähetän vielä sulle ja sit se on siinä. Sit on sun vuoro. On sun vuoro ottaa yhteyttä - tai olla ottamatta.

Mä en ymmärrä miten tää meni taas tähän. Ensin kaikki on täydellistä ja sit yhtäkkiä boom ja kaikki leviää käsiin. Sä laitat kaiken mun syyks, sä et ymmärrä tehnees mitään väärin. Sua suututtaa, että mä raivoan sulle, eikö niin?

Tajuatko sä rakas, miks mä raivoan? Sä et tajua. Se on se ongelma. Mä raivoan, koska sä petit mun luottamuksen taas kerran. Me ollaan puhuttu siitä niin monesti ja sä väität tajuavas, mutta teet saman aina vaan uudelleen. Sä lupaat tulla ja sit sä yhtäkkiä vaan katoat. Lyöt luuria korvaan ja seuraavana päivänä naureskelet viettänees hauskan illan frendien kanssa. Tiedätkö sä mitä? Mulla oli myös helvetin hauska ilta. Mulla oli hauska ilta, kun mä ensin kulutan tunteja meikatessa ja valitessa vaatteita ja sen jälkeen mä kulutan tunteja odottaen sua. Odottaen jotain, mitä ei tuu koskaan tapahtumaan. Samalla kun sä pajautat frendies kanssa, mä istun yksin kotona ja tuijotan kelloa. 

Seuraavana päivänä kun sä vihdoin vastaat puhelimeen, mä suutun. Mä huudan ja itken ja sä lyöt luurin korvaan. Lopetat vastaamisen, et ota enää mitään kontaktia.

Sä et vaan voi paeta noin. Sä et voi jättää kaikkea tähän. Sä et voi kaataa kaikkea mun niskaan. Mä tuun hulluks. Mä tarvitsen sua, mä rakastan sua. Meidän täytyy puhua, meidän täytyy korjata kaikki. Mut mä en tiedä tahdotko sä enää..."

There are no happily ever afters

Silly girl, fairytales aren't real.

There are no prince charmings or magical pumpkins.

But most importantly there are no happily ever afters.

Se oli nyt kai Laurin kanssa sitten tässä. Hän ei vastaa puheluihini eikä viesteihini, hän ei tahdo puhua. Viikonloppuna kaikki oli täydellistä ja sitten yhtäkkiä kaikki oli taas pilalla. Jos vain olisin ollut hiljaa ja valittamatta, olisimme vielä onnellisesti yhdessä. Mutta ei. Nyt istun yksin kotona, itken ikävääni ja tulen hulluksi, kun en tiedä mitä tapahtuu.

Mä en jaksa tätä jatkuvaa vuoristorataa. En Laurin suhteen, enkä minkään suhteen. 

Nyt ei irtoa enempää ajatuksia. Niitä ei vain ole. On vain kyyneleitä. Loputtomasti kyyneleitä.

Mä ihmettelen vaan, mikä saa sut aina palaamaan

Multa kysyttiin jo sähköpostilla äsken, että olenhan mä vielä elossa. Oli sitten pakko tulla ilmoittamaan, että täällä ollaan.

Edellinen teksti herätti muutenkin melko paljon kysymyksiä, joihin vastasin sen kommenteissa mahdollisimman selkeästi.

Eipä minulla nyt oikeastaan muuta, samoilla silmillä mennään kuin eilenkin ja sellaista. Uni ei tullut ja tuskin tulee vielä hetkeen. Laurin kanssa kaikki on taas ainakin hetkellisesti poikki, Tommi ei vastaa puhelimeen ja minä olen yksin.

Ei tässä nyt mitään lopullisia juttuja olla tekemässä, hetkelliset notkahdukset vain tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Ajatus ei kulje, joten palataan myöhemmin toivottavasti jo paremmilla mielin.

Ps. Tsekatkaahan ask.fm, vastailin äsken muutamaan juttuun siellä ja lisääkin kysymyksiä olisi kiva saada!

Mut pidinkö mä kiinni liian tiukasti vai enkö tarpeeksi?

Jos olisin rohkeampi, julkaisisin pian tekstin, jonka kirjoitin aiemmin tänään. Kävelisin keskustaan ja laittaisin postiin muutaman etanakirjeen. Kävisin vielä kerran istumassa samalla penkillä, jossa olen viimeisen vuoden aikana istunut ehkä jopa enemmän kuin koulussa. Ja sen jälkeen lähtisin moikkaamaan mummoa ja Tommin vauvaa sekä tyttöystävää.

Mutten ole tarpeeksi rohkea.

Olen niin luuseri, etten osaa edes kuolla.

Venaan kynnysmatol postiluukun tykönä et voisko ne tulla jo vihdoin käymään

Aamutaivas on ah niin harmaa, etten millään jaksaisi nousta ylös. Menee tämäkin päivä varmasti taas siihen, että makaan peiton alla ja jumitan bloggerissa. Olisi edes ollut sitä koulua, niin olisi ollut vähän-niin-kuin-pakko nousta.

En mä edes tiedä miks mä olen vapaapäivänä tähän aikaan hereillä. Ai niin joo, sen takia, että mun mies on kadonnut ja se ahdistaa mua. Kyllä se sieltä soittaa ja esittää, ettei mitään ole tapahtunut. Ongelma sivuutetaan täysin ja asioista ei puhuta. Niin tämä suhde toimii. Hienoa, eikö?

Mä en ole edelleenkään ottanut yhteyttä siihen Tommiin. Mut eipä sen niin väliä, tuskin se edes muistaa mun luvanneen soittaa. Soittaahan se sitten tänne, kun tahtoo seksiä. Kun tahtoo.

Kohta kun mä klikkaan tota 'julkaise' nappia, niin mulla on sen jälkeen kaks vaihtoehtoa. Ykkönen on se, että mä laitan musiikit soimaan, meikkaan ja puen päälle ja lähden johonkin tekemään jotain epähyödyllistä. Vaihtoehto kaksi on se, että laitan musiikit soimaan, makaan tässä alusvaatteissani ja teen samaa vielä kolmeltakin.

Yritän kovasti toteuttaa tuon ykkösen, mutta luulen, että tulen illalla kertomaan teille toteuttaneeni vaihtoehdon kaksi.

Nyt on viimenen tilaisuus sanojen takana seistä

Sanat ei merkitse mitään, jos niitä ei todista todeks teoilla.

Se on niin ailahtelevainen, että mä en kestä!

"Sun täytyy nyt lähteä, mä tuun teille kuudelta."

No mitäs vittua.

Melkein kuus tuntia sen jälkeen mä löydän itseni miettimästä, että missähän helvetissä se mies oikein on.

Mä soitan, ja se lyö luuria korvaan.

Yks sana. Kukka.

Miks mä löydän itseni tästä tilanteesta kerta toisensa jälkeen?

Me kestäisimme toisiltamme mitä tahansa

Jännät fiilikset.

Mä oon ollu Laurilla eilisestä asti ja täällä mä vieläkin kyyhötän. Pakotin sen äsken kauppaan metsästämään jotain ravitsevaa mulle ja valloitin tietokoneen itselleni.

Mä en oikein osaa olla onnellinen enää. En mä osaa tuntea mitään. Mun piti soittaa eilen Tommille, mä lupasin sen sille ja arvatkaa soitinko... Kyllä mä muistin sen kokoajan, mutta ei vaan ollu sellanen olo. Nyt mä olen se, joka pettää niitä lupauksia.

Pelkään et joku päivä peilistä katsoo sun kaltainen

Mä olisin tahtonu laittaa viestiä, mut ei sekään enää onnistu, kun sen puhelin ei vaan tahdo vastaanottaa niitä. 

Mulla ei kai oo huomenna koulua, enkä mä oikein tiedä mitä mä aion tehdä. Oon käyny siellä viime aikoina niin tunnollisesti, että mua hämmentää kun mun rutiinit yhtäkkiä hajotetaan noin radikaalisti. 

Laurilla on punainen kattolamppu. Se on mun mielestä tosi nätti, mut vähän turhan tyttömäinen. Saman värinen, kun mun sukat.

Mun ruokalähetti saapuu nyt, joten täytyy lopetella tähän. Tiivistyksenä tähän loppuun siis: ihan hyvää kuuluu, vaikkei sitä koskaan pitäisikään sanoa ääneen.
 

Juoksen kaduille, huudan maailmanloppua

Loppuis vaan koko maailma. Räjähtäis paskaks tuhoten meidät kaikki. Tää on niin kieroutunut ja sairas koko paikka ettei mitään järkee.


Mulla ei oo rahaa edes ruokaan ja samaan aikaan joku jossain muualla pyyhkii perseensä tonnin seteleihin.

Mä en osaa enää edes olla surullinen mistään, mä oon vaan yksinkertasesti niin kyllästyny kaikkeen.

Lauri ei vastaa, Tommikaan ei tuu paikalle valkosella ratsullaan pelastamaan mua. Jos mulla olis edes euro, mut kun ei.

Tässä mä istun kalliilla tuolilla kirjoittaen kalliille koneelle tekstiä, mut silti kaikki on ihan päin vittua.

Jos mä vaan jaksaisin sinnitellä sinne täysikäisyyteen asti... Mut nyt musta tuntuu, että mä kuolen nälkään sitä ennen.

Miks kaikki ihmiset kohtelee mua kuin paskaa? Miks mulla ei oo ketään, keneen mä voisin luottaa? No koska muhun ei voi luottaa. Koska mä olen huono ihminen. Tän on tarkoitus mennä just näin. Karma koskaa kaiken mulle tappamalla mut hitaasti ja tuskallisesti.

Miltä tuntuu olla se joka aina kohdataan pohjalla?

Perjantai ja kaks siideriä pitää mut hengissä. Niiden voimalla mä jaksan eteen päin. Ne on mun ainoa energianlähde tällä hetkellä. Tykkäisin mä ehkä enemmänkin juoda, mut kohtuu kaikessa. Enkä mä Tommiltakaan litroittain sitä siideriä saa.

No, nyt on sitten lauantai. Selailen netistä paikkakuntamme ruoka-avustuspaikkoja ja valitan kurnivaa vatsaani. Silloin kun on ruokaa, ei oo nälkä ja nyt kun sitä ei taas ole, niin tuntuu että kuolee. Ja kuoleehan tässä ajan myötä, jos sitä ruokaa ei saa.

Koulussa tulee aina arkisin syötyä ja se pitää mut hengissä, mutta entäs nää viikonloput? Ja mulla ei kai oo ens viikolla kuin muutama päivä koulua, joten niillekin päiville täytyis kehitellä jotain. On mulla kyllä pari tyyppiä, kenelle soittamalla mä pääsisin heidän luo syömään, mut onhan se nyt noloa. En mä tahdo kenellekään myöntää, että mulla ei oikeesti oo rahaa edes nuudeleihin.

Eilisen hyvät fiilikset lähti samalla oven avauksella, kuin nälkä saapui. Joka helvetin päivä saa tehdä kaikkensa oman selviämisensä eteen ja mä alan olla kyllästyny siihen.

Tänään mun piti nähdä Lauria, mutta se ei vastaa puhelimeen. Makaa kai krapuloissaan kotonaan. Siinähän makaa, en mä olis jaksanu sinne raahautua kuitenkaan, eikä mulla edes ole rahaa bussiin. Tommille yritin myös soittaa ja kysyä, että sattuisko se kokkaamaan jotain tänään, mut ei sekään vastaa. Eikä se olis päästäny mua sen kämpille, Sallalla on avain sinne taas.

Joten mä taidan siispä kuluttaa mun lauantain kävelemällä ympäriinsä etsimässä pulloja ja jos hyvä tuuri käy, saan illalla jopa ostettua paketillisen nuudeleita.

On tää elämä hienoa.

Aurinko kasvoilla

Voi voi, kiva perjantai!

Mekossa kukkien kuvia ja aurinko kasvoilla. En pistäisi pahitteeksi, vaikka se taivaallakin meitä moikkaisi. Kivan väriset kengät ja loskaa maassa. Kyllä se kesä sieltä vielä tulee.

"Voi kun sä olet kaunis tänään!"

Itketti vähäsen, ilosta.

Kasvissosekeittoa ja tuoretta leipää vatsa täynnä.

Laurillakin on hyvä mieli tänään, vaikkemme ehtineetkään nähdä.

Tommia vähän väsytti, mutta jaksoi hänkin hymyillä.

Muutama siideri, ei humalaan asti kuitenkaan. Kivaa musiikkia ja seinille juttelua. Uusi matto ja nauravat kasvot.

Ehkä mä katson vielä jonkin leffankin aikani kuluksi. Huominenkin on kiva, uskon niin.

Onhan teilläkin hyvä perjantai? Toivon ainakin niin!

En tahdo olla yksin, sua täällä tarvitaan

Tässä sitten unta odotellessa kirjoitinkin tämän Lauriin liittyvän tekstin jo nyt, kertokaahan ihmeessä kommenttiboxiin, että mitä ajatuksia se teissä herätti!

Eilen kirjoitin mietteitäni liittyen Tommiin, kun se asia herättää teissä paljon epäilyksiä aina silloin tällöin. Suvilta sain loistavan ehdotuksen, että voisin kirjoittaa saman tyyppisen tekstin Laurista ja nyt olisi sen vuoro.

"Voitko sä nähdä itselläsi tulevaisuutta Laurin kanssa? Lapsia? Yhteistä kotia? Avioliittoa?"

 Minä en tosiaan tiedä. Silloin kun meillä menee hyvin, niin kyllä. Kai se on vähän typerää ajatella, että joku teini-ihastus voisi tosiaan johtaa perheen perustamiseen, mutta ei se mahdotonkaan ajatus ole. Uskon, että jos asiat menevät parhaalla mahdollisella tavalla, niin yhdessä tässä ollaan vielä pitkään. Se kuitenkin vaatisi paljon sekä minulta, että etenkin Laurilta.

Ensimmäinen edellytys tälle kaikelle on se, että kukka jää pois kuvioista. Ei välttämättä kokonaan, mutta ainakin pois joka päiväisestä ja joka viikkoisestakin elämästä. En minä voi lähteä lapsia tekemään ihmisen kanssa, joka pajauttelee aina työvuoron päätyttyä. En minä voi laskea koko elämääni sellaisen ihmisen varaan.

Toinen juttu taas liittyy opiskeluihin. Olemme luultavasti samana vuonna suuntaamassa jatko-opintoihin, mutta ratkaiseva kysymys on se, että mihin. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että meillä ehkä on jopa mahdollisuus päätyä samaan kaupunkiin, jos kaikki menee täydellisesti. Lauri tahdoo opiskelemaan sinne ja myös minun haaveeni alkavat vihdoin hahmottua sille suunnalle. Tie siihen pisteeseen ei kuitenkaan ole niin suora. Kouluun kun ei niin vain mennä, vaan täytyy odottaa se hyväksytty opiskelupaikka, eikä siitä ole mitään varmuutta, että se on molemmilla samassa kaupungissa. Sen kuitenkin tiedän, että jos en saa mitään jatko-opiskelupaikkaa ja Lauria onnistaa, niin hänen peräänsä minä suuntaan.

Näiden hankaluuksien lisäksi monen muunkin asian täytyy muuttua, mutta eivätköhän ne hoidu ihan ajan kanssa. Minun täytyy aikuistua, kuten myös Laurin. Emme me vielä tässä tilanteessa pystyisi asumaan yhdessä, yhteenottoja tulee vain yksinkertaisesti liikaa. Vaikka olenkin silloin tällöin pitkiäkin aikoja Laurin kämpillä, niin en silti usko, että osaisimme sietää toisiamme kokoajan. Vaikkei yhdessä asuminen tarkoitakaan sitä, että ollaan kahlittuja toisiimme, niin kyllä fakta vain on se, että silloin tulisimme näkemään toisiamme paljon enemmän, kuin nyt. Siihen emme vain  vielä kykenisi ja sen asian täytyy muuttua.

Kaikista vaikeuksista huolimatta tahdon silti olla positiivinen. Ei suhteessa ole mitään järkeä olla ajatellen joka aamu ensimmäisenä "joo, eiköhän me erota tässä vuoden sisällä". Tahdon nähdä tulevaisuuden hyvässä valossa, sillä ei tätä elämää muuten jaksa. Ehkä meistä tulee joskus vielä jotain suurempaakin, ehkä ei. Vain aika näyttää.

Meistä ei ollut enempään

Jotenkin on helpompi uskoo kohtaloon, 
et näin pitikin käydä, 
kuin hyväksyy, 
et meistä ei ollut enempään.

En saa selvää tunteistani Tommia kohtaan. Häneen liittyvät tekstit herättävät teissäkin epäilyksiä, niin otan asian nyt sitten taas kerran puheeksi ja sanon kaiken rehellisesti, juuri kuten ajattelen.
 

En tahdo seurustella Tommin kanssa. Vaikka minulle tarjottaisiin sitä mahdollisuutta nyt, en suostuisi. Vaikka siitä ei seuraisi mitään ongelmia, niin en. En osaa kuvitella häntä kumppanina enää. En osaa kuvitella meitä asumaan saman katon alle, enkä tosiaan osaa kuvitella meidän näköisiä lapsia. En usko, että voisin koskaan luottaa niin paljon, että siitä tulisi mitään. Enkä usko, että voin koskaan rakastaa muuten, kuin ystävänä. En usko voivani himoita häntä enää.

Hän on rikkonut minut niin monesti, että vaikka olen antanut anteeksi, en voi koskaan unohtaa. En pääse irti niistä muistoista. Ne haavat, jotka hän minuun jätti, eivät umpeudu koskaan. Mutta olen oppinut elämään niiden kanssa.

Vaikka tiedän, etten tahdo häntä enää, niin silti toisinaan mietin, että mitä jos. Mitä jos kaikki olisi mennyt toisin? Mitä jos hän olisi valinnut minut Sallan sijasta? Missä me olisimme nyt, miten meillä menisi? Vai olisiko meitä enää edes? Olisinko itse nyt samassa tilanteessa, kuin Salla on?

Turha niitä on pohtia. Tommi on minulle rakas ystävänä, mutta ei muuten.
"Älä koskaan sano ei koskaan" ja niin edelleen. Voisin kuitenkin sanoa, että tuskin meistä tulee ikinä mitään. Tuskin tässä elämässä.

Ehkä ois helpompaa olla, jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä, vaan tähdenlentoja

Lähden tänään takaisin. Takaisin kotiin, takaisin kaaokseen. En saanut nukuttua viime yönä oikeastaan ollenkaan ja neljältä nousin ylös. Avasin puhelimen ja aloin käydä läpi saapuneita viestejä ja puheluja.

Tommilta yksi puhelu ja kaksi viestiä. Ensimmäisessä lukee vain "pääsitsä perille ja onks kaikki ok?" Toinen viesti onkin pidempi, mutta samoja juttuja siinäkin kysellään. Hän kertoo olevansa aina tukenani niin rahallisesti, kuin muutenkin. Minun ei tarvitse maksaa takaisin, hän kuulemma on velkaa minulle. Hah, maksan kuitenkin, muuten hän alkaa kiristää minua niillä rahoilla aikanaan. Eipä mitään erityistä siis, mutta täytyy kai silti ilmoittaa tänään hänelle, että missä mennään. Onneksi meillä on nyt kaikki edes jollainlailla hyvin.

Seuraavat viestit ovatkin Laurilta. Ihme, että hän on kaivannut. Kuuden puhelun lisäksi olen saanut viisi viestiä, joissa kysellään onko kaikki hyvin, missä minä olen ja niin edelleen. Vastaan samantien.
"Mä otin vähän hermolomaa ja lähdin. Kaikki on ihan jees, mä tulen takaisin kai tänään. Soitan kun oon kotona, niin nähdään. Meidän täytyy puhua."
Kai minullakin on oikeus kuurupiiloilla, kun hänkin tekee niin. Nyt hän kauhuissaan käy läpi niitä vaihtoehtoja, mistä minä haluaisin puhua. Ei, ei ole mitään yksittäistä asiaa. Tahdon vain puhua kaikesta. Meistä ja meidän olemassa olosta. Olemmeko me 'me' vai emme? Kai me olemme. Ainakin minun puolestani ja ainakin yhteydenottojen määrästä päätellen myös hänen puolestaan. Vaikken sitä itselleni tahtoisi myöntääkään, niin minulla on ikävä.

Ja sitten on vuorossa se osuus, mitä en olisi tahtonut kohdata. Kolme puhelua faijalta. Vain yksi viesti lisäksi.
"Neiti vois ilmoitella, että onko hengissä vielä..."
 Juu juu, hengissä tässä ollaan.  Täytyy soittaa faijalle sitten, kun olen päässyt kotiin.

Nyt alan pakata vähäisiä matkatavaroitani takaisin reppuun ja sen jälkeen alan lukea juna-aikatauluja. On minulla jo vähän ikävä kotiin, mutta tiedän, että sinne päästyäni olen toista mieltä.

Seuraava päivitys tulee luultavasti kun olen päässyt kotiin ja minulla on luonnoksissakin teille jotakin, joten eiköhän me jatketa vielä tämän päivän puolella. Moikka!

Se kaikki, minkä varaan me laskettiin, siruina jalkojen alla

Ainoa tavoitteeni tässä elämässä on pystyä selittämään ihmisille se, millaisena minä näen maailman. Minulla on loppumaton tarve selittää. Tiedän, ettei kukaan muu näe asioita näin ja tahdon muuttaa sen. Tahdon tulla ymmärretyksi, tahdon sanoa sanottavani.

En tahdo enää olla se, joka jää muiden jalkoihin. En tahdo olla lytättynä maahan, en tahdo seisoa toisten varjossa.

En koskaan ole paras. Aina on joku, joka on minua parempi. Oli kyse sitten äidinkielen kirjoitelmasta tai liikuntatunnin juoksukilpailusta, aina joku on parempi. Oli kyse ihmissuhteista tai sosiaalisista taidoista, aina joku on parempi.

Minua ahdistaa. En osaa kirjoittaa, en osaa selittää mitä tunnen nyt.

Olen sekaisin. Jätin elämäni ja pakenin ja nyt minua ahdistaa se, mitä kotikaupungissani on meneillään tällä hetkellä. Minua ahdistaa suljetussa puhelimessa minua odottavat puhelut. Minua ahdistaa koulu ja poissaolojeni seuraamukset. Minua ahdistaa tulevaisuus.

Tekstin laatu laskee kuin lehmän häntä. En ole tässä maailmassa enää.

Voiks tää olla psykoosi? Miks mulla on tällainen olo?

Blogikin kuolee hiljalleen pois... Onko siellä enää ketään? Sanokaa jotain, tulen hulluksi.

On jotain, mitä tekisin toisin, jos voisin palata alkuun

Myöhään eilen illalla mä saavuin määränpäähäni. Kauas kaikesta, kauas murheista. Täällä mä saan olla rauhassa ja miettiä koko elämää ihan rauhassa. Tänä aamuna ensimmäistä kertaa koskaan koko elämä iski mun kasvoille. Tajusin kuluneen vuoden tapahtumat, sisäistin kaiken oikeasti tapahtuneen minulle. Sisäistin olevani itse tässä tilanteessa. Ennen olen katsonut kaikkea kuin ulkopuolisen silmin, mutta nyt vasta tajuan kaiken.

Mä en tahdo enää palata kotiin. Mä en tahdo mennä sinne, missä kaikki asiat ovat sekaisin ja huonosti. Mä en tahdo olla mä. Tahdon aloittaa uuden elämän uudessa paikassa ja uudella nimellä. Tiedän kuitenkin, etten voi pakoilla ikuisesti. Tiedän, että ehkä jo huomenna palaan takaisin sen kaaoksen keskelle.

Äh, sekavia ajatuksia.

Lauri on soittanut kolmesti, Tommikin yhden kerran. Faijasta ei oo kuulunu, onneks. Miten mä kenellekään selittäisin, että missä mä olen... Tommi on ainoa, joka tietää minun lähteneen.

Ahdistaa. En halua palata.

Junassa

Mä olen junassa. Menetin hermoni kaikkeen ja lähdin.

Lainasin Tommilta rahaa, takaisin maksusta ei kuulemma tarvitse murehtia. Maksan silti heti kun vain pystyn, vaikka pienemmissä erissä.

Laurin kanssa kaikki on sekaisin, olemme kai eronneet taas. En tiedä.

Määränpää on nyt selvillä ja yöpaikkakin jollainlailla järjestetty.

En tiedä milloin tulen takaisin, enkä jaksa murehtia sitäkään nyt.

Pikaista ja sekavaa. Yritän kuitenkin päivitellä normaaliin tahtiin, palataan taas!

Muistat varmaan kun leikittiin lapsena tulella ja oltiin varmoja kaikesta

Sain askissa kommentin, jota olen pohtinut tänään moneen otteeseen. Kommentin alkuun en ota sen enempää kantaa, siihen vastasin jo askin puolella ja asiaa on käsitelty täällä monesti. Loppu osa kommentista jäi kuitenkin mieleeni, vaikken siihen sen enempää askin puolella puuttunutkaan.

"aikuistu ada ja kohtaa todellisuus."

En mä halua. Mä en tahdo olla aikuinen, enkä etenkään elää todellisuudessa. Olisin tappanut itseni jo aikoja sitten, jos olisin antanut todellisuudelle vallan. Minulla on oma pieni fantasia maailmani, oma todellisuus, jossa minun on edes vähän parempi olla. Suurin osa ihmisistä pitää sitä sairaana tai outona, mutta ne, jotka ovat samassa tilanteessa, ymmärtävät täysin. 

Tää koko maailma on niin kieroutunut ja paska paikka, etten mä tahdo katsoa sitä ihan paljain silmin. Se olis kuin luoti silmien väliin, en mä selviäis hengissä. 

Ja miks mun pitäis esittää olevani aikuinen, kun en mä sitä ole? Miks mun pitäis edes pyrkiä siihen? Aikuisen maailma on tylsä ja vakava, miks mä tahtoisin sellaiseen? Tää elämä on nyt jo ihan tarpeeks tylsää ja vakavaa, en mä kaipaa sitä yhtään lisää. Ja kertoohan mun ikäkin, etten mä tosiaan ole aikuinen. Seitsemäntoista, seventeen. 

Joo, se siitä aiheesta. Olin vaan tulossa kertomaan, että mä selvisin mun aamuisesta koomatilasta ja pääsin liikkeelle. Kävin koulussa, kävin kaupassa ja niin joo, näin Laurin. Hän ei tosin nähnyt minua, enkä minä jaksanut tungetella. Hän istui keskustassa kahvilla kaverinsa kanssa. En näytä olevan ainoa, jota ei opiskelut tai työnteko kiinnosta. 

En taas tiedä mikä Lauria vaivaa, mutta häntä ei ilmeisesti huvita puhua kanssani, koska hän lyö luuria korvaan joka kerta, kun yritän soittaa. Soitin eilen kai kolmesti ja tänään kerran ja nyt luovutan. Ottakoon yhteyttä sitten kun kiinnostaa - jos kiinnostaa. Täällä minä olen, mutta nyt on minun vuoroni olla se, joka leikkii vaikeasti tavoiteltavaa.

Ainoo pulssi on impulssi

Vaikka mä olen kerranki saanut nukuttua, niin mua väsyttää silti. Ei jaksaisi liikuttaa mitään ruumiinosaa, ei jaksaisi puhua ja hengittäminenkin tuntuu hetkittäin ylitsepääsemättömältä.

Lauri on taas hankala, en edes jaksa ajatella sitä.

Ei mulla nyt mitenkään maailmanloppu fiilikset ole, mutta äh.

Elossa ollaan, se oli se, mitä olin tulossa kertomaan.

Lähtiessäs jotain jää taas puuttumaan

Mulla oli yövieras ja mä olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. 

Vittu. Ei vitun vittu. Mä olen ihan täys kusipää. Mä annan anteeks kerta toisensa jälkeen, katson menneisyyttä läpi sormien ja unohdan kaikki ne petetyt lupaukset. Riskeeraan kaiken ja valehtelen Laurille.

Yhden jälkeen olin yhä hereillä, uni ei tullut millään, kuten tavallista. Valvoin tuijottaen pimeyteen. Laskin lampaita ja mietin menneisyyttä. Ajattelin Tommia, Lauria ja elämääni tällä hetkellä. Ja sitten soi puhelin.
"Mä oon ihan just siinä teidän kohdalla, voinko mä tulla teille yöksi?"
Tommi. Hetkeäkään miettimättä suostuin. Unohdin kaiken menneen, unohdin kaiken tulevan ja päästin hänet sisään.

Valvoimme tunteja jutellen, joimme kaakaota ja heitimme huonoa läppää. Juoruilimme ihmisistä, emmekä välittäneet mistään paskaakaan. Puhuimme kuolemasta aivan kuten mistä tahansa asiasta. Puhuimme päihteistä ja vanhoista ryyppyilloista. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta - vitsillä tietenkin. Mietimme, missä olisimme nyt, jos kaikki olisi mennyt toisin. Itkimmekin vähän, niin minä kuin hänkin. Me molemmat olemme pohjalla. Niin, niin pohjalla. Ja esitetään, ettei olla kuitenkaan. Kaikki on ihan vitun loistavasti, vaikkei oikeasti edes ole. Puhuimme hautajaisista. Jos hän kuolisi, minä en pääsisi hautajaisiin ja päin vastoin. Eihän meidän pitäisi edes tuntea, ei kukaan tiedä meidän olevan ystäviä.

Siinä minä istuin lattialla, hän makasi ja nojasi päätään jalkoihini. Katsoi minua silmiin ja hymyili.
"Mun on ihan helvetin hyvä just nyt."
Siinä me itkimme, kuin pikkukakarat pudonnutta jäätelöään. Itkimme onnesta. Tiesin tarkalleen, mitä hän tarkoitti. Vaikka kaikki on niin hirmu huonosti meillä molemmilla, niin sen pienen hetken kykenimme unohtamaan kaiken. Sen pienen hetken olimme me.

 Nyt muistan taas, miksi taistelen kaiken eteen niin kovasti. Nyt muistan, miksi annan anteeksi kerta toisensa jälkeen. Hän muistutti minua taas siitä, että vaikkemme puhuisi viikkoihin tai kuukausiin, hän on aina siellä. Pala minusta on aina hänen mukanaan ja pala hänestä on minun mukanani.

Aikaisin aamulla, kun hänen täytyi lähteä töihin, nousivat tunteet pintaan taas kerran. Hän sanoo aina sen, mitä me molemmat ajattelemme. Hän valitsee juuri ne oikeat sanat.

"Vaikkei me tässä elämässä ollakaan me, niin jossain me ollaan. Vaikka sä olet yhdessä toisen kanssa, niin silti sun sisin on mun oma. Ikuisesti. Sä olet mun paras ystävä. Ikuisesti. Mä rakastan sua."

Hän lähti ja sulki oven perässään. Minä jäin eteiseen tuijottamaan saranoita. Miljoonat ajatukset risteilivät päässäni. En tiedä mitä tunnen. En tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Mutta sen tiedän, että hän oli oikeassa.

Mä pärjään aina, mut miten sinä? [Kannabiksesta]

En nyt sitten tiedä onko tämä niinkään mielipideteksti, vaikka niin oli aluksi tarkoitus. Asiaa kannabiksesta minun näkökulmastani jokatapauksessa!

Ennen kun muutin omaan asuntooni, minulla ei ollut mitään kontaktia huumeisiin. En tiennyt huumeista mitään, en ollut koskaan nähnyt kenenkään käyttävän huumeita, enkä osannut kuvitella kuinka laaja tämänkin kaupungin huumemaailma todellisuudessa on. Totuus paljastui minulle hiljalleen. Aluksi suljin silmäni kaikelta. En tahtonut nähdä, kun joku napsii nappeja tai polttaa pilveä. En halunnut sotkeutua asioihin, vaan annoin vain olla. Niin kauan kuin itse pysyin kuivilla, kaikki oli hyvin. En vastustanut huumeiden käyttöä, mutten myöskään ollut sen puolella. En kokenut mitään tarvetta kokeilla, vaan istuin vain sivussa. En kertonut kenellekään mitään, vaan elin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihmiset ympärilläni sekoilivat piri päissään ja seuraavana aamuna minä silitin vieroitusoireissa tärisevän naisen päälakea sohvalla.

Jossain vaiheessa meno alkoi mennä niin rajuksi, että hiljalleen erkaannuin tästä porukasta. Viime toukokuussa Tommi oli miltei koko elämäni. En keskittynyt mihinkään muuhun, kuin lääkkeisiin, alkoholiin, Tommiin ja blogiin. Siinä oli elämäni. Unohdin huumeet ja huumepiirit - ikuisiksi ajoiksi, luulin. Silloin kaikki oli vasta alkamassa.

Kesän kynnyksellä herään vieressäni mies. Sillä hetkellä en osannut kuvitellakaan mitä tuleman pitää. En tiedä olisinko ottanut hänet elämääni, mikäli olisin kyennyt näkemään tulevaisuuteen. Sitä on nyt kuitenkin turhaa miettiä, eikä se kuulu tähän. Alle vuorokauden tuntemisen jälkeen se mies sytyttää kannabisjointtia leivänpaahtimellani.
"No kun ei mulla oo tulitikkuja!"
Siinä vaiheessa en edelleenkään reagoi.
"Mitä sitten, se on vain yks jointti", ajattelen. Niin tyypillinen minä. Mietin vain hetken eteen päin. Ei sen pitänyt olla kestävä suhde, ei sen pitänyt olla mitään vakavaa.

Nyt, yhdeksän kuukautta myöhemmin luen päiväkirjamerkintääni viikon takaa. Kukka repii meitä erilleen. Minä, tyttö, joka ajatteli kannabiksen olevan mieto ja harmiton huume, näen vihdoin sen todellisuuden. Se mies keittiöstäni on muuttunut. Se 'kerran kuussa' -polttelu on muuttunut 'joka toinen päivä' -poltteluksi. Se 'vain yksi jointti' on todellisuudessa jotain ihan muuta.

Viaton pieni reissu "ostoksille lähikaupunkiin" onkin yllättäen kannabiksen haku reissu lähikaupunkiin. "Kahvit kaverin luona" on pika pössyt kaverin luona. "Pikainen tupakka ennen rattiin lähtöä" onkin kannabisjointti.

Kun lukee faktaa kannabiksesta, joka paikassa kerrotaan, ettei se koukuta. Ei varmasti, ei fyysisesti. Mutta entäs se henkinen puoli? Henkisesti se koukuttaa, panen pääni pantiksi siitä. Osaan toistaa sanasta sanaan ne lauseet, jotka kuulen rakkaimpani suusta vähintään kerran viikossa.
"Se on vain yks jointti!"
"Ei se vaikuta muhun mitenkään!"
"Sillä on vain positiivisia vaikutuksia!"

Eivät kannabiksen polttajat huomaa sitä itse. Vaikka kertoisin kantani tuhannesti, he eivät voi käsittää. Vaikka käyttäisin esimerkkejä, he eivät ymmärrä.

Itse pilven polttaminen ei ole minulle ongelma. En jättäisi ketään sen takia. Mutta se on ongelma, että se polttaja, minulle yksi rakkaimmista ihmisistä maailmassa ei suostu ymmärtämään näkökulmaani. Hän ei käsitä, miksi olen huolissani. Minua turhauttaa suunnattomasti, että sanoillani ei ole merkitystä. Hän ei käsitä, miksi tahdon lähteä kotiin hänen polttaessa. Hän ei käsitä millaiseksi hän muuttuu muutaman henkäyksen jälkeen.

Hän kääntää volumen kaakkoon, tuijottaa tyhjyyteen ja huojuu sivulta toiselle. Hän ei vastaa mihinkään, mitä sanon. Hän ei huomioi minua, hän käyttäytyy aivan kuin en olisi siellä lainkaan. Hän hymyilee yksin ja on aivan jossain omassa maailmassaan. Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää raskaasti. Tunnen hänen sykkeensä miltei katoavan, en edes tiedä onko hän tajuissaan vai ei.

"Ei se vaikuta muhun mitenkään!"

Mihin tämä vielä johtaa? Milloin en kestä enää katsoa sivusta, milloin putoan itse samaan kuiluun?

Ideoita

Askissa minulta toivottiin mielipidetekstiä yms., joten mielipidetekstin aiheita tai postaustoiveita yleensäkin saa laittaa tämän postauksen kommentteihin tai askiin http://ask.fm/adaamalia

Kestänkö sen mitä vaaditaan?

Tuijotan meitä kauppakeskuksen peilistä. Tajuan jotain, mitä kukaan ei tahdo tajuta. Minua alkaa itkettää.
"Lähdetään pois."

Me ollaan se pari, jonka kaikki kiertävät kaukaa. Me ollaan ne, keitä lasten käsketään vältellä ja katsoa pois päin. Meitä äidit lastenvaunuineen mulkaisevat pahasti ja mummot rollaattoreineen kuiskivat ilkeyksiä meistä toisilleen.

Minulla viiden sentin juurikasvu, kun ei ole varaa ostaa hiusväriä. Posket lommolla, kun ruoka ei maistu, eikä sitä ole varaa ostaa. Eiliset meikit naamassa ja lääkepäissäni horjun huterin askelin eteen päin ja roikun Laurin kädessä kiinni. Laurilla musta silmä baari-illan jäljiltä ja ylikasvanut tukka. Reikä farkun polvessa ja rähjääntynyt olemus.

"Voi tyttö raukkaa", ne kuiskii. Tekee mieli selittää. Tekee mieli kertoa, etten minä aina näytä tältä. Tekee mieli mennä kotiin suihkuun ja käpertyä peiton alle ja niin minä teen. Lauri lähtee omaan kotiinsa ja sovimme näkevämme alkuviikosta taas.

Päiväl keskityin siihen et saan ilmaa ja illal olee hiljaa

Mä oon tässä varmaan vartin istunu ja tuijottanu tätä bloggerin tyhjää valkosta kenttää. Se kai jo kertonee melko paljon mun ajatuksen juoksusta tällä hetkellä. Kuuntelen masentavien lumiaurojen mekkalaa, kun ne ajaa edes takaisin tuossa tiellä ja noh, kuten sanottu, tuijotan tietokoneen näyttöä.

Mä jo hetken ehdin toivoa saavani "uuden" koneen yhdeltä tutulta, mut sit me yhdessä tuumin todettiin, että se on vielä hitaampi kuin tää mun nykyinen. No, näillä mennään.

Mun oli tarkoitus tänä viikonloppuna tehdä hirveesti kaikkea hyödyllistä ja mukavaa, mut enhän mä ole mitään tehnyt. No jaa, nyt on vasta lauantai. Ehkä mä huomenna. Tai ehkä en. Luultavasti se jälkimmäinen vaihtoehto.

Mulla ei oikeastaan ollut teille edes mitään virallista asiaa, kunhan tulin höpöttelemään turhuuksia. Mä pidän siitä. Jottei tää nyt menis ihan täysin paskan jauhamiseks, niin kerrotaan vaikka sitten tähän loppuun vielä, että mä ajattelin illalla raahata itseni Laurin kämpille katsomaan minkälaiset fiilikset siellä on ja mitä fiiliksiä se mussa aiheuttaa. Tommista ei oo kuulunu, enkä mä ole ottanu yhteyttä. Ei vaan jaksa kiinnostaa.

Mut joo, palataan myöhemmin ehkä jonkin asiapitoisemman parissa! Heipat!

Mikä siinä on, että sun piti mennä muuttumaan toisenlaiseks

Aamulla minua odottaa sähköpostissa viesti.
"Soita mulle tänään kolmen jälkeen."
Tommi on saanut viestini. Nauran ääneen. Niinhän se luulee, mut en mä soita. En enää. Mulla ei ole mitään asiaa.

Salla tuskin on kuullut mitään vielä, en ainakaan saanut mustaa silmää koulussa tänään. Alan kyllä jo epäillä, että ehkä sana ei kuljekaan. Nyt olen kuitenkin saanut johtajan asemani takaisin tässä sairaassa Tommi leikissä.

Laurin kanssa kaikki on vähän niin ja näin, hän syö viimeisetkin energiani ja nytkin tahdon vain nukkumaan. Hän olisi tahtonut nähdä tänään, mutten suostunut siihenkään.

En ole enää aina saatavilla. En tanssi muiden pillin mukaan. Minä olen minä, teen itse omat päätökseni. Ja nyt päätän käydä nukkumaan. Palataan huomenna toivottavasti paremmilla voimin ja paremmilla mielin.

Oh, the truth hurts and lies worse

Aikapommi on viritetty. Kuulen sen tikityksen korvissani ja tunnen, kuinka sykkeeni nousee.

Salla saa tietää hetkenä minä hyvänsä. Levitin tietoa tarkoituksella, menetin hermoni ihan totaalisesti. En jaksa Tommia enää, en jaksa katsoa, kuinka hän manipuloi ihmisiä. On aika tehdä loppu kaikelle. Nyt tosiaan toivon, että viesti kulkee perille.

Toteutin kaiken juuri niin, kuin olin alussa ajatellut. Avauduin ihmiselle, joka on kaupungin pahin juorukello. Kerroin minusta ja Tommista, kerroin kuinka hän pettää Sallaa ja kuinka Sallan kuuluisi saada tietää. Nyt vain toivon, että hän juoruilee tälläkin kerralla, kuten yleensä. Sitten toteutin sen osuuden, josta nautin kaikista eniten. Lähetin Tommille sähköpostia omasta osoitteestani ja lisäsin siihen pelkän otsikon.
"Aikapommi on viritetty, tieto kulkee valon nopeudella"

Nyt vain odotellaan. Joko pommi räjähtää tai sitten ei.

Ja mitä Lauriin tulee, kaikki on taas vaikeaa. Ihan liian vaikeaa. Löysässä hirressä roikutaan kokoajan. Tällä kerralla Lauri mokasi kaiken taas ja tajusi sen itsekin.
"Mä tuun hakemaan sut kahdelta."
Kymmentä vaille kaksi tulee viesti: "mee kotiin, en mä ehdikään"
Herra lupaa soittaa myöhemmin ja tulla meille. Ja lopun kai jo arvaattekin. Niin, ei hän koskaan tullut. Soitin kerran, ei vastausta. Soitin toisen kerran, ei vastausta. Luovutin. Kuluu tunti ja hän soittaa juuri ennen kymmentä.
"Niin joo, meidän piti nähdä..."

Raivostuin. Raivostuin niin paljon. Huusin muutaman minuutin ja loppujen lopuksi olin niin vihainen, että aloin vain itkeä ja löin luurin korvaan. Olen niin varma, että hän on pilvessä taas. Hän soittaa perään, en vastaa. Hän soittaa ja soittaa, laitan puhelimen äänettömälle. Rauhoituttuani laitan äänet takaisin päälle ja luen kolme saapunutta viestiä. Liuta anteeksi pyyntöjä ja sellaista.

Puhumme hetken ja olen jo täysin rauhoittunut. Lopuksi Lauri kysyy, että olenko vielä vihainen vai annoinko jo anteeksi.

"Mä annan aina anteeksi. Mä annan kaiken anteeksi, enkä mä ole vihainenkaan enää. Mut mä en unohda. Mä muistan aina kaiken pahan, mitä sä teet mulle. Mä muistan jokaisen rikotun lupauksen ja jokaisen valheen. Ne ei katoa mun mielestä mihinkään, ne on siellä aina."

Katkaisen puhelun ja laitan puhelimen takaisin äänettömälle. En tahdo puhua enää kenellekään tänään. Käperryn vilttiin ja itken itseni uneen.

This is your here, this is your now

Voi rakas
Jos sä  et haista kevään tulevan
Jos sä et iloitse katupölystä ja auringonpaisteesta
Jos sä et kykene näkemään kaikkia noita kauniita perhosia ja sudenkorentoja
Jos sä et näe lehtien putoavan puusta
Jos sä et syö tikkunekkuja syntymäpäivänäsi
Jos sä et pyydystä kielelläsi ensimmäisiä putoavia lumihiutaleita
Jos et sä erota Otavaa öiseltä taivaalta
Ehkä sun täytyy ensin kuolla nähdäkses kaiken sen kauneuden elämän vilistessä sun silmies ohitse
Ehkä sä sitten voit ymmärtää miks täällä ollaan 

Mä tahdon vielä elää
Mä tahdon nähdä kaiken uusin silmin
Mä tahdon olla onnellinen

Joka luukulla sama laulu: "Onko rahaa?"

Mä en oikein tiedä mitä kirjoittaa. Mä oon viime päivinä oivaltanu ihan kauheesti ja ollut aikaan saava.

Mä sain vihdoin jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä mä tahdon tehdä lukion jälkeen ja oon tavallaan tosi helpottunu. Mut ne suunnitelmat nyt ehtii muuttua vielä miljoonaan kertaan riippuen asiasta x ja y. Ensinäkin melko moni juttu on kiinni siitä, onks Lauri kuvioissa vielä silloin vai ei. Blaah, turhaa näitä on nyt miettiä, en mä voi nähdä tulevaisuuteen.

Tajusin tänään, että mun synttäreihin on enää alle kolme kuukautta. Laurin inttiin lähtöön on alle neljä kuukautta. Tähän perään monta kirosanaa. Suomen valtio on paska. Anteeks nyt vaan, mut on. Intin tavoite on tuhota ihmisten parisuhteet. Joo joo, älkää tulko riehumaan, kyllä mä tajuan, ettei kukaan sitä aluinperin niin suunnitellu, mutta niin se vaan tekee. Mut se koko intti juttu nyt tuntuu olevan ihan hirveen epävarma. Laurilla ei kestä pää, mä tiedän. Eikä budi ainakaan auta asiaa.

Jos mä en saa kesäks töitä, mä luultavasti kulutan kesäni sossun rahoja ryyppäämällä. Ikävöin Lauria, pyörin itsesäälissä ja ryyppään. Helvetin loistava suunnitelma.

Musta tuntuu, että mä en ole yhtään oma itseni tänään. Mut lääkkeiden sivuoirelistassa kyllä sanottiin, että se on ihan normaalia. Onkohan se pysyvä tila, vain vaan tilapäistä?

Mä tahtoisin kirjoittaa tähän loppuun vähän niin kuin tiivistelmäks, että mulla on kaikki ihan hyvin nyt. Mut en mä tee niin. Aina kun mä myönnän kaiken olevan hyvin, kaikki menee vituiks.

Aurinko paistaa ja mä rakastan. Aurinkoa siis. Ja Lauria. Ja etenkin teitä ♥

Joku polttaa bongii ja yhtäkkii vaa sit piikittää

Mä muutuin yön aikana ihan eri ihmiseks. Mun kyyneleet on loppu. Niitä ei vaan ole enää. Musta tuli katkera kusipää, joka vihaa kaikkea ja kaikkia. Lauria mä sentään kestin hetken tänään, mutta äsken sekin kai tajus, että on parempi lähteä.

Laurin kanssa juteltiin sen kuluneen vuorokauden tapahtumista just ennen kuin hän näki parhaaks poistua. Saldona hänellä pikku pilvenpolttelusessio keskellä yötä, viimeinen varoitus ennen työpaikan menettämistä, neljäkymppiä hävittynä pelikoneeseen ja tällä hetkellä herra istuu pubissa. Hieno homma. Ihan helvetin hieno.

Mutta mikäpä mä tässä olen saarnaamaan kenellekään mistään.

Tommista sen verran, että koin tarpeelliseksi soittaa hänelle tänään. Ajattelin varoittaa siitä, mitä tuleman pitää, mutta herra lyö luuria korvaan, joten olkoon. Turha tulla myöhemmin itkemään, ainakin yritin.

Ja mitä tuleman sitten pitää... Tieto leviää, sen verran voin sanoa. Osittain kai omalla toiminnallani aiheutin sen, että minun ja Tommin menneisyys kaikuu Sallan korviin hetkenä minä hyvänsä, jos hyvin käy. Tai jos huonosti käy, miten sen nyt ottaa. Ehkä hän tietää jo nyt, ehkä hän ei tiedä koskaan. Saa nyt nähdä.

Mietin kyllä aluksi, että huomenna minulla olisi tilaisuus räjäyttää koko pommi ja kertoa ihan kaikki Sallalle, mutta en tahdo tehdä sitä niin. Annan asian mennä omalla painollaan. Jos hän kuulee, niin kuulee.

Huomenna luvassa paljon paljon opiskelua ja sen jälkeen kenties kokkailua Laurin kanssa. Riippuu ihan hänestä ja siitä, kestänkö häntä vai en. Nyt on vähän sellainen olo, että en kestä edes itseäni.

No matter how hard I try

"Vaikka kuinka yritän, en saa sua pois mun mielestä. En voi lakata ajattelemasta, tarkoititko niitä sanoja todella. Vai olivatko ne sittenkin vain valheita?
'Vaikka me oltais suhteessa kenen kanssa, loppujen lopuks me ollaan aina toistemme. Aina.'
Niin sä sanoit mulle pari päivää sitten. Tarkoititko sä sitä todella? Tarkoititko sä, rakas? Saanko mä vielä joskus suudella sua ilman, että se olisi väärin? Voinko mä vielä joskus luottaa? Voinko mä vielä joskus rakastaa sua?

Mä ikävöin niitä aikoja. Mä ikävöin sitä pientä, pientä ajan jaksoa sun kanssa, kun mä olin aidosti onnellinen. Kun mä olin onnellinen kokoajan, en vain tunteja. Mä olin onnellinen viikkoja, viikkoja rakas. Mä tahdon sen onnen takaisin. 




Olisin mä kai nytkin onnellinen Laurin kanssa, mutta sä varjostat sitä onnea. Vaikka mä rakastan Lauria ihan kamalasti, niin silti mä mietin, että mitä jos. Mitä jos kaikki olis mennyt toisin, mitä jos sä olisit toisenlainen? Kadut kuulemma joka päivä sitä, että valitsit minun sijaani Sallan. En tiedä ovatko nekään sanat totta, mutta mitä jos? Mitä jos olisit valinnut minut? Missä me olisimme nyt? 

Tunti sitten, kun Lauri soitti mulle taas kerran pilvessä, mä mietin. Mä mietin, että teinkö mä jotain väärin. Olisko mun ollut parempi sun kanssa? Olisko mun pitänyt jatkaa sitä salailua? Olisitko sä joskus oikeasti ollut vain mun? Ne ajatukset tappaa mut. 

Nykyään sä sanot tahtovas olla vain ystävä. Silti sä lähetät mulle keskellä yötä viestin ja pyydät nähdä mun kasvot. Sä laitat sydämiä viesteihin ja kerrot mun olevan ihana. Sä vonkaat seksiä aina kun me nähdään. Onko se vain seksin himoa? Vai onko siellä muutakin? Onko siellä tunteita? Äh, unohda. Ei sillä ole mitään merkitystä. Ei nyt.
 


Mä rakastan muistoja, en sua. Mut voinko mä vielä joskus rakastaa molempia? Tahdonko mä vielä joskus? Mä en tiedä ja se tekee mut hulluksi."

I will cover my eyes

Opettaja kertoi tänään, kuinka jokainen ihminen hitaasti muuttuu lähipiirinsä kaltaiseksi. Lähipiirin muuttuessa muuttuu ihminen itsekin, tahtoi sitä tai ei.

No, minun lähipiirini... Ennen olin perheeni kaltainen. Olin aivan kuin he, minulla oli samat periaatteet ja arvot. Nyt olen kuitenkin minä. Asun omillani, näen heitä vain harvoin. Ja ketkä ovatkaan lähipiirini tällä hetkellä? Henkilöt, joista kerron teille täällä. Lauri ja Tommi. Lauri ja Tommi ovat minun lähipiirini, ei minulla ole muita.

 Ja minä tiedostan itsekin sen, mitä opettaja sanoi. Minä olen muuttunut lähipiirini kaltaiseksi. Ollessani Sallan kanssa, tarttui hänen lääkeongelmansa minuun. Tommin kanssa ollessani opin valehtelemaan. Opin pitämään salaisuuksia, opin olemaan hiljaa ja opin tekemään hirveyksiä rakkaimmilleni. Opin pettämään. Ja nyt Laurin kanssa... Laurin kanssa olen oppinut tupakoimaan. En nyt kokoaikaa, mutta satunnaisesti. Sieltä se tarttuu, sieltä minä saan tupakkani. Ja minä pelkään. Pelkään ihan hirmuisesti, että ajan kanssa muutun yhä enemmän Laurin kaltaiseksi. Pelkään, että jään kasvin orjaksi, aivan kuten hän.

En tietenkään syytä näitä ihmisiä mistään. Valinnat ovat minun, olen itse vastuussa itsestäni. Mutta kyllä se vain pitää paikkaansa, että lähipiiri muuttaa ihmistä.

Sä et voi nyt tulla, mulla on pää jäässä

Mä tajusin tossa äsken, että oon ollu ilman lääkkeitä jo jonkun aikaa, ihan vahingossa vaan. Ja ihan sit sen kunniaks vedin pikku olot päälle. Hups.

Tää elämä on ihan hirveän epäreilua. Mä sinnittelen kuitenkin vielä. Minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. En mä muutakaan voi.

Mä pidin vähän taukoa Laurista ja mulla on nyt jo ihan hirveä ikävä. Aamulla täytyy soittaa. En mä edes tiedä miks en soittanu illalla ja toivottanu hyvää yötä, niin kuin yleensä. Ei kai vaan ollut fiiliksiä sen Tommi episodin jälkeen.

Tässä mä makaan lattialla keskellä yötä ja luen itkettävän osuvia lauseita netin syövereistä. Halaan kuumaa vesipulloa, kun yksi ihana teistä vinkkasi siitä minulle, kiitos vielä kerran ♥

Mä peitän mun surua näillä lääkkeillä. Musta tuntuu, että suru on vallannut jokaisen solun mussa, mutten silti tunne sitä. Tai tunnen, mutten osaa surra nyt. Tai äh, en osaa selittää. Lääkkeet, lääkkeet.

En mä näe noita lääkkeitäkään enää ongelmana, vaikka tiedän käyttäväni niitä väärin. Minkäs teet, ne alkaa olla ainoo ilo tässä elämässä.

“The things you hope for the most are the things that destroy you in the end.”
 Niin totta. Niin totta, että itkettää. Mut itku ei vaan tuu, ei enää. Mä oon itkeny liikaa. Tai sit mä vaan oon liian lääkkeissä.


Aina mä yritän parhaani, mut ikinä se ei tunnu riittävän.

Päivät kuluu hitaasti, mutta silti ne vaan yhtäkkiä katoaa johonkin. Kohta mä oon täysikäinen. Kohta, kohta. Jotenkin mä vasta tänään tajusin, mitä se oikeesti tarkottaa. Mä tajusin, että se on muutakin, kuin lupa ostaa kaljaa. Siitä päivästä lähtien mä oon oikeesti yksilö, mä en oo liimattu mun vanhempiin, enkä mä ole kenenkään vastuulla enää. Mä olen mä, olen vastuussa omista asioistani. Mä pärjään tai jos en pärjää, se on mun oma vika. Kukaan ei pelasta mua enää, kukaan ei ota kiinni, jos mä putoan.



 Mulla on tosi sekavat fiilikset nyt. Mä saarnaan Laurille siitä, että kannabis tuhoaa sen tunteet ja paria päivää myöhemmin tuhoan omat tunteeni lääkkeillä. Reilua, niinkö?

"Live life because tomorrow is not guaranteed to anyone."
Se on just se asia, jonka avulla mä jaksan.
Illalla nukkumaan mennessä mä mietin, että ehkä mun ei tarvitse avata mun silmiä enää koskaan.
Aamulla herätessä mä mietin, että ehkä tää on viimeinen aamu.

"'Ikuisesti', sä sanoit silloin. Sä puhuit niin kauniisti, kerroit kaiken mitä tahdoin kuulla. Ja minä hölmö uskoin joka sanan."

Mä oon niin sekaisin tän elämän kanssa. En saa otetta, pyörin ympyrää ihan hallitsemattomasti.

Pitäis varmaan oikeesti hankkia apua.

Lupaukset on tehty rikottaviksi

"Olen niin innoissani, että hehkun."
Koskaan ei pitäisi innostua mistään. Ei pitäisi luottaa mihinkään, ei pitäisi iloita.

Vaistoni olivat oikeassa taas kerran, te olitte oikeassa taas kerran.
"Ei mulle käykään tänään, tuun hakemaan sut huomenna illalla."

Huominen ei käy. Ei enää.
"Se on tänään tai ei ollenkaan."

"No ei sit kai ollenkaan..."

Miks mä uskon aina? Kaikki käyttää mua vaan hyväkseen. No, löysimpähän ainakin mun olemassa oloni tarkoituksen. Mä olen olemassa, että ihmisillä olis joku, jota käyttää hyväkseen kerta toisensa jälkeen. Joku, joka aina palaa takaisin ja antaa kaiken anteeksi. Niin annan taas hetken kuluttua, tiedän sen jo nyt. Ja se saa minut vihaamaan itseäni.

"Sano suoraan, mitä sä haluat musta. Välitätkö sä musta edes, vai onks tää sulle vaan yks iso vitsi?"

Ei vastausta. Ei mitään.

Miks mä olen näin helvetin tyhmä?

Mun voimat alkaa olla lopussa...

You're already there

Tässä sitä ollaan. Paska omatunto, paskat fiilikset. Epäilyttää. Pitäisi kuunnella aivoja, mutta kuuntelen sydäntä. En tiedä tulenko katumaan myöhemmin, luultavasti kyllä. Stressaa ihan hirveästi, mutta olen silti niin innoissani, että hehkun.

 

Mä olen menossa yökylään kaverille. Eihän siinä mitään, kuulostaa loistavalta suunnitelmalta, pieni irti otto arjesta ja niin edelleen. Se kaveri kuitenkin sattuu olemaan joku, josta en voi kertoa kenellekään. Niinpä, Tommi. 

Hän soitti aamulla ja kysyi illan suunnitelmia. Puhui minut pyörryksiin, sai minut taas sanojensa vangiksi. Ja minä olen menossa yökylään.

Tiedän kyllä sanomattakin, että jokainen tuomitsee minut. Tiedän kyllä sen olevan huono ajatus. Ja tiedän, etten voi kertoa siitä Laurille. Tiedän tekeväni väärin ja silti teen niin. 

En osaa selittää miksi. En vain osaa. Mutta luotan itseeni täysin. Tommi on ehkä seksiä vailla, joo, mutta tahtoo hän muutakin. Hän tahtoo seuraa, jonkun kenelle puhua asioista, joista ei voi puhua kenellekää muulle. Jonkun, joka tuntee ihmiset, joista puhun. Ja minä tiedän, etten petä Lauria. Tai joo, pettämistähän tämä kai on, mutten aio mennä Tommin kanssa sänkyyn. En aio pussata, en mitään. Ystävinä mennään, ihan viattomasti. 

Tänään illalla töidensä jälkeen Tommi hakee minut ja menemme heille. Syömme iltapalaa, katsomme leffan, juttelemme ja käymme nukkumaan.

Mä olen paska ihminen, eikö niin?

Mitään peruuttamatonta ei vielä ole tapahtunut ja tahtoisin niin, niin kovasti mennä. Epäilys kalvaa minua kuitenkin. Mitä jos, mitä jos? Mitä jos pilaan nyt kaiken?

Ihmeellistä miten paljon kykenee tekemään ilman että tekee oikein mitään

Ei ole kulunut edes 48 tuntia edellisestä tekstistäni ja ääni kellossa on muuttunut täysin. Minulla on kai jokin mielialahäiriö, kun en osaa päättää mitä tunnen ja olenko hyvällä vai huonolla tuulella. Oli mikä oli, en halua pilata onneani sen miettimisellä nyt.

Muutama tunti edellisen tekstini julkaisemisen jälkeen, keskellä yötä soi ovikello. Alaovella seisoi Lauri iltapalan kanssa ja tunki sisään. Puhuimme asioista miljoonannen kerran ja miljoonannen kerran hän lupasi muuttua. Ja minä uskoin kaiken, kuten tavallista. Off -tila pois, on -tila päälle.

Pikaruokaa kynttilän valossa, limsaa tuulisella kalliolla ja sellaista. Onnea varjostaa kyllä jatkuva pelko siitä, milloin seuraavaksi kaikki romahtaa taas. Yritän kuitenkin olla miettimättä.

Ja entäpä sitten Tommi? Tottakai hän otti yhteyttä sen kahvila episodin jälkeen. Hän soitti kaikkien yllätykseksi omalla numerollaan tuntemattoman sijasta ja halusi jutella. Ja mehän juttelimme. En antanut takeita siitä, että vastaisin hänelle enää koskaan. En antanut anteeksi, enkä ollut mitenkään erityisen suopea häntä kohtaan, mutta puhuin kuitenkin. Tahdoinhan minä puhua, tahdoin ihan hirveästi. En vain näyttänyt sitä hänelle.

Nyt he ovat siis molemmat elämässäni taas, ainakin hetkellisesti. Ja minä olen onnellinen, ainakin hetkellisesti.

Kysyn voisko täällä rakkautta saada ja pois saman antaa

Ei se tullu taaskaan, turhaan mä odotin ja toivoin. Se ei edes soittanu ja toivottanu hyvää yötä.

Myöhään illalla mä lähden ulos. Kävelen sillan kaiteilla ja näytän keskisormea maailmalle. Tuijotan kuuta, joka on miltei puolikas, muttei ihan kuitenkaan. Hiivin Tommin talon edustalla ja tuijotan ikkunasta loistavaa valoa. Istun juna-asemalla katsomassa lähteviä junia. Voisin hypätä minkä tahansa kyytiin tai alle. Menolippu taivaaseen tai helvettiin. Päättäkää itse kumpi vaihtoehto on kumpi.

 

En mä kuitenkaan hyppää. En mä jättäis tätä maailmaa julkaisematta mun paskaa naamaani teille rakkaille ensin. En mä jättäis teitä epätietoisuuteen.

Loppujen lopuks mä vaan palelen liikaa ja mun on pakko kävellä takas kotiin. Keittää kahvia ja ottaa iltalääkkeet. Jo kolmannet tänä iltana, hups. Paskat unesta, ei sitä mihinkään tarvi. En mä olis nukahtanu kuitenkaan, liikaa ajatuksia taas kerran.

Olis ihan jees, jos olis joku, jolle soittaa. Nyt mä tosiaan tarvitsisin sitä. Ja olis vielä enemmän jees, jos olis joku, jonka viereen käpertyä.

Mä taidan tehdä peitoista ja tyynyistä vuoren keskelle lattiaa ja käpertyä sikiöasentoon siihen. Ottaa vielä kupillisen kahvia ja antaa sen jäähtyä. Juoda kylmää kahvia pillillä ja vaipua vielä vähän syvemmälle itsesääliin.

Ei saatana, mä sanon

Voi hyvä luoja miks, oi miks just sillä hetkellä, kun mä pakotan itseni ylös ja lähden tekemään jotain kivaa, on joku ihmiskyrpä raahannu itsensä samaan aikaan samaan paikkaan?

Kello 17.13, kaupungin suurin kahvila, pöytä numero 13. Kyllä, 13. Ihan oikeesti.

Siinä ne kaks pahaa istuu juonimassa keskenään, vaihtaa helliä suudelmia minuutin välein ja pitää toisiaan kädestä. Lopettakaa nyt jo saatana, mä oksennan kohta. Tottakai, siis totta-vitun-kai Tommi ja Salla on aina siellä missä mä olen.

Sen yhden ainoon kerran, kun mä menen ja tuhlaan viimeiset kolikkoni ylihinnoiteltuun kahvikupilliseen ja raahaan perseeni pöytään, nostaessani katseeni ylös lattiasta, mua tuijottaa Sallan vittuuntuneet kasvot.

Ei saatana, mä sanon.

Keräät talteen palaset, kun hajoan

Mä seison keskellä yhtä valtavaa paskamerta. Vaikka liikkuisin mihin suuntaan, vastassa on aina vain sitä samaa kauheutta. En mä enää edes jaksa liikkua, tyydyn vain kohtalooni ja pysähdyn paikalleni.

Kuuntelen rakkausbiisejä tunnista toiseen ja tapan sieluani pala palalta.

Tää saatanallinen on-off leikki jatkuu taas, tällä hetkellä ollaan tilanteessa off. Mä en enää edes tiedä tahdonko mä painaa katkaisijaa enää. Mua sattuu ja se 'on' -tilanne poistais kivun hetkellisesti, mutta mä tiedän, että myöhemmin mua sattuu vielä kauheammin. Ja itsehän mä kai sen katkaisijan siihen offiin painoin. Tai en mä tiedä. Mä en tiedä enää mistään mitään.

Niin paljon kauniita lyriikoita, niin paljon lisää kyyneleitä.

"Kuiskailet helliä sanoja
Kuuntelen, jos et unta saa
Hiljaisina tunteina
Hetki puolestamme laulun kirjoittaa"


"Palaan kotiin päin sankan savun seasta
On vastaantulijoita, on kuoppa kadussa
On puinen asema, on tehdas suljettu
Pidän kädet puuskassa, piilossa tuulelta
Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais
En katsettani maasta sais
Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna"

Aion jäädä tähän, mä en mene koskaan minnekään

Mä taiteilen trapetsilla. Alla kova asvaltti, vain ajan kysymys milloin putoan.

En mä olis enää elossa ilman tätä blogia, ilman teitä. Se on vaan kylmä ja karu fakta. Mä roikun nyt niin ohuen narun varassa, että en kyllä koskaan muista roikkuneeni.

Nyt musta tuntuu, että mä en vaan tahdo jatkaa enää. Mä en tahdo taistella oman elämäni puolesta. Se on niin helvetin vaikeeta, että mä en vaan jaksa.

Jokainen hengenveto vaatii liikaa.

Kouluvihko täynnä toinen toistaan ahdistavampia mietteitä, kädet viillelty auki ja silmät punaisena. Mä oon niin valmis.

"Musta vaan tuntuu, että kaikelle on joku selitys. Mä oon tässä se tyhmä, mä skitsoan turhasta. Mä oon vaan niin hidas, etten tajua, eikä kukaan selitä mulle."

"Onnistun itse aina pilaamaan kaiken. Jos mä nytkin vaan olisin ollu hiljaa, antanu sun poltella rauhassa ja käyny nukkumaan, niin mitään ongelmaa ei olis. Mussa vaan sattuu olemaan sellainen virhe asetuksissa, että mä en pysty siihen. Mä en voi pitää niitä asioita mun sisällä, mun on pakko saada puhua."

"Mun kaikki asiat on ihan sekaisin. Mä yritän parhaani mukaan olla purkamatta sitä ahdistusta suhun, mutta aina mä en vaan pysty siihen ja se on väärin sua kohtaan."

"Sä kysyit miks mä oon aina niin pirteä ja sillä hetkellä mä romahdin. Mun henkinen puoli meni paskaks, sä näit mun kuoren alle. En mä oo pirteä, mä vaan esitän. Mä peitän mun pahaa oloa ja ahdistusta sillä liioitellulla pirteydellä." 

Mä en tahdo jatkaa enää. Mä en tahdo ottaa yhtään askelta, mä en tahdo ottaa yhtään hengenvetoa.

Mä oon menettäny kaiken. Mä oon menettäny itseni.


Sain taas äsken kuulla kaikkea paskaa mitä musta liikkuu. Lauri tahtoo pitää taukoa. Taas. Mulla ei ole rahaa. Taaskaan.

Mä olen yksin ja mun on paha olla.

Ehkä kaikki palaa itsestään ennalleen

Mä olen koko päivän miettinyt, että miten ihmeessä mä selitän teille tän kaiken. Mä en itsekään ymmärrä mitään, ajatukset harhailee mun päässä, enkä tiedä missä mennään. Joo, Laurista on kyse taas kerran.

Olen ollut hänen luonaan nyt taas melko paljon ja niin olin eilenkin. Ainoa pulma oli, että olin siellä yksin. Herra lähti illalla "nopeasti viemään kaveria paikasta x paikkaan y" ja päätti tulla takaisin puolen yön jälkeen. Kyllä minä tajusin jo silloin, kun häntä ei kuulunut kotiin, että selvinpäin sieltä ei olla tulossa takaisin. Harkitsin jo lähteväni kotiin, mutta jäin kuitenkin. Makoilin sohvalla, katsoin televisiota ja söin jääkaappia tyhjäksi. Kello oli kai jotain vaille yksi, kun havahduin valveille. Lauri tulee ovesta sisään, avaa ikkunan ja sytyttää jointin. Ihan pokkana, sanomatta mitään. Siinä hän seisoo, tuijottaa ulos ja polttaa aivojaan pihalle.

Joo, kannabis on kai ihan jees. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, en minä ole oikea ihminen saarnaamaan päihteiden vaaroista. Mut jonkinlainen tilannetaju täytyy ihmisellä olla. Istun ensin neljä tuntia yksin hänen kämpillään ja kun hän vihdoin päättää tulla kotiin, hän siirtyy suoraan johonkin toiseen todellisuuteen.

En mä oo ikinä polttanu, en mä tiedä miltä se tuntuu. Mut sen mä tiedän, että sitä ei oo hauskaa seurata sivusta selvänä. En mä tahdo katsoa vierestä, kun mulle yks rakkaimmista ihmisistä polttaa aivojaan pihalle. En mä halua katsoa, kun siitä tulee etäinen ja välinpitämätön paska.

Nousen ylös, nappaan takin naulakosta ja alan laittaa kenkiä jalkaan. Ja siinä vaiheessa hän havahtuu. Repii minua kädestä ja vinkuu "älä tee tätä mulle nyt". Tee mitä? Mä olen nyt tässä se, joka tekee jotain väärin vai? Mä en vaan halua olla läsnä, kun hänkään ei ole. Mielummin lähden pois, menen vaikka yksin kotiin.

Hän esittää, ettei mitään tapahtunut.
"Se oli vaan tupakkaa."
JUST. Älä vittu viitsi.

Se pitää mua ihan kakarana. Se luulee, etten tajua mistään mitään. Minä itken, potkin ja huudan. En voi hallita itseäni enää. Hän pitää minusta kiinni niin, etten voi liikkua. Raavin hänen kätensä verille ja tuijotan hänen tyhjiä silmiään. Siellä ei oo ketään.

Jotenkin ihmeellisesti hän saa minut suostuteltua sohvalle "juttelemaan". Minä puhun ja puhun, hän ei kuuntele. Keksii naurettavia tekosyitä, ei käsitä mistä kaikki alkoi. Hän ei voi ymmärtää reaktiotani. Hän ei ymmärrä miksi minusta tuntuu pahalta.

Puoli neljältä aamulla hän vihdoin sanoo ymmärtävänsä. Pyytää anteeksi ja lähtee nukkumaan.

Kyllä minä tiedän, ettei hän edelleenkään ymmärtänyt yhtään mitään. Jään sohvalle nukkumaan ja aamulla lähden kouluun herättämättä häntä. Päivällä puhelimessani on viesti.
"Mä tuun illalla käymään."

Ei hän tule. Ei varmasti. Kannabis on kaikki. Se menee kaiken edelle. Se menee minun edelleni. Ja se on minulle liikaa.

Mä olen jossain muualla, vaikka olen tässä

"Kuinka monesti mä olenkaan sulle sanonu, että mä haluan vaan sut. Mä haluan vaan, että sä olet selvinpäin ja oma itses. Mä en tahdo juoppoa, mä en tahdo mitään budipäätä. Mä tahdon sen ihmisen, kenet mä puistossa silloin tapasin. 

Miks kaikki ihmiset aina muuttuu? Mä olen mä alusta alkaen, en esitä mitään muuta, en tahdo olla mikään muu. Kaikki muut vetää ekat pari kuukautta jotain roolia, on jotain muuta kuin ne oikeesti on ja just kun mä ehdin kiintyä, ne muuttuu omaks itsekseen. Todellisuus onkin jotain ihan muuta, kuin ne on alussa antanu ymmärtää.

Älä ymmärrä väärin, kyllä mä sua silti rakastan. Mä rakastan sitä ihmistä, kenet mä tunnen. Mä rakastan sitä ihmistä, joka sä olet selvinpäin ja kahdestaan mun kanssa. Mut en sitä, joka sä olet humalassa ystävies kanssa. Jos sä tahdot pitää kahta roolia, niin opettele edes pitämään ne erillään toisistaan. Älä sotke mua noihin sun sekoiluihis, en mä halua olla osa sitä toisen Laurin elämää. En mä tahdo mitään toista ihmistä, en mä vaan tahdo.

Kaksisteen meillä on niin hauskaa, sä oot ihan täydellinen. Huolehtivainen ja rakastava, puhut niin ihanasti ja välität ihan hirveesti. Ja muutaman kaljan jälkeen susta tulee ihan täys kusipää. Yhdenki kaverin tullessa sun luo sä suljet mut pois porukasta. Muut ottais mut mukaan, mutta sä et halua. Häpeätkö sä mua? Onko mussa jotain vikaa?

Sä otat mut mukaan kavereides luo ja viiden minuutin jälkeen käsket mun mennä kotiin. Sä pidät mua ihan kakarana, kohtelet kuin kymmenen vuotiasta. Ei se kolme vuotta muuta paskaakaan. Ei ne muutama kuukausi, jotka erottaa mut täysi-ikäisyydestä, tee mitään eroa. En mä oo parin kuukauden päästä yhtään sen enempää aikuinen kuin nytkään. 

Mä oon seitsemäntoista, mä oon sua nuorempi. Mä oon lukiossa ja mä oon just tällainen kun oon. Jos se ei sulle tai sun ystävilles kelpaa, niin saa sit olla kelpaamatta. Annetaan sit vaan olla, mä en ala itseäni muuttamaan sun takias. Mä en ala vetää mitään roolia miellyttääkseni sua."

Jos mä suljen mun silmät ei ole mitään pahaa

 Faija soittaa keskellä yötä ja itkee. Mä en oo koskaan kuullu faijan itkevän. En ikinä, en kertaakaan tän upeen miltei kahdeksantoista vuotisen elämäni aikana.

Tää maailma on kieroutunu ja paska paikka. Ihmiset pakenee päihteiden avulla todellisuutta ja itkee itsensä uneen.

Kädes avaamaton kalja, siis tulevaisuus turvattu vielä vähän aikaa.

Mikään ei oo koskaan täysin hyvin. Aina vaan maksimissaan 4/5, ei koskaan vitosta.

Tärkeintä on näyttää kiireiseltä ja seksikkäältä.

Mä leikin nyt sitä samaa leikkiä, mitä kaikki ihmiset mun ympärillä on leikkiny jo pitkään. Mä kuvittelen itseni johonkin saatanan yksisarvisten maahan ja vittuunnun, kun tajuan missä mä oikeesti oon. Hukun musiikkiin ja unohdan olevani minä.

Ja sit faija soittaa ja pudottaa kaiken mun niskaan.

"Sun mutsis on tullu takaisin."

Joo joo, niin varmaan. Kukaan ei oo kuullu siitä mitään marraskuun jälkeen, niin miks se nyt yhtäkkiä olis päättäny ottaa yhteyttä?

Pikkuveli oli kadonnu koulusta ja sellasta. Nyt se on onneks turvassa faijan luona, mut mä en voi enkä edes halua kuvitella, missä se vois olla.

Minkä helvetin takia kaikki paska kaatuu aina mun niskaan? En mä väitä, että mä olisin ainoa, jolla on vähän vitun vaikeeta, mut ei mulla kyllä helppookaan oo.

Tää Lauri homma on tällä hetkellä varmaan ainoa asia, mikä on ihan jees. Eikä sekään kestä kauaa. Intti lähestyy uhkaavasti ja se on meidän dead end, kyllä mä sen tiedän jo nyt. Ja kaikki muu on jo valmiiks ihan päin persettä. Tää Tommi-Salla-minä -juttu on yks tikittävä aikapommi kokoajan, kyllä se Salla saa vielä joskus tietää totuuden - ennemmin tai myöhemmin. Tommin kanssa mä en oo puhunu sen mun viestin jälkeen ja mulla on ikävä. Ikävä on kans vanhoja ystäviä, yhtä niistä erityisesti. Mut ei ne jutut oo korjattavissa enää. Perheestä mun ei edes tarvitse mainita mitään, mä en haluais tällä hetkellä olla osa sitä ollenkaan.

Voinko mä vaan olla joku muu jossain ihan muualla?

Nyt mä kuitenkin yritän taas työntää tän kaiken hetkeks pois mun mielestä, laitan kuulokkeet korviin ja hukuttaudun musiikkiin. Illalla suuntaan luultavasti Laurille, jos herra vain sattuu tänään olemaan selvinpäin...

Ulkoasu part524

Noniin, otetaanpa sitten uusiksi. Ei tuo keltainen oikein miellyttänyt teitä, enkä minäkään ollut mitenkään erityisen tyytyväinen. Uusi yritys siispä, hieman ankeampaa värimaailmaa tällä kerralla. Mitäs mieltä olette nyt? Minä ainakin tykkäilen enemmän!

Ulkoasu!

Tarkoitus ei ollut tehdä mitään radikaalia, mutta tässä sitä nyt ollaan sitruunoiden kanssa.

En oikein itsekään tiedä mitä mieltä olen, mutta klikkailkaahan 'tykkäsin' tai 'en tykännyt'!

Kunpa mikään ei muuttuis vaan olis aina näin tismalleen

Mun onnellisuus kuulemma johtuu noista lääkkeistä, no kiva. Mä jo ehdin innostua, että ehkä se mun saatanallinen surukausi on päättynyt, mut ei. Niitä käytetään kuulemma kans masennuksen hoitoon, joten jopa ylenpalttinen onnellisuus on tavallista. No mä oon ylenpalttisen onnellinen.

Mulla olis tällä hetkellä tuhat syytä olla surullinen tai ainakin sairaan ahdistunut, mut en mä vaan oo. Hetkittäin tunnen jopa syyllisyyttä siitä, että ihmiset mun ympärillä rypee itsesäälissä ja surussa ja mä vaan hymyilen ja näytän auringon nielleeltä. Kaikki muut tunteet on viety, vaan ilo on tallella. Tää on sairasta. Maailman negatiivisin ja surullisin ihminen onkin yhtäkkiä muuttunu neiti aurinkoiseks.

Mä oon kuulemma kans vähän sekava.
"No aijaa, kyllä mä tiedän sen itsekin!"
Kattokaa nyt vaikka tätä blogia, eihän tässä oo päätä eikä häntää!

Ottakaa siitä kuva mikä ei liity sitten mitenkään mihinkään, mitä kirjoitin.

Mä alan nyt tehdä pientä ulkonäkö muutosta tälle blogivauvalle, kun sellaista on viimeaikoina toivottu. Mun uus yläkerran naapuri taitaa nyt kylvettää niitä hevosiaan, kun vesiputket on kohissu jo varmaankin kolme tuntia...

Palataan uuden ulkoasun kanssa ihan pian, tulen kyselemään mielipiteitä heti kunhan vain saan jotain muutoksia aikaan!

Nielaisen auringon, loistan valoa ja rakkautta vastaantulijoille

Hei hyvät naiset ja herrat tiedätteks, mä tuun hulluks. Mun päässä humisee ja mä tunnen maapallon pyörivän. Mä kävelen ympäri kaupungin katuja repussani rikkinäiset villasukat ja tölkillinen piimää. Opettaja sanoo, että musta tulee isona taiteilija. Ryhmän äänekkäin tyttö istuu vieressäni ja täydentää opettajan lausetta: "Sä näytätkin ihan siltä!"

No jaa, en mä nyt sitten tiedä. Tykkään mä piirtää, joo. Mut vaan lyijykynällä ja puuväreillä. Mä en maalaa, mä en tee mitään muuta kuin piirrän. En vaikka olis pakko. Opettajakin tietää sen jo, se ei enää edes yritä pakottaa.

Mua on analysoitu tänään koulussa ihan hirveesti. Mä oon puhunukin enemmän kuin varmaan vuoteen.

Mä ehkä kyllä vähän näytän sellaiselta taiteilija luonteelta, tajuan sen kyllä itsekin. Mut en mä tahallani, mä vaan puen päälle kaikkea mistä tykkään. Rikkinäiset vaaleanpunaiset villasukat, lököpököpeikkohousut ja neule. Tukka takussa ja roikkuisa pipo päässä. Reppukin roikkuu useinmiten mukana menossa. Ihan kivaa. Ja Laurikin kuulemma tykkää. Ja sen mutsi sano, että me ollaan kuin paita ja perse.

Aamulla mua vähän stressas, mut sit mä tajusin, että tänäänhän on tullu rahaa. Ihan kiva sekin. Nyt mä ajattelin hetken aikaa makoilla olohuoneen lattialla peiton kanssa ja tuijottaa kattoa ja kun mä saan siitä tarpeekseni, lähden kai ruokaa metsästämään. Vois kerrankin syödä kunnolla.

Hassua tekstiä, ihan sekoja juttuja taas. Mulla on ihan kiva päivä ja sen kuulemma huomaa.

Aika täällä maanpäällä ylitsemme ajaa

Kahdelta yöllä istun autossa ja juon kolmatta kaljaa. Lauri ajaa ympäriinsä ilman päämäärää, minä katselen sateista tietä, johon katuvalot heijastuvat.
"Tiedätsä rakas, mun on tosi hyvä just tässä. Mun on ihan helvetin hyvä."

Mulla on viimiset pari päivää ollu tosi turvallinen ja rauhaisa olo. Vaikka melko paljon kaikkea tapahtuu mun ympärillä, niin mä en jaksa stressata mistään enää. Mun stressaus kapasiteetti on täynnä ja nyt mä vaan juon kaljaa keskellä yötä, kuuntelen paskaa musiikkia ja rakastan ihan hirveesti.

Synttäritki tulee kovaa vauhtia lähemmäs. Kohta voi jo alkaa laskea päiviä, ei niitä oo kai edes sataa enää. Ei edes sataa päivää, niin mä oon vapaa. Mä oon täysikäinen ja mua ei pidetä ihan niin kakarana enää. Alaikäisenä saa kokoajan olla selittämässä, että miks mä asun yksin. Saa varoa, ettei jää ryyppäämisestä kiinni. Joutuu istumaan yksin kotona, kun Lauri on kavereidensa kanssa baarissa. Ei saa ajaa autoa, ei saa tehdä mitään.

Oli meillä jo puhetta mun synttäreistä. Ne vaan sattuu ihan tyhmälle päivälle, mut minkäs teet. Me lähdetään silloin Laurin kanssa johonkin. Ei me tiedetä mihin, ei me tiedetä millä, eikä me tiedetä millä rahalla. Mut ei se mitään, johonkin me kuitenki mennään.

Mulla on ihan kauheen outo olo. Tää on kai vaan onnellisuutta. Tai sit mä sekoan. Lukijat häviää, älkää menkö, jooko. Mitä te tahtoisitte lukea, mikä mussa on vikana?

Kauhistuin toisin kuin sä, sua ei kiinnosta

Näin vajaa kolme tuntia ennen päivän vaihtumista on hyvä tulla ilmoittamaan olevansa elossa. Erittäin elossa jopa!

Eilinen oli hiljainen päivä blogin puolella, elämässä ei niinkään. Hirmu vauhdikasta on ollut myös tänään. Nyt kun vihdoin sain kammettua itseni ylös patjan syövereistä, en malttaisi millään pysyä paikallani.

Laurin kanssa olen ollut liikkeellä eilisestä asti ja unen määrä on jäänyt tosi mitättömäksi. No, ensi yönä on aikaa nukkua. Tai päivitellä blogia, jos siltä tuntuu.  Saa nyt nähdä.

Eilen illalla tapahtui mitä oudoin kohtaaminen. Tai outo ja outo, ei se kai toiselle osapuolelle ollut outo, kun ei hän edes tajunnut mitään, mutta toinen osapuoli vaikutti erittäinkin hämmentyneeltä. Ja hämmentynyt minäkin olin, mitäpä sitä kieltämään. En koskaan ollut varautunut siihen, enkä ollut miettinyt koko mahdollisuutta. Nyt se kohtaaminen kuitenkin tapahtui ja kaikki meni hyvin. Tai tavallisesti, ei mitään fiaskoa, huh.

Tommi ja Lauri sattuivat samaan aikaan samaan paikkaan. Minä Laurin kanssa ja Tommi yksin. Mutta eipä siinä mitään, Tommi lähinnä tuijotti meitä, eikä osannut suhtautua asiaan mitenkään ja minä taas, noh, olin yhtä hämmentynyt kuin hänkin. Ja Lauri ei tiennyt mistään mitään. Hän ei tunnistanut Tommia, eikä hän tajunnut meidän tuntevan toisiamme. Vasta tänään aamulla uskaltauduin paljastamaan hänelle, että olimme tosiaan melko lähellä tätä hirviötä, kenestä olin hänelle niin monesti puhunut. Lauri naurahti ja vaihtoi puheenaihetta. Ja se siitä.

Niin, tosiaan. Tommi ei koskaan ilmestynyt ovelleni, vaikka kovasti niin lupaili. Ja minä menetin malttini taas.
"Joo ja sä tulit sit taas silloin kun lupasit, niinkö? Voi kuule, haista nyt jo paska."
Ja nyt hänen numeronsa on estettyjen listalla.

Ja minä olen onnellinen. Onnellisempi kuin pitkään aikaan. Laurin kanssa kaikki on loistavasti ja minä rakastan. Terveys on ihan ok, ruoka maistuu paremmin kuin koskaan ja paino nousee. Isä on iloinen ja kaikki on hyvin.