Mä oon reissannu teitä

Viimeisiä tunteja viedään ja se on sitten siinä. 2013 jää taakse ja 2014 astuu peliin. Tuskimpa sillä kuitenkaan on mitään vaikutusta mihinkään, kaikki jatkuu kuten ennenkin. En edes vaivaudu miettimään mitään uuden vuoden lupauksia, eivät ne pidä kuitenkaan. En juhli koko uutta vuotta, istun yksin kotona ja ärsyynnyn rakettien paukkeesta, valvon myöhään ja mietiskelen. Lauri on baarissa, taas, ja minä tylsistyn kotona.

Ehkäpä ryhdistäydyn ja kirjoitan teille menneisyydestä. En oikeastaan tiedä vielä mistä kertoisin, mutta muistelen sitten jotain.

Nyt kuitenkin toivotan teille hyvää uutta vuotta 2014 ja piiloudun vilttini alle juomaan kaakaota.

Ps. Käykäähän heittämässä kysymyksiä edelliseen postaukseen!

Kysykää!

Vuoden viimeinen päivä alkaa pian. Pohdin äsken, että miten kuvailisin tätä vuotta yhdellä sanalla, enkä keksinyt kuin yhden osuvan sanan. Katastrofi. Kauhea vuosi. Ihan kauhea. Mutta toisaalta en kai voi sanoa niin. Seurustelen ensimmäistä kertaa ikinä ja olen palaamassa takaisin raiteilleni. Kauhea se silti oli.

Lääkesekoiluja, Tommi, Salla, kaikki. Voisin uuden vuoden jälkeen kirjoittaa teille menneisyydestä, kertoa hieman yksityiskohtia. Tarinoita, joita ihan kuka tahansa ei ole kokenut. Tarinoita ns. alamaailmasta ja huumeista. Tositarinoita. Odotan kuitenkin huonoa päivää, koska en halua pilata hyvää päivää miettimällä niitä asioita. Nyt mieliala olisi sopiva siihen, mutten vain yksinkertaisesti jaksa nyt. Ehkä huomenna tai keskiviikkona.

Tommi on sinkku. En tiedä kuinka kauan, mutta nyt hän tosiaan on. Ei sillä, että välittäisin, mutta joka tapauksessa. Minua harmittaa, ettei hän vastannut ikinä viestiini. En edes tiedä onko hän saanut sitä. Voisin oikeastaan huomenna selvittää, onko hänellä vielä sama puhelinnumero. Olen huolissani, mitäpä sitä kieltämään.

Tämän tekstin pointti oli kuitenkin se, että laittakaa minulle kysymyksiä! Lukijan pyynnöstä alkaisi olla kysymyspostauksen aika ja nyt jokainen laiskakin kommentoija klikkaa kommenttikenttää ja heittää minulle ainakin yhden kysymyksen. Mikään kysymys ei ole tyhmä, kaikkea saa kysyä. Aikaa saatte ainakin sunnuntaihin asti, katsotaan sitten kuinka paljon kysymyksiä on kertynyt!

Liikaa salaisuuksii joist jäädä kii, en anna avainta mun ajatuksii

Kuten eräs lukija arvasikin, niin Lauri otti yhteyttä. Katuvana, kuten yleensä. Tommin kanssa tiesin aina, ettei hän kadu oikeasti, mutta Laurin kanssa se on erilaista. Anteeksipyyntö oli vilpitön ja hän tuntui aidosti ymmärtävän mitä teki väärin. Se ei kuitenkaan riittänyt minulle enää, katui hän viimeksikin, mutta silti sama tapahtui uudelleen.

Käskin hänet tänne, puhuimme, paljon. Löin kaikki totuudet vasten hänen kasvojaan, olin töykeämpi kuin koskaan ennen häntä kohtaan. Viha purkautui äärimmäisenä kylmyytenä, viileinä sanoina, eikä huutona kuten minulla yleensä on tapana. En halunnut suututtaa häntä, vaan halusin aiheuttaa hänelle pahan mielen. Tiesin sen olevan ainut jäljellä oleva keino ja se toimi. Hän itki ja minuakin alkoi itkettää. "Viimeinen mahdollisuus", minä sanoin. Nyt kaikki on hyvin, ainakin hetken.

Tein selväksi, että jos joudun pettymään taas, saa hän etsiä seuraa muualta. Siinä päätöksessä aion myös pysyä, Tommin kanssa lipsuin liikaa ja sanat menettivät merkityksensä, samaa virhettä en aio tehdä uudelleen.

Ja se lause, joka jäi soimaan päähäni, puhuttiin selväksi myös.
"Eihän me sillai tosissaan seurustella"
Kysyin mitä hän haluaa, annoin vaihtoehtoja. Joko me seurustellaan tai ei seurustella, se päätetään nyt ja tässä. Hän kuulemma halusi seurustella. Varmistin monta kertaa, kysyin muuttaako hän mielensä humalassa. Ei kuulemma muuta.
"Miks sä sit sanoit niin?"
Ei hän kuulemma tiennyt. Hän halusi vapauksia, hän ajatteli sen kuulostavan erilaiselta kuin se kuulosti. Kyllä minä sinänsä ymmärrän mitä hän sillä tarkoitti. Sen oli kai tarkoitus tulla ulos hänen suustaan enemmänkin tyylillä: "Tää ei oo vakavaa niin kuin kihloissa olo on, meillä ei oo tarkkoja sääntöjä ja sä et skitsoo mistään pikkujutuista, niin mä en ajatellut että sua haittaa jos mä meen baariin."
Niin se on. En itsekään halua mitään supervakavaa, tarkkoja tapaamisaikoja ja samanlaisia tuulipuvun takkeja, ei, ei, ei.

Turha sitä on enää miettiä, kaikki on nyt kunnossa ja hän on hyvittänyt virheensä. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Mä en tahtoisi rakastaa sua

Viime yönä viiden aikaan minulla ja Laurilla oli hieman erimielisyyksiä tietyistä asioista. Meidän piti nähdä eilen illalla ja tehdä ruokaa ja katsoa leffaa minun luonani. Kävin kaupassa sitä varten ja tulin kotiin. Yritin soittaa ties kuinka monta kertaa, mutta herra ei yllättäen vastannut puhelimeensa. Kymmenen aikaan illalla päätin luovuttaa, tein ruokani itse ja söin. Yhden aikaan sain elokuvan katsottua ja kävin nukkumaan. Ja eipä kulunut kauaakaan, kun puhelimeni soi. Lauri, umpi kännissä ja ensimmäiset sanat jotka hän sanoo olivat "oliks sulla jotain asiaa?"

Jo tässä kohtaa teki mieleni lyödä luuri korvaan, antaa olla ja jatkaa unia. Selitin kuitenkin hänelle kuinka olin odottanut häntä koko illan ja loppujen lopuksi päätynyt syömään ja katsomaan leffan yksin. Ja mitä mies tekee tässä vaiheessa? Ei, ei pyydä anteeksi, ei edes huomioi koko asiaa.
"Ootsä nähny mun autoa, mä en tiedä missä se on..."
Mitä? Hän on siis baarissa auton kanssa ja on ajanut siinä kunnossa, ettei muista mihin hän on autonsa jättänyt. Myös kaverit ja takki ovat hukassa.

Kaikista eniten olen kuitenkin vihainen siitä, ettei hän ilmoittanut menevänsä baariin. Ja mikä oli syy?
"Eihän me sillai tosissaan seurustella niin mä en ajatellu että sä haluat tietää mun jokaisen liikkeen."

Se oli viimeinen niitti. Hermoni petti totaalisesti, ei tästä tule yhtään mitään. "Ei me tosissaan seurustella, mitähän tää sit on? Joku sun sairas leikkis vai? Haist vittu sit."

Ja se oli sitten siinä.

Sitkee ihminen sisäänpäin itkee

En mä sit tiedä kuin tosissaan se on, mut ei sillä kai oo ees väliä. Armeijaan se kohta lähtee ja kouluun sen jälkeen, mikään ei oo ikuista, sen mä tiedän. Mut en mä jaksa miettiä tätä elämää viikkoa pidemmälle, enhän mä edes tiedä oonks mä täällä enää viikon päästä. Kaikki on ihan jees just nyt ja se riittää mulle. En mä sillai jaksa miettiä mitään vakavia juttuja, ei niistä tuu muuta kun paha mieli. 

Ja aika ohuen köyden päässä sitä roikkuu meistä jokainen, toisilla se vaan alaa olla enemmänki lanka kun köysi. Ei sitä ikinä tiedä milloin se loppu koittaa. Kuoleman kautta tai ihan vaan yksinkertasesti hulluuden. Jos tuuri käy ni hulluks tässä tullaan, eikä palata ennalleen enää koskaan. Joku psykoosi olis jees hetken, ainaki siihen asti että mä oon täysikänen. Kuluis aika nopeemmin. Ja laitoksesta sais kai kavereita. Niiden laadusta mä en kyllä menis takuuseen, mut ei kai sillä nyt oo niin väliä. Eiköhän siellä ihan normaaliakin porukkaa oo, mulla vaan on ennakkoluuloja.

Mulla on muutenki vähän kieroutunu ajatusmaailma ja minäkuvaki on kai vähän irti kehyksistään. Mut ei se mitään, elävien kirjoissa tässä ollaan. Ei ehkä itsensä takia mut ollaan silti. Ja leikkiminen on kivaa, leikkivä lapsi on terve vai miten se meni. Se on vaan sivupointti, että leikitään elämällä.

Yks lääke lisää voi olla liikaa, yks kalja voi tappaa. Mut ikinä ei tiedä että mikä niistä on se ylimääränen. Arvutteluleikki saatanan kanssa. Helvettiinhän tässä kai on lähtö, jos se sitä kautta koittaa. Vaik en mä tiedä uskonks mä helvettiin tai taivaaseen. Kyl mä ainakin uskon, että mä tuun näkemään Tommin eksän vielä joskus. Ja sen vauvan. Mä haluan nähdä oliks se Tommin näkönen. Ja mummon mä tahdon nähdä kans. Mulla on asiaa sille. 

Ensin mun täytyy kuitenki elää yli sata vuotiaaks, se on mun tavote. Tai ainaki kaksseiskaan asti, sekin olis ihan jees.

Toistan tyhjät lupaukset taas tammikuun taitteessa

"Sulla ei oo mitään oikeutta sanoo mulle, että mä oon huono ihminen. Sä voisit itse ihan hyvin olla tässä tilanteessa. Tässä vois olla ihan kuka tahansa. Meillä on kaikilla samat lähtökohdat, eri asiat vaan vaikuttaa meihin. Mä tein yhden väärän valinnan. Yhden ainoon väärän valinnan ja se oli siinä. Sä voit joutua vaikean valinnan eteen milloin tahansa. Ihan milloin tahansa ja silloin sä voit valita väärin. Ja sut tuomitaan siitä. Kaikki tuomitsee sut, jokaikinen ihminen sun lähellä tuomitsee sut. Se ei oo niin helppoo. Pidä se kultalusikka tiukasti sun hampaides välissä, se voi pudota hetkenä minä hyvänsä."

Tänä aamuna kun kirjauduin sisään bloggeriin, olin taas saanut yhden lukijan lisää. Kukaan, joka ei pidä blogia, ei voi ymmärtää sitä. En tiedä ymmärtääkö ylipäätänsä kukaan, kuinka paljon tämä merkitsee minulle. Yksi tuntemattoman ihmisen hiiren klikkaus, yksi painallus, joka on niin pieni asia hänelle, on tosi suuri asia minulle. Se, että ihmiset lukevat tekstiäni, kuuntelevat minua ja ovat kiinnostuneita asioistani, merkitsee minulle suunnattoman paljon. Niin pieni vaiva teille, niin suunnaton ilo minulle.

Kun istuu yksin kotona, miettii tekemiään virheitä ja on tulossa kirjoittamaan niistä blogiin, on aivan mahtavaa huomata, että on joku joka kuuntelee. En ikinä ole kykeneväinen kertomaan sitä sanoin, mutta se on suuri juttu. Tosi suuri.

Näin viime yönä unta Tommista. Luulin jo hetken päässeeni eroon niistä unista, mutta en päässytkään. Ne ovat täällä taas. Ja aamulla herättyäni en voinut välttyä kiusaukselta mennä katsomaan hänen Facebook profiiliaan. Hän on muuttanut. Ihan yhtä lähellä hän asuu kuin ennenkin, mutta pienemmässä asunnossa. Kuulostaa kai siltä, että hän on minulle pakkomielle, mutta ei hän ole. Minulla vain on niin paljon ylimääräistä aikaa, että kulutan sitä selailemalla tuttujeni Face sivuja, lukemalla blogeja ja kirjoittamalla teille. Tommi vain sattuu olemaan yksi noista tutuista, ei sen enempää. Hän on osa elämääni, hän on osa menneisyyttäni, eikä se asia muuksi muutu.

Laurin kanssa on ollut melko hiljaista taas, kaikki on periaatteessa hyvin, mutta silti jokin on vialla. Koko ongelma tiivistettynä on kai se, että olemme ystäviä, jotka harrastavat seksiä. Se ei toimi niin. Ei se ole normaalia. Kyllä minä rakastankin ja hän rakastaa, mutta emme silti ole kuten mikä tahansa pari. Emme kävele käsikädessä, emme ylipäätänsä liiku ikinä yhdessä missään. Olemme meillä, tekemättä mitään. Se ei vain toimi niin. Mutta ymmärrän kyllä, että minun kanssani on vaikeaa. Ei kukaan halua sitoutua tällaiseen. Olen liian vaikea. Tiedän hänen myös pelkäävän sitä vieroitushommaa. Pelkään sitä itsekin, en edes tiedä tuleeko siitä mitään. Pakko tulla. Pakko.

Sekavaa tekstiä, sekavia ajatuksia. Yritän ehkä myöhemmin kasata itseni ja kirjoittaa jotain selkeää. Ajatuksia on vain niin hirveästi, ei niitä saa ulos mitenkään kokonaisina. Tekstiä tulee niin hurjaa vauhtia, etten ehdi edes kirjoittaa.

And you let her go

Olen aiemminkin kirjoittanut ystävästäni, siitä kaikista rakkaimmasta. Siitä, jonka olen tuntenut miltei koko elämäni. Siitä, joka ei ole osa elämääni enää. Nyt kuitenkin kirjoitan taas. Osittain itseni takia ja osittain lukijan pyynnöstä. Tiedän jo nyt, ettei kirjoittaminen tule olemaan helppoa, mutta haluan kirjoittaa silti.

En lähde ystävyytemme taustoja selvittämään sen tarkemmin. Olimme läheisiä, hän oli kuin sisko minulle. Ja se siitä, en tahdo miettiä niitä enää.

Sanoisin, että miltei koko välirikko on minun syytäni. Ymmärrätte varmasti, kun kerron, ettei ole helppoa olla tälläisen ihmisen ystävä, kuin minä olen. En halua antaa kenenkään käydä läpi sitä, mitä minä käyn läpi. Hän oli niin läheinen minulle, että hän olisi joutunut kokemaan sen kaiken vierelläni, joten välirikko oli kaikista helpointa. Ei minulle, mutta hänelle. Emme eronneet sovussa ja se on ainut asia, mikä minua harmittaa. Vaikka tämä on vaikeaa ja ikävä on kova, niin tiedän silti tämän olevan parasta hänelle.

Rikkinäinen ihminen, opiaattiolot ja epäitsevarmuus. Ei sellaiseen ole reilua sotkea ketään. Ei kenenkään tarvitse katsella sellaista. Hän löytää kyllä parempia ystäviä, sellaisia, jotka tukevat häntä ja joita ei tarvitse kokoajan tukea. Sellaisia, joista ei tarvitse olla kokoajan huolissaan.

Tämä rakas nainen täytti vuosia toissa päivänä ja eilen se palautui mieleeni. Lähetin onnittelut ja toivotin kaikkea hyvää. Vastaus tuli heti. "Kiitos ja kaikkea hyvää myös sulle." Se sattuu, mutta näin on parempi. Ainakin hänelle. Ja kun tiedän, että hänen on hyvä olla, tunnen tehneeni oikein.

Ensimmäistä kertaa oon täällä ilman sinua

Päätä särkee, puhelinkin ilkkuu minulle.

"Oletko luovuttamassa? :)" lukee näytössä. Joku ärsyttävä logopeli lähettelee viestejä minulle. No olen luovuttamassa saatana! Juttelin tunnin puhelimessa Laurin kanssa, hän ei uskonut kun vakuutin kaiken olevan hyvin. 

"Soita jos sä tarvit jotain, mä voin kyllä tulla." Käskin hänen viettää nyt aikaa siskonsa kanssa, kun hänellä kerrankin on tilaisuus siihen. Hän oli tulossa jo väkisin, mutta sanoin, etten avaa ovea. 

"Sä olit niin poissaoleva aamulla, että haluaisin vaan nähdä kaiken olevan hyvin." Kielsin häntä tulemasta, ei ole mitään järkeä lähteä ajamaan tänne asti vain katsomaan olenko kunnossa. Hänellä on muutakin tekemistä, hänen täytyy nyt olla muualla. 

"Mä rakastan sua. Sä voit soittaa ihan mihin aikaan vaan, vaikkei sulla olis edes mitään asiaa." Itkinkin kai vähän. 

Isäkin soitti. 

"Ootsä kipeenä?" Sanoin olevani nuhainen. "Ja väsynyt", oli pakollinen lisäys, muuten valheeni ei olisi mennyt läpi. Juttelin veljellenikin hetken, lapset ne ovat niin suloisia ja vilpittömiä, täysin tietämättömiä maailman pahuudesta. 

"Sä olet maailman paras isosisko."

Itkin taas, mutta vasta puhelun jälkeen. Puhelun aikana se ei olisi ollut sopivaa, ei laisinkaan.

"Vaik kaikki kaunis katoaa, ei muisto ystävyyden kuole milloinkaan."

"Kukaan ei koskaan voi sun paikkaa ottaa, kukaan ei mun maailmasta tee kauniimpaa."

"Only know you love her when you let her go. And you let her go."

Hyvää syntymäpäivää, rakas. 

Mä pakenin satuun ku tää todellisuus sattuu

Yksi päivä tätä elämää takana päin taas ja elossa ollaan yhä. Lyhyt se on se elämä. Välillä sitä tulee mietittyä, että mitä jos tämä onkin vain jokin kiero juoni. Mitä jos olenkin vain avaruusolioiden testikappale? Mitä jos kaikki ihmiset ympärilläni juonivat selkäni takana jotain ilkeää juonta minua vastaan? Mitä jos he kaikki ovat liittoutuneet yhteen ja minua tarkkaillaan? 

Tai mitä jos tämä onkin vain uni? Joku päivä herään kymmenen vuoden koomasta ja olenkin joku täysin muu. Olen argentiinalainen viisikymppinen mies, vaipunut koomaan autokolarin seurauksena ja näen unta kokoajan. Oikeasti onkin vuosi 3956 ja pian herään johonkin toiseen todellisuuteen.

Tai mitä jos olenkin -80 -luvun pirinisti muija, psykoosiin vaipunut ja harhainen? Joku päivä herään ja minut lähetetään hullujen huoneelle.

Eihän sitä ikinä tiedä, mutta nyt tällä hetkellä olen kuitenkin ihan vain Ada. 17-vuotias ahdistunut ja yksinäinen tyttö. Ehkä mainitsemistani vaihtoehdoista paras mahdollinen. Tai mistäs minä tiedän, ehkä argentiinalaisenakin olisi ihan hauskaa. 

Joo, nyt täytyy rajoittaa näitä juttuja ja palata tähän maailmaan taas. Alkaa lähteä lapasesta ja kohta pomppaan oikeasti johonkin toiseen todellisuuteen, jos en palauta tätä todellisuutta mieleeni.

Mä oisin juossu vaikka Afrikkaan asti jos sä oisit kattonu mua rakastavasti

Palaan mielessäni niihin aikoihin. Niihin asioihin, joita en ole käsitellyt mielessäni koskaan. Asioihin, joista ei puhuta, joista kukaan ei tiedä. Luotan teihin, luotan itseeni. On tullut aika käydä ne asiat läpi. Mikään asia ei ole minulle todellinen, ennen kuin kirjoitan sen ylös. Teksti on todellisuuteni, teksti on kaikki mitä minulla on. Jos en pysty ilmaisemaan itseäni tekstin kautta, en pysty ilmaisemaan itseäni ollenkaan. Minun oli tarkoitus julkaista teille tänään jotain ihan muuta, mutta nyt, yön pimeinä tunteina kirjoitan teille tekstiä, jotan en kuvitellut kirjoittavani vielä pitkään aikaan. Toivon onnistuvani siinä. Toivon, että saan sanottua kaiken, mitä tahdon. Ja toivon, että saan tuotua sen ulos sellaisena, kuin se sisälläni on. 

Uskon, että ihmiset näkisivät minut täysin eri valossa, jos vain pystyisin tuomaan kaiken ulos niin, kuin asiat päässäni ovat. En kuitenkaan pysty siihen, mutta nyt yritän. Panostan tähän tekstiin enemmän, kuin mihinkään tekstiin ikinä. Laitan likoon kaikki tunteeni ja suurimmat salaisuuteni, uhraan palan itsestäni teille. Paras teksti on sellainen, joka herättää tunteita ja tuo minun maailmani teidän näkyvillenne. Se saa teidät ymmärtämään miksi olen juuri tällainen kuin olen, miksi asioiden unohtaminen on minulle niin vaikeaa ja miksi menneisyys ja ylipäätään elämä ahdistaa minua niin suunnattomasti. Siihen minä pyrin. Se ei ole helppo tavoite, mutta aion yrittää parhaani. Aion tuoda teidät osaksi niitä hetkiä, osaksi niitä tunteita, jotka minä koin. Eläytykää, kuvitelkaa itsenne minun asemaani. Aloitetaan.



On talvi, lunta joka paikassa ja jäätävän kylmä. Istun kotona tietokoneella, luen sähköpostia kirjeystävältäni. "Yritä päästä eroon niistä lääkkeistä, sun täytyy yrittää päästä eroon niistä." Olen selvinpäin, mutten aio olla enää kauaa. Tilanne kotona on huono, välit vanhempiini ovat tulehtuneet. Olen yksinäinen, olen köyhä ja olen ahdistunut. Elämääni on kuitenkin tullut hetki sitten suuri muutos. Olen löytänyt ystävän, ihmisen, joka ymmärtää minua. Alusta alkaen jokainen pienikin katse, jokainen ilme ja ele oli merkityksellinen. Ei tarvittu sanoja, ei tarvittu lauseita. Vain eleet merkitsivät, vain ne olivat tärkeitä. Sanat olivat toisarvoisia, niillä ei ollut mitään väliä. Jo silloin päätin, että siitä ystävästä pidän kiinni. Sen piti olla ikuista, niin me toisillemme lupasimme. 

Minä luotan häneen ja hän tukee minua. Hän pakottaa minut eroon lääkkeistä. Vihasin sitä silloin, mutta nyt ymmärrän hänen tehneen sen minun takiani, minun parhaakseni. Hän tietää mitä lääkkeet tekevät. Hän on nähnyt sen läheltä, liian läheltä. Hänellä on menneisyys, joka piinaa häntä öisin, hän ei saa nukutuksi. Kaikki yöt hän valvoo vierelläni, vahtii minun olevan kunnossa ja selvänä. Hän miettii, että hänen olisi pitänyt tehdä se sama aiemmin, toisen naisen kanssa. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. Se nainen on poissa, eikä palaa. Sinä aamuna, kun hän tuli ryyppyreissultaan kotiin ja avasi ulko-oven, odotti häntä keittiössä yllätys. Se ei ollut valmis aamupala, kuten yleensä, vaan se oli hänen kihlattunsa. Seitsemännellä kuulla raskaana ja siinä hän makasi niin levollisena. Pöydällä tyhjiä purkkeja, osa tableteista oksennettu ulos, osa tehnyt tehtävänsä. Ei kirjettä, ei mitään. Hän ei halua antaa sen tapahtua uudelleen. Hän ei halua antaa sen tapahtua minulle.

Hän valvoo vierelläni, vaikka kiellän. Pyydän häntä menemään kotiin, riehun ja käsken jättää minut rauhaan. Hän kuiskailee rakastavia sanoja korvaani, silittää minut uneen ja on siinä aamulla kun herään. Hän tarkkailee pupillejani ja kehuu, kun ne ovat normaalit. Rakastan häntä. Rakastan niin paljon. Uskon yhteiseen tulevaisuuteen, uskon kaiken kääntyvän paremmaksi. 

Eräänä iltana olen sortunut taas. Jään kiinni, hän näkee sekavuuden silmistäni. Hän ei tuomitse, mutta näen hänen olevan pettynyt. Sinä iltana suutelen häntä ensimmäisen kerran. Kuin anteeksi pyyntönä, aivan kuin se korvaisi kaiken. Mutta se ei riitä hänelle. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, en vastustele. Se olkoon korvaus kaikesta, se hyvittäköön hänen vaivannäkönsä. 

Seuraavana päivänä olen selvä. Yleensä edellisen illan tapahtumat ovat sekavia tai unohtuneet kokonaan, mutta sen illan muistan kirkkaasti. Muistan jokaisen ilmeen, muistan jokaisen yksityiskohdan. Istun kahvilla heidän kanssaan. Hän ja hänen tyttöystävänsä. Minun parhaat ystäväni. Itken, mutta vain toinen heistä tietää miksi. Sorrun uudelleen ja uudelleen, sama toistuu ilta toisensa jälkeen. Joka aamu hän on vierelläni ja silittää tukkaani. Joka aamu hyväksyn hänet. Annan hänen olla ystäväni, teen kaiken mitä hän käskee. Ei minulla ole ketään muuta. Olen riippuvainen hänestä, minun täytyy pitää hänet iloisena. Ja tiedän miten se onnistuu.

Sukukokous ja opiaattiolot. Oksettaa ja kylmähiki tunkee väkisin iholleni. Vatsaa koskee edellisen yön jäljiltä. Illalla olen ensimmäistä kertaa selvänä hänen kanssaan sängyssä. Se ei tunnu henkisesti enää miltään, siitä on tullut rutiini. Kun hän kysyy, onko kaikki kunnossa, vastaan myöntävästi. En ikinä sanonut, etten tahdo. En ikinä kieltäytynyt. Muuten hän olisi suuttunut, muuten olisin jäänyt yksin.

Aika kuluu ja menetän hänet. Hän ei tahdo minua enää, hän on käyttänyt minut loppuun. Ja heti sen jälkeen tapaan Laurin. Hänen kanssaan koen jotain, mitä en ole kokenut ikinä aiemmin. Hän suutelee, hän halaa ja koskettaa minua. Hän haluaa olla lähellä, hän kysyy mitä minä haluan. Hämmennyn ja sulkeudun kuoreeni. En osaa suhtautua siihen mitenkään, luulen hänen vitsailevan. Luulen, että minua pidetään pilkkana. En osaa koskettaa, en osaa tehdä mitään. Kaikki on niin erilaista, kaikki on niin uutta. Tunnen olevani eksynyt pikkulapsi. En tiedä mitä minun pitää tehdä, en osaa käyttäytyä mitenkään. Toimin kuten olen aiemminkin toiminut, annan hänen hallita, annan hänen tehdä mitä tahtoo.

Ja aivan vapaaehtoisesti, ihan pyytämättä hän ajattelee myös minua. Ymmärrän, että minulla on oikeus puhua. Saan sanoa mitä haluan, saan hallita omaa kehoani. Saan neuvoa ja pyytä neuvoja. Ja ennen kaikkea saan kieltäytyä. Saan sanoa ei, minulla on oikeus siihen. Tommi muuttuu silmissäni. En näe häntä sellaisena kuin näin hänet ennen. Kaikki rakkaus katoaa, tajuan hänen ajatelleen vain itseään. En voi tuntea seksuaalista vetoa häneen enää. Mutta se ei sulje pois sitä ystävyyttä, joka meillä oli. Hän on yhä minulle ystävä. Se 'ikuisesti' pitää yhä paikkaansa.

Muutama päivä sitten opin ymmärtämään myös toisen asian. Se sama 'ei' pätee myös ystävyydessä. Se ei liity pelkästään suhteisiin, vaan se on oikeuteni. Saan kieltäytyä, saan poistaa elämästäni ihmiset, jotka eivät ole hyväksi minulle. Ja ymmärrän, että vaikka se sattuisi, se on silti pidemmällä aikavälillä parempi ratkaisu. Se on parempi ratkaisu minulle.

Kaikista tärkein oppimani asia on kuitenkin asia, jonka olen oivaltanut jo monta kertaa, mutta joka minun on aina yhtä vaikeaa muistaa. 'Ikuisesti' ei ole koskaan ikuisesti.

Se on sun velvollisuus

Joulu oli ja meni ja täytyy kyllä myöntää, että oli rankkaa. Oli rankkaa minulle, mutta etenkin pikkuveljelleni. Äidistä ei ole kuulunut mitään ties kuinka pitkään aikaan ja joulu noudatti totaalisen eri kaavaan kuin yleensä. Ihan hyvä joulu, en minä sitä sano, mutta erilainen silti. Varsinkin noin pienelle tuollainen muutos on ihan epäreilu. Mutta hän pärjää, hän pärjää ihan hyvin, siitä pidän huolen.

Tänään vietin joulua Laurin kanssa, annoimme lahjat ja söimme pikaruokaa. Täydellisen epätäydellistä. Juttelimme syvällisyyksiä ja itkinkin vähän. Mikään ei ole hyvin, mutta silti pieni osa minusta on onnellinen. Ja se on uusi tunne. Ihan uusi.

Ymmärsin vasta hetki sitten, että minun ei tosiaan tarvitse mennä kouluun vielä viikkoon, eli minun ei myöskään tarvitse nähdä Sallaa. Se vain lisää onneani entisestään. Kyllä tämä tästä. Kirjoitin teille erään tekstin menneisyydestä, nykyhetkestä ja kaikesta. Paljastin myös asioita, joita ette vielä tiedä. Sen julkaisen kuitenkin kai huomenna. Palataan siis sen merkeissä!

Mä suutelin sua ku me seisottii alasti Aleksanterinkadul

Aatto oli ja meni, yllätyin itsekin miten mukavaa minulla oli. Sain lahjoja, enemmän kuin olisin ikinä osannut odottaa ja ruokakin maistui loistavasti. Huomenna menen takaisin kotiin ja näen toivottavasti vihdoin Laurin. Hän on soittanut miljoonasti tänään, lähetellyt ällösöpöjä viestejä ja kertonut ikävöivänsä. Outoa, ei hän yleensä ole tuollainen, kuin hän on viime aikoina ollut. No, parempi näin.

Miten teidän joulunne sujui? Mitä saitte lahjaksi ja mikä oli aaton kohokohta?

Millo minnekki tie tää kulkee nii takas voi palata aina kun silmät sulkee

Raahasin itseni taksilla keskellä yötä lokaatioon x, jossa tulen viettämään jouluni. Tarkoitukseni oli tulla tänne vasta aamulla, mutten jaksanut istua yksin kotona, joten tulin tänne valvomaan. Kaikki muut nukkuvat ja minä hykertelen sohvalla kuunnellen musiikkia kuulokkeista. Viimeiset säästöt kuluivat taksiin, mutta samapa tuo.

Tunnin taksimatkan kulutin jutellen ensin puhelimessa Laurin kanssa ja sen jälkeen rupatellen mukavia taksikuskille. Mukava mies, mukavia juttuja. Se kuski siis, Laurin kanssa lähinnä nyyhkin ja ynisin jotain epämääräisiä sanoja rakkaudesta. Melko syvällisiksi alkavat nämä jutut mennä, liekö se merkki hulludesta.

Voi jos vain voisin päästää ihmiset pääni sisälle. Kaikki näkisivät minut niin erilailla sen jälkeen. Yritän parhaani mukaan tuoda ulos sen, mitä päässäni pyörii, mutta se vain tuntuu olevan niin hirmu vaikeaa. Kai minä silti jollainlailla olen onnistunut, kun minulle blogissakin sanotaan, että olisin tutustumisen arvoinen ihminen. Ihan kiva, olen otettu!

Alkuperäinen suunnitelmani oli kirjoittaa teille jotain hurjan spesiaalia joulun kunniaksi, mutten pysty siihen tässä mielentilassa. Tyydyn siis vain selittelemään sekoja, kertomaan jutuista. En sitten tiedä onko linjoilla ketään, kun tapana lienee tehdä jouluna muutakin, kuin istua tietokoneella, toisin kuin minä teen.

Ennen tykkäsin joulusta, mutta sen jälkeen kun joulumuistoihin liittyivät lähinnä hiilihanko ja veri, niin lopetin sen tykkäämisen. Ei siinä ole mitään järkeä tykätä juhlasta, josta päällimmäisenä mieleen tulevat vain negatiiviset asiat. Onhan se ruoka tietysti ihan jees ja materialistina pidän myös lahjoista, mutta muuten en oikein välitä koko juhlasta. Tekisi vain mieli lukittautua yksin kotiin ja itkeä silmät päästään.

Sen säästän kuitenkin välipäiville, kun rakkaalla ystävälläni on syntymäpäivät. Jaa, että miksikö itken silloin? Koska jokin meni pahasti pieleen, enkä puhu hänelle enää. Ystäväni täyttää pyöreitä, enkä saa olla läsnä. En voi olla se, joka tekee siitä päivästä hänelle ikimuistoisen. En voi olla viettämässä sitä päivää hänen kanssaan. No, turhapa siitä on enää jauhaa, ei se tästä miksikään muutu.

Minulla on jo pitkään ollut outo tunne. Ihan kuin kuolema roikkuisi hihassa kiinni. Ensin kaikki viina sekoilut, lääkkeet, ruokahalun katoaminen, kivut, ahdistus, paniikkikohtaukset, päänsärky, vahvemmat lääkkeet, toinen todellisuus. Tiputus, ylitunteellisuus ja mielialan vaihtelut. Vainoharhaisuus ja pelkotilat. Viime yönä kuitenkin päätin, että tämän on aika loppua. En tiedä miksi, mutta heti sen Tommille lähettämäni viestin jälkeen sain jostain ihan kummallisia ajatuksia ja nyt aion todella hakea apua. Näen itseni ihan toisessa valossa.

Nyt kuitenkin istun tässä sohvalla, kuulokkeista pauhaa Pyhimys. Joulukuusi loistaa eteisessä ja nukkuvan rakkaan tuhina kuuluu tänne asti. Nyt voin sanoa, että minusta tuntuu hyvältä. Lääkehuurut ne on, eikä mikään muu, mutta nautin tästä silti. Tuntuu, kuin leijuisin ilmassa. Tuntuu, kuin sieluni olisi irti ruumiista.

Hyvää joulua rakkaat lukijat, olette tärkeitä jokainen <3

Boomboom

Huomenna on joulu. Joulumieli on kadonnut. Rauhaa ja rakkautta kaikille, ja paskat.

Opiaattiolot ja päässä humisee. Narkki mikä narkki. No ei, muutama vähän vahvempi särkylääke vain ja se on siinä. Joulun jälkeen mä lähden vieroitukseen, ei tästä tuu mitään näin. Vihatkoon ketkä vihaa, ei tätä elämää kestä näin. Tuntuu, ettei millään oo mitään väliä enää.

Lauri rakastaa, mutta silti saa minut itkemään ihan tahallaan, surusta. Esitän, että kaikki on hyvin. Muiden mieliks. Ja itseni takia kai myös.

Ei sitä kuulemma huomas mun teksteistä, että mä oon sekaisin. Enkä mä yleensä oo, vaan silloin kun särkee päätä oikein lujaa. Mitä muutakaan sitä voi tehdä, kun lääkitä itsensä kuntoon? Ja samalla kans johonkin toiseen ulottuvuuteen, mut mitä väliä sillä on? Kunhan vaan ei koske.

Mä en taaskaan oo syöny, jääkaapissa on pelkkä valo. Ajattelin unohtaa koko ajatuksen vielä täks päiväks ja ruokkia itseni vasta huomenna mun täydellisessä joulunviettopaikassa. Kaukana kaikesta, kaukana Laurista. Kyllä mä rakastan, se vaan on niin vaikeeta välillä. Kohta mä taas hehkutan kuinka täydellinen se on, nyt just se ei vaan oo.

Kaikki on päin vittuja, jos suoraan saa sanoo. Ja saanhan mä, mikä mua estää. Ainut päivän piristys oli edelliseen postaukseen saamani ihana ihana kommentti, kiitos vielä siitä <3

Mua itkettää, mä oon ihan sekaisin. Tunnen itsekin, mut nyt mua ei ainakaan koske. Ei mihinkään muualle kuin sydämeen.

Älkää vihatko mua, en mä mikään narkki oo. Mä haen apua, nyt mä haen sitä tosissaan. Heti pyhien jälkeen. Se on mun uuden vuoden lupaus. Mä vannon.

Anteeks rakkaat, että mä oon tällänen vaikee, anteeks. Ja kiitos. Kiitos, että ootte siellä. Merkitsette mulle enemmän kuin mikään muu just nyt!

Palataan huomenna, palataan.

Nyt kyl harmittaa

Yksi yö jouluun, enkä ole vieläkään nähnyt Lauria. Hänen piti tulla aamulla tänne, mutta hän nukkuu yhä. "Kyllä mä jaksan valvoa koko yön, mä tulen aamulla sit kun sä heräät."
Hah, niin varmaan. Puhelu hälyttää muutaman minuutin ja menee sen jälkeen vastaajaan. Hän on ehkä maailman sikeä unisin ihminen, hän ei herää sitten mihinkään. Argh, ärsyttävää.

Neljältä minun täytyy olla jo lokaatiossa x viettämässä joulua, joten hänellä alkaa olla pikkuhiljaa kiire. Tiedän, että sekä häntä että minua harmittaa, jos emme ehdi nähdä enää ennen aattoa. Olemme taas nähneet tosi vähän viime aikoina ja olisi ollut kivaa viettää tämä päivä yhdessä, mutta ei niin ei.

Yritän kohta viel tavoitella häntä ja sen jälkeen alan pakkaamaan tavaroitani ja luovutan hänen suhteen. Näemme sitten ainakin joulun jälkeen. Harmittaa...

Revin sun kirjeet silpuks

Tiedän, että tulen saamaan paskaa niskaani sen jälkeen, kun kerron teille mitä menin tekemään. Tein sen, minkä lupasin jättää tekemättä. En jaksanut olla vahva enää, en jaksanut taistella vastaan. Tein sen, minkä tiesin olevan väärin. Kuuntelin sydäntä aivojen sijasta. Ja ylpeänä voin sanoa, että nyt minusta tuntuu hyvältä. Ainakin hetkellisesti, mutta silti. Sain mielenrauhan ja nyt kaikki on hyvin. Miltei kaikki ainakin. Ostin prepaid -liittymän ja tein sen, mitä minun täytyi.

"Kaikki jäi niin kesken. Sä et ottanut enää yhteyttä, unohdit. Mun oli pakko vielä viimeisen kerran tekstata sulle ja pyytää anteeks kaikesta. Mä tiedän, ettet sä nöyrry pyytämään anteeks tekojas, mutta mä teen niin. Mä haluan saada mielenrauhan, mä haluan pystyä nukkumaan iltaisin. Mä en kadu niitä aikoja sun kanssas, mä en kadu seksisuhdetta enkä sen muuttumista ystävyydeks. Oon silti pahoillani, että kaikki meni niin kuin meni. Se on kuitenkin mennyttä nyt ja mä aion jättää sen pysyvästi taakseni. Nyt mä en oo katkera enää. Mä pystyn jatkamaan eteenpäin ja antamaan anteeks.

Hyvää joulua sulle ja hyvää loppu elämää, rakas."

Lähetä. Klik.

Täydellisyys sä oot

Ääää kuolen, en kestä. Itken niin paljon, itken kuin pikkulapsi!

Tänään olin taas koko päivän ihan ajatuksissani, istuin kotona ja mietin kaikkea. Aamulla mielessäni oli vain koko Tommi homma ja kaikki mitä kuulin hänestä tänään, mutta illalla unohdin sen ja pohdin vain Lauria. Meillä ei ole ollut helppoa, ei tosiaan. Epäröin yhä kaikkea ja minun on tosi vaikeaa luottaa. Mietin taas, että onko hän tosissaan vai leikkiikö hän vain, kun emme ole nähneet viimeisen parin viikon aikana kuin muutaman kerran.

Äsken olin juuri käymässä nukkumaan, sammutin valot ja tarkistin vielä, ettei Lauri ole soittanut. Tiesin hänen olevan viihteellä kavereidensa kanssa ja tiesin, ettemme ehdi nähdä enää ennen joulua. Ei saapuneita puheluita. Painoin pään tyynyyn, suljin silmät ja yritin nukahtaa. Ja puhelin soi.

"Etkai sä nukkunu? Mulla tuli kauhee ikävä sua ja mä ajattelin vielä soittaa ja sanoo hyvää yötä. Anteeks kun mä en oo nyt ehtiny huomioida sua niin paljon kun sä haluaisit, mä vaan oon oikeesti ollu kokoajan liikkeellä. Mä oon baarissa kavereiden kanssa ja oon miettiny vaan sua koko illan. Soitin just äsken mutsille ja sanoin, että tuun sukulaisille vasta perässä maanantaina illalla ja se voi mennä jo edeltä, kun haluun nähdä sut vielä ennen joulua. Mä oon nyt baarissa ja meen täältä kaverin luo yöks selvittää päätä. Mä soitan sulle huomenna. Mä rakastan sua."

Nyt on tunteet pinnassa. Nyt on tunteet niin pinnassa, että itken silmät päästäni. Mies, joka ei puhu tunteistaan soittaa minulle miltei selvänä ja sanoo nuo sanat. Hän on muuttanut koko perheen suunnitelmia minun takiani, vain jotta ehtisi nähdä minut. Vain jotta minulla olisi hyvä mieli.

Ihana, niin ihana. Itkettää. Hymyilen päättömästi ja juttelen yksin. Turhaan minä epäilin kaikkea taas. Ihan turhaan.

Sä muutuit muuks ku se kuva joka mul on

Maailman upein tilaisuus kostoa varten on täällä. Olen odottanut tätä niin kauan ja juuri, kun en tarvitsekaan sitä tilaisuutta enää, niin se tarjotaan minulle. Aivan kuin kultalautasella suoraan nenän eteen.

Tommi hallitsi minua aina, hän käytti minua häikäilemättömästi hyväkseen ja otti vastaan jokaisen mahdollisuuden, joka hänelle tarjottiin, jotta hän voisi pilata kaiken mitä minulla on. Minä odotin oikeaa hetkeä, halusin kostoni. Halusin toteuttaa jotain niin upeaa, että hän vihdoin tuntisi sen tuskan, jonka minä tunsin. Ja nyt kun se mahdollisuus on käsillä, minä peräännyn. En teekään mitään, annan olla.

Yhdellä puhelulla voisin viedä häneltä kaiken. Hän luottaa Sallaan paljon, mutta hän luottaa minuun vielä enemmän. Hän luottaa, etten kerro kenellekään koskaan. Hän luottaa, että unohdan ja annan anteeksi. Houkutus on suuri, niin niin suuri. Yksi puhelu Sallalle ja se olisi siinä. Kaikki palaset loksahtaisivat paikalleen, Tommi menettäisi ensin parisuhteensa ja heti sen jälkeen työpaikkansa. Pitkällä viiveellä häneltä lähtisi luultavasti kämppä ja hänet tuntien myös luottotiedot. Sana leviäisi, hänen ystävänsä kääntyisivät häntä vastaan. Hän jäisi täysin tyhjän päälle, ilman ketään, ilman mitään. Kaikki tämä yhdellä puhelulla, jonka minä voin tehdä. Kaikki tämä tiedoilla, jotka on ainoastaan minulla ja hänellä.

Tieto on valtaa. Tieto on voima, joka hallitsee. Ja minun tekee niin mieleni käyttää sitä tietoa hyväkseni. Mutta en silti tee niin. En tee niin, koska säälin häntä yhä. Ja se on väärin. Se on väärin minua kohtaan, mutta se on myös väärin kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka yhä sinisilmäisesti uskovat hänen valheensa.

Harrastuksia

Aiemmassa postauksessani tulin paljastaneeksi jotain vanhoista harrastuksistani ja se juttu vei erään lukijan huomion. Nyt siis luvassa jotain juttua harrastuksista, joita olen kokeillut. Pääroolia esittää tanssi, josta minulla on kokemusta kaikista eniten.

Pienenä olin innokas harrastamaan, halusin kokeilla kaikkea aina koripallosta seinäkiipeilyyn. Usein kokeilut jäivät kuitenkin siihen yhteen kertaan, enkä tykännyt harrastuksesta ollenkaan. Musiikki, piirtäminen ja tanssi ovat kuitenkin olleet juttuja, jotka ovat aina miellyttäneet minua. Minulla on hyvä rytmitaju ja mielikuvitus, joten ne lajit sopivat minulle.

Aloitin tanssin lasten bailatinoryhmässä kahdeksan vuotiaana. Olin kuitenkin hirmu vaativa lapsi, eikä nopea ja vauhdikas bailatino lannehuiveineen ollut minun juttuni alkuunkaan. Vaihdoin ryhmää ja pääsin tunneille, jossa oli paljon vaihtelua ja pääsimme kokeilemaan useita eri tansseja. Koreografioiden suunnittelussa sai olla mukana ja opettaja oli tosi kiva. Tanssin tässä ryhmässä vuoden, jonka jälkeen, miltei kymmenen vuotiaana, minun oli aika valita mihin tanssiryhmään tahtoisin. Samoihin aikoihin aloitin myös pianon soiton musiikkiopistolla. Tanssiryhmistä kaksi oli ylitse muiden; kilpatanssi, eli vakio- ja latinalaistanssit, sekä baletti. Balettiryhmä oli se paikka, jossa sai päästää sisäisen prinsessansa valloilleen ja kilpatanssin valitsin lähinnä sen takia, että tahdoin parikseni erään söpön pojan ryhmästämme.

Baletti oli ihanaa, uusia liikkeitä riitti loputtomiin ja puuterin väriset balettitossut rakastin loppuun melko nopeasti. Vanhetessani liikkeet vaikeutuivat, mutta nautin haasteista. Kun samaa liikettä on harjoitellut tangolla monta tuntia peräkkäin, on se onnistumisen tunne aivan loistava. Ryhmämme oli kiva ja nautin esiintymisestä. Neljätoista vuotiaana unelmani oli saada baletista ammatti. Tällöin pianon soitto oli jo jäänyt ajan puutteen takia pois, mikä harmittaa minua yhä. Kilpatanssia harrastin edelleen, mutta vain harjoittelijaryhmässä, enkä näin ollen kilpaillut ollenkaan. Söpön pojan lopetettua tanssimisen hiipui viimeinenkin intoni. Harjoitusten kalliit hinnat pakottivat valitsemaan baletin ja kilpatanssin väliltä ja baletti oli ilmiselvä valinta, olihan minusta tulossa kansallisbaletin suurin tähti.

Olin intohimoinen ja tavoitteet olivat korkealla. Esiinnyin koulun kevätjuhlissa ja tanssiryhmä jäi hetkeksi kesälomalle. Lomalta palattuani iski kasvoille uutinen, jota en yhtään osannut odottaa. Opettaja, joka oli opettanut minua kuluneet kuusi vuotta oli yllättäen päättänyt lopettaa ja tilalle oli tullut uusi opettaja. Opetustavat muuttuivat, koko tanssituntien into katosi. Positiivista palautetta saadakseen täytyi tehdä paljon töitä, mutta negatiivista palautetta sai pienistäkin virheistä. Kaikki intohimo ja hauskuus katosi, eikä baletti ollutkaan enää kiva harrastus, vaan pakkopullaa. Ryhmän kivoin tyttö lopetti ja silloin minäkin päätin, ettei tämä ole minun juttuni enää. Kaikki ne haaveet balettitanssijan urasta oli murskattu ja päätin luovuttaa.

Viisitoista vuotiaana, seitsemän vuoden kiireisen harrastamisen ja useiden lajien jälkeen minä istuin kotona, toimeettomana, vailla mitään tekemistä. Ihmettelin, että mitä kaikki muut tekevät, jos he eivät harrasta mitään. Lopettaminen harmitti, mutta samalla myös tunsin helpotusta. Kerrankin minulla oli aikaa! Lomia ei tarvinut suunnitella balettiharjoitusten mukaan, rahaa jäi muuhunkin kuin harjoitusmaksuihin.

Vaikka lopettaminen yhä silloin tällöin harmittaa minua, niin tiedän nyt, ettei minusta olisi ikinä tullut sitä ammattilaisballeriinaa ja tuskin enää koskaan palaan baletin pariin. Muistan kuitenkin yhä joitakin liikkeitä ja liikesarjoja ja niitä on ihan kiva palauttaa mieleen aina tilaisuuden tullen.

Mä en tunne sua

Kolme yötä jouluun, enkä luultavasti ehdi nähdä Lauria enää sitä ennen. Hirveä kiire, pitää tehdä sitä ja tätä. Stressaa. Olemme nähneet viimeisen kahden viikon aikana ehkä kolme tai neljä kertaa ja minulla on ikävä. Joululahjat on antamatta ja hän ei ilmeisesti ole edelleenkään ostanut mitään. Luovutin jo ja lopetin jatkuvan patistamisen. "En mä tarvi mitään, ei sun oikeesti oo pakko ostaa."

Hän kuulemma haluaa ostaa. Jotain söpöä, jotain mistä minä oikeasti pidän. Hän stressaa kauheasti, muttei silti tee mitään asioiden eteen. Ärsyttävää! 

Opin hänestä kokoajan uutta. Toisaalta minusta tuntuu, että olemme tunteneet tosi kauan ja että tunnen hänet läpikotaisin, mutta välillä se todellisuus palaa mieleeni. En minä tunne häntä ollenkaan! Tiedän kaikki isot jutut, ääriviivat ja suuret piirteet, mutta siihen se jääkin. Puolessa vuodessa en ole oppinut tuntemaan häntä ollenkaan. Se tutustumisvaihe jäi täysin välistä, hyppäsimme sen yli ja aloimme seurustella samantien. Tietysti on upeaa, että kemiat toimivat niin hyvin ja se onnistui, mutta viime aikoina olen sanonut hänellekin, että haluan tietää muutakin kuin ne pääpiirteet. 

Kyselen jatkuvasti ja käsken hänen kysellä. Aloitimme periaatteessa alusta. Koko se tutustumisvaihe tulee nyt, yli puolen vuoden tuntemisen jälkeen. En tiedä hänen lempiväriään, en tiedä mikä on hänen lempiherkkunsa. En tiedä hänen allergioitaan ja pahimpia pelkojaan. En tiedä hänen lapsuuttaan, en tiedä missä hän on opiskellut. En tiedä mitä hän on harrastanut ja mitkä lajit ovat hänen mieleensä. Eikä hän tiedä minusta mitään. Hän ei tiedä, että rakastan violettia ja suklaa on paheeni. Hän ei tiedä, etten voi syödä tomaattia. Hän ei tiedä lapsuudestani mitään, eikä hän ole tavannut perhettäni kuin vilaukselta vain. Hän ei tiedä balettitaustastani, eikä siitä, että osaan soittaa pianoa. Ja se ärsyttää minua. 

Haluan tutustua. Haluan tuntea hänet hyvin. Haluan tietää pienetkin yksityiskohdat, ne ovat tärkeitä. Ne luovat kokonaisuuden.

Tapan sut mun sydämest en kaipaa sua

Olen viime aikoina kokenut suunnatonta helpotusta siitä, etten ole nähnyt Tommia lähietäisyydeltä pitkiin aikoihin. Se viime kertainenkin oli minulle jo miltei liikaa, kun näin hänet bussin ikkunasta vain välähdykseltä. Tänään kohtaaminen kuitenkin käytti läheltä, kun olin menossa kauppaan. Ennen periaatteeni oli, etten jätä mitään tekemättä hänen takiaan, mutta sekin periaate on sortunut nyt. Olin miltei kaupan ovella, kun tajusin Tommin auton seisovan parkkiruudussa kaupan pihalla. Hänen täytyi siis olla kaupassa, miksi muutenkaan auto siinä olisi. Käännyin kannoillani ja lähdin takaisin kotiin. Nyt minulla on vain suunnaton nälkä, eikä mitään syötävää. Tiedän, että syöminen on tärkeää, etten päädy siihen tilaan missä olin vain hetki sitten. En kuitenkaan halunnut nähdä Tommia. En halunnut ottaa pienintäkään riskiä siitä, että joutuisin kohtaamaan hänet.

Viime yön jälkeen se kohtaaminen olisi ollut kohtalokas. Olisin sortunut ihan varmasti. Kuten kerroin teille aiemmin, en saanut unta viimeyönä. Pohdin ja mietin, kirjoitin ja pohdin lisää. Ja joku pieni ääni päässäni pakotti minua soittamaan Tommille. Itketti ja oli ikävä. Kaiken tapahtuneen jälkeen ikävöin häntä yhä, epäreilua. Puhelin oli jo kädessäni, numero valittuna ja sitten havahduin tähän maailmaan taas. Löysin sisältäni kaiken sen vihan, joka minussa on ja laitoin puhelimen pois. En voi soittaa, en voi. Se ikävä satuttaa minua, mutta se satuttaa paljon vähemmän, kuin se sotku joka puhelustani seuraisi. 

Tommi rajoittaa minua. Pelkään häntä. Tai lähinnä pelkään sitä reaktiota, jonka hän aiheuttaa minussa.

Pelkästään jo eläminen maailmas on vaarallista

Tekee mieli kirjoittaa syvällisyyksiä, mutten tahdo kirjoittaa vain sanoja vailla merkityksiä. Mieli poukkoilee sinne tänne. Postauksen julkaisuajoista huomaa, ettei uni vieraile tällä suunnalla turhan usein.

Mietin tänään jotain muka-syvällistä-paskaa, kun makoilin yksin eteisen lattialla. Mä oon aikuistunu tosi paljon tän Tommi -jutun myötä. Jokaisella tulee elämässä kai se yks juttu, joka kasvattaa henkisesti ja jonka jälkeen ei olla lapsia enää. Toisilla se on muutto omaan kämppään, toisilla se on armeija ja mulla se sattu olemaan Tommi. Ihan hyvä niin. Kai. Tai en mä tiedä.

Pohdin myös, että miks mä kirjoitan blogia kirjakielellä. Kai se vaan on kivempi niin. Se on mun tyyli kirjoittaa, se on jotenkin pinttyny tapa. Tää teksti vaan lähti tulemaan mun päästä näin, sekoja ajatuksia kirjotettuna just niin kuin ne sattuu ulos tulemaan. Ajatusten virtaa, sekoa.

Ja nyt mä vaan mietin, että miks mulla on niin mukava lattia kotona. Ei oo kai ihan normaalia kuluttaa puolta päivää makaamalla keskellä lattiaa. Ainakin Lauri sanoi, ettei terveet ihmiset tee niin. "Mut mä en oo terve."

Mä teen just mitä huvittaa. Mulla on kai joku uhmaikä nyt. Normaalisti se tulee joskus kolme vuotiaana ja mulla ei ollu sitä silloin. Mä oon vähän jäljessä. No, vaan neljätoista vuotta, ei oo paha.

Katoin tänään kans muumeja Laurin tietokoneelta. Se oli suihkussa ja käski mun tehdä jotain viisasta sillä aikaa. En mä keksiny muutakaan, niin avasin tuben ja katoin muumeja. En mä voinut blogiinkaan tulla, se olis ollu liian iso riski siellä. Laurilla on tapana aina hiipiä mun taakse ja pussata niskaa sillai yllättäen. Se on ihan jees, vaikka mä säikähdänkin aina.

Mun pitäis kai nukkua nyt, mut mun lakanat tuoksuu Laurin tukalle. Mä hymyilin päättömästi kun yritin saada unta ja sit totesin ettei se vaan tuu. Haluun Laurin tänne, mut sekään ei tuu. Ehkä huomenna. Ehkä.

Viis yötä jouluun. Kai. En mä jaksa laskee, en oo hyvä sellaisessa. Oon aina ihan sekasin päivistä ja numeroista ylipäätään. Panikoitiin jo eilen, että mä oon raskaana, mut todettiin että me vaan laskettiin väärin. En mä voi olla, en mä voi.

En usko, että kukaan teistä roikkuu mukana tässä teksissä enää, koska tässä ei vaan yksinkertasesti oo mitään ideaa. Punanen lanka puutui jo alusta alkaen. Ehkä munkin vaan täytyy luovuttaa ja yrittää nukkua.

Kertokaa toki jos pääsitte loppuun asti, tälläistä sekoa höpöttelyä mä jaksaisin kirjoittaa vaikka loputtomiin, mutten sitten tiedä onks se kenenkään mielestä aidosti kiinnostavaa tai edes millään tasolla viihteellistä...

Porsaanreikä

Yhä toisinaan saan kommentteja tai sähköpostia lukijoilta, jotka yrittävät löytää teksteistäni juttuja, joilla he todistavat itselleen, ettei Adaa ole olemassakaan. En enää edes koe mitään tarvetta nostaa näitä kaikkia juttuja esille, sillä minua itseäni ei haittaa tuollaiset epäilyt. Jokainen lukee blogia niin kuin haluaa, oli se sitten satuna tai totena. Eräs kommentti kuitenkin herätti minussa sen verran ajatuksia, että halusin kirjoittaa siitä erikseen.

Kertomani asiat eivät kuulemma voi pitää paikkaansa, koska kirjoitin jossain vanhassa tekstissäni ajaneeni Tommin työpaikan ohi. Enhän voi ajaa, kun olen alaikäinen. "Ajaa" on kuitenkin mielestäni verbi, joka liittyy muihinkin asioihin kuin autoon. Ei, autoa en voi ajaa, mutta muita ajoneuvoja kyllä voin. Kyseisenä päivänä olin muistaakseni liikkeellä pyörällä, jos en nyt ihan väärin muista. Jotenkin koko väite oli mielestäni koominen, koska siitä juuri näkyy, kuinka uteliaita ihmiset ovat.

Olen saanut sähköposteja, joissa kerrotaan, että minua jäljitetään tietokoneeni IP:n perusteella ja sen jälkeen tietoni tulevat kaikkien nähtäville. Tietoni lähetetään Sallalle, Tommille, poliisille, ties minne. En enää edes lue loppuun kaikkia tämän tyyppisiä viestejä, ne eivät vain yksinkertaisesti anna minulle mitään.

Mutta joo, eipä siitä aiheesta sen enempää.

Näin Lauria eilen pitkästä aikaa, hän tuli moikkaamaan minua ja oli täällä niin kauan, että nukahdin. Aamulla hän soitti ja varmisti, että minulla on kaikki hyvin. Kohta olen lähdössä käymään koululla järjestelemässä kurssiasioita ja jos jaksan, niin myös kaupassa ostamassa jotain hyvää. Alle viikko jouluun, enkä malta odottaa mitä saan Laurilta lahjaksi!

Katkeran suloinen helvetti

"One day you'll love me, the way I loved you. 
One day you'll think of me, the way I thought of you.
One day you'll cry for me, the way I cried for you.
One day you'll want me, but I won't want you."

"Jonain päivänä sä rakastat mua, kuten mä rakastin sua. Jonain päivänä sä ajattelet mua, kuten mä ajattelin sua. Jonain päivänä sä itket mun takia, kuten mä itkin sun takias. Jonain päivänä sä haluat mut, mutta mä en halua sua.

Kaikelle on aikansa ja paikkansa, meidän aika ja paikka meni jo. Uutta mahdollisuutta ei tule enää, sä myöhästyit. Elämässä tulee vastaan pettymyksiä ja tää on sun pettymykses. Jätä mut rauhaan, kohtaa se karu todellisuus. Koe läpi kaikki se, mitä mä jouduin kokemaan sun takias. Kaikki ne tunteet ja se paha olo. Taistele itseäs vastaan ja tunne miten maailma syö sua pois pala palalta. Käy läpi se todellinen koettelemus.

Ymmärrä miltä tuntuu, kun kukaan ei rakasta sua. Kun sä itse olet pilannut kaiken. Tuhonnut jokaisen mahdollisuuden, joka sulla on ollut. Ja samaan aikaan sun täytyy näytellä, että kaikki on hyvin. Sun täytyy kerätä tukijoukkoja ympärilles, vaikka sulla tuskin on voimia pitää silmiä auki. Sä et voi kertoa kenellekään menettänees mut, eihän sulla edes pitänyt olla mua. Se on salaisuus, siitä ei saa puhua. Niinhän sä itse sanoit. 

Vaikene. Pidä kaikki sisälläs. Tikkauta suus umpeen ja itke verta. Oksenna henkisen pahan olon takia, tunne olevas merkityksetön. Makaa lattialla aamu viideltä ja itke itses nestehukan partaalle. Romahda, hajoa palasiks lattialle. Ja mene töihin seuraavana aamuna. Juttele ihmisille ja esitä kaiken olevan hyvin. Hymyile vastaantulijoille. Puhu puhelimeen, jonka toisessa päässä ei ole ketään. Juttele seinille ja näännytä itses nälkään. Ole totaalisen yksin. Lukittaudu kotiis ja koe se, miltä tuntuu olla täysin tyhjä sisältä. Pelkkä ruumis, pelkkä kuori. 

Ja sen jälkeen tee niin kuin mä teit. Nouse ylös ja ole aidosti onnellinen. Elä täysillä ja rakasta. Samaan aikaan näe painajaisia menneisyydestä, muista kaikki se tuska ja henkinen kipu. Mut jatka eteen päin. Jaksa. Tee kaikki mitä sun täytyy, ajattele muiden parasta. Ja ole ilman kiitosta. Kukaan ei kiitä, kukaan ei arvosta. Mut sun täytyy mennä eteen päin. Sun täytyy jatkaa, vaikka mikä olis.

Mä tosiaan toivon, että sä teet niin. Sen jälkeen mä voin arvostaa sua ihmisenä taas. Sen jälkeen sä olet mulle muutakin, kuin kasa paskaa. Sen jälkeen mä en halveksi sua enää. Kunhan sä ensin käyt läpi sen helvetin, johon sä mut pakotit. Sitä ennen sulla ei ole mitään oikeutta tulla mun silmien eteen. Sulla ei ole oikeutta ottaa mitään yhteyttä muhun. Pysy erossa musta, Tommi."

Filmillä ilkut muistoista, vitut

Heräsin äsken puhelimen soittoääneen, Lauri kyseli vointiani. Hän ei vielä tiennyt pääseekö tänään käymään vaiko vasta huomenna. "Ei mitään kiirettä, kyllä mä pärjään." Hän vain naurahti hermostuneesti. Minua turhauttaa, kun tiedän aiheuttavani huolta hänelle. En halua sitä, en halua hänen stressaavan takiani. Hän lupasi soitella vielä myöhemmin, jos ei ehdi käymään.

Heti puhelun loputtua mieleeni palasi uni, jota olin nähnyt juuri ennen heräämistäni. Tommi, alkoholi, menneisyys. Miksi hän on unissani yhä? Miksi alitajuntani palauttaa hänet mieleeni kokoajan? Se ei ole reilua. Se ei ole hyväksi minulle.

Potentiaali riittää selkeesti vähempään

Kotona ollaan ja elossakin vielä. Lauri on huolissaan, isä on huolissaan ja minä en ole. Kyllä minä tiedän milloin asiat ovat huonosti ja nyt ne eivät ole. Kaikki on ihan hyvin. Kaikki on ihan helvetin hyvin.

Selventääkseni siis edellisen postauksen juttuja ja tämän päivän tapahtumia ylipäätään, voisin kertoa hieman laajemmin teille kaikesta. En siis saanut nukuttua viime yönä, kuten tavallista. Joskus kahden aikaan yöllä Lauri soitti minulle, mutten tällä hetkellä muista koko puhelusta mitään. Olin kuulemma sekava, sen verran hän kertoi. Oloni oli muutenkin huono, pyörrytti ja oksetti. Sen muistan, kuinka hän huusi minulle puhelimessa, kun yritti saada minut ymmärtämään, ettei tämä ole leikin asia enää.

Lauri olisi lähtenyt viemään minua päivystykseen, mutten halunnut häiritä ja itsepäisenä soitin taksin. Taksilla lähdin siis kohti yöpäivystystä neljän aikoihin aamuyöllä, kuulemma. Omat muistikuvani tästä ovat hyvinkin hämärät. Päivystyksessä minulta kyseltiin ihan perustietoja ja viimeisenä iski vastaan kysymys, johon en osannut vastata. "Milloin sä olet syönyt viimeeksi?" No en minä muista. Tuskin siitä kovin kauaa on... Taisin syödä aamulla omenan. Tai sitten se oli toissa aamuna, en ihan tarkalleen ottaen muista. Sairaalavaatteet niskaan ja sängylle, kanyyli käteen ja jotain epämääräistä nestettä suoneen.

Olo parani miltei heti, energiat tulivat takaisin ja nukahdinkin kai jossain vaiheessa. Sitten iski levottomuus, päivitin blogia ja halusin kotiin. Jouduin kuitenkin lepäämään vielä muutaman tunnin, kunnes kanyyli otettiin irti, tilattiin taksi ja lähdin kotiin. Ikävän näköiset jäljet kädessä, mutta minkäs teet. Sen siitä saa, kun on tällainen ongelmatapaus.

Ei sitä syömistä voi aina muistaa! On niin paljon muutakin mietittävää, että tuollaiset jutut saattaa unohtua ihan kokonaan. No mutta kyllä se siitä, kaikki on nyt hyvin ja olen kotona. Laurin kanssa on kaikki ihan hyvin ja isäkin kävi moikkaamassa minua aiemmin. Olisin päässyt hänen luokseen yöksi, mutta kotona on parempi. En kuitenkaan osaisi nukkua "vieraassa" paikassa.

Huomenna toivottavasti näen Lauria ja yritän tehdä jotain koulujuttujakin, jos jaksan. Kyllä minä jaksan. Minä jaksan aina.

Ensiapu, kanyyli ja lääkärien diagnoosi

Päivystys ja kanyyli, neulakammo ja kyyneleitä.

"Nesteytys se vaan on, kyllä sä pääset kotiin vielä tänään."

Mua sattuu. Mä haluan tuon neulan irti mun kädestä. 

Päästäkää mut pois, mä haluan kotiin nukkumaan.

Kaikkeni koitan mut ei se auta

"Miks sä itket kokoajan, onks joku vialla?"

Minua ahdistaa. Ahdistaa niin paljon. Hän haluaa ja ei halua, ehtii ja ei ehdi, rakastaa ja ei rakasta. Minä haluan, ehdin ja rakastan. Se on epäreilua!

Tänään tuli seinä vastaan, mutta ei, en hakenut keskusteluapua. Hain sairaslomaa koulusta ja saan olla koko viikon kotona. Minulla siis alkoi periaatteessa joululoma nyt. Yritän kuitenkin suorittaa edes joitakin tunteja, jos minusta tuntuu aamuisin siltä, että jaksan nousta. 'Syy' -kohdassa luki 'uupumus', se oli helpointa minulle. En halunnut selittää mitään kenellekään, vetosin vain huonoon nukkumiseen.

Ahdistus, paniikkikohtaukset ja jatkuva riitely syövät minut loppuun. Yksinäisyys, kivut ja ruokahalun katoaminen. Näytän kuulemma riutuneelta. "Sun täytyy koittaa levätä". En minä kaipaa lepoa, kaipaan rakkautta. 

Jos maailma olisi täydellinen, näkisin Lauria vähintään joka toinen päivä, minulla olisi rahaa ruokaan ja olisin ystävä Tommin ja vanhojen ystävieni kanssa. Salla jättäisi minut rauhaan, parantuisin ja ruokahaluni tulisi takaisin. Mutta ei, maailma ei ole täydellinen. Ei sinne päinkään.

Ajatukset seuraa toisiaan

Eräässä lempiblogeistani kirjoitettiin tänään aiheesta, joka on minulle erittäinkin tuttu. Postauksen sanat osuivat tunteisiini ja kaikki sanottu oli kuin suoraan ajatuksistani. Tiedätte hyvinkin, ettei minulla ole ystäviä. Vika on kai loppujen lopuksi minussa, mutta alla oleva teksti, jonka lainasin kyseisestä blogista, tiivistää ajatukseni täydellisesti. Tästä pääsette lukemaan xxxx:n kirjoittaman tekstin kokonaisuudessaan, klik!

"...Sen jälkeen mulle tärkein ihminen sanoo mulle että 'kyllä mä tiedän'. Sanoinkuvaamaton viha, MITENNIIN TIEDÄT? ethän sä helvetti edes kysy miten mulla menee. Haista paska, jätä mut rauhaan. Heti viestin lähdettyä puhelimestani kaduin sen lähettämistä.

Ensimmäisen kerran tämän suhteen aikana sanoin mielipiteeni kaikesta. Sanoin sen ehkä hieman suoremmin kuin olisi pitänyt, mutta sanoimpa kuitenkin. Vituttaa että riitoja ei ikinä sovita, unohdetaan vain eikä puhuta. No paha se on tietenkään toista pakottaa puhumaan, muttakun oon itse ihminen joka pyrkii selvittämään asiat puhumalla, jottei kenellekään jää mitään hampaankoloon. En pysty enää nielemään kaikkea, en pysty enää esittämään ettei mun tarvitse puhua. EN PYSTY..."

Aivan suoraan minun ajatuksistani, ihan täydellinen kirjoitus. Juuri nimenomaan näin kävi viimeisenkin ystäväni kanssa ja nyt olen yksin. En tiedä onko sekään sitten niin hirveän kivaa, mutta kai se on vain parempi näin. Onhan minulla sentään Lauri. Ainakin silloin tällöin...

Toisaalta teksti kuvaa myös melko hyvin ajatuksiani Tommia kohtaan. Asiat jäivät selvittämättä, tärkeät sanat jäivät sanomatta ja se ahdistaa minua. En vain voi olla puhumatta, en pysty siihen.

Mä ensimmäiseen vastaantulijaan taas tänään tarraudun

Tiedätte, että kirjoitan paljon kirjeitä. Kirjoitan usenmiten Tommille, mutten tietenkään ikinä lähetä niitä tekstejä, vaan ne ovat minulle kuin terapiaa. Ihan kuin juttelisi jollekin, vaikka oikeasti puhuu vain seinille. Kerron seinille asioita, joita kertoisin hänelle, jos voisin. Kerron kuulumisia ja kuvittelen, mitä hän vastaisi minulle. Hullua ehkä, minkäs teet. Tänään kirjoitin jouluntoivotukset hänelle ja tämä teksti minun teki mieli oikeasti lähettää. Olisko siitä nyt niin paljon haittaa? Olisi. Parempi unohtaa, parempi antaa olla. Sanokaa mitä sanotte, näin minä kuitenkin ajattelen ja minulla on oikeus siihen.

"Hyvää joulua, rakas. Susta ei ole kuulunut sitten sen sun kriisipuhelun jälkeen. Taisit saada asiat kuntoon, kun et oo enää kaivannu mun apua. Ei sitten käyny mielessä, että mä olisin ehkä kaivannu sua. "Mä soitan sulle", sä sanoit. Et vain kertonut milloin. Aikaa on kulunut jo paljon, niin paljon, etten enää edes osaa kertoa. Olen seonnut laskuissa, olen väsynyt ajattelemaan. Olen jatkanut elämääni eteen päin ja niin olet kai säkin. Molemmat leikkii tahoillaan, että kaikki on hyvin. 

Mä olen kuitenki väsynyt tähän leikkiin. Mä tiedän, etten voi ikinä unohtaa sua. Se ajatus kalvaa mua kokoajan, kaikki ne sanomatta jääneet sanat pyörii mun päässä. Mut en mä enää tiedä mitä niistä mä haluan sanoa. Mä en tunne sua enää. Mihin katosi se ikuisuus? Mitä tapahtui meille? 

Mä kaipaan ystävää. Mä kaipaan ihmistä, kenelle voin soittaa keskellä yötä ja itkeä. Mä kaipaan ihmistä, jolla on yhtä hyviä neuvoja kun sulla. Mä haluan ystävän, joka saa mut nauramaan yhdellä ilmeellä ja ystävän, jonka eleitä mä osaan tulkita täydellisesti. 

Mä en saa sun silmiä pois mun mielestä. Kaikki ne katseet on jäänyt syvälle mun mieleen, eikä niitä saa sieltä pois. Mä haluan tietää mitä sulle kuuluu, mä haluan kertoa mun kuulumiset. Miks tää meni näin? Mikä meni pieleen?

Mä sorrun. Mä tarvitsen apua. Mun terveys pettää ja mä olen vain ihmisraunio enää. Ja mä tiedän, että sä olet ajautunut samaan tilaan, kuin mä olen. Ja tähän on vain yks lääke. Mun lääke olet sä ja mä olen sun lääkkees.

Mut sitä ei ole tarkoitettu menemään niin. Nyt tää on vain kilpajuoksu hautaan. Kumpi ehtii ensin, sä vai mä?"

Mä en oo paha kellekään, onks se tervettä?

Elämä on epäreilu. Minua pelottaa. Kaipaan tukea, kaipaan rakkautta ja lohduttavia sanoja.

Humalaiselta sitä kuulee totuuksia. Totuuksia, joita ei haluaisi kuulla.

"Savut on tärkeintä mun elämässä. Nyt ja aina. Mikään ei tuu ikinä menemään niiden edelle."

En tiedä voinko elää sellaisen ihmisen kanssa. Voiko sellaisen ihmisen kanssa jakaa elämänsä, tietäen olevansa kokoajan toisella sijalla? Jokaisessa suhteessani on joku tai jokin, joka menee edelleni. En ole ikinä se tärkein.

Ymmärsin tänään, ettei edes minun terveyteni mene ykkös sijalle. Ei ikinä.

Mihin minä olen ryhtynyt taas?

"Sä olet laihtunu, sä olet kaunis."

"Miks sä itket, rakas?"

En ole terve. En ole terve enää. Mitä väliä silläkään on enää?

Mua armahda nyt, älä leiki mun tunteilla

Sano kyllä taikka ei,
Joko haluat tai sä katoat
Mua armahda nyt, älä leiki mun tunteilla

"Mä annoin sulle tuhat uutta mahdollisuutta, annoin sun olla mun. Olin sun, olin sun aina kun sä mua tarvitsit. Sadannen kerran sait anteeks ja murskasit mut aina uudestaan. Käytit mut loppuun ja heitit pois. Valheita valheiden perään ja aina mä annoin anteeks. Kerta toisensa jälkeen. Sun ei edes tarvinut pyytää, mä annoin anteeks. 

Sä tiesit, että mulle voi aina soittaa ja mä tulen. Ja se oli se virhe. Se oli mun suurin virhe ikinä. Mua ei tarvinut tavoitella, mä en leikkinyt vaikeaa. Mä en huutanut ja vittuillut, mua ei tarvinut yrittää miellyttää. Mun seurassa sai olla just sellainen kun on, sai sanoa mitä ajattelee. Ja sä et pitänyt siitä. Sä kaipasit jotain sairasta leikkiä, sä halusit olla kissa ja mun olis pitäny olla sun hiires. Mut kaikella on rajansa. Siihen mä en lähteny. Koko leikki oli käännetty väärin päin. Mä olin se kissa ja sä jouduit hiiren rooliin. Ja sä yllätyit nauttiessas siitä. Muttet silti ymmärtänyt, että siinäkin on riskinsä. Ja sit tuli se päivä, kun kissa kyllästyi leikkiinsä. Kissa ymmärsi, että hiiri on tavoittamaton. Se ei anna, vaan se ottaa. 

Sä yllätyit, kun mä luovutin. Luulit mun juoksevan sun perässäs ikuisesti, palvovan sua kuin Jumalaa. Sä tarvitset vierelles jonkun, joka antaa sulle hyväksyntää. Jonkun, joka ihailee sua ja jonka kanssa sä voit leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa. Mut se joku en ole minä. Sen leikin olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten, mut sä innostuit liikaa. Sä et osaa lopettaa, sulle koko elämä on vaan leikki. Sä väsytit mut, mä en jaksanut enää.

Ja nyt on tullut se hetki, kun sä ymmärrät, että oikeesti se kissa olit kokoajan sä. Sä olet se riippuvainen, sä olet se sairas. Mä päästin irti, mä annoin olla. Mä olen se, kenen puhelimeen soittaa tuntematon numero keskellä yötä ja toisesta päästä kuuluu vain itkua juuri ennen kuin luuri lyödään korvaan. Kyllä mä tajuan, että se olet sä. Mutta sä et saa mun huomiota enää. Mä olen jatkanut eteen päin, mulla on uus elämä, enkä mä kaipaa sitä vanhaa. Älä roiku mussa enää, päästä irti paidanhelmasta. Anna mun olla, jatka matkaas yksin ja kaadu vaikka mun puolesta jos siltä tuntuu. Mä en ole mikään tukipilari, johon nojataan kun menee huonosti ja johon kustaan kun menee hyvin.

Poista mun numero. Poista se, äläkä soita sinne Fonectaan enää. Älä soita, vaikka sulla olis mikä. Mä en halua kuulla sun murheitas. Mä en halua kuulla itkua. Se saattais toimia, mä saattaisin repsahtaa. Jätä mut rauhaan. Nyt. Hyvästi, Tommi."

Arvostan

Tähänkään päivään ei kuulu mitään erikoista, olen vain istunut yksin kotona ja mietiskellyt. Ketään tuskin kiinnostaa lukea syvällisiä pohdintojani turhista aiheista, joten ajattelin kirjoittaa lisää itsestäni. En sitten tiedä onko se sen mielenkiintoisempi aihe, mutta siitä ainakin riittää juttua. Nyt vuorossa olisi jonkinlainen teksti liittyen arvoihini ja periaatteisiini.

Uskon, että suurin syy siihen, miksi minun on ollut niin hirmu vaikeaa unohtaa Tommi ja etenkin antaa kaikki tapahtunut itselleni anteeksi, on se, että koko tammi-kesäkuun tapahtumat ovat sotineet niin rajusti arvojani vastaan.

Kun ihmiseltä kysytään hänen arvoistaan, usein ensimmäisenä luetellaan esimerkiksi koti, perhe, ystävät, työ ja terveys. Ne ovat myös minun arvojeni kärkikastissa, mutten osaa luokitella niitä mihinkään varsinaiseen järjestykseen. Näiden lisäksi kärjessä on kuitenkin myös muita arvoja, jotka ovat täysin viime aikaisen toimintani vastaisia. Esimerkiksi rehellisyys ja luottamus ovat minulle todella tärkeitä ja niitä arvostan myös muissa ihmisissä. No, en ole ollut itse rehellinen, enkä myöskään järjin luotettava. Eikä kyllä ole olleet ihmiset ympärillänikään.

Tuohon perheeseen ja ystäviin on aina liittynyt se, että omien puolta pidetään viimeiseen asti, eikä käännetä selkää. Sekään asia ei ole aina pitänyt paikkaansa viime aikoina. Ja entäpä sitten ystävällisyys ja reiluus? En ole mielestäni ollut myöskään kovin reilu ihmisiä kohtaan, enkä sanoisi olleeni erityisen ystävällinenkään. Myös vahva luonne ja positiivisuus ovat asioita, joita ihailen muissa ihmisissä ja joihin pyrin itse. Olen kuitenkin tänä vuonna itkenyt enemmän kuin ikinä aiemmin. Olen romahtanut monta kertaa ja olen jopa oppinut kertomaan tunteistani.

Vasta nyt ymmärrän, että olen miltei koko vuoden ollut joku ihan muu ihminen, kuin olin ennen. Olen toiminut arvojeni vastaisesti ja olen muuttunut ihmisenä todella paljon. En tosin haluaisi olla se ihminen enää, joka olin ennen, mutta arvoni haluan takaisin. Olenkin viime kuukausien aikana yrittänyt parhaani mukaan toimia niiden mukaisesti. Haluan olla arvomaailmaltani se sama Ada, vaikken olisikaan muuten se sama Ada enää.

Mitä arvoja teillä on ja kuinka ne ovat muuttuneet ajan kuluessa?

Mun kaunis luonne

Hurjan kiireinen päivä minulla tänään, olen luvannut juosta sinne ja tänne, tehdä sitä ja tätä enkä ajatellut, että päivässä on tosiaan vain kaksikymmentäneljä tuntia. Perjantai 13. päivä tuskin helpottaa asioita, mutta ainakaan vielä mikään ei ole mennyt pieleen. Nyt kuitenkin sain hetken rauhaa ja ehdin istua höyryävän kahvini kanssa kirjoittamaan teille. Bea tänään aamulla pyysi jonkinlaista tekstiä minusta ja luonteestani, joten sellaista ajattelin nyt kirjoittaa. Olen aiemminkin kertonut itsestäni blogissa ja myös luonteestani jonkin verran, mutten mitään kovin laajaa. En nyt tähän hätään jaksa etsiä niitä postauksia teille, koska tämän hetkinen kirjoituslaitteistoni on vanha ja surkea, ja selain meinaa kaatua kokoajan. Mutta mennään näillä, mitä meillä on. Nyt siis aiheeseen.

Jos luonnettani pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se sana olisi ehdottomasti 'ailahteleva'. Toisina päivinä olen super iloinen ja positiivinen ja toisina päivinä taas olen harmaa pilvi ihmismassan keskellä ja pienikin vastaisku hajottaa minut. Olen kuullut ihmisten sanovan niin oikeassa elämässä kuin blogissakin, että olen omalaatuinen persoona. Erotun joukosta ajattelutapani kanssa ja olen ylpeä siitä. Toisaalta se on myös negatiivinen asia. Olen ihminen, jota on todella vaikeaa käsitellä. Tulen kyllä toimeen kaikkien kanssa, mutta kaikki eivät tule toimeen minun kanssani. Minulla on tiettyjä periaatteita ja arvoja, joista pidän tiukasti kiinni ja joita joidenkin ihmisten on vaikeaa hyväksyä. Arvoista kirjoitan kuitenkin erillisen postauksen, siitä enemmän sitten siellä.

Ne ihmiset, jotka kuitenkin tulevat toimeen kanssani ja ymmärtävät sen, että kaipaan rakkautta ja läheisyyttä, mutta myös omaa tilaa ja yksinäisyyttä, sanovat minun olevan ihana persoona. Olen kiltti ja huolehtivainen, pidän lähimmäisteni puolta ja olen valmis rientämään apuun vaikka keskellä yötä. Minulle voi aina soittaa ja minä jaksan aina kuunnella. Yritän myös neuvoa parhaani mukaan.

Näen maailman vaaleanpunaisten lasien läpi. Olen taiteellinen ja rakastan musiikkia. Kirjoittaminen on tapani purkaa ahdistusta ja ilmaista tunteita. Uusien ihmisten seurassa olen aluksi ehkä hieman hiljainen, mutta siinhän suurin osa meistä on. Asia, josta olen kaikista eniten ylpeä itsessäni, on rehellisyys. Sen takia koko tämä Tommi-Salla -sotku sotii täysin luonnettani ja arvojani vastaan ja minun on niin vaikeaa hyväksyä tätä kaikkea. Luonteeni huutaa, että minun täytyy kertoa totuus, se on oikein. Ymmärrän kuitenkin, että toisinaan totuus satuttaa liikaa ja valhe on kaikkien kannalta parempi ratkaisu.

Olen myös melko avoin, enkä häpeä kertoa menneisyydestäni. Kerroin salasuhteestani Laurille, kun olimme tunteneet vasta hetken, eikä se ollut edes vaikeaa minulle. Hän tietää muutenkin miltei kaiken minusta ja se on hyvä asia. En kuitenkaan ole juorukello, enkä levittele muiden asioita. Puhun vain omista jutuista tai sellaisista asioista, joista ei ole haittaa kenellekään.

Piirteitä, joista en pidä niin paljon, ovat esimerkiksi kateellisuus sekä lyhyt pinna. Olen helposti kateellinen muille ja tiedostan sen, mutten vain voi mitään sille. Ärsyynnyn myös helposti, jos minua ärsytetään. En kuitenkaan näytä sitä ulos päin, mikä lasketaan kai myös huonoksi asiaksi.

Sellainen minä olen, kaikkine virheineni, mutten kai silti olisi mielummin kukaan muu kuin juuri minä itse.

Sanojen asteella 
Voin tehdä syviä viiltoja 
Mut pitäisihän sun jo tietää etten mä 
Sellaista tarkoita 

Mut jos et sä ymmärrä 
Se on ihan sun ongelma 
Mä en ainakaan aio muuttaa 
Mun kaunista luonnetta 

Ihmettelen miten kaikki lipuu ohi, tulee juhannus ja joulu

Aika kulkee kuin siivillä, menneisyyteen ei voi palata.

Kerran tehdyt virheet kaduttaa, mutta on liian myöhäistä korjata.

Istun sohvalla ja juon kaakaota. Kaipaan seuraa, haluan jutella.

Sanokaa jotain. Edes jotain, ihan mitä vain.

Because maybe, you're gonna be the one that saves me

Miltei päivän hiljaisuus täällä blogin puolella ja heti minulla on kauhea ikävä teitä ja kirjoittamista! Minulla ja Laurilla oli tosiaan eilen pienimuotoiset pikkujoulut ja samalla juhlistimme puolivuotispäiväämme. En sinänsä ymmärrä, kun jotkut pariskunnat ostelevat lahjoja toisilleen joka kuukausi ja viettävät pieniäkin merkkipäiviä, mutta kuuden kuukauden jälkeen oli ihan kiva tehdä jotain erityistä. Lauri vei minut ensin syömään ja tavoistani poiketen annoin hänen maksaa. Sen jälkeen suuntasimme joululahjaostoksille ja sieltä ruokakaupan kautta heille yöksi. Minulla oli aamulla onneksi vapaatunteja koulusta, joten meillä oli aikaa tehdä kunnollinen aamupala ja syödä rauhassa.

Pääsin vasta äsken koulusta ja tulin välillä kotiin. Kiitos paljon tsempeistänne toissapäivän postauksessa, ne auttoivat todella. Vaikken kai ikinä pysty unohtamaan Tommia, enkä pääsemään eroon siitä huolesta, joka minulla on hänestä, niin ei se silti tunnu niin pahalta enää. Vaikka tiedänkin, ettei hänellä mene hyvin nyt, niin tiedän myös, ettei se ole minun asiani. Se ei kuulu minulle, eiväthän minun asianikaan kiinnosta häntä. Eikä tarvitsekaan.

Vaikka elämä potkiikin välillä, niin ne ovat vain muistutuksia siitä, että pitää nauttia jokaisesta pienestäkin hyvästä jutusta. Ja minä nautin. Olen onnellinen saatuani hyvän aamupalan tänään. Olen onnellinen, että ulkona oli hyvä sää. Olen onnellinen siitä, että isä soitti ja kysyi mitä minulle kuuluu. Nauttikaa elämän pienistä asioista. Kaikilla huonoillakin jutuilla on aina se hyvä kääntöpuolensa, joskus sitä vain on hieman vaikeaa nähdä.

Lyrics

Maailmassa on niin paljon hyviä lyriikoita. Niin paljon, lauluja, joista pidän. Jotka koskettavat tavalla tai toisella. Lauluja, joista tunnistan itseni tai jonkun muun. Noiden kappaleiden sanoja käytän usein postauksieni otsikoina ja minulla onkin niitä varten luonnoksissa ihan oma paikkansa. Oma luonlnos, johon kerään osuvia lyriikoita tulevia tekstejäni varten. Muutama hylkiö kuitenki lojuu siellä päivästä päivään, viikosta viikkoon, eikä sille löydy omaa paikkaansa. Tähän postauksen ajattelin nyt laittaa muutamia lauseita erinäisistä kappaleista ja kertoa joitakin ajatuksia, joita ne minussa herättävät. Kauniita lauseita kaikki.

Onpa kiva pitkästä aikaa jutella, vaikka en tunne enää sinua.
Kaunis virke, joka tosiaan on lojunut jo jonkin aikaa luonnoksissani. Olin varannut sen sitä varten, että kun Tommi ottaa taas yhteyttä minuun ja kerron siitä teille, käytän tätä otsikkoa. Ja niinhän ei siis ikinä tapahtunut, enkä usko tapahtuvan. Siinä se siis on, täysin hyödyttömänä, mutta kaunis ja surullinen virke silti.

Mä tiedän et mun pitäis katsoo muualle kun seisot edessä metron liukuportaissa sun oman onnes kanssa.
Jep, kaunis lause myös tämä. Ja liittyy varsin hyvin tämän päivän tapahtumiin, joista kerroin aiemmin. Pitäisi katsoa pois päin, pitäisi olla kuin ei huomaisikaan.

Se pieni kuolema kun oma sydän särkyy, se tunne kun sisuskalut ylösalas kääntyy, kun sattuu näin paljon on pakko olla elossa, ei haluu olla elossa, erossa.
Lempilyriikkani ajalta, jolloin olin "eroamassa" Tommin kanssa...

Oon kattonu vierest mite junnu kasvo mieheks, turtuneet kasvot ku huumeet vei miele.
Tämän piti aikoinaan olla menneisyydestä kertoneen postaukseni otsikko, mutta jostain syystä sekin jäi lojumaan luonnoksiin ja nostin sen nyt sitten esille tässä. Menneisyydestä ja niistä vaikeammista ajoistani tulossa muuten lisää juttua lähipäivinä, jos vain teitä kiinnostaa lukea!

Tälläinen postaus tästä nyt tuli, ei mitään erikoista, mutta avasin vain hieman ajatuksiani otsikoiden takaa. Miltei kaikilla otsikoilla on syvempikin merkitys, joten kysykää toki jos haluatte jostain käyttämästäni otsikosta kuulla lisää, kerron mieluusti! 

Eipä minulla tähän hätään muuta, huomenna suuntaan treffeille Laurin kanssa, hän on kuulemma viemässä minua ulos syömään ns. pikkujoulujen merkeissä. En malta odottaa! Nyt täytyy lähteä valitsemaan vaatteita huomiselle ja sitten nukkumaan, öitä!

Ei voi olla näin

En muista milloin olisin viimeeksi nähnyt yhtä riutuneen näköistä ihmistä, kuin tänään bussin ikkunasta näin. Hän käveli kadulla ohuessa tuulipuvun takissa, posket lommolla ja silmät seisoivat päässä. Takanaan kuukauden ryyppyputki, liskojen yöt vaivaavat ja uni jää vähille. Jalat raahaavat maata, hän kävelee siinä kuin pakotettuna, ei omasta tahdostaan. Vierellään hyvin syöneen näköinen nainen päällään toppatakki ja talvikengät, suu käy eikä loppua puheelle näytä tulevan. Hän puhuu kuin kuuroille korville, mies ei kuuntele. Mies ei ole tässä maailmassa.

Ja miksi kerron tästä teille? Miksi kiinnitin huomiota tähän pariskuntaan, jonka vain sekunnin vilaukselta näin bussin ikkunasta? Koska tunnen heidät. Koska he ovat Tommi ja Salla.

Mutta minun ei pitäisi välittää. Minun ei olisi pitänyt kiinnittää mitään huomiota heihin, olisi pitänyt katsoa muualle. Heti jos katson sinne päin, heti jos huolestun tai tunnen välittämisen tunteita, halua auttaa, niin saan kuulla siitä, että ikävöin Tommia, haluan antaa sääliseksiä hänelle ja jatkaa salasuhdetta.

Mutta tiedättekö mitä? En halua. Minä ikävöin, minä kaipaan ja kaikista eniten minä olen huolissani. Sanokaa mitä sanotte, mutta en voi sulkea silmiäni tuollaiselta. Hän näytti kuolleelta! Hän näytti siltä, kuin hänet olisi nostettu haudasta kävelemään siihe kadulle ja tiedän sata prosenttisen varmasti, kenen syytä se on. Se on Sallan syytä, ei kenenkään muun.

Ja minä, ihmishirviö en tee mitään. Minä istun linja-autossa, jatkan matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut, en räpäytä silmiänikään. Ja tiedättekö miksi? Sen takia, että en voi. En voi tehdä mitään, minulla ei ole vaihtoehtoja. Voin vain istua ja katsoa, kun maailma syö sitä ihmistä pois sisältä päin. Ihmistä, joka joskus oli koko maailmani. Ja jolle minä olin sen pienen, pienen sekunnin mittaisen hetken koko maailma. Ja se on väärin.

Näen, kuinka ihmisen sydän pysähtyy, mutten elvytä. Tiedän, että toinen on putoamassa rotkon reunalta, mutten ojenna kättäni. Maailma on paha. Maailma on tehnyt minusta pahan.

Mä oon rosvo, tää on kosto

No, koittihan se päivä kun Salla muistaa olemassaoloni taas. Ihan yhtäkkiä, kuin tyhjästä hän istui viereeni koulun käytävällä. Hän koki pakottavaa tarvetta kertoa minulle, kuinka minä olen huora ja minun täytyy jättää hänet rauhaan. Hah, en olekaan kuullut tuota samaa lausetta kuin, hmm.. sata kertaa. Hän oli taas onnistunut pahoittamaan mielensä jostain ja päätti purkaa sen minuun.
"Just, hanki jo elämä", oli minun vastaukseni siihen. Hän ei edes katsonut minuun päin, nousi ylös ja lähti. Minä ärsyynnyin koko välikohtauksesta niin paljon, että kirjoitin muistivihkooni ajatuksiani ylös kirjeen muodossa.
Muistakaa pitää pilke silmäkulmassa ;)

"Koita nyt jo tajuta, että mua ei vois sun elämäs vähempää kiinnostaa. Mä koeajoin sun miehes ja siirryin paremmille vesille, jätin jämät sulle. Ei mulla oo mitään tarvetta palata enää takas suhteeseen, josta mä en saa mitään. Sä voit ihan rauhassa elää omaa elämääs sen miehen kanssa. Mulla on kuitenki muutama vinkki sulle. Ensinnäkin, Tommi ajattelee vaan itseään. Se on seksin perässä, eikä minkään muun. Ja toiseks, se ei ees oo niin hyvä sängyssä, kun sä aina väitit. Kannattais varmaan hankkia vertailukohta niin ymmärtäisit. Eikä se nyt loppujen lopuks olis niin paha, jos sullakin olis muutama sellainen vakiopano, niinhän Tommillakin on. Esimerkiks se pirinisti, jonka kanssa se viettää aikaa ja sit se sen entinen työkaveri, jonka kanssa sillä on "bisneksiä". Vai mitä sä luulit niiden tekevän? Rupattelevan uskonnosta, niinkö? Ne panee, sano mun sanoneen. Sitä nelikymppistä baarin omistajaa se vasta lämmittelee, se on vähän hitaammin syttyvää tyyppiä.

No mut oothan sä siinä mielessä ihan onnekas, että Tommi on jo kato ihan valmiina kun sä meet sinne. Sun ei tarvi edes innostaa sitä, esileikit on ihan turhia, kun edellinen ämmä on lähteny samalla ovenavauksella kun sä oot menny sisään. Ja seuraava tulee heti kun sä lähdet. En mä kaipaa siihen kuvioon mukaan enää. En mä jaksa pyöriä siinä panopiirissä, mulla on parempaakin tekemistä. Katsos kun on olemassa sellanenkin vaihtoehto, että hankkii vaan yhden miehen, jonka kanssa haluu tehdä muutakin kun harrastaa seksiä. Sellasen, kenen kanssa on muutakin yhteistä kun jatkuva seksinhimo. 

Toiset ne ymmärtää sen aikasemmin ja toiset myöhemmin. Mä olin onnekas ja ehdin mukaan siihen aikasten junaan ja sä tulit laiturille ihan vaan muutaman minuutin myöhässä. Mä voin kuitenki nyt kertoo sen aikataulun sulle, niin sä pääset eroon tosta kuviosta. Sun aikas on nyt. Mulla on sulle vaan yks neuvo enää. Sinkkuna on parempi, kuin huonossa suhteessa."

Voi äiti olla ylpee pojastaan

"Tiedäthän sä, että mä en ikinä tahtois satuttaa sua?"

Sniif, itkettää. Miten joku voi olla noin ihana? Hän löytää aina ne oikeat sanat, hän osaa kohdella minua oikein. Hän silittää tukkaani kun minua itkettää, kuiskii rauhoittavia sanoja korvaani. Kun yöllä olen potkinut peiton pois päältäni, hän peittelee minut, ettei minua palele. Aamulla herään pusuihin, aamupala on valmiina pöydässä ja kahvi kiehuu.

Vaikka hän onkin välillä ihan täysi ääliö, niin kyllä hän on silti aika ihana. Minun ihana ääliö.

Virheet eivät ole virheitä, ne ovat yksityiskohtia. Sanat eivät ole vain sanoja, niillä on merkitys. Nyt tiedän mitä on rakkaus. Hän opetti sen minulle.

Rakkaus on pusuja ja silityksiä. Kyyneleitä, niin ilosta kuin surustakin. Kuuntelevat korvat. Silmät, jotka ymmärtävät. Anteeksi anto ja suuria tunteita. Perhosia vatsanpohjassa. Muistoja ja kokemuksia. Hiljaisuutta ja kauhea meteli. Ikävää. Sanoja, jotka todistetaan teoilla. Läheisyyttä ja lämpöä. Hän on rakkaus. Minä rakastan.

Tiedän, että jonain päivänä tulen kirjoittamaan tänne siitä, kuinka hän ei osaa tehdä mitään oikein ja kohtelee minua huonosti. Kirjoitan riidoista ja siitä, kuinka hän saa minut itkemään. Sinä päivänä muistuttakaa minua tästä tekstistä. Minä rakastan.

Pelolle päin naamaa hekottakaa, se voi olla helvetin helpottavaa

Paniikkikohtauksia nämä ovat, tiedän sen. Minulla on ollut niitä ennenkin, olen käynyt yläasteella juttelemassa niistä psykologille ja ne jäivät sille tielle. Nyt ne ovat kuitenkin tulleet takaisin, entistä pahempina, ihan erilaisina. Mikä ne laukaisi? Mistä ne tulivat näin yllättäen? En tosiaan tiedä.

Ennen paniikkikohtauksia tuli kerran kuussa, tiheimmillään kerran viikossa ja nyt niitä tulee päivittäin, monia. Ennen ne olivat vain hengenahdistusta ja kuoleman pelkoa, mutta nyt ne ovat ihan muuta. Henki kulkee kyllä ihan hyvin aina siihen asti, kunnes alan itkeä hillittömästi. Pelko valtaa minut, pelko yksin jäämisestä. Ajatukset juoksevat hurjan nopeasti ja tuntuu siltä, kuin joku huutaisi ne minulle. Korvissa humisee enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun, kun ahdistaviin ajatuksiini. Itku ei lopu, ajatukset eivät lopu.

Tänään kävi ensimmäistä kertaa se, mitä olen pelännyt kokoajan. Kohtaus tuli kaupassa, hedelmähyllyn luona. Ihan yllättäen, ilman mitään syytä. Pohdin ostaisinko banaaneja vai omenoita ja siinä se oli, buum, ahdistus. Se hyökkäsi kulman takaa kimppuuni, vaikken edes miettinyt mitään erikoista. Oma ääneni huusi päässäni "sä tuhlaat liikaa, sä näytät tyhmältä, sä kävelet liian nopeasti, sä ostit vääriä hedelmiä". Juttuja, missä ei ole mitään järkeä. Ei kukaan normaali ihminen stressaa tuollaisesta. En minäkään ennen, mutta sillä hetkellä se tuntui pahalta. Tiesin kyllä, ettei niillä ajatuksilla ollut mitään väliä, mutta ne eivät vain menneet pois. Itkun sentään pystyin estämään, etsin musiikit korviini ja kohtaus unohtui. Ensimmäistä kertaa ikinä se loppui noin helposti, yleensä kohtaus loppuu vasta siihen, että nukahdan.

Koko selitykseni kuulostaa ihan hullulta, en vain osaa kuvailla sitä tunnetta mitenkään muuten. En saa ajatuksiani sanoiksi ja vihaan sitä. Minä, joka osaan aina kirjoittaa tunteeni paperille, en osaakaan enää. Ahdistavaa, ihan tosi ahdistavaa.

Anteeks, rakas

En kestä. En vain kestä enää. Riita, taas.

Heti edellisen postaukseni jälkeen ovikello soi, känninen Lauri astuu kahden avatun kaljansa kanssa sisään ja pussaa koko naaman märäksi. Toinen kalja kaatuu eteisen matolle, toinen valuu alas kurkusta. Puheen tuottamisen vaikeudesta päätellen promilleja on veressä enemmän kuin pitkään aikaan ja seksin perässähän sitä tietysti ollaan tänne tultu. Ihan kuin se tuossa kunnossa edes onnistuisi!

Hienovarainen vihjailu sikseen ja suoraan asiaan. "Mua panettaa." Ah, seksikästä. En olisi arvannut. Minua ei. Ainakaan enää. Mökötysmoodi päälle, vedotaan tunteisiin. "Etkö sä rakastakaan mua?" Ärsyyntymistasoni nousee, nousee, nousee. Yritän saada hänet nukkumaan päätään selväksi, mutta ei. Seksiä tai ei mitään. Puolen tunnin suostutteluoperaatio ja herra kyllästyy. Hän tilaa taksin. Tässä vaiheessa suutun todella ja hän huomaa sen. "Mun täytyy mennä, taksi tuli." Hän ihan tosissaan lähtee kotiin.

Ovi lyödään kiinni, minä istun puolissa pukeissa sängyn reunalla. Muutaman minuutin mietin, että mitä juuri äsken tapahtui ja tartun sitten puhelimeeni. En mieti hetkeäkään mitä aion sanoa, sanon kaiken, mitä mieleen tulee. Juuri niin kuin aina riidellessä teen.

"Sä haluat vaan seksiä, eikö niin? Sen perässä sä oot kokoajan ollut. Tulet tänne hirveessä jurrissa pikapanolle ja suutut kun yritys ei tuotakaan tulosta. Tilaat taksin ja lähdet kotiin vetämään käteen, kun sun huoraas ei panetakaan. Nyt ei voikaan leuhkia kavereille saaneensa kun ei saanu."

Lauri mykistyy. Änkyttää jotain, en saa edes selvää sanoista.

"Ja nyt kun mä löin totuuden sun naamas eteen, sä suutut mulle, eikö? Susta ei kuulu viikkoon mitään ja sit sä tuut taas vonkaamaan seksiä multa."

Hän kokoaa itsensä, yrittää puhua niin selkeästi kuin humalaltaan pystyy.

"En mä ole vihainen. Mä vaan hämmennyin. Mä en edes tajunnut miltä mun toiminta vaikuttaa sun silmissä. En mä ole seksin perässä, vannon etten oo. Puhutaan huomenna, mun täytyy nyt nukkua pää selväks."

Heti kun puhelu katkeaa, kadun sanojani. Ei olisi pitänyt sanoa. Ei olisi pitänyt suuttua. Kaduttaa. Toivottavasti kaikki on yhä hyvin. Toivottavasti hän ei ole vihainen.

Mikä tiekin lie, lopulta se elämältä liekin vie

Lauri soitti.
"Mä oon tässä kaverilla kaljalla, mä en ehdi varmaan tänään enää näkemään mut katsotaan huomenna."
Jaa. Hän kostaa. Hän kostaa sen, että minä tarvitsin omaa aikaa, kun hän olisi halunnut huomiotani. Nyt kun minä huomioisin häntä, hän leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. Juuri niin tyypillinen Lauri. Hän pelkää tulevansa satutetuksi, eikä halua näyttää tunteitaan. "Mä teen just niin kuin mä haluan", äh miten ärsyttävää. No, ainakin kysyin. En suutu, en ole vihainen. Tämä on nyt hänen oma aikansa ja annan sen hänelle, kun hänkin antoi omaa aikaa minulle.

Kirjoitin muuten äsken aikani kuluksi ylös joitakin ajatuksiani Tommista...

"Minä menetin ihmisen, joka tarvitsi minua, muttei rakastanut. Sinä menetit ihmisen, joka rakasti sinua, muttei tarvinnut. Et näe sitä eroavaisuutta. Et näe sitä eroavaisuutta, jonka minä näen. Kohta tulee se joulu, joka meidän piti viettää yhdessä. Joulu, jonka jo valmiiksi suunnittelimme. Sitten tulee uusivuosi ja sen jälkeen minun syntymäpäiväni. Syntymäpäivät, jolloin lupasit viedä minut pubiin. En ole vielä edes saanut sitä kahvia, jonka sinä viime syntymäpäivillä minulle lupasit. Ja entäs se kaulakoru? Missä se viipyy? Tai se Ruotsin risteily? Milloin me menemme sinne? Tai se lounas, jonka lupasit tarjota sitten, kun voimme julkisesti olla yhdessä? 
Ennen kaipasin näitä asioita. Olin pettynyt, kun et ikinä toteuttanut lupauksiasi. Ja nyt, nyt olen vain onnellinen, etten kokenut niitä asioita kanssasi. Minulla on parempi ihminen vierelläni. Ihminen, jonka kanssa haluan kokea sen kaiken. Ihminen, joka pitää minusta huolta ja lunastaa lupauksensa. Hän ei lupaile paljon, mutta hän ei myöskään lupaile turhaan. 
Toivon, että vielä jonain päivänä ymmärrät, mitä menetit. Mä olen täydellinen. Mä olen kaikki mitä sä halusit ja kaikki, mitä Salla ei ole. Joku päivä sun silmäs aukeaa ja sä tajuat sen ja mä haluaisin olla näkemässä sen tuskan sun silmistäs. Mä haluan nähdä sen saman tuskan sun silmistäs, jonka sä aikoinaan näit mun silmistä. Sen tuskan, kun ihminen tajuaa, että on jo liian myöhäistä, ettei toinen rakastakaan enää."

Kaavoihin kangistunu, yhteiskunnalle alistunu, muka valistunu

Soitin Laurille aamulla, kuten lupasin ja hän oli nukkumassa vielä.
"Anna mun nukkua pari tuntia, jooko? Mä soitan sulle myöhemmin"
Ja se oli siinä. Kello on viisi, eikä hänestä ole kuulunut. Olen ihan varma, että hän lupasi soittaa minulle, eikä minun pitänyt soittaa uudelleen, mutta silti hänestä ei kuulu. Ajattelin odottaa vielä muutaman tunnin ja soittaa sitten, että mitä hän oikein touhuaa. Tai ehkä raukka on nukkunut huonosti ja on vieläkin nukkumassa...

Vaikka olinkin suunnitellut tälle päivälle kaikenlaista tekemistä Laurin kanssa ja ne suunnitelmat peruuntuivat, niin oli tämä silti ihan mukava päivä. Leivoin pipareita, kuuntelin musiikkia ja piirsinkin jonkin aikaa. Omaa aikaa, juuri sitä mitä kaipasinkin.

Eipä minulla nyt muuta, jään odottelemaan Laurin soittoa ja syömään pipareita. Palataan asiaan taas myöhemmin!

Luulin ampuneeni muita, ammuin itseeni polveen

Nyt olisi luvassa hieman laajempaa tekstiä viime aikojen kuulumisista, minun ja Laurin riidasta ja muusta. Jokin aika sitten tosiaan riitelimme siitä, että hänellä ei ole ikinä aikaa minulle. Näimme vain öisin, seksin perässä hän ajoi luokseni ja lähti heti aamulla pois. Minulla oli tunne, että hän vain leikki kanssani, haluaa pelkästään seksiä, eikä kaipaa oikeaa suhdetta. Emme puhuneet ikinä vakavasti, vitsailimme asioista, emmekä kantaneet vastuuta mistään. Elimme hetkessä, emme ajatelleet tulevaisuutta. Ja sitten tuli se päivä, kun minulle riitti. Sanoin suoraan mitä ajattelen ja halusin häneltä päätöksiä. Halusin hänen joko olevan tosissaan tai jättävän minut rauhaan. Ainut, mitä häneltä sinä päivänä sain, oli "mä rakastan sua" ja se riitti. Annoin mahdollisuuden, annoin hänen todistaa sanansa. Ja hän todisti. Hän esitteli minua monille ystävilleen, haki koulusta ja vei kouluun, pyysi yöksi, pyysi kahville. Hän oli hellä, osoitti tunteitaan sanoin ja teoin. Kesti minua hyvinä ja huonoina hetkinä. Kuunteli ja ymmärsi. Kaikki oli hyvin.

Näimme tosi usein, vietimme miltei jokaisen yön yhdessä. Kaikki oli ihanaa, minä rakastin, hän rakasti. Ja sitten tuli se yö, kun minusta tuli vainoharhainen hullu, ahdistus iski päälle liian lujaa ja aloin pelätä. Pelkäsin menettäväni hänet, pelkäsin, ettei hän kuitenkaan tahdo minua. "Tää on vaan juoni mua vastaan", minä mietin. Juttelimme, hän ärsyyntyi, minä ärsyynnyin. Tyhmiä sanoja, riita. Minua itketti, hän ei ymmärtänyt. Otin kenkäni ja lähdin. Takki kainalossa, kengät kädessä juoksin rappukäytävään ja ulos lumisateeseen. Kuulin hänen tulevan perässä, ärsyynnyin lisää. Kylmyys sattui jalkoihin, kyyneleet kirvelivät silmiä.
"Ada, odota mua!"
En odottanut, juoksin pois, ilman määränpäätä, ilman suuntaa. Kuulin kuinka Lauri saavuttaa minua ja tiesin hänen saavan minut kiinni. Hän tarttui minua vyötäröltä, kaatoi minut maahan ja nosti syliinsä. Rimpuilin ja potkin, huusinkin kai jotain. Olin kuin joku muu ihminen, en ollut minä. Hän kantoi minut rappukäytävään ja ovesta sisään. Hän kuiskaili sanoja korvaani ja sai minut rauhoittumaan. Hän laski minut sohvalle ja peitteli. Nukahdin heti.

Aamulla heräsin kahvinkeittimen ääneen, Lauri tuli viereeni ja silitti tukkaani. Molemmat pyysivät anteeksi, minä itkin. Söimme aamupalaa, itkin lisää. Olin vihainen, en hänelle vaan itselleni. Olin turhautunut ja itkuinen. Halusin mennä piiloon maailmalta, halusin omaa tilaa, halusin kirjoittaa tunteeni paperille. Nousin ylös pöydästä, kiskoin takin päälleni ja avasin oven. "Älä tuu perään, mä soitan sulle myöhemmin, anteeks. Oot rakas."

Soitin taksin, juttelin jotain sekoja kuskille ja kotona menin lämpimään suihkuun. Kirjotin, kirjoitin lisää. Kirjotin Laurille ja soitinkin myöhemmin. Hän ymmärsi, hän oli ihana. Lupasin, etten ole vaikea enää. Lupasin opetella puhumaan, lupasin opetella käsittelemään tunteitani. Pyysin omaa rauhaa, pyysin saada vain olla yksin hetken. Hän ymmärsi minua, kertoi rakastavansa ja sanoi, että voin soittaa milloin tahansa ja hän tulee. Lupasin soittaa lauantaina, käskin hänenkin ottaa aikaa itselleen ja tehdä jotain kivaa.

Ennen aina riitojen jälkeen pelkäsin hänen kyllästyvän minuun, pelkäsin hänen olevan vihainen ja jättävän minut. Tämä kerta on kuitenkin erilainen. Minä luotan, minä uskon häneen ja uskon itseeni. Kaikki on hyvin. Hän ymmärtää minua. Huomenna soitan hänelle, näemme toivottavasti taas, pyydän häntä meille.

"Hullu sä olet. Mut sä olet mun hullu. Mun hullu rakas"

Itsenäisyyspäivän kuulumiset

Ihanaa huomata, että ihmiset välittävät. Lauri on soittanut jo muutaman kerran, isä on soittanut ja pikkuveljenikin soitti. Vietän rauhallista itsenäisyyspäivää kotona, juon teetä ja odotan linnanjuhlien alkamista. Oma aika tosiaan tekee hyvää ja olen ylpeä, että osasin ottaa omaa aikaa. Tunnistan omat tunteeni ja tiedän, milloin on tauon paikka. Ei tämän kummempaa tänään, jatkan itsenäisyyspäivän viettoa ja kirjoittelen luultavasti huomenna pidempää juttua viime aikojen kuulumisista, kun niitä on kaivattu.

Hyvää itsenäisyyspäivää teille, rakkaat!

Hullu vai hullu?

"Voikohan tää olla psykoosi? Miltä psykoosi tuntuu? Musta tuntuu, että mulla on sellaisia parin tunnin psykooseja ja sit ne vaan loppuu yhtäkkiä ja mä oon taas mä. Tai ehkä oon vaan hullu. Joo, sitä mä oon.

Tiedätsä rakas, mun pää hajoaa. Mä ajattelen ihan liikaa ja puolet ajasta mä en oo tässä maailmassa ollenkaan. Todellisuus alkaa lyömään mua kasvoille taas ja se näyttää tällä kerralla purkautuvan ulos ihan erilailla kuin yleensä. Ennen mä vaan olin vihainen, suutuin kaikille ja mökötin yksin. Ja nyt mä haluun sun lähelle, mä itken ja sä silität mun tukkaa. 

Mä tiedän, että just tällä hetkellä sä pohdit siellä, että oonks mä vihainen ja mitä sä teit väärin. Sä soititkin mulle, mut en mä ollut tässä maailmassa silloin. Se oli ihan toinen paikka, joku pelottava harhamaailma. Harha-Ada. 

Mut en mä oo vihainen, rakas. Ei se oo sun vika, ei mikään oo sun vika. Mä vaan kaipaan omaa tilaa nyt hetken. Me ollaan oltu niin paljon yhdessä nyt viime aikoina, sä oot ollut ihana ja ihan täydellinen, mut nyt täytyy nyt saada hengittää. Mä kaipaan nyt vaan hetkeks sitä, että mä saan istua yksin suihkun alla kaks tuntia huomaamatta ajan kulkua, tuijottaa itseäni peilistä ja jutella seinille. Se pitää mut edes jollainlailla järjissäni. Mä haluan kirjoittaa ja mä haluan vaan olla tekemättä mitään, olla yksin. 

Mä toivon, että sä ymmärrät mitä mä tarkoitan. Mulla oli kyllä ihanaa sun kanssa ja mä rakastan sitä, että me ollaan noin paljon yhdessä. Mä haluan, että niin on jatkossakin. Anna mulle nyt vaan jooko päivä tai kaks aikaa hengittää. Aikaa ajatella.

Mulla on kaikki ihan hyvin, mun vaan täytyy saada itseni kartalle taas. Sun kanssa mä oon niin onnellinen, että ne negatiiviset tunteet patoutuu mun sisään ja sit käy niin kuin tänään kävi. Mun täytyy vaan olla hetki yksin, käsitellä ne negatiiviset jutut mun mielessä ja sit kaikki on hyvin taas. Sit mulla on tilaa niille hyville jutuille. Sulle, meille.

Anteeks kun mä lähdin niin äkkiä, sanomatta mitään. Se ei johtunu susta. Mä vaan oon menettäny kaiken niin lyhyessä ajassa, koko mun elämä on kääntyny ympäri. Ne muistot potkii mua takaraivoon silloin tällöin ja niinä hetkinä mä vaan haluan sen oman rauhan. 

Muista, rakas, että tää ei johdu susta. Meillä on kaikki ihan hyvin. Sä sanoit rakastavas mua ja mä rakastan sua. Sä oot kaikki mitä mä haluan. Anna mulle nyt vaan tää hetki. Mua ahdistaa ja mä en halua, että se ahdistus purkautuu suhun. Mulla on vaikeuksia käsitellä tätä kaikkea, mut mä pystyn siihen kyllä. Liikaa patoutuneita tunteita, mut minkäs teet.

Mä soitan sulle lauantaina heti aamulla. Tee huomenna jotain kivaa sun kavereiden kanssa. Kaikki on hyvin, rakas. Mä rakastan sua."

Riita

Keskellä yötä lumihangessa ilman kenkiä. Kylmä ja liukasta. Huudot kaikuvat perässäni, mutta minä vain jatkan juoksemista. Jatkan vaikka minuun sattuu. En jaksa kuulla niitä samoja selityksiä enää. Mutta olen liian hidas. Hän tarttuu minuun takaa päin ja nostaa syliinsä. Rimpuilen, mutta hän on liian vahva.
"Rauhoitu, rakas. Kaikki on hyvin. Hengitä nyt ja oo ihan rauhassa."
En halua. Haluan pois, haluan kotiin. Puoliväkisin hän raahaa minut takaisin sisään, peittelee ja nukahdan samantien. "Hullu", hän varmasti ajattelee.
"Mä rakastan sua, anteeks"
Sovintoseksiä, hellyyttä ja suudelmia.

Poissa

Kello tulee kaksitoista ja olen yhä hereillä. Luin äsken joitakin vanhoja kirjoittamiani kirjeitä ja kirjoitin muutaman lisää. Elämässäni tapahtuu paljon asioita ja blogi kertoo teille vain pinta raapaisun kaikesta. Päivässä on 24 tuntia ja blogi kertoo teille niistä maksimissaan muutaman tunnin. Seuraava kirje paljastaa teille hieman lisää asioita minusta ja kaikesta, mitä käyn läpi tällä hetkellä. En ala selostaa tulevaa sen enempää, kysykää toki jos teksti herättää kysymyksiä.

"Jokaisella ihmisellä on äiti. Äidistä kaikki alkaa, äiti antaa elämän. Äiti on tärkeä, äitiä täytyy kunnioittaa. Toisen äidit ovat kuolleet jo ja siitä syystä meillä, kenellä on vielä elossa oleva äiti, on velvollisuus olla kiitollisia siitä. Mutta kuinka olla kiitollinen, jos ei ole mitään mistä kiittää? 'Kiitos, että minulla on äiti, joka lyö', niinkö? Tai vaihtoehtoisesti 'kiitos, että minulla on äiti, joka ei halua olla äitini'. Siitäkö minun pitäisi kiittää? Minun täytyy kiittää jostain, joka saa minut itkemään. Minun täytyy kiittää, koska niin vain kuuluu tehdä. En minä halua. Ja silti aina kun puhun tai ajattelen jotain pahaa hänestä, tunnen syyllisyyttä. Ääni päässäni huutaa 'sulla sentään on äiti, olisit kiitollinen!'

Olen nähnyt äidin viimeeksi noin kuukausi sitten, puhunut hänelle viimeeksi noin kolme viikkoa sitten. Silloin hän muutti pois kotoa, eikä hänestä ole kuulunut sen jälkeen. Hänellä on uusi asunto ja uusi elämä, johon minä en kuulu. En ole kuulunut enää pitkään aikaan. Hän ei ole se ihminen enää, joka hän oli ennen. Se hymy on kadonnut, kaikki se lempeys on poissa. Uusi mies, uusi työ, uudet kiinnostuksen kohteet. Veljeni on nähnyt hänet kerran tämän kuukauden aikana, viisi minuuttia. Kaikki luulevat hänen olevan niin pieni, ettei hän ymmärrä mitä tapahtuu. Kyllä hän ymmärtää. Tiedän, että hän ymmärtää.

Meillä ei ole äitiä enää. Isällä on nyt kaikki vastuu. Ihan hirvittävä vastuu meistä, mutta hän kantaa sen hyvin. Hän on loistava ja minä olen ylpeä hänestä. Ja siitä minä olen kiitollinen, että minulla on isä. Kaikki kiitollisuuteni kohdistuu häneen. En jaksa murehtia ihmisestä, joka kylmän rauhallisesti jätti kaiken taakseen. Hänellä on kai syynsä, mutta minä tuskin koskaan tulen ymmärtämään niitä. En voi ymmärtää syitä, jotka saavat ihmisen hylkäämään omat lapsensa näin. Minulle se on ok, minä kestän, mutta veljestäni minä olen huolissani. Noin pieni tarvitsee äidin. Ei se ole reilua, että hänet jätetään noin vain. Yhtenä päivänä hänellä on äiti ja seuraavana ei. Yön aikana matkalaukut häviävät eteisen kaapista ja äiti on poissa. Ei kirjettä, ei mitään. Hän on poissa."

My friends are in the bathroom getting higher than the Empire State

Kirjoitustahtini alkaa taas palautua normaaliksi, kun arkikin on suhteellisen tavallista tällä hetkellä. Ideoita tulvii päähäni kokoajan, tänäänkin biologian tunnilla kirjoitin sivullisen sekalaisia ajatuksia vihkooni sillä aikaa, kun muut kirjoittivat muistiinpanoja. Kuvaamataidon opettaja sanoi, että ajatusteni virta on niin luja, että se vie minut mukanaan ihan täysin ja keskittymiskykyni on kadehdittava. Taideaineet ja äidinkieli kiinnostavat ja kaikkien muiden aineiden tunnilla joko piirrän tai kirjotan jotain täysin aiheesta poikkeavaa. Sanottiinpa minulle myös tänään, että vaikutan taiteelliselta ja mielenkiintoiselta persoonalta. Kiva päivä!

Halusin tähän loppuun vielä julkaista sen biologian tunnilla kirjoittamani tekstin. Sekalaisia ajatuksia ilman sen suurempaa pohdintaa, ehkä jopa hieman outo teksti jos minulta kysytään. En muokkaillut sitä yhtään, vaan kopioin kaiken tähän juuri sellaisena kuin ne vihkossani lukivat. Sillälailla pääsette mielestäni parhaiten sisään ajatusmaailmaani.

"Betonihelvetti ja tappava hiljaisuus, kerrostaloja kerrostalojen vierellä. Mustaksi värjäytynyttä lunta ja uhkaava pimeys. Raajat roikkuvat irtonaisina vartalosta, pää leijuu metrin yläpuolellani. 'Pakko jaksaa, pakko jaksaa' ääni hokee mielessäni. 'Ja mikä pakko mun on? Kukaan ei voi mua pakottaa'. Jalat rysähtävät maahan, koko muu vartalo seuraa perässä. Lumi vaimentaa iskua mutta alla oleva sora hakkaa pieniä mustelmia minuun. Pää jatkaa leijumista, ei ole tässä maailmassa ollenkaan. Toinen todellisuus. Silmät katsovat eri suuntiin, pupillit ovat kuin lautaset. Pään sisällä palmupuut jatkavat heilumista, aurinko paistaa ja kaikki on hyvin. Tekee mieli ottaa unet auringonpaisteessa. Silmät sulkeutuvat, lämpö valtaa koko kehon. Nautinto, ei kipua.

Inhottavan tiukka ote olkapäästä, ravistus joka tekee kipeää. Huuto, joka vihloo korvia. Mitä se huutaa? Jonkun nimeä. Mun nimeäni. Pakotan silmät auki. Kipu palaa, kylmyys palaa. Minut pakotetaan yhdeksi taas, on pakko liikkua. Minut riuhdotaan ylös, mutta pää se vain jatkaa leijumistaan. Naurattaa, vaikka koskee. Sanoja joka puolella, sanoja, joita en käsitä lainkaan. Lisää ravistelua. Ne on kai vihaisia mulle. Miks? Mulla on hauskaa. Mä vaan vähän rentouduin. Mitenniin mä olisin voinut kuolla? Mitenniin se käytti läheltä?"