Underneath it all

"today my professor told me 
every cell in our entire body
is destroyed and replaced
every seven years.

how comforting it is to know
one day i will have a body
you will have never touched."

Hänen jättämänsä jäljet ovat yhä nähtävissä. Eivät paljaalla silmällä,eivät päivän valossa. Vain heikkoina hetkinä, itkeneissä silmissä ja hauraissa luissa. Ne ovat näkyvissä halkeamina, pieninä siruina ihon alla. Tärinänä käsissä ja epävakaana hengityksenä. Pelkona tulevasta. Luottamisen vaikeutena. 

Hänen kosketuksensa on yhä läsnä ihollani. Ei poistu, vaikka kuinka sitä pois pyyhkisin. Kaikki ne pahat sanat värinänä korvissani, huonoina hetkinä toistavat itseään yhä uudelleen ja uudelleen. 

Vielä vuosienkin jälkeen se yksin jäämisen tunne kuristaa mua kaulasta. Ottaa yliotteen ja tuo kyyneleet silmiin. Lyö vasten kasvoja, kun vähiten sitä osaan odottaa. 

Pärjäsinhän mä yksin. Pärjäsin ihan helvetin hyvin, en edes osannut ajatella sitä silloin. Ja nyt jälkikäteen se iskee muhun lujempaa kuin nyrkki silmään. Se että pärjää, ei tarkoita, että niin olisi hyvä. Hänen piti olla siellä, hetkellä jona mä häntä eniten olisin tarvinut. Ja hän ei koskaan tullut.

Mitä jos tälläkin kerralla käy niin? Mitä jos mä tuijotan taas niitä valkoisia seiniä yksin? Mitä jos mies jättää tulematta? Eihän ne kaikki voi olla samanlaisia, eihän? Voi kumpa hän olisi silloin selvänä, voi kumpa hän olisi. Mua varten.

Kaikki ajallaan

Kello tikittää, painostaa äänellään mua korjaamaan kaiken. Pari kuukautta. Pari vaivaista kuukautta ja sit kaiken pitäis olla valmiina taas uutta elämänmuutosta varten. Käytännössä kai kaikki onkin, mut mä en ole. Mä olen aivan keskeneräinen. Rikki ja hajalla, epävarma ja täynnä turvattomuuden tunnetta. Masennusseula hälyttää neuvolassa, pitäisi mennä puhumaan jollekin. En mä osaa puhua. Ei mulla enää ole sanoja. Mulla on kaikki ihan hyvin.

Ollaan me menty eteenpäin. Ei harppauksia, ei edes isoa askelta, mutta pieni askel. Työstetään, osataan puhua edes vähän. Ei lauseita, mutta sanoja. Vain kuiskauksia toisinaan, mutta se tuntuu tässä hetkessä riittävän.

Mies pääsi töihin. Kasista neljään, kuten oikeat aikuiset. Aina tuilla eläneelle iso muutos. Muutos parempaan päin. Kunhan kaikki pysyisi näin, niin tästä saattaa vielä tulla ihan hyvä. Ei kahdessa kuukaudessa, ei millään. Mut ajallaan.

I wasted it all just to watch you go

Laurissa ja miehessä on vain yksi ero. Lauri ei koskaan edes yrittänyt, mies sentään yrittää. Me leikitään aikuisia, laitetaan yhteistä kotia, käytetään yhteisiä rahoja, odotetaan lasta. Yritetään parhaamme mukaan unohtaa, mitä paskaa tää on kokoajan. Hän pitää mun toistakin lastani omanaan ja vaikka tilanne meidän välillä olisi mikä, hän on lapselle hyvä. Ja minä arvostan sitä.

Mä olen silti ihan loppu. Loppu tähän odotukseen, masennukseen, ahdistukseen. Uhmalapseen, riitoihin ja ongelmiin. Tahdon auringon, kevään, lämmön, vauvan. Ehkä sitten. Ehkä.