Ristitulessa

Huomenna on joulukuu.
"Ihanaa, lunta ja jouluhömppää ja lahjapaperia ja yllätyksiä!"

Helvetti, että mä olen lopussa. Vihaan kaikkea. Kun tyttö nukkuu, hakkaan nyrkkejä seinään ja huudan pääni sisällä sitä hiljaista, sielua korventavaa huutoa, jota kukaan ei kuule. Pahoinpitelen itseäni, annan itseni tuntea kuinka epäonnistunut mä taas olen.

Mä olen... tosi ihastunut Laurin ystävään. Mä tapailen Laurin ystävää. Ja Lauri rakastaa mua. Mä näen heitä vuorotellen ja he tietävät tilanteen. Vonkaavat mua itselleen. Tuovat kukkia ja pikkulahjoja, ovat mustasukkaisia musta. Ja mä vihaan sitä.

Me erottiin Laurin kanssa jo. Hän mokasi jo. Minäkin mokasin. Ja tälle toiselle mä sanoin, etten ole valmis. Ja silti he yrittävät. Ajavat mut nurkkaan, saavat mut itkemään itseni uneen. En mä osaa ajatella tällaisia nyt. En mä halua mitään miehiä. Kaikista mieluiten olen yksin, keskityn pitämään lapsen ja itseni hengissä. Se on ainoa, mihin mun voimani nyt riittävät.

Mä toivon, että uusi vuosi on uusi alku. Saa nähdä.

Sekotan itteni toisiin

"Älä koskaan luota kehenkään" on ehkä paskin neuvo jonka mä olen koskaan saanut. "Älä koskaan luota kehenkään liikaa" on ehkä paras neuvo, jonka mä olen koskaan saanut. En vain käsitä, miten voi olla niin helvetin vaikeaa elää niiden kahden neuvon välimaastossa.

Kaikki on vituillaan. Makaan keskellä yötä sängyssäni tuijottaen yövalon loistetta ja mietin, että miksi helvetissä mä en tappanut itseäni silloin, kun se vielä olisi ollut realistinen suunnitelma. Silloin, kun se olisi satuttanut ehkä kahta ihmistä, ja hekin olisivat päässeet siitä yli. Miksi helvetissä mä aina hukkaan jokaisen mahdollisuuden, oli kyse sitten itsemurhasta tai mistä tahansa?

Mä yritin tänään soittaa apua. Epätoivoissani saada aikaa edes lääkärille tai johonkin, mutta ei sieltäkään kukaan vastaa mulle. Ketään ei kiinnosta, kuten ei koskaan. Olenko mä nyt sitten tasapainoinen vanhempi? Ei helvetti.

Kyllä mä lapsen kanssa pärjään. Selviän arjesta ja hoidan häntä hyvin. Mutta kun hän illalla sulkee silmänsä ja laitan huoneen oven kiinni, on helvetti irti. Ajatukset pääsevät valloilleen ja mä muistan taas, kuinka mä olen taas kerran pilannut kaiken, ja kuinka lopussa mä olen.

Ei tästä tuu mitään.

It's in my head

Voi paska. Ihan tosissaan mitä helvettiä mä teen? En tosiaan tiedä. Mokailen kokoajan vain pahemmin, tiedostan sen itsekin. Hävettää, ottaa päähän, kaduttaa.

Mulla on uusi mies kierroksessa ja samalla pidän vanhaa liekkiä yllä, vaikkei ollut edes tarkoitus. Miten tää aina menee näin?

Mä haluaisin olla lapsen kanssa kotona, ihan rauhassa ilman mitään mieskuvioita ja sitten jostain yhtäkkiä hyökkää oikein joukko miehiä paljastamaan tunteensa mua kohtaan. Mitä tää on? En tiennyt että köyhät yksinhuoltajat on näin kuumaa kamaa.

Maiseman vaihto tuntuu kokoajan paremmalta ratkaisulta, mutten ole varma onko musta siihen. Aika näyttää, onneksi ei ole kiire tehdä päätöksiä.

Onni on neljäs plateau, hei mitä sä teet? Meetkö aina loppuun asti jos niin pitkäl pääsee?

Sekavaa, sekavaa. Pieni rakas on jo vuoden ikäinen. Nyt jo. Miehiä pyörii kuvioissa enemmän kuin tarpeeksi. "Isä", hän sanoo. Ei se mies ole hänen isänsä. Mä en edelleenkään kykene seksiin kenenkään muun, kuin Laurin kanssa. Pitelen kädestä ja halaan, annan miesten ymmärtää ja pyydän lähtemään. Mä olen rikki. Asetukset pielessä, vai kokonaan tuhottu? En tiedä.

Mä otin vastaan apua ja se apu tuotti vain pettymyksen, taas kerran. Tämän takia mä en luota kehenkään. Mä olen kylmä ja tunteeton, ainakin ulospäin. Mun elämäni rakkaus on tuo pieni tyttö vierelläni sängyssä. Häntä mä rakastan, en ketään muuta. En ehkä enää koskaan. Rakkaus on paskaa, valhetta, turhaa. Rakkaus satuttaa.

"Se tuntuu hyvältä, se mikä tapppaa sut
Tuntuu hyvältä se, mikä sattuu eniten
Tuntuu hyvältä se, mikä lyö sut maahan
Tuntuu hyvältä, se tuntuu hyvältä niin
Se tuntuu hyvältä"

Pettymyksiä, pettymyksiä. Mulla on kenties masennus taas. Ja identiteettikriisi, se ainakin. Mutta minkäs teet.

Ei mulla ole mitään sanottavaa.

3.11.2016

Mä olin treffeillä tänään. En millään pikapano -treffeillä, vaan syödään-hienossa-ravintolassa-ja-kävellään-käsikkäin -treffeillä. Halattiin heipaksi ja juteltiin puhelimessa vielä myöhemmin. Treffiseura vain on ongelma, vanha tuttu, muidenkin kuin minun tuttu. Kiellettyä aluetta niin sanotusti. Mulla on muutamakin mies kierroksessa, muttei mitään vakavaa. Niin paljon vientiä, että nostaa itsetuntoa mukavasti. Kaikki heistä kuitenkin tietävät, että mun ainoa rakkauden kohde on tuo pian yksi vuotias, eikä siihen asiaan ole tulossa muutosta lähiaikoina.

Mulla on suunnitelmissa laittaa kaikki uusiksi. Hitaasti ja rauhassa, mutta aivan kokonaan. Alkaen elintavoista ja rutiineista, paikkakunnasta ja lopulta myös ihmissuhteista. Nyt on korkea aika.