Luulin ampuneeni muita, ammuin itseeni polveen

Nyt olisi luvassa hieman laajempaa tekstiä viime aikojen kuulumisista, minun ja Laurin riidasta ja muusta. Jokin aika sitten tosiaan riitelimme siitä, että hänellä ei ole ikinä aikaa minulle. Näimme vain öisin, seksin perässä hän ajoi luokseni ja lähti heti aamulla pois. Minulla oli tunne, että hän vain leikki kanssani, haluaa pelkästään seksiä, eikä kaipaa oikeaa suhdetta. Emme puhuneet ikinä vakavasti, vitsailimme asioista, emmekä kantaneet vastuuta mistään. Elimme hetkessä, emme ajatelleet tulevaisuutta. Ja sitten tuli se päivä, kun minulle riitti. Sanoin suoraan mitä ajattelen ja halusin häneltä päätöksiä. Halusin hänen joko olevan tosissaan tai jättävän minut rauhaan. Ainut, mitä häneltä sinä päivänä sain, oli "mä rakastan sua" ja se riitti. Annoin mahdollisuuden, annoin hänen todistaa sanansa. Ja hän todisti. Hän esitteli minua monille ystävilleen, haki koulusta ja vei kouluun, pyysi yöksi, pyysi kahville. Hän oli hellä, osoitti tunteitaan sanoin ja teoin. Kesti minua hyvinä ja huonoina hetkinä. Kuunteli ja ymmärsi. Kaikki oli hyvin.

Näimme tosi usein, vietimme miltei jokaisen yön yhdessä. Kaikki oli ihanaa, minä rakastin, hän rakasti. Ja sitten tuli se yö, kun minusta tuli vainoharhainen hullu, ahdistus iski päälle liian lujaa ja aloin pelätä. Pelkäsin menettäväni hänet, pelkäsin, ettei hän kuitenkaan tahdo minua. "Tää on vaan juoni mua vastaan", minä mietin. Juttelimme, hän ärsyyntyi, minä ärsyynnyin. Tyhmiä sanoja, riita. Minua itketti, hän ei ymmärtänyt. Otin kenkäni ja lähdin. Takki kainalossa, kengät kädessä juoksin rappukäytävään ja ulos lumisateeseen. Kuulin hänen tulevan perässä, ärsyynnyin lisää. Kylmyys sattui jalkoihin, kyyneleet kirvelivät silmiä.
"Ada, odota mua!"
En odottanut, juoksin pois, ilman määränpäätä, ilman suuntaa. Kuulin kuinka Lauri saavuttaa minua ja tiesin hänen saavan minut kiinni. Hän tarttui minua vyötäröltä, kaatoi minut maahan ja nosti syliinsä. Rimpuilin ja potkin, huusinkin kai jotain. Olin kuin joku muu ihminen, en ollut minä. Hän kantoi minut rappukäytävään ja ovesta sisään. Hän kuiskaili sanoja korvaani ja sai minut rauhoittumaan. Hän laski minut sohvalle ja peitteli. Nukahdin heti.

Aamulla heräsin kahvinkeittimen ääneen, Lauri tuli viereeni ja silitti tukkaani. Molemmat pyysivät anteeksi, minä itkin. Söimme aamupalaa, itkin lisää. Olin vihainen, en hänelle vaan itselleni. Olin turhautunut ja itkuinen. Halusin mennä piiloon maailmalta, halusin omaa tilaa, halusin kirjoittaa tunteeni paperille. Nousin ylös pöydästä, kiskoin takin päälleni ja avasin oven. "Älä tuu perään, mä soitan sulle myöhemmin, anteeks. Oot rakas."

Soitin taksin, juttelin jotain sekoja kuskille ja kotona menin lämpimään suihkuun. Kirjotin, kirjoitin lisää. Kirjotin Laurille ja soitinkin myöhemmin. Hän ymmärsi, hän oli ihana. Lupasin, etten ole vaikea enää. Lupasin opetella puhumaan, lupasin opetella käsittelemään tunteitani. Pyysin omaa rauhaa, pyysin saada vain olla yksin hetken. Hän ymmärsi minua, kertoi rakastavansa ja sanoi, että voin soittaa milloin tahansa ja hän tulee. Lupasin soittaa lauantaina, käskin hänenkin ottaa aikaa itselleen ja tehdä jotain kivaa.

Ennen aina riitojen jälkeen pelkäsin hänen kyllästyvän minuun, pelkäsin hänen olevan vihainen ja jättävän minut. Tämä kerta on kuitenkin erilainen. Minä luotan, minä uskon häneen ja uskon itseeni. Kaikki on hyvin. Hän ymmärtää minua. Huomenna soitan hänelle, näemme toivottavasti taas, pyydän häntä meille.

"Hullu sä olet. Mut sä olet mun hullu. Mun hullu rakas"