Painu vittuun mun elämästä

"Se ämmä pilaa mun elämän. Mä olisin melkein valmis vaikka tappamaan sen päästäkseni eroon siitä kakarasta. Kukaan ei tajua kuinka vaikeaa mun on selvitä rahallisesti, kun se lehmä imee mut tyhjiin. Mä tiedän, että se tulee menemään niin. Se ei ajattele kuin itseään, oikeesti se on itsekkäin ihminen jonka mä olen koskaan tuntenut."

Vitun munaton paska, kantaisit edes vastuun omista tekemisistäs. Miettisit mihin sen kyrpäs tunget ja miettisit joskus asioiden seuraamuksia. Kaikki ei aina mee just niin kuin sä tahdot, enkä mä elä täällä miellyttääkseni sua. Sä oot täysin tietoisena harrastanu seksiä mun kanssa ja mä oletan yli kakskymppisen äijän tietävän mitä käy ennemmin tai myöhemmin, jos panee ilman kumia. Nyt niin on käynyt ja sun on turhaa jauhaa paskaa musta mun selkäni takana mun omille ystäville. Tajuatko sä, että se on tappouhkaus? Mä voisin viedä sen oikeuteen heti, jos mä todella olisin se itsekäs ämmä, joka sä väität mun olevan. Mut ei, mä ajattelen sun parasta ja siedän tätä paskaa vielä kaiken tän jälkeen.

Ainakin yhtä ämmää sä olet mun selkäni takana lykkinyt ja tuskin oon ainoa, kenen kohdalla käy vahinko. Mä oon vaan tietääkseni ainoa, jolla on riittävästi itseluottamusta pitää se lapsi. Sä häivyt kuvioista ja jatkat touhujas. Teet saman paskan jollekin toiselle ja odotas vaan, kohta sulla on niitä lapsia vähän joka kulmalla.

Kasvaisit aikuiseks, kaikki ei aina pyöri sun napas ympärillä. Painu vittuun mun elämästä, loppu vuodesta nähdään virastoissa, kun mä vien sulta jokaisen sentin, jonka irti saan.

Mä syön aamupalaa, vaik tiedän ettet palaa

En mä koskaan uskonut, että se sattuisi näin paljon. Vaikka mä tiesin sen olevan edessä ja vaikka me oltiin käyty se läpi jo monesti, en mä uskonut lopullisuuden tuovan siihen näin kovat haamukivut.

Yövalo ei enää loista sun ikkunassa, paikassa, jossa mulla oli tapana iltaisin kirjoittaa ylös ajatuksia meistä. Sinulta lahjaksi saamani kaulakorun ketju on katkennut ja antamastasi ruususta on pudonnut viimeinenkin lehti.

Mä alan jo unohtaa, miltä sun käsi tuntui mun kädessäni ja miltä sun huulet maistuivat. Mä alan unohtaa, kuinka sulla oli tapana silittää mun tukkaa ja kuinka kovasti mä sitä rakastinkaan. Pian mä en enää muista jokaisen sun luomen sijaintia, enkä sitä, mistä paikoista sä kutiat helpoiten. En muista ulkoa sun puhelimen pääsykoodia, eikä mulla ole enää avainta sun oveen.

Pian sä olet vain kullattu muisto, kipeä kohta sydämen uumenissa. Vihlaisu aamuisin, kun mä muistan herääväni taas kerran yksin. Ja toisinaan mä havahdun lukemasta niitä viestejä, joihin sä et koskaan vastannut ja huomaan miettiväni, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Mitä jos sä et olisikaan ollut niin keskenkasvuinen tai mitä jos mä vain olisin opetellut sietämään jokaista piirrettä sinussa? Mitä jos sä olisitkin ollut armeijassa pidempään, olisiko kaikki ollut silloin helpompaa?

Entä, jos mä olisinkin pyytänyt sua jäämään vielä viimeisen kerran ja entä jos olisinkin purkanut kiukkuni sinun sijasta johonkin muuhun? Oltaisko me onnellisia nyt jossakin? Olisko mun nyt hyvä olla? Tahtoisinko mä vielä elää?

You start to wonder why you're here not there

Lauri tuli eilen hakemaan tavaroitaan, alkoi itkeä ja lähti. Mä pysyin kylmän viileänä, mutta oven sulkeuduttua en voinut estää kyyneleitä tulemasta. Ei tän koskaan pitänyt mennä näin. "Nähdään linja-autoasemalla." Lomalle me siis lähdetään kyllä. Ei tästä tuu mitään. Mä en tahdo tän menevän näin.

Huomenna äidinkielen tekstitaito. Lukemista takana vähän. Aivan liian vähän. Kyllä se siitä, toivottavasti. Olen mä oppitunneillakin kirjoittanut sellaista kolmea pistettä jokaisesta aineesta, joten miksi mä sen huonommin nytkään kirjoittaisin? 

Nyt mun on oikeasti pakko lukea. Pakko, pakko, pakko. Vaikken tahdo. Huomenna juhlitaan, toivottavasti.

The end

Tiedättekö, mä en enää vaan tunne yksinkertaisesti yhtään mitään. Mua sattuu niin paljon, etten mä voi rakastaa sellaista ihmistä enää. Mä en tunne perhosia vatsanpohjassa, en edes pientä onnen pilkettä, kun mä katson häntä. Mä tunnen vain epäilystä, pahaa mieltä ja huonoja muistoja.

Vielä pari päivää sitten edes osa siitä onnesta oli tallella ja nyt se viimeinenkin ripe on poissa. Mä en voi rakastaa, kun mua satutetaan kokoajan. Mä en pysty siihen. En, vaikka mä kuinka kovasti yrittäisin ja tahtoisin.

Ehkä hän ei vaan ole se oikea mulle. Tai ehkä vika on minussa, ehkä mä olen vääränlainen. Oli miten oli, mun on pakko luovuttaa. Mulla ei ole enää mitään sanottavaa, eikä mitään, minkä takia mun täytyisi yrittää.

Hän ei osaa sanoa rakastavansa. Hän ei osaa edes rakastaa enää. Ja silloin munkaan on turhaa yrittää yksin.

Open mind for a different view

Mä olen tässä parisuhteessa vain kylässä. Toivomaton vieras, jota siedetään hetki oman hyödyn saavuttamiseksi ja heitetään sitten pihalle. Ei se johdu musta, mä tiedän. Mutta ei se johdu Lauristakaan. Päihteet ne on, mitkä tämän kaiken aiheuttaa.

Me oltais niin täydellisiä yhdessä. Niin helvetin täydellisiä. Oltais, jos kaikki ei olis näin. Jos mä en olis mä ja jos hän ei olis hän. Jos me voitais vain olla, tavoitella, elää. Haaveilla, saavuttaa, panostaa. Mut ei. Me ei tehdä niin enää. Ei enää koskaan, luulen.

Olen itsestäänselvyys. Mä olen aina paikalla, kun mua tarvitaan. Mä tulen aina takaisin, annan anteeksi, pyydän anteeksi. Mä makaan sohvalla ja näytän nätiltä. Mä hymyilen, vaikkei hymyilytä. Mä olen niin yltiöpositiivinen, ettei hän voi laskea irti. Mä huudan ja se huuto pitää hänet maanpinnalla. Mä olen paikalla, kun kukaan muu ei enää ole. Mä sanon niin kuin asiat on, kun muut kaunistelevat totuutta. Mä olen se, mitä hän kaikista eniten tarvitsee.

Mutta hän ei ole se mulle. Ei enää. Hän syö mua pala palalta pois. Tuhoaa mut, pilkkoo osiin ja varastaa parhaimmat. Yrittää korjata itseään mun varaosillani. Hän ei vain tajua, että pian niitä osia ei riitä enää mulle. Pian mua ei enää ole. Hänen takiaan.

Mun tekisi mieli sanoa, että tää tauko ei ole vain tauko. Että on parempi, etten mä palaa. Mutta mä en tahdo. En tahdo mun sydäntä revittävän irti mun rinnasta. En tahdo päästää irti.

Mä en ole enää mä. En laisinkaan. En enää itsekään tunnista itseäni, kuten ei kukaan muukaan. Ja se sattuu.

Minä annan kaiken ja enemmän

"Mä en kestä tätä enää. Sä et tiedä kuinka lujaa mua sattuu. Sä et tiedä miltä musta tuntuu, et vaan tiedä, älä väitä niin. 

Jos mä voisin lähteä tästä maailmasta satuttamatta mun läheisiäni, mä en harkitsisi hetkeäkään enää.

Se on lapsi. LAPSI. Elävä olio, ei se mee pois. Koskaan enää. Älä puhu mulle paremmasta huomisesta, se on paskaa.

Älä sano rakastavas. Älä koskaan enää. Älä tuhoa mua, kaikki on myöhäistä nyt. Ei ollut aiemmin, ei lainkaan. Vasta nyt, kun sä koit pakottavaa tarvetta tunkea kyrpäs johonkin mihin 'ei ollut tarkoitus'. Vasta nyt, kun sä teet jälkikasvua 'väärälle ihmiselle'. Älä jauha samaa paskaa päivästä toiseen, itse sä olet valintas tehnyt. Mä yritin neuvoa, kerta toisensa jälkeen. 

Nyt peli on vasta oikeasti poljettu käyntiin, älä jarruttele enää.

Ole ystävä jos olet, mutta älä tuhoa sitä viimeistäkin, mikä mulla on. Älä tuhoa mun suhdetta. Älä vie multa sitä, mikä pitää mut kiinni tässä elämässä."

Match made in heaven

Tommi ahdistelee mua taas. Se ei osaa elää ilman. Se on riippuvainen musta. Mä olen paskajuoppokusipää just tasan niin kauan, kun mä siedän kuunnella noita juttuja ja sit kun mä laitan lapun luukulle ja lähden menemään, olen mä yllättäen helvetin ihana ja rakas ja tärkeä.

Tänään päivällä, kun arviolta kahdeskymmenes viesti kilahti mun puhelimeeni, päätin mä vastata.

"Sun täytyy nyt rakas etsiä joku muu, jolle vittuilla. Mä en kuuntele sitä enää. Mä olen ansainnut paljon parempaa, kun sun seuras. Mä en ole tehnyt mitään niin pahaa, että mun täytyis ottaa vastaan kaikki se paska sulta. Mä olen helvetin hieno ihminen, enkä anna sun kaltaisen luuserin pilata sitä. Opettele arvostamaan mua ja ota sen jälkeen yhteyttä tai painu vittuun mun elämästä."

Mä estin Tommin numeron, mutta näen yhä, jos hän yrittää tavoitella mua. Pari päivää saattaa olla hiljaista ja sen jälkeen hän tulee häntä koipien välissä anelemaan anteeksi antoa. Mä en vain usko, että sitä heruu täältä enää. Kaikki on ollut pelkkää paskaa jo pitkään, eikä mikään tuu kuitenkaan muuttumaan. Ja sitä paitsi, Tommilla on jo kaikki. Perhe, työ, koti ja ystäviäkin muutama. Mihin se mua tarvitsee?

Mä en vieläkään, tähän päivään mennessä ole käsittänyt, että mikä mussa vetää miehiä ja etenkin Tommia puoleensa. En mä ole rikas tai mitenkään erityisen hyvän näköinen. En mä ole tavallista hauskempi tai omaa erikoisia luonteenpiirteitä. Miksi Tommi silti kerta toisensa jälkeen anelee mua takaisin, vaikka helpompaa olis antaa vaan olla? Miksi mä olen se, kenen kanssa hän tahtoo viettää aikaansa, vaikka monen muun kanssa hän on pistänyt välit poikki ilman erityistä syytä? Mun kohdalla sitä syytä löytyisi vaikka muille jakaa. Mut ei. Aina hän vaan palaa mun luo, kertoo välittävänsä ja tahtovansa olla mun ystävä. Herkistelee ja puhuu kauniita.

Toki mä olen imarreltu siitä, mutta se myös hämmentää mua erittäin suuresti. Miksi juuri minä? Samaa tulee joskus mietittyä omalla kohdallani. Miksi mä ikävöin Tommia, vaikka muista ihmisistä on ollut niin helppoa päästää irti? Mä en tosiaan tiedä. Onko tää nyt sitä "hei te olette sielunkumppaneita ja luotuja toisillenne" - paskaa vai mitä ihmettä tää on?

Only friends

Mä arvasin, että tää tulee jossain vaiheessa menemään tähän. Mä arvasin, että jossain vaiheessa kaikki menee pieleen. Ystävyys ei vain voi toimia, jos toinen tahtoo olla ystävä ja toinen tahtoo jotain enemmän.

Viime yönä Tommi taas kerran kertoi kuinka se mua rakastaa, kuinka se tahtoo olla vain mun kanssa ja kuinka meidät on tarkoitettu yhteen. Kuinka se on aina rakastanut mua ja ties mitä muuta paskaa. Kähmi perseestä, puristeli tissejä, yritti pussata. Loppujen lopuksi mä menetin hermoni, läppäisin häntä ja lähdin pois.

Kotiin päästyäni mä soitin hänelle vielä. Puhuimme pitkään ja loppujen lopuks Tommi sanoi, että ehkä on parempi, ettei me puhuta enää ja löi luurin korvaan.

En mä tahdo luopua meidän ystävyydestä. Niin monta juttua me ollaan koettu yhdessä ja niin vaikeista asioista selvitty, ei tää voi kaatua tähän. Nyt vain oli aika tehdä selväksi, että me tosiaan ollaan vain ystäviä. Että jatkuva flirttailu ei oo ok. Mä en tahdo pilata mun ja Laurin juttua Tommin takia. En tahdo, että Laurin korviin kantautuu Tommin iskuyritykset. Enkä mä oikeesti tahtois Tommia, vaikka olisin sinkku. Ehkä jotain leikkimielistä seksisuhde -hommaa, mutten muuta. Ja Tommi tahtoo muutakin. Sillä on kamala vauvakuume, se tahtoo perustaa perheen ja asettua aloilleen. Mut mä en. En ainakaan hänen kanssaan. Ei siitä tulis mitään. En mä ole oikea ihminen siihen.

Mä välitän Tommista tosi paljon, pelottavankin paljon. Mä olen valmis menemään aika pitkälle tehdäkseni hänet onnelliseksi, mutta johonkin se raja on vedettävä. Mä en voi alkaa tyttöystäväks ihmiselle, kenestä mä en välitä sillä tavalla. Mä en voi pakottaa itseäni tuntemaan jotain, mitä mä en tunne.

Mä toivon, että mun ja Tommin ystävyys jatkuu vielä. Mä toivon, että Tommi rauhoittuu ja ymmärtää mun olevan oikeassa.

Sticks and stones may break my bones

Tuntuu taas siltä, kuin olisi suhteessa kakaran kanssa. Käyttäytyminen on tarhaikäisen tasoa ja kommunikointi tuntuu olevan yhtä hankalaa, jos ei hankalampaakin, kuin vauvan kanssa. Ei sanota mitään, kaikki on hyvin, mutta silti käytös kertoo toista.

Ensin herra katoaa sanomatta mitään, lyö luuria korvaan eikä vastaa viesteihin. Jättää menemättä sovittuihin juttuihin ja jättää velvollisuutensa hoitamatta. Ja siinä vaiheessa, kun mulla menee hermo aivan totaalisesti, olen hajoamispisteessä ja valmiina eroamaan, muuttuu ääni kellossa. Hän vain ärsyttää tahallaan. Ja paras aika tulla selvittelemään asioita on toki neljältä aamuyöllä, puhelimitse, pää sekaisin.

Mä olen nukkunut viimeisten kahden yön aikana ehkä juuri ja juuri vaivaiset neljä tuntia. Mä olen niin uupunut, ettei edes väsytä enää. Mun tunteetkin on niin ristiriitaisia, etten saa itsekään itsestäni selvää. En tietenkään tahtoisi Laurin lähtevän inttiin, mutta tällä hetkellä se tuntuu hetkittäin jopa helpotukselta. Pian mä saan olla murhetimatta siitä, että onkohan se mies nyt turvassa ja selvinpäin vaiko ei.

Yöllä ennen nukkumaan menoani kirjoitin Laurille viestin. Päätin vakaasti, että mun osuuteni on taas tässä. Mä en jaksa taistella, en jaksa panostaa, kun kerran näytän olevan ainoa, joka tekee niin. Kokonaisuudessaan en tahdo viestiä kirjoittaa tänne, kun se kuitenkin sisältää melko paljon henkilökohtaisia juttuja, enkä yleensäkään kirjoita mitään suoraan tänne, ettei kukaan tuttu voisi minua tunnistaa. Voin silti sanoa, että olin lauseistani ehkä ylpeämpi kuin koskaan aiemmin. Lähetin viestin ja yritin nukkua.

Juuri ennen neljää mä heräsin puheluun. Lauri tahtoo kuulemma nähdä tänään. Hän oli "unohtanut" kaikki sovitut juttumme, joten muistutin niistä ja sovimme tapaavamme niiden merkeissä illalla. En saanut anteeksipyyntöä, en selityksiä, en mitään. Enkä mä oikeastaan edes kaivannut selityksiä enää. Ei sellaisia ole. Kyllä mä tiedän, että herra on ollut kavereidensa kämpillä polttamassa pilveä, eikä se asia siitä paremmaksi muutu ainakaan ääneen sanomalla.

Nyt mä istun kotona, parhaat vaatteet päälläni ja viimeisen päälle laitettuna. Odotan kellon olevan tarpeeksi paljon ja lähden matkaan. Ja mä toivon, että Lauri saapuu. Mulla on pieni aavistus, että niin ei käy, mutta jos ei, niin mä en soita enää. Jos hän nyt jättää tulematta, mä luovutan. Estän hänen numeronsa ja annan olla. Mut eiköhän hän tule. Lupaili ainakin kovasti. Niinhän hän aina...

Epäreilua

"Mua koskee tietää, ettet sä välitä. Että mä vain ärsytän sua, olen pelkkä häiriötekijä. Mua koskee tietää, ettei mun kyyneleillä ole väliä. Kylmästi sä vain lyöt luurin korvaan kerta toisensa jälkeen. Jätät vastaamatta viesteihin, vaikka mulla olis ihan oikeesti asiaa sulle. Jätät tulematta sovittuihin tapaamisiin ja kaadat kaiken vastuun mun niskaan. 

Mua koskee ymmärtää, että vaikka sä sanot rakastavasi, sä et taaskaan osoita sitä teoin. Sä loukkaat mua tahallasi. Mua koskee ymmärtää, että vielä vuoden jälkeen sä olet valmis päästämään irti niin helposti. Luovutat pienissäkin vastoinkäymisissä, etkä suostu puhumaan asioista. Ei sellainen suhde voi toimia.

Mua koskee niin kovin, kun sä olet niin ehdoton. Et ole valmis joustamaan missään asioissa, et tulemaan puolitiehen vastaan. Mua koskee, kun sä kuvittelet aina olevas oikeassa, olet niin äärimmäisen itsevarma. 

Mua koskee, ettei mulla ole ketään, johon voin luottaa sata prosenttisesti. Ja se on epäreilua, että sulla on minut."

Pahempi toistaan

Tyhmä riita, liian ilkeitä sanoja ja ovien paiskomista. Molempia stressaa tuleva ja se sitten purkautuu ulos näin typerillä tavoilla. Lauri lähti, enkä tiedä milloin on tulossa takaisin. Enkä mä oikeastaan edes tiedä mihin hän oli menossa. Suuttui vain niin paljon, että häipyi sanomatta mitään.

Huomiselle olisi sovittua menoa, jota ei voi enää perua, joten toivon hänen ilmoittelevan itsestään sitä ennen.

Mua ahdistaa. Miks se mies ei osaa puhua? Häipyy vain ja sulkee suunsa, ei vastaa puheluihin eikä soita takaisin.

Se on sokerista harhaa, tahdon jotain todellista ja varmaa

Meidän peli taitaa olla pelattu. Mä kyllä tiesin tämän johtavan eroon, mutten kuvitellut sen tapahtuvan näin. Toivoin meidän voivan erota ystävinä ja ajattelin, että Lauri toivoi samaa. Hän taisi kuitenkin toteuttaa kaiken pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän rakasti minua viimeiseen asti, teki minut onnelliseksi vielä yhden kerran ja lähti. Jätti minut yksin tänne sanomatta mitään.

Mä en kestä. Ei hyvästejä, ei mitään. Hän vain jättää vastaamatta puhelimeen, näkee kaikki viestit, muttei sano mitään. Odottaa minun luovuttavan ja uskoo kaiken unohtuvan kuin itsestään. Ei se mee niin. Ei todellakaan. Mä en unohda. En mä voi unohtaa ketään, ketä mä rakastan niin paljon.

Voihan se olla, että hän soittaa vielä. Voi olla, että joku ilta hän seisoo oveni takana ja hymyilee. Mä en kestä sitä ajatusta. Mä en vaan kestä. Tää kaikki tietämättömyys tekee mut hulluksi. Mä en tiedä onko tää ikuista vai hetkellistä, mä en tiedä yhtään mitään.

Kaikki ne hetket yhdessä sylikkäin peiton alla. Kaikki ne halaukset ja läheisyys. Kaikki kulutetut minuutin McDonaldsin drive in:illä ja laiturilla katsomassa tyyntä järveä. Kaikki pitkät puhelut keskellä yötä. Yllätysaamiaiset ja suudelmiin herääminen. Kaikki ne olivat vain hetkellinen harha. Kuvitelma onnesta, joka nyt murskautuu palasiksi maahan.

If life was a movie, then it wouldn't end like this

Milloin mä saan sanoa, että mä en jaksa enää? Milloin on oikein luovuttaa?

Repii, rikkoo, satuttaa.

Ne kaikki potkii mua maahan ja nauraa ilkkuvasti, kun mä kaadun. Ei oo enää ketään, joka nostais mut takaisin ylös.

Mikset kiinni pidä lujempaa?
Voisin potkii vielä kovempaa.
Pistää häkkiin viiden lukon taa,
jaksaisi en enää odottaa.

Ehkä mä olen liian vaikea rakastettavaks. Ehkä mua ei voi kukaan rakastaa. Ehkä tää kaikki on mun syytä. Ehkä se olin alusta alkaen minä. Ehkä se koko Tommi juttukin johtui minusta. Ehkä minä olen se hirviö. Ehkä minä ajan ihmiset pois, saan heidät pettämään lupauksiaan. Ehkä minä tiedostamattani teen jotain väärin kerta toisensa jälkeen.

Päivällä esitän normaalii
ja leikin et oon elämässä kii.

Musiikki soi taustalla ja mun päässä naksuu. Ehkä mä oikeasti tuun kohta hulluks. Silmät kääntyy väärin päin enkä tiedä enää edes omaa nimeäni. Joudun laitokseen ja mut lääkitään onnelliseks. Olis sekin parempaa kuin tää.

Tää kuva repii mut kappaleiks. Mä en jaksa enää. Lauri on ainoo mitä mulla on, Lauri on mun koko elämä. Se on se ihminen, jonka takia mä nousen ylös aamuisin. Miks mä nousisin enää, kun Lauria ei oo?

Miten joku voi olla niin julma mulle, että laittaa kaiken poikki sanomatta mitään? Miks se tekee mulle niin ihan ilman syytä, ihan yhtäkkiä. Häviää vaan, eikä vastaa mulle enää. Ei niin voi tehdä, jos rakastaa. 

"Oo siellä jossain mun."

Sen on pakko soittaa vielä. Kohta kaks vuorokautta on kulunut, eikä se vaan vastaa mulle. On online Facebookissa, muttei sano mitään. Ei se voi tehdä mulle niin, tulen hulluksi.

Mun pää leviää. Ihan tosissaan, mun tekee mieli repiä hiukset päästä ja juosta päin seiniä.

Vitusti liikaa

Eilen päivällä me sovittiin, että viideltä Lauri hakee mut meidän pihasta ja me mennään elokuviin.
"Mä tulen sit viideks siihen" ja se on viimeinen juttu, minkä olen hänestä kuullut. Nyt, noin 50 soittoa ja ehkä 10 viestiä myöhemmin mä voin sanoa, että mä luovutan. Mulle on aivan sama missä se mies on tai ei ole ja kenen kanssa, mä en vaan jaksa välittää enää. Mä laitan vielä yhden viestin ja sit se on siinä. Mä en jaksa olla huolissani tai mitään muutakaan. Kaikki mun viestit se on nähnyt ja puheluista kuullut varmasti jokaisen, joten mä en jaksa vinkua sen kusipään perään enää.

"Tiedätkö, mua ehkä jopa hieman hävettää myöntää, että mä eilen tosissani luulin, että sä olet tulossa. Mä seisoin viideltä tuossa pihalla meikattuna ja valmiina lähtemään. Ja siinä mä seisoin vielä puol kuudeltakin. Kuuden aikaan mä taisin hipsiä sisälle, kun alkoi tulla vähän turhan kylmä. Mua hävettää myöntää, että mä uskoin sua taas kerran.

Ja mua kaduttaa, että mä koskaan soitin sun perään. Mua kaduttaa, että olin huolissani. Ei mun pitäis olla, ei enää. Mun pitäis tuntea sut niin hyvin, että mä tiedän sun olevan vaan aineissa taas kerran. Ja mä vihaan itseäni, koska mä itken sun perääs. Mä vihaan itseäni, koska mä rakastan. En mä tahtois enää. Mä tahtoisin vain osata päästää irti yhtä helposti, kuin sä osaat. Olla yhtä välinpitämätön ja kusipää. Mut en mä osaa ja mä en voi sille mitään. 

Mua hävettää myöntää, että edes yks puhelu sulta merkitsis mulle tällä hetkellä enemmän kuin mikään. Mua hävettää, että mä olen antanut itseni kiintyä niin paljon. Musta tuntuu pahalta, että mä rakastan sua niin paljon, että se rakkaus saa mut vihaamaan itseäni."

Noi kaks ylempää tekstiä on niin ristiriidassa keskenään, että huhhuh. Mä vaan rakastan vitusti liikaa.

Satutat vaik rakastanki

"Mä aina vaan kerta toisensa jälkeen luulet, että sä olet muuttunut edes hieman, mut ei. Et sä koskaan. Ties kuinka monetta kertaa mä kirjoitan tätä samaa tekstiä jo ja joka kerralla mä luulen, että tää on viimeinen kerta. Mä vaan kidutan itseäni, en osaa päästää irti palavasta köydestä.

Vuosi me ollaan tässä oltu, eikä mikään oo muuttunut. Ei mikään koskaan. Sä vaan satutat mua kerta toisensa jälkeen ja tiedostat sen itsekin. Kaikista eniten mua sattuu se, että sä tiedät satuttavas. Sä lupaat ja lupaat, mut ihan tietoisesti petät lupaukses aina vaan uudelleen.

Sä satutat ja aina jotenkin saat mut rakastumaan uudelleen. Se ei oo reilua. Ei mikään oo enää."

Every door I ever tried was locked

Mä en usko, että tulen enää koskaan olemaan äitini kanssa hyvissä väleissä. Kaikkia ihmisiä voi sietää, jos oikein kovasti tahtoo, mutta siinäpä se. Mikään ei oo vuodessa muuttunut yhtään mihinkään, eikä muutosta oo tapahtumassa. Äiti on päättänyt mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä enkä minä kuulu niihin. Äiti on vain yksi niistä useista ihmisistä, jotka pettävät luottamukseni kerta toisensa jälkeen, enkä mä kestä sitä.

Mun suhteeni Tommin kanssa ottaa, mut se myös antaa. Samoin suhteeni Laurin kanssa. Sen takia mä kestän niitä kahta ihmistä. Mut mun suhteeni äitiin, se vain ottaa. Se ei anna yhtään mitään. Sen takia mä en kestä enää. Mun sanotaan olevan ilkeä ja kylmä ihminen. Ei ymmärretä sitä, miks mä suljen äitini pois elämästäni. Ei ymmärretä kuinka mä voin kääntää selkäni ihmiselle, jonka kohdussa mä olen yhdeksän kuukautta kasvanut.

Enää mua ei kuitenkaan jaksa paskaakaan kiinnostaa mitä muut ajattelee MUN suhteesta MUN äitiini. Tää on mun elämä. Mä olen täysi-ikäinen, mulla on oma elämä ja mun päätökset on mun päätöksiä. Jos mä en puhu omalle äidilleni, niin mä en puhu. Mua ei voi kukaan pakottaa enää.

Ehkä äiti jonakin päivänä muuttuu. Ehkä jonakin päivänä mä voin antaa kaiken anteeksi. Ehkä vielä joskus opin rakastamaan tavalla, jolla ennen rakastin. Kaikista eniten minua harmittaa nyt se, että jos niin joskus tapahtuu, niin silloin tulen miettimään kaikkia näitä päiviä, jotka tulen elämään ilman äitiä.

Lauri sanoo, että mun pitäis sopia äidin kanssa. Samoin sanoo Tommi. Mut en mä voi. Mä en voi pakottaa itseäni sopimaan, koska voin rehellisesti sanoa, ettei vika ole minussa vaan äidissä. Jos äiti ei voi muuttua, ei mikään asia meidän välilläkään voi. Niin se vain on, karu totuus.

You can hide behind your stories but don't take me for a fool

Siinä mä istuin portailla, katsoin kun minuutti vaihtui seuraavaan. Ja jollain minuutilla mä vaan ymmärsin, että se ei ihan oikeesti oo tulossa. Kyllä mun olis pitänyt tietää. Kyllä mä tunnen sen jo niin hyvin. Kyllä mun pitäis ymmärtää, että ne on vaan sanoja vailla merkitystä. Tyhjiä lupauksia. Mihin kaikki ne ohi ajavat autot ovat menossa? Miksi niistä kukaan ei tule hakemaan mua? Mä tahdon vain pois. Mä tahdon olla missä tahansa muualla, kunhan en joudu olemaan yksin.

Hakkaan tiiliseinää nyrkillä, tuntuu kuin tukehtuisin omaan itkuuni. Tunnen syyllisyyttä pettymisestä. Ei mun pitäis pettyä. Oma vika, kun odotan liikoja. Oma vika, kun odotan, että lupaukset lunastetaan. Ei kukaan tee kuitenkaan koskaan niin.

Myöhemmin hän soittaa. Sanoo pari sanaa, kaataa syyn minun niskaani ja lyö luurin korvaan. Mä olen se hullu. Mulla on päässä vikaa, mä suutun turhasta. Ehkä niin onkin oikeasti. Ehkä tää kaikki on vain mun päässä. Sairaan ihmisen sairas mielikuvitus. Ehkä mä vain luulin hänen luvanneen. Ehkä ne "mä tulen kuudelta" siinä tekstiviestissä olivatkin vain jokin juoni. Ehkä mä vain käsitin väärin.

Kohta me ollaan siinä pisteessä, että mun pää ei pysy kasassa enää. Siinä pisteessä, missä Lauri oli eksänsä kanssa myös. Toinen joutuu hullujen huoneelle ja toinen jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja mä olen se, joka lähtee hullujen huoneelle. Mä en kestä enää. Mä en pysty pitämään mun päätä kasassa, mä en pysty salailemaan enää. Mun on paha olla ja mä en voi olla näyttämättä sitä ulos päin.

Rystyset vuotaa verta, ranteissa enemmän viiltoja kuin tervettä ihoa. Itkeneet ja väsyneet silmät. Tukka takussa ja nuhjuiset vaatteet. Mä näytän oksettavalta. Mä ottaisin mielummin vaikka sen Tommi-helvetin takaisin, kuin tämän elämän, mikä mulla nyt on. Ei tää oo elämää enää ollenkaan.

Aina kun mä luulen, ettei voi mennä enää huonommin, niin naps. Jokin asia romahtaa ja alamäki saa jatkoa. Tää koko elämä on kuin surkea vitsi. Huonosti tehty saippuasarja. Missään ei oo mitään järkeä. Sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen enkä mä osaa laskea irti oravanpyörästä.

Tiedättekö te sen tunteen, kun vihaa jokaista pikku osaa itsestään? Jokaista luonteen piirrettä ja koko ulkonäköä. Mä tiedän. Mulla on se tunne just nyt. Mä olen liian kiltti, liian tunteellinen, liian anteeksiantava. Mä olen liian kaikkea. Ja se tappaa mut, jos en ehdi tehdä sitä ensin itse.

Wanna start over?

Sä aina vaan kerta toisensa jälkeen petät sun lupaukses. Mä ihan tosissani harkitsin jo tänään jättäväni sut puhelimessa. Kaikki ne hyvät hetket saa mut kuitenkin jäämään kerta toisensa jälkeen. Se, kuinka sä saat mut nauramaan ja kuinka hellä sä osaat olla.

Sun täytyy ihan tosissaan miettiä, onko tärkeämpää juoda vielä yks kalja tai polttaa toinen jointti, kuin nähdä mua? Harkitse tarkkaan. Koska jos sä ihan tosissas sanot, että on, niin eiköhän tää oo sitten tässä. Mä olen arvokkaampi kuin se vitun jointti ja mä todellakin olen arvokkaampi, kuin se bissetölkki. Ja jos sä et sitä tajua, niin mun on aika etsiä joku, joka tajuaa.

Sinussa on kaksi puolta. Se puoli, johon mä rakastuin. Se Lauri, joka avaa oven ja kantaa kauppakassit. Ja sitten on se Lauri, joka lyö luurin korvaan ja kaataa kaikki syyt minun niskoilleni. Minä olen se hullu, minä skitsoan turhasta. Se Lauri, joka pettää lupaukset kerta toisensa jälkeen ja suuttuu, kun minä pahoitan mieleni. 

Mä olen sanonut monesti, etten mä tahdo sitä jälkimmäistä Lauria. Jos sä et pysty pitämään sitä kurissa, niin peli on pelattu. Kesä tulee, intti tulee, enkä mä jaksa tapella enää. Tää ei oo enää vaan tällaista kerran kuussa -tappelua. Tää alkaa olla päivittäistä ja se syö mut loppuun. Meidän jutun alussa sä kerroit sun eksästä ja siitä, kuinka se käyttäytyi. Mä pidin häntä hulluna. Ja nyt, vuoden jälkeen tunnistan itseni joka lauseesta. Ja tiedätkö mitä? Se on sun vika. Sä teet minusta tällaisen. Sä olet se, joka käyttäytyy väärin.

Meidän jutusta on tullut vain seksisuhde. Sä olet tehnyt siitä sellaisen. Ja musta tuntuu, että sä haluat siitä sellaisen. Mut tiedätkö mitä? Mä en halua. Mä en kaipaa mitään kerran kuussa -panoa. Mä kaipaan läheisyyttä ja rakkautta. Mä tahdon, että mulla on joku, johon mä voin luottaa sata prosenttisesti. 

Nyt musta tuntuu, että sä et ole se joku.

Hyvää syntymäpäivää vaan, vitun paska

Eilen oli hiljaista. Mä olen täysi-ikäinen.

Mun täysi-ikäistymiseni kunniaksi mä löysin taas uuden tekstin, joka kertoo minusta. Ja tällä kerralla se on ihmiseltä, keneltä en koskaan sitä olisi osannut odottaa. Ihmiseltä, joka kehtaa kirjoittaa musta paskaa Suomi24:ssä kaiken sen jälkeen, mitä me ollaan yhdessä koettu.

"Jos mä nyt saisin sanoa mitä tahansa kenelle tahansa, mä tiedän mitä mä sanoisin ja kenelle. Mä sanoisin mun entiselle parhaalle ystävälle, mitä mä tosissani ajattelen siitä.
'Menisit panemaan sitä parhaan kaveris poikaystävää, ettei sun tarvitse jokaista blogitekstiäs omistaa sille ja kertoa blogissas, kuinka ihana se on. Menisit ja panisit sitä. Ei se mitään muuttais enää, kun te ootte jo vuoden nussinu kuitenkin.'
Niin mä sanoisin."

Ja tällä kerralla mä olin niin raivoissani, että mun oli pakko vastata. Hän ei kai koskaan kuvitellut mun näkevän tuota tekstiä, mutta mä en oo niin tyhmä, kuin hän luulee. 

"Kiitos kaikesta, katkera paska.

Aina tähän päivään asti luulin sun olevan hyvä ihminen. Mulle jäi hyvä kuva susta, kaipasin sua ja ajattelin, että ehkä vielä joku päivä...

Mut nyt. Nyt tunnen vain ja ainoastaan halveksuntaa. Luin kaiken mitä sä oot musta kirjottanu.

Olisit edes sanonu päin naamaa, etkä jauhanu paskaa mun selän takana.

Olisit nyt viel julkaissut facessa.

Kaiken sen jälkeen. En vaan millään olis uskonu sinusta. En ikinä.

Sä tiedät, mitä mä käyn läpi. Sä tiedät, miten vaikeita asioita nää on mulle. Aina sanoit ymmärtäväs, aina lohdutit ja kaikki se olikin vaan kaksnaamasta esittämistä. Sitäkö se koko kymmenen vuotta oli?

Vähän jäi nyt paska maku suuhun. En vaan ikinä olis uskonu susta.

Haista paska. Hyvästi."

Mä en voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, joka mulla on. Montako kertaa mä olen kirjoittanut pahasti siitä ihmisestä täällä tai ylipäätään missään? En kertaakaan. Tämä teksti kertoo siitä ihmisestä. Samoin tämä ja tämä. Ja mitä mä niissä teksteissä sanon?

"Joka kerta kun näen kasvosi, muutama kyynel valuu poskelleni. Olen menettänyt niin monta ihmistä. Niin hirmu monta. Miksi sinutkin, miksi sinutkin rakas? "

"Jokainen aamu herätessäni katson, oletko laittanut viestiä. Sitten muistan, ettemme puhu enää. Jokainen ilta ennen valojen sammuttamista mietin, onko sinulla kaikki hyvin."

" Tiesin, että voin olla onnellinen vain tietäessäni, että sinä olet. Ja minun kanssani sinä et olisi. Minä vain revin sinua hitaasti kappaleiksi. Epäonneni tarttui sinuun ja haukkasi sinusta palasia. Tiesin, että sinun on aika mennä."

"Toivoin, että ymmärrät sen, mitä olet tehnyt minulle. Teit minusta ihmisen. Opetit minut tähän maailmaan, opetit minut pärjäämään. Ilman sinua en olisi tässä. Toivoin, että ymmärtäisit, että olet muuttanut minua pysyvästi, jättänyt jälkesi minuun."

"Olet tehnyt niin paljon vuokseni, etten tahtonut, että joutuisit kärsimään. Tosi ystävä tekee mitä tahansa toisen puolesta ja minä tein tämän sinun takiasi. Annoin sinun mennä, jotta et kuolisi minun mukanani."

" Kun tiedän, että hänen on hyvä olla, tunnen tehneeni oikein."

Miks kaikki ihmiset vihaa mua?

Kaikki on paskaa paitsi kusi

Ihmiset on kusipäitä. Jokainen. Ihan vitun jokainen. Minä myös, ehkä suurin kusipää kaikista.

Mä alan ihan tosissani menettää toivon tän elämän suhteen. Mä en enää edes jaksa olla surullinen, olen vain yksinkertaisesti vihainen kaikesta ja kaikille.

Lauri lupaa ja lupaa, mut ei tuu. Tommi tekee saman, mutta tulee myöhässä. Haistattaa paskan ja lähtee menemään. Mutsi pommittaa puheluillaan, luulee mun antaneen anteeksi. En niin helposti. En tällä kerralla. En enää.

Älkääkä kysykö miks mä olen hereillä tähän aikaan. Mua vituttaa ja ahdistaa, ihan vaan siks. Tää on siis edelleen mun ilta. Eikä se aamu varmaan koskaan tuu. Elän illasta iltaan.

Tajusin tänään, että kohta on kesä. Kohta Lauri lähtee. Kohta alkaa loma. Kohta.

Mulla olis vielä yksi kalja. Mut ehkä mä olen tarpeeksi humalassa jo nyt.