Nää yöt ei anna armoo

Mä olen tässä taas. Tuntuu samalta, kuin loppukesä 2015. Kaikki on periaatteessa hyvin, mä uskottelen itselleni niin. Se tunne on kuitenkin täällä, sama tunne kuin silloin. Kaikki on menossa vituiks, en voi luottaa, koska tiedän, ettei se kannata enää. Hänkin on menossa pois.

Mitään sanoja ei oo sanottu, mutta mä tiedän sen, tunnen syvällä luissa ja ytimissä. Lumen mukana tuli yksinäisyys ja kaikki se paha, joka repii meidät erilleen.

Mikään ei edes ole huonosti. Hän lähtee aamuisin, heti kahvin jälkeen. Palaa kenties syömään, toisinaan ei silloinkaan. Mä hoidan lapsen, käyn kerhossa ja paluu matkalla kierrän kaupan kautta hakemassa litran maitoa ja muutaman tomaatin. Teen ruokaa, pesen pyykit ja petaan aamulla petaamatta jääneen sängyn. Toisinaan hän on sen aikaa uppoutuneena tietokoneelle tai televisio-ohjelmiin. Toisinaan hän hääräilee keittiössä mun kanssa, kuin haamuna taustalla ja toisinaan, kaikista useiten hän on silloinkin poissa. Tulee ehkä iltapalaksi kotiin vain lähteäkseen uudelleen heti, kun olen nukahtanut.

Kuun rahat ovat menneet jo ensimmäisellä viikolla. Luvattiin taas säästää, mutta tulikin yllättäviä menoja. Kyllä mä tiedän mihin ne palaa, ja hän tietää mun tietävän. Hiljaisuus on kuitenkin täällä. Kumpikaan ei sano mitään. Hymyillään nätisti, toisinaan silitetään toista poskelta ja annetaan suukko, kun sattuu kohdalle. Mut ei sanota mitään. Mä pelkään sitä ensimmäistä sanaa, se rikkoo kaiken, tiedän sen nyt jo.

Mä rakastan ihan hirveästi ja tiedän hänen rakastavan myös, ei se siitä ole kiinni. Ei se siitä ole ollut kiinni koskaan aiemminkaan kenenkään kanssa. Mä vain joka kerta teen saman virheen. Luotan liikaa, odotan liikaa ja petyn. Eikä sitä voi olla huomaamatta mun kasvoilta ja se on se, mikä syö häntä sisältä. Hän ei kestä mun pettymystä, vaan vajoaa yhä syvemmälle siihen, mikä sen aluinperin aiheutti.

---

Alkutalvesta 2015, kun mun prinsessani saapui maailmaan, kaikki oli hyvin. Mä olin ihan fine sen kanssa, että olin vauvan kanssa yksin. Olin tyytyväinen synnytykseen, raskaudesta jäi positiivinen fiilis ja sanoin neuvolassakin, että haluaisin kokea sen kaiken uudelleen vaikka heti. Nyt, alkutalvesta 2017 tää paska on täällä, enkä mä kestä sitä. Kaikki se yksinäisyys, kylmä ja tyhjä synnytyssali ja se hylätyksitulemisen tunne iskee päälle kovempaa kuin hyökyaalto. Ei musta silloin siltä tuntunut, mutta nyt itken paniikkikohtauksiin asti, että en kai mä joudu kokemaan sitä kaikkea uudelleen yksin. Musta ei ole siihen.

Jos mä nyt jään yksin tän kaiken kanssa, mä en synnytä. Ne saa ottaa sen lapsen ulos musta ihan miten haluaa, mut mä en tee sitä kaikkea uudelleen yksin, se on varma.

---

Voiko paskaan oloon kuolla? Voihan?

Onni on neljäs plateau, hei mitä sä teet? Meetkö aina loppuun asti jos niin pitkäl pääsee?

Sekavaa, sekavaa. Pieni rakas on jo vuoden ikäinen. Nyt jo. Miehiä pyörii kuvioissa enemmän kuin tarpeeksi. "Isä", hän sanoo. Ei se mies ole hänen isänsä. Mä en edelleenkään kykene seksiin kenenkään muun, kuin Laurin kanssa. Pitelen kädestä ja halaan, annan miesten ymmärtää ja pyydän lähtemään. Mä olen rikki. Asetukset pielessä, vai kokonaan tuhottu? En tiedä.

Mä otin vastaan apua ja se apu tuotti vain pettymyksen, taas kerran. Tämän takia mä en luota kehenkään. Mä olen kylmä ja tunteeton, ainakin ulospäin. Mun elämäni rakkaus on tuo pieni tyttö vierelläni sängyssä. Häntä mä rakastan, en ketään muuta. En ehkä enää koskaan. Rakkaus on paskaa, valhetta, turhaa. Rakkaus satuttaa.

"Se tuntuu hyvältä, se mikä tapppaa sut
Tuntuu hyvältä se, mikä sattuu eniten
Tuntuu hyvältä se, mikä lyö sut maahan
Tuntuu hyvältä, se tuntuu hyvältä niin
Se tuntuu hyvältä"

Pettymyksiä, pettymyksiä. Mulla on kenties masennus taas. Ja identiteettikriisi, se ainakin. Mutta minkäs teet.

Ei mulla ole mitään sanottavaa.

Yllätysmomentteja

Lauri on alkanut ottaa vastuuta. Lapsi on ollut lyhyitä aikoja hänen kanssaan, kun hän on ollut maisemissa. Huikea kehitysaskel, aivan yllättäen. Ja pieni rakastaa häntä. Kun he kurvaavat rattailla mua vastaan, nauru kuuluu rattaiden kyydistä jo kauas. Tätä mä halusin kokoajan, en mitään muuta.

Aivan puhki mä olen edelleen, mutten niin lopussa, kuin vielä hetki sitten. Jutut alkaa taas sujua ja uudet rutiinit muodostua. Koti on siisti ja uudessa järjestyksessä, lapsi nukkuu yönsä miltei kokonaan ja minäkin saan nukuttua.

Vielä pari viikkoa sitten en olisi kirjoittanut näin, mutta yllättäen asiat alkoivatkin löytää järjestyksensä ja kaikki sujuu. Mini minä täyttää pian vuoden, mä selvisin. Kyllä tää tästä.

Sosiaalisia ongelmia

Laurin vuokrasoppari on enää allekirjoituksia vaille ja sit se on virallista. 1.8 hän on toisen paikkakunnan asukas, eikä lähelläkään meitä enää. Salaa mä toisinaan toivon, että jokin menee vielä pieleen, eikä hän lähdekään, mut kyllä mä silti tiedän sen olevan hänen parhaakseen.

Havahduin taas siihen, että pian mä olen varmasti samanlaisessa tilanteessa, kuin muutama vuosi sitten. Mun paras sosiaalinen kontakti on taas kaupan kassa, enkä edes muista milloin joku on soittanut mulle viimeeksi. Olisi kai aika tehdä asialle jotain, mut helvetti kun ahdistaa.

En oikeastaan edes tiedä, milloin musta tuli tällainen sosiaalisesti ahdistunut paska, joka ei uskalla edes moikata naapuria rappukäytävässä, saati sitten harkita jotain oikeaa kontaktia johonkin uuteen tuttavuuteen.
"Lapsen kanssa on helppo saada ystäviä toisista äideistä!"
On joo. Ihan vitun helppo.

Oon mä nyt jutellut erään Laurin kaverin kanssa whatsappissa toisinaan, mutta sekin on kai jollain tavalla väärin. Mitä helvettiä mä Laurin kavereille jauhan omista jutuistani, varsinkin kun kyseessä on tapaus, joka on yrittänyt suudella mua baarissa vastikään.

Sotku

Mulla ei meinaa pysyä pakka kasassa, ei sitten millään. Aistiyliherkkä eroahdistuslapsi, vain öisin kotona oleva kakara mies ja paikkoja tuhoava kissa saavat mun hermoni kiristymään uskomattoman tiukalle toisinaan. Meillä ei nukuta öisin, eikä varsinkaan päivisin, meillä ei syödä, vaan pelleillään ruuan kanssa. Meillä ei edelleenkään osata kontata ja sekös vasta pikkuista ottaakin päähän. 

Tiskivuori kasvaa kasvamistaan, pölypallot juoksevat kilpaa sohvien alta pakoon. Mua ei jaksa kiinnostaa tää sotku edes enää, ei täällä käy kukaan kuitenkaan. Kun joskus edes pääsisi rauhassa suihkuun, se riittäisi mulle just nyt oikein hyvin.

Vauva-arkea

Tukka takussa, yöpaita päällä kolmatta päivää putkeen. Oksennusta paidan selkämyksessä, kuolaa hihassa, maitoa tissin kohdalla. Perunatkin voi polttaa pohjaan. Missä harso, onko kukaan nähnyt tuttia? Pitäisi lähteä kauppaan, haalari hukassa, kolme villasukkaa eikä yhtään lapasta. Puhelin soi, perunat alkaa haista palaneelle. Vauva olkapäällä, puhelin korvalla, tarvitsen seitsemän kättä. Vähintään.

Silti rakastan. Rakastan niin kamalasti. Luojan kiitos en päätynyt siihen toiseen ratkaisuun aikoinaan.

Tahdon

Mä tahdon vaaleanpunaista kynsilakkaa ja vaahtokarkkeja. Tahdon haleja sumuisena aamuna ja vauvan tuoksua. Tahdon juosta, ihan mihin vain. Tahdon istua junassa ja katsoa ohi vilisevää maisemaa. Juoda kuumaa kaakaota kynttilän valossa, käpertyä kainaloon ja tuntea olevani turvassa. Tahdon, että joku silittää hiuksiani ja tahdon olla lähellä.

Aika käy vähiin, rakas. Kohta sun on valittava, joko me molemmat, tai ei kumpikaan. Hah, mua itkettää nyt jo. Kai mä sisimmässäni tiedän, että susta ei ole siihen. Mutta sitten mä muistutan itselleni, kuinka monet mun ennakkoluulot sä olet viimeaikoina todistanut vääriksi. Ehkä sussa sittenkin on jokin uusi puoli, johon mä en ole vielä ehtinyt tutustua.

Mun tekee mieli olutta. Kylmää Koffia, kaunistelemattomana, suoraan tölkistä. Alle euron lähikaupassa. Mä kuitenkin lupasin itselleni, että ensimmäisen korkaan vasta omilla syntymäpäivilläni. Mä täytän kaksikymmentä seuraavaksi. Mihin tää aika menee? Enks mä ollut vielä eilen kuusitoista?

Mä oon asunut yli kolme vuotta omillani. Vasta eilenhän mä pakkasin vaatteitani jätesäkkeihin lapsuudenkodissani. Vastahan mä olin lapsi. Kohta mulla on lapsi. Kohta. Ei enää välttämättä edes viikkoja. Ei ehkä edes päiviä, ken tietää.

Mun tekee mieli olla sekaisin ja se ei kuulemma ole hyvä asia.

20.10

Olen yrittänyt kertoa, miltä minusta tuntuu. Olen pakottanut itseni siihen ja silti saanut ulos suustani vain yksittäisiä sanoja, jotka eivät selitä yhtään mitään. Osittain siitä syystä blogissakin on ollut niin hiljaista. En mä itsekään oikein tiedä, miltä musta tuntuu. Hyvältä. Pahalta. Kaikelta siinä välissä. 

Olen katsellut kun lehdet puissa kellastuvat, putoavat hiljalleen maahan. Missä mä olen silloin, kun ne kasvavat takaisin paikoilleen? Tai missä olet sinä? Olenko minäkin siellä? Toivon niin.

Olen seurannut sivusta kuinka voit päivä päivältä huonommin. Yrittänyt ymmärtää ja auttaa ja tajunnut, että olet itse syypää sen kaiken takana. Ymmärtänyt ja auttanut kaikesta huolimatta, koska niin sinäkin olet tehnyt minulle, ainakin toisinaan.

Olen itkenyt perääsi, vaikka olet taas siinä. Olen käskenyt mennä pois ja huutanut kaipuuta heti sinun lähdettyä. Olen ollut ylpeä sinusta ja silti yhä niin katkera menneisyyden tapahtumista. Olen katsonut, kuinka laitat elämäsi ykkösasian edes hetkeksi taka-alalle vuokseni. Olen epäillyt, vakoillut, salakuunnellut. En osaa vieläkään luottaa. Tuskin koskaan täysin.

Olen pakahtunut onnesta ja hakannut päätä seinään. Sä et ole koskaan osannut puhua, et vieläkään osaa. Mä yritän, mutta alan menettää sen taidon seurassasi. Ei sitten puhuta.

Olen kuvitellut mielessäni, mitä kaikki tulee olemaan pian. Olen suunnitellut kastetilaisuutta, joulua, vuoden vaihtumista. Olen kuitenkin myös ymmärtänyt, etten voi suunnitella mitään etukäteen. En tiedä oletko sä meidän kanssa enää. Mun on vain pakko elää hetkessä ja luottaa asioiden menevän, kuten on tarkoitettu.

11.10

Elämä on sekavaa. Voi jos mä vain voisin nähdä tulevaisuuteen, niin mun ei tarvitsisi stressata niin paljon. Loppu viikosta joku sosiaalihemmo tulee kartoittamaan mun tilannettani ja mä en ole aivan varma, pystynkö mä siihen. Mä yritän toistella itselleni, että mulla on tukijoukkoja ja voimavaroja ja kaikkea, mutten ole yhtään varma, kuinka vakuuttavasti mä osaan sen hänelle kertoa. Sillä enhän mä nyt helvetti ole varma, onko mulla yhtään mitään. Siis on nyt, mutta onko kuukauden päästä. En mä voi tietää. Mä en osaa luottaa kehenkään, eikä mun kannatakaan. Mä tahdon kuitenkin pysyä mahdollisimman kaukana kaikista sosiaalityöntekijöistä ja muista, jotka voivat sen suunnattoman avun lisäksi myös viedä multa aivan kaiken niin halutessaan.

Tommi pelaa taas korttinsa väärin ja sekoittaa pakkaa, mikä lisää osaltaan myös mun ahdistustani. Hän on loistava esimerkki siitä, kuinka mä en tahdo toimia koskaan. En lapseni, enkä muidenkaan asioiden kanssa. Mä yritän olla ottamatta stressiä hänen asioistaan, mutta toisinaan se vain on niin vaikeaa, kun hän tuntuu tahallaan tahtovan sekoittaa minut mukaan kaikkeen.

Blank stares at blank pages

Päihteet on paskaa. Vaikka mä en itse tosiaankaan ole ennen raskautta ollut, enkä aio raskauden jälkeenkään olla täysin päihteetön, niin silti. Mua sattuu katsoa vierestä, kuinka ihminen toisensa jälkeen putoaa sinne pohjattomaan kuiluun, eikä osaa hahmottaa omia rajojaan. Nyt, noin seitsemän kuukauden selvinpäin olemisen jälkeen mua sattuu se vielä enemmän.

Mä muistan aina ne sanat, jotka hän mulle sanoi, kun olimme tunteneet vasta muutaman päivän.
"Mikään ei koskaan mun elämässäni mene kannabiksen edelle."
Siinä vaiheessa mun olisi pitänyt ymmärtää paeta. Unohtaa mulle silloin vielä miltei merkityksetön ihminen ja etsiä joku, jolle mä voin joskus olla numero yksi. Tässä suhteessa mä olen aina ollut ja tulen aina olemaan korkeintaan sijalla kaksi.

Aina, kun musiikki soi tavallista lujempaa, mä katson häntä silmiin vain varmistaakseni, ettei hän ole ottanut mitään. Aina, kun tiedän hänen ottaneen jotain, mun on pakko päästä pois.

Epämääräistä purkautumista. En tiedä. Ahdistaa. Hän on taas sekaisin, arvasitte varmasti jo.

Mä en oo paha kellekään, onks se tervettä?

"Omatunto huonos kunnossa jo ennestään
Mä en oo paha kellekään
Onks se tervettä?"

Vanhat jutut pyörii mielessä. Olen liikaa yksin taas ja se kostautuu. Väsyttää, pitäis nukkua. Ajatukset ei vaan jätä mua rauhaan. Olenko mä todella se, mikä mun on sanottu olevan? Mä olen muuttunut niin helvetisti. En mä ole sellainen. Mut en mä osaa kertoa, mikä mä olen.

Olen ollut huora muiden silmissä, hyväksi käytetty omissa silmissäni. Mut on raiskattu, mä olen nähnyt paljon pahaa. Mut on jätetty yksin ja mun henkeni on pelastettu, kun mä vähiten sitä osasin toivoa. Mua on petetty, jätetty, poljettu maahan. Mä olen antanut anteeksi, mulle on annettu anteeksi. Mä olen käyttänyt liikaa alkoholia ja sitten korvannut sen huumeilla. Mä olen ollut lääkeriippuvainen ja olen sitä tavallaan kai taas. Eri tavalla kuitenkin, kuin aiemmin. Mä olen nähnyt kuolemaa, toivonut olevani itse siinä tilalla. Mä olen kävellyt katuja keskellä yötä ymmärtämättä missä edes olen ja toisinaan ymmärtänyt liikaakin. Mun on ollut niin tajuttoman paha olla. Mä olen saanut tukea. Teiltä, lähinnä. Ihan tajuttoman paljon. Teidän takianne mä olen avun piirissä vielä tänäkin päivänä, mua autetaan ja mä olen oppinut olemaan hyvä itselleni.

Mä olen Ada, 19, tuleva äiti. Siinä kaikki. Sen tarkemmin mä en osaa määritellä itseäni. Mut ehkä se riittää, toistaiseksi. Siinä on ihan tarpeeksi vastuuta.

Turhautuminen

Niin moni ihminen luulee meidän olevan yhä yhdessä. Ei me näytetä kriisejä ulos päin, ei olla koskaan näytetty. Mä itsekin toisinaan hairahdun elämään jossakin harhassa ja uskon saman valheen, kuin kaikki muutkin. Kerta toisensa jälkeen mä kuitenkin ymmärrän, että ei tää elämä toimi niin. Ei kaksi näin rikkinäistä ihmistä voi elää yhdessä. Toisinaan rikkinäiset ihmiset korjaavat toisensa, mutta me vain hajotamme toisiamme lisää. Sä syyllistät omista virheistäsi kaikkia muita ja mä taas otan kaikkien muidenkin virheet niskoilleni. Sä et osaa puhua asioista, enkä mä osaa pitää suutani kiinni. Sä et osaa tuntea juuri mitään ja mä olen ylitunteellinen.

Töykeä ja hyvä uskoinen, tuhlari ja pihi, vastuuton ja vastuullinen, lapsi ja aikuinen. Ne me ollaan. Ei siitä tuu yhtään mitään. Ja silti mä typerys jaksan yrittää, päivästä toiseen. Kävelen upottavassa suossa, enkä ymmärrä, että jokainen askel upottaa edellistä enemmän. 

Toisen meistä on pakko muuttua, tai tästä ei tuu koskaan mitään. Mut tuskin se enää tapahtuu, kahden vuoden jälkeen.

Tanssi mun kanssa

Tekee mieli lähteä viihteelle. Valehteluahan se olis, jos väittäisin, ettei mun tee päihteitä mieli. Enkä mä häpeä sitä sanoa, koska mä voin ylpeänä kertoa olleeni täysin päihteetön koko raskauden ajan ja aion olla loppuun saakka. Mä aion myös imettää, mikäli mahdollista, joten päihteettömyys jatkuu vielä pitkään. Tässä yksin kotona istuessa tiistai-iltana mä kuitenkin mietin, että voi luoja kuinka mun tekisikään mieli vetää pää niin sekaisin, etten tiedä edes omaa nimeäni. Ehkä vielä joskus.

Mua väsyttää. Mua sattuu joka paikkaan, vauva kääntää ja vääntää itseään asennosta toiseen ja mun kylkiluuni ovat kovilla. Mä en olis yhtään pahoillani, jos hän päättäisi jo vaikkapa kuukauden päästä tulla ulos. Se olisi hyvä, helvetin hyvä. Ja mä olen valmis, niin valmis kuin voi olla. Koti on sisustettu ja vauvalle on hankittuna yhtä jos toista, tarpeellista ja tarpeetontakin.

Arkeen kuuluu vauvan nimimietintöjä, lepoa, ruokaa, musiikkia. Rentoilua kotona lähinnä. Eipä tänne sen kummempia. Sekavaa tekstiä ja väsymystä.

Ota minut tällaisena kuin oon

Oho, täällähän on ollut liikennettä. Tavallisesta parista sadasta poiketen päiväkäyntejä blogille on kertynyt muutamana päivänä tällä viikolla miltei tuhat! Enhän mä edes ole kirjoittanut mitään! Otetaan sen kunniaksi vähän laajemmasti kuulumisia, kun minulla kerrankin on jotain mitä kertoa. En tosin ole yhtään varma, olenko niin iloinen näistä asioista, mutta kerrottava ne on huonotkin uutiset. Aloitetaan kuitenkin hyvillä.

Vauva kasvaa, potkii ja vahvistuu päivä päivältä. Suunnilleen kymmenen viikkoa ja ollaan jo lasketussa ajassa. En käsitä, kuinka aika voi kulua näin nopeasti, vastahan mä plussasin ja nyt ollaan jo näin lähellä maalia. Kaikki hankinnat on jo tehty ja loppu ajan voin ottaa rennosti vauvaa odotellen.

Pienelle on jo etunimi valmiina, vaikka toki tahdomme nähdä lapsen ennen lopullista päätöstä. Laurin ehdotus pitää tällä hetkellä ykkössijaa ja minun ideoitani harkitaan toiseksi ja mahdollisesti myös kolmanneksi nimeksi. Sukunimeä emme ole vielä päättäneet, mutta luultavasti isänsä sukunimen lapsi saa, sillä se on paljon harvinaisempi kuin minun sukunimeni.

Raskauden myötä minun sairastelunikin on väsynyt, vaikka sairauteni toki muistuttelee itsestään yhä päivittäin. Sairaalareissuja ei kuitenkaan ole ollut läheskään niin tiiviisti kuin aiemmin ja olen pärjännyt todella pienellä lääkityksellä ainakin tähän päivään asti.

Huonojakin juttuja toki löytyy. Minun ja Laurin välit rakoilevat, emmekä ole nähneet pitkään aikaan taaskaan. Puhumme kyllä päivittäin, mutta hänen aloitteestaan olemme nyt pitäneet etäisyyttä toisistamme, enkä ole kovinkaan tyytyväinen tähän ratkaisuun. Näillä kuitenkin mennään ja olen iloinen, että hän on kuitenkin elämässäni mukana enemmän kuin uskalsin vielä hetki sitten edes toivoa.

Myös Tommin ja hänen perheensä asiat ovat huonolla tolalla. Naimisiin ei koskaan keretty ja näillä näkymin asumusero on aikalailla pysyvä ero. Ensin hänen kihlattunsa muutti pois saadakseen omaa rauhaa ja aikaa miettiä, mutta käsittääkseni hän ei ole enää aikeissa palata vauvan kanssa kotiin. Surullista Tommin kannalta. Mä olen yrittänyt parhaani mukaan olla tukena, mutta omat voimanikaan eivät aina meinaa riittää.

Sallastakin kysellään säännöllisin väliajoin. Mä toisinaan törmään häneen kaupungilla ja saan osakseni vihaisia katseita edelleen häneltä ja hänen ystäviltään. Muuten olen kyllä saanut olla rauhassa, eikä hän ole lähestynyt minua enää millään tapaa. Ymmärtääkseni hän viettää välivuotta, mutta muuta en oikeastaan tiedäkään ja hyvä kai niin.

Tällaista täällä. Mitäs teidän perjantai-iltaan kuuluu?

I'm good

Vauva alkaa jo näin aikaisilla viikoilla osoittaa merkkejä ulos tahtomisesta ja mut on määrätty ottamaan rennosti. Vatsa kasvaa hurjaa tahtia ja mä olen ihan törkeän kipeä ja väsynyt, jos totta puhutaan. Viimeistään kolmen kuukauden päästä vauva on kuitenkin vihdoin täällä ja sen jälkeen väsymys tulee tuskin ainakaan helpottamaan.

Vasta nyt mulle alkaa konkretisoitua se fakta, että mä tosiaan saan lapsen. Mun vatsassani on ihan oikea ihminen. Pian mä olen äiti, koko maailma sille pienelle otukselle, joka mun sisälläni kasvaa. Laurikin on toilailuistaan huolimatta ottanut yllättävän paljon vastuuta. Mä oletin hänen katoavan kuin tuhka tuuleen viimeistään näillä viikoilla, mutta ollaan me yhä melko aktiivisesti yhteyksissä. Hän kai tahtoo sittenkin olla läsnä lapsensa elämässä, vaikka päävastuu kaikesta onkin minulla.

Elämä pyörii aikalailla samaa rataa, vauva jutut vievät suuren osan ajatuksistani, enkä oikein osaa ajatella mitään muuta. Odotan vain loppusyksyä ja saapuvaa nyyttiä.

Better days

Uudessa kodissa on yllättävän hyvä olla. Mua ei vieläkään ahdista täällä, eivätkä seinät kaadu päälle. Vauvan huone alkaa olla valmis ja muutenkin uutta tulokasta varten on hommattu jo miltei kaikki tarvittava. Olen puheväleissä Laurin kanssa ja yllätyksekseni hänkin on kiinnostunut ottamaan osaa nimimietintöihin ja muihin päätöksiin.

Kaikki tuntuu yllättävän hyvältä tällä hetkellä. Kuoleman väsynyt mä olen kuitenkin kokoajan, mutta sallin itseni levätä juuri niin paljon kuin tarvitsee nyt kun se vielä on mahdollista.

Oven avaan, en henkeä saa

Monille ihmisille on tullut viime aikoina yllätyksenä, että mä en oikeasti olekaan kiltti loputtomuuksiin asti. Mulla on pitkä pinna joo, mutta kun se loppuu, se loppuu todenteolla. Mä en todellakaan ota paskaa niskaan asioista, joista mä en yksin ole vastuussa tai joihin mä olen täysin syytön. Monet vain viimeiseen asti tahtovat uskoa, että mua voi syyttää aina ja kaikesta.

Lisäks meillä on meneillään suuremman luokan riita lapsen huoltajuudesta, nimestä, uskonnosta ja tulevaisuuden rahajärjestelyistä. Mä tiedän, että mulla on paras ratkaisu asioihin, ei pelkästään mun, vaan kaikkien kannalta, mutta mua ei tahdota kuunnella.

Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta ihmiset tuntuvat tahallaan vaikeuttavan asioita ja aiheuttavan mulle stressiä. Mua väsyttää jo valmiiksi aivan tarpeeksi paljon, en mä kaipaa yhtään enempää rasitusta enää.

Pienet sormet

Oi voi, tänään kaikki alkoi taas tuntua hiukkasen todellisemmalta. Sain tietää lapsen sukupuolen ja näin pikkutyypin heiluttelevan käsiään ja jalkojaan. Vaikka jo ensimmäisessä ultrassa asiat alkoivat muuttua todellisiksi, niin kyllä oli vielä hienompaa nähdä näytöllä mönkivän aivan ihmisen näköinen olento, eikä enää niin katkarapua muistuttava kaveri. 

Asiat alkavat muutenkin olla aika mallillaan. Tukijoukkoja on ilmaantunut yllättävän paljon kuin itsestään ja muutama Laurinkin sukulainen on ollut yhteyksissä minuun. Vaatteita ja tarvikkeita tarjotaan sieltä ja täältä, eikä varmasti mitään tarvitse ostaa uutena. 

Pieni stressi tietysti aina painaa päälle, mutta ei mitään maailmaa kaatavaa. Laurin osuus tämän lapsen elämässä on tällä hetkellä kai se suurin kysymysmerkki, mutta en mä jaksa sitäkään stressata. Kyllä kaikki järjestyy ajan kanssa ja itsestään, niin on käynyt ennenkin.

Bye

Lauri on lähdössä. Pakkaaminen on alkanut ja uusi asunto hankittu. Kaukaa. Tarpeeksi kaukaa, jottei hänen koskaan enää tarvitse nähdä mua. Mua sattuu, pakkohan se on myöntää. Hävettää, että haikailen tuollaisen perään, mutta haikailen silti. Mä ihan tosissani luulin, että meillä oli jotain enemmän. Mä aion kuitenkin olla vahva. Mä sinnittelen, pärjään, teen elämästäni hienon ilman häntä. Yritän unohtaa, olla katkeroitumatta, ajatella näin olevan parempi. Ja sitten vuosien päästä kun hän palaa takaisin, hän näkee, että mä en tarvinut häntä saadakseni kaiken, mitä mä tältä elämältä tarvitsen.

Mä olen niin vihainen, että musta on tullut aivan helvetin sinnikäs. Mä kasvatan tän lapsen yksin, mä teen siitä hienon ihmisen, aivan toisenlaisen kuin isänsä. Mä kasvatan hänestä sellaisen, että mä voin ylpeydellä sanoa hänen olevan mun lapseni. Ei meidän, vaan mun. Mä teen kaiken sen, mihin Lauri ei usko mun pystyvän.

Vaikka on tää helvetin rankkaa. Mua sattuu, fyysisesti ja henkisestikin. Vauva potkii ja toisinaan mä tahdon kieltää sen olemassa olon kokonaan. Samalla mä kuitenkin rakastan sitä niin hirveästi, etten ole ketään koskaan rakastanut, edes Lauria. Se on mun lapsi, mun pieni lapsi. Me pärjätään, aina.

Mustaa kahvia

Tiistaina pieni poika katsoo mua surullisin silmin ja kysyy, miksi mä en voi olla hänen äitinsä. Miksi mä en voi muuttaa heille asumaan ja miksei mun vauvani voi olla hänen veljensä. Rakastanhan mä hänen isäänsä ja nähdäänhän me vielä.

Keskiviikkona mä herään liiankin tutuista lakanoista ja itken itseni takaisin uneen. Voisipa aikaa kelata vuosia eteenpäin ja voisipa kaikki olla yksinkertaista. Yritän hyväksyä totuuksia, vaikka ne pistelevät neulojen lailla.

Torstaina etsin Otavaa taivaalta ja ikävöin kuolleita. Tahtoisin kovasti olla yksi heistä, mutta samalla elän enemmän kuin koskaan. Mun on niin paha olla, että oksettaa, mutta tiedän sen olevan ohi menevää.

Tänään yritän ymmärtää itseäni ja maailmaa. Miettiä, mitä on taas tullut tehtyä ja ketkä ovat mun kanssani vain oman etunsa takia. Otan jo toista kertaa yhteen uusien naapureiden kanssa ja kiroan koko taloyhtiön alimpaan helvettiin.

Mihin tää maailma mua oikein kuljettaa?