Ei, mä en kadu sitä, etten tehnyt aborttia keväällä 2015. Kadun sitä, mitä tapahtui jo paljon aiemmin. Sitä, että jäin tähän kaupunkiin, tapasin ne ihmiset ja tein ne päätökset. Voi kumpa olisin silloin tiennyt.
Kaikki tää on niin raskasta. Paska parisuhde, paska koti, paska elämä. En pääse mihinkään kouluun, en ole työkykyinen. Mulla ei ole mitään realistisia tulevaisuuden suunnitelmia, ei mitään tavoitteita, ei mitään. En saa tehtyä asioille mitään, koska, no, en vaan saa. Enkä edes tiedä mistä lähtisin. Juuri kun olen päättänyt erota, alkaa suhteessa taas mennä hyvin. "Yritetään nyt vielä kerran". Mihinkään en voi täältä muuttaa, koska tiedostan avuttomuuteni lasten kanssa. Pärjään kyllä ja olen hyvä äiti, kunhan saan toisinaan apua. Ja muussa kaupungissa sitä apua ei ole.
Mä en enää edes tiedä kuka olen. Koko mun identiteetti on viety multa pois. Havahduin aiemmin miettimään, etten mä tosiaan enää ole se Ada, joka pyörii vähän kyseenalaisissa piireissä, viihdekäyttää ja ryyppää liikaa. Mä en ole se Ada, jolla on kaikenlaisia mieskuvioita, ja joka pyörii kaupungin pimeillä kujilla keskellä yötä. En ole se Ada, jolla oli tavotteita, unelmia ja suunnitelmia.
Mä olen äiti. Raitis, päihteetön, nuhteeton. Aina lasten kanssa ja täysin suositusten mukaan toimiva. Kotona jo ennen seitsemää joka ilta. Kudon sukkia ja täytän ristikoita. Mä olen kroonisesti sairas, työkyvytön ja kipeä. Olen väsynyt, kykenemätön, tylsä ja huono. Paitsi itseni, myös muiden silmissä.
En tiedä mitä teen.
---
Kyyneleet valuu silmistä, kun mä vessaan lukittautuneena kirjoitan tätä. Polttimo on palanut ja ainoa valo tulee puhelimen näytöstä. Kerrankin on hiljaista, lapset nukkuu ja mies on ulkona, kuten miltei joka ilta. Kuka mun kanssa edes haluaisi olla? Ei kukaan ja siksi mä olen tässä.
