Öisillä kaduilla

"...Ja sit me voidaan valvoa kaikki yöt ja kävellä öisillä kaduilla ja pitää toisiamme kädestä ja juoda siideriä ja nauraa ja halia ja ääää. Ja ja ja sit me voidaan ajella autolla toisiin kaupunkeihin ja unohtaa kaikki paha ja nähdä uusia juttuja ja tutustua uusiin ihmisiin ja istua puistoissa ja uida meressä ja nauttia auringosta ja ja ja..."

"Joo! Ja sit me voidaan nukkua auton paksissa ja joo joo me voidaan hei ostaa jostain joku iso romu pakettiauto ja tehdä oikein makuuhuone sinne taakse ja olla vaan ja nauttia elämästä ja harrastaa seksiä ja tehdä mitä me ikinä halutaan. Ja sit me voidaan lähteä ja tulla just silloin kun halutaan, eikä kenenkään mielipiteellä oo mitään väliä."

"Joo ja me voidaan vaan kuunnella musiikkia ja tanssia kaduilla ja käydä omenavarkaissa ja ja ja me voidaan, öö me voidaan ajaa välillä ulkomaille ja tulla takaisin ja olla onnellisia. Joo, me voidaan olla onnellisia."

Kaikki on vähän omituista. Mä en oikein tiedä... Elän jossain vaaleanpunaisessa maailmassa ja odotan hetkeä, jolloin lasi särkyy. Mä tiedän, ettei tää ole todellisuus, mutten jaksa välittää. Mä olen niin pohjamudissa ja tulossa hulluksi, että nauran yksin, heittäydyn mukaan kaikkeen paskaan ja vedän överiksi jokaisen asian. Yllä olevat jutut ovat mun ja Laurin tämän päiväisestä keskustelusta. Tää on vaan meidän tapa pysyä järjissämme. Mun tapani kestää tää yksinäisyys ja Laurin tapa kestää armeija. Unelmoimme mahdottomuuksia ja nauramme perään.
"Ei mikään tuu kuitenkaan menemään niin", me ajatellaan.

Mua turhauttaa. Tekee mieli hakata nyrkit verille ja juosta päin seiniä. Tekee mieli juosta niin pitkälle, että jalat pettää alta. Mutta mä vaan makaan kotona tekemättä mitään. Mietin ja mietin, mietin kuinka mä voisin olla onnellinen. Mä tavoittelen onnea liikaa, enkä osaa lopettaa.

Getting high as two kites when we needed to breathe

Sellasta se elämä välillä vaan on. Rankkaa. Turhan rankkaa.

Tulevaisuus kuitenkin piristää mua edes vähän. Mä tässä just tänään mietin, että miten mä vieläkin kaiken tän paskan jälkeen jaksan uskoa hyvään tulevaisuuteen. En mä oikein tiedä. Kai se on se juttu, mikä kaiken tän pyörityksen keskellä pitää mut järjissäni ja edes jotenkin kiinni elämässä.

Mut oikeesti, miettikää nyt. Kuinka kauan mä olen odottanut sitä hyvää tulevaisuutta? Vuosia, vuosia. Enkä mä vieläkään ole saanut sitä. Kuinka kauan mun täytyy vielä odottaa? Jos vastaus on vuosia, niin mä tulen hulluksi ennen sitä. Tai kuolen, kenties.

Musta tuntuu, että Laurin intin loppu ja pian sen jälkeen tuleva mun koulun loppuni on mun viimeinen mahdollisuuteni. Jos mä vielä niiden juttujen jälkeen pyörin ympyrää etenemättä mihinkään, niin alkaa tää näytös olla mun osalta ohi. Peli pelattu ja kortit lopussa. Niiden juttujen jälkeen mun on pakko päästä pois näistä kuvioista, mun on pakko löytää elämä itselleni. Laurin kanssa tai vaikka ilman, jos on pakko. Muuten mä en kestä enää.

Mun koti ei oo täällä

Mä olen kotona taas. En mä kauaa ehtinyt pakosalla olla, kun rahat ovat tosi vähissä. Nyt mä olen siis täällä taas. Osittain mä tulin myös kai sen takia, että huomenna on koulua ja mun on pakko saada se käytyä loppuun. Tämä pieni irtiotto selvensi kyllä mun ajatuksia melko paljon.

Takaisin tultuani mä kävin Laurin kanssa kaljalla ja saatoin hänet junalle. Kaikki on nyt vähän avoinna, enkä mä oikein tiedä mitä tapahtuu. Yhdessä me ollaan, mutta mikään ei jatku enää ennallaan, siitä mä pidän huolen. Mä tahdon olla oikeasti yhdessä, enkä vain leikkiä seurustelua. Tuleva viikko varmasti myös selkeyttää ajatuksia lisää, kun Lauri on taas poissa ja mä olen täällä yksinäni.

Mä olen tosi väsynyt, tiedättekö. Mä nukuin viimeyön auton takapenkillä kylmässä ja juuri äsken raahauduin tänne paskaiseen yksiöön valkoisten seinien keskelle. Tyhjiä tölkkejä siellä täällä, astiat tiskaamatta ja likaisia vaatteita ympäriinsä. En mä ole tällainen ihminen. Mä olen siisti ja järjestelmällinen. Mitä mulle tapahtuu, miksi kaikki on näin? Ei tää tunnu kodilta, enkä mä tunne itseäni.

Nyt kaikki mitä mä tahdon on kylmää kaakaota, lämmin peitto ja paljon unta.

The world is beating me down

Mä lähden. Kaikki oli nyt sitten tässä, millään ei oo enää vitunkaan väliä. Niin helvetin kauan mä olen taistellut, tehnyt kaikkeni ja yrittänyt kestää. Mutta en mä vain kestä. Mä teen kaikkeni toisen puolesta ja toinen ei tee mitään hyvää mulle. Kaikki on ohi nyt, mä en tahdo olla mä enää. En tahdo olla tässä ruumiissa, en tahdo olla näiden ihmisten kanssa. Mä en ole pitkään aikaan tuntenut eläväni, enkä mä kestä tätä tyhjyyttä enää. Mun pää hajoaa.

Lauri pudotti mut tyhjän päälle taas. Joi kaikki mun viinat, tuhlasi kaikki mun rahat ja lähti etsimään uutta seuraa. Illalla se soittaa taas kolmen promillen humalassa ja pyytää kyytiä, oksentaa autoon ja valittaa, että mulla kesti tulla. Seuraavana aamuna se on taas niin helvetin krapulassa, ettei se edes huomaa mun olevan olemassa ja illalla se onkin taas poissa, monta viikkoa. Vaan niin ei käy tällä viikolla. Mä suljen puhelimen ja lähden pois. Jätän hänet yksin, aivan kuten hän tekee aina mulle. Kävelköön kotiin, mä en ole mikään orja, joka tekee kaiken mitä käsketään. En enää. Onhan sillä sitten intissä aikaa miettiä, että mikä meni pieleen.

Tommikin käyttäytyy taas aivan kuten ennen. Ensin mä autoin ystävää hädässä, lainasin viimeiset rahani hänelle ja hän lupasin antaa ne takaisin "huomenna". No, tää huomenna meni kai viikko sitten, eikä Tommista ole kuulunut mitään sen jälkeen. Mun rahat on kaadettu kurkusta alas ja nyt on taas vitun hyvä olla. Ei vastata puhelimeen, eikä viesteihin, mitäpä turhaan sellaista tekemään.

Tässä mä makaan olohuoneen lattialla laukut pakattuna ja valmiina lähtemään. Tyhjensin säästötilini, tankkaan auton ja lähden. En tiedä mihin, en tiedä kuinka pitkäksi aikaa, mutta lähden silti. Mä en tiedä päivitänkö mä sieltä, riippuu ihan siitä, missä mä olen ja missä kunnossa. Just nyt tuntuu, että mä ajan mahdollisimman kauas ja nollaan pään niin, etten muista enää koskaan mitään.

Mä olen lopussa.

Viikon positiiviset 2

♥ Kävin äidin kanssa kahvilla

♥ Sain rahaa

♥ Ostin uudet housut

♥ En juonut kuin yhtenä päivänä alkoholia, enkä silloinkaan humalaan asti

♥ Sain hyvän numeron tuntikokeesta

♥ Olin tyytyväinen ylioppilaskirjoitusten alustaviin pisteisiin

♥ Jaksoin lenkkeillä muutamana päivänä

Tää viikko oli edellistä viikkoa raskaampi ja mun oli tosi vaikeaa löytää positiivisia juttuja. Kyllä niitä sitten kuitenkin muutama tuli mieleen, kun oikein kovasti mietti. Mä kuitenkin uskon, että viikonloppu tulee kruunaamaan koko viikon, sillä Lauri tulee tänään kotiin!

I wish that I could wake up with amnesia

Tiedättekö, todellisuus alkaa iskeä vasten mun kasvojani vasta nyt. Tommista tulee ihan oikeasti isä. Tommilla on perhe, Tommilla on elämä. Tommilla on kaikki, mikä multa puuttuu.

Mä en voi koskaan enää istua Tommin kanssa baarissa pilkkuun asti ja raahautua hänen luokseen nukkumaan. Mä en voi koskaan enää leikkiä hänen taloudenhoitajaansa ja yllättää häntä siivoamalla koko kämpän. Mä en voi koskaan enää olla se, ketä ilman hän ei pärjäisi. Mä en koskaan enää ole hänelle tärkeintä maailmassa. Mä en koskaan enää ole se, kenelle Tommi soittaa ensimmäisenä ja kertoo, kun jotain suurta on tapahtunut. Mä en koskaan enää ole se, kenellä hän tekstaa, kun on tylsää. Tommi ei enää koskaan soita mulle keskellä yötä vain kertoakseen, että ikävöi mua.

Tommi on kiireinen elämänsä kanssa, kyllä mä ymmärrän. Mun vain on niin vaikeaa hyväksyä kaikkea sitä. Mun on vaikeaa hyväksyä, että niin lyhyessä ajassa joku muu voi vain tulla ja korvata minut. Joku muu vain ilmestyy jostain ja vie meiltä sen kaiken, mitä meillä oli.

Ei ole meitä kahta, ei enää koskaan. On vain he ja minä.

I wish that I could wake up with amnesia
And forget about the stupid little things
Like the way it felt to fall asleep next to you
And the memories I never can escape

Miksi mä en vain osaa olla onnellinen Tommin puolesta? Miksi mä en osaa iloita, kun Tommilla menee paremmin kuin koskaan aiemmin?

Mitä jos syntyy vailla tulevaisuutta?

Enkö mä tän parempaan pysty? Enkö? Onko tässä tosiaan kaikki? On.

Mä teen henkistä kuolemaa, makaan  kylppärin lattialla tietokoneen kanssa ja kuuntelen musiikkia. Ja nyt te mietitte, että miks just kylppärissä. Koska tää on mun kämpän ainoa lämmin paikka. Ei, mä en jaksa kääntää pattereita päälle. Mä vain odotan Laurin tulevan kotiin ja tekevän sen mun puolestani. Siihen asti mä voin makoilla tässä ja olla. Syövyttää aivoni turhanpäiväisillä kuvilla ja teksteillä, kuunnella musiikkia niin kovalla, että tärykalvot repeää kahtia.

Mä en oikein tiedä mitä mä tavoittelen tältä elämältä. Mä tahtoisin ainakin kuolla vasta 27-vuotiaana, kuten Kurt Cobain. En yhtään aiemmin. Sinne asti mä sinnittelen, vaikka tää olis kuinka paskaa. Ja sit mä kirjoitan viimeisiksi sanoikseni saman, mitä Kurt aikoinaan. No jaa, tuskin niin tulee todellisuudessa tapahtumaan, mutta aina saa haaveilla. En mä oikein tiedä, miksi Kurt ja sen kuolema kiinnostaa mua, mutta kiinnostaa silti.

Mä oon muutenkin vähän outo. Lauri sanoi mulle yks päivä, että mä olen tosi outo, painotti oikein sanaa "tosi", muttei sitten koskaan kertonut, että onko se hyvä juttu. Ja silloin mä vain yritin osua kielellä kyynärpäähäni, en mitään sen oudompaa. Ehkä on vain hyvä olla vähän outo. Ei voi olla hauska, jos ei ole outo. Tai niin mä ainakin olen todennut.

Tiedättekö, mä olen ihan tietämättäni vähentänyt juomista ihan reilulla kädellä, tajusin sen tänään. Enkä mä lääkkeitäkään kuluta enää sellaisia määriä, kuin joskus keväällä. Liikaa silti. No, ei se oikeastaan haittaa mua eikä ketään muutakaan.

Eipä täällä kai sen kummempia, sulattelen yhä aamuista uutispommia ja mietin tulevaisuutta.

Ei meitä ikuisiksi tehtykään

Mulle soitettiin aamulla ja mua pyydettiin kummiksi. Mä hämmennyin niin paljon, että aloin itkeä, enkä osannut sanoa mitään. Loppujen lopuksi mä suostuin, onnittelin ja katkaisin puhelun. Tahdoin vain päästä koko puhelusta ja koko ihmisestä eroon mahdollisimman äkkiä. Siitä asti mulla on ollut vain valtava "mitä vittua" -fiilis, enkä mä vieläkään oikein tiedä, että mitä täällä tapahtuu. Missä vaiheessa kaikki meni näin? Ei minkään pitänyt mennä näin. En mä tahdo kummiksi sille lapselle. En mä tahdo sitä lasta tähän maailmaan.

Soittaja oli Tommi.

Ei, ei, ei. Hetki sitten hän oli vielä sinkku, nyt hänellä on perhe. Ja vaikken mä kai koskaan voisi olla Tommin kanssa, niin kaiken päättymisestä on silti niin vähän aikaa. Ei tää ole oikein. En mä halunnut tämän menevän näin. Mä en voi olla ajattelematta, että mitä jos kaikki olisi mennyt toisin, mitä jos mä olisin nyt se onnellinen nainen Tommi rinnalla?

Ei mulla ole oikeutta ajatella niin. Ei mulla ole oikeutta kieltää Tommia jatkamasta eteen päin. En mä voi jäädä menneisyyttä miettimään, jatkoinhan mä itsekin jo eteen päin.

Mutta mitä jos musta tulee kummi lapselle, jonka isää mä tulen rakastamaan aina? Pystynkö mä ottamaan heidät osaksi mun elämääni niin pitkäksi aikaa? Pystynkö mä rakastamaan sitä lasta, vaikka sen äiti onkin miehen kanssa, jonka kanssa mä joskus olin? Mä ei oikeasti tiedä, pystynkö mä olemaan sellaisen lapsen elämässä. Tai Tomminkaan elämässä enää. Ja sitäpaitsi, mitä mä sanoisin Laurille? Miten mä selitän sen, että mä olen mun eksäni lapsen kummi? Entä miten mä saan pidettyä Tommin naiselta salassa sen menneisyyden, mikä mulla ja Tommilla on?

Kaikki vanhat salaisuudet kaadetaan takaisin mun harteille, jos mä otan Tommin tarjouksen vastaan.

Ihmisiä katoo maailmalt jälkee jättämättä

Tää päivä on taas ollut pelkkää selviytymistä. Välillä musta tuntuu, että koko elämä on selvitymistä, enkä mä ehdi mitään muuta tehdäkään. Makaan vain kotona, yritän hengitellä ja odotan ajan kuluvan. Kyllä sinne väliin onneksi onnellisiakin päiviä mahtuu, vaikka välillä sitä onkin vaikeaa muistaa.

Laurillakaan ei tunnu olevan kovin helppoa tällä hetkellä, se on soittanut mulle monesti tänään. Mä uskon, että myös tää mun paha oloni liittyy osittain siihen. Laurin mielialalla on taipumusta heijastua aika vahvasti myös muhun.

Lienee sanomattakin selvää, että mä en ollut koulussa tänään. En vain yksinkertaisesti päässyt sängystä ylös aamulla. Nukuin siispä pitkään ja edes se tuntui helpottavan hieman. Mä olen vieläkin pelkät alusvaatteet päällä peiton alla, kohta taitaa kuitenkin olla korkea aika nousta ylös. Mulla on suunnitelmana käydä kiertämässä vähän vaatekauppoja, ostaa uusia alusvaatteita viikonloppua ajatellen ja käydä ehkäpä kaupassa hakemassa jotain syötävää.

Musta jotenkin tuntuu, että tää koko teksti on vain luetteloa satunnaisista asioista, nyt ei taas luista yhtään. Mä olen kuitenkin yrittänyt viime päivinä panostaa blogiin ja kaikkeen, toivottavasti sen huomaa. Antakaa ihmeessä palautetta, jos jotain on mielessä!

Selviytymissetti sotaleskille

Laurin intin alkaessa oli yksi asia, jota mä kaipasin enemmän kuin mitään muuta. Neuvot siitä, kuinka mun tulis toimia. Mä olen vieläkin vähän hukassa tän asian kanssa, mutta ajattelin kirjoittaa edes jotain ajatuksia ylös, jos tästä vaikkapa olisi joskus jotain hyötyä jollekin yhtä hukassa olevalle.

Mä mietin pääni puhki mahdollisia tulevia tilanteita. Mä mietin mitä mun tulis sanoa, kannattaako mun soittaa vai odottaa hänen soittavan, kannattaako mun tekstata, tahtooko se mun käyvän siellä jne. jne. Mä mietin, että jaksaako se nähdä, voidaanko me elää viikonloput kuten aina ennen inttiäkin, muuttuuko meidän suhde, jaksaako se rakastaa mua vielä. Mä mietin. Paljon. Tosi paljon. Liikaa.

Pian Laurilla on puolet armeijasta takana päin ja mä olen oppinut sinä aikana paljon. Se on ollut mulle rankkaa aikaa, mutta mä en kadu mitään. Meidän suhde on erilainen kuin ennen Laurin lähtöä, mutten pidä sitä huonona asiana. Lauri on aikuistunut huomattavasti, mutta sama ihminen siellä on vieläkin kaiken takana.

Vielä hiukan jaaritellakseni tahdon sanoa, että jokainen ihminen on yksilö, nämä neuvot ovat vain mun omiin kokemuksiini perustuvia, ei siis välttämättä toimi kaikilla. Jokainen suhde ja jokaisen lähtökohdat ovat erilaiset, mutta nämä neuvot mä olen kokenut toimiviksi.

- Tsemppaa, kannusta, ole positiivinen. Tämä on supertärkeää. Negatiivisuus tarttuu hetkessä ja vie herkästi miehen viimeisekin jaksamisen intin suhteen.

- Kerro ikävöiväsi, mutta älä tee sitä syyllistäen.

- Kuuntele. Vaikka inttijutut olisivat kuinka tylsistyttäviä, yritä ymmärtää, että ne ovat oikeasti suuri osa rakkaasi elämää just nyt. Yritä myös edes esittää kiinnostuvasi, kysele jos jokin on epäselvää.

- Jos mahdollista, vieraile kasarmilla. Tää helpotti mua tosi paljon. On paljon helpompaa päästää toinen menemään, kun armeija ei ole vain jokin paha musta aukko mielessä, vaan on oikesti konkreettisia mielikuvia siitä, missä mies viikkonsa viettää.

- Yllätä. Pienet positiiviset kuulumisviestit viikolla, kuvaviesti tai kyydin tarjoaminen kotiin ovat suurempia juttuja, kuin osaat kuvitellakaan.

- Älä luo paineita viikonlopuille/älä suunnittele liikaa. Tekemistä voi toki ehdottaa, mutta täytyy mennä miehen jaksamisen mukaan. Kymmenien kilometrien marssin jälkeen ei välttämättä jaksa kierrellä kaupoilla, vaan tahtoo upota sohvan pohjalle ja vain olla.

- Anna aikaa. Kun viettää viikot kylki kyljessä muiden miesten kanssa, tahtoo ehkä edes viikonloppuna saada hetken omaa aikaa, ihan yksin ja rauhassa. Myös kavereille täytyy antaa aikaa. Yritä ymmärtää, että miehen täytyy mahduttaa koko viikon tekemiset muutamaan päivään.

Siinä nyt muutama juttu, mitä tuli näin äkkiseltään mieleen. Saatan palata vielä armeijan loppupuolella asiaan, mutta näillä mennään nyt!

Kaikki ei täydellistä koskaan olla voi

Lauantaina aamuyöllä mä istuin Laurin sohvalla ja kirjoitin sähköpostia blogitutulleni.
"Mä en jaksa enää, tää alkaa olla ihan oikeesti nyt tässä."
Tänään mä kirjoitan kuitenkin toisin.
"Musta tuntuu, että Lauri alkaa vihdoin luottaa muhun ja meidän tulevaisuuteen."

Mua sattuu. Mulla on henkisesti niin paha olo, että mua oksettaa. Mä en osaa selittää sitä, mutta niin se vain on. Musta tuntuu, että mä romahdan hetkenä minä hyvänsä. Kaikki muuttuu kokoajan, mun mieliala, Laurin käytös ja kaikki.

Kaikki on niin ristiriitaista, että mä en kestä. Lauri esittelee mua kokoajan uusille sukulaisilleen ja kavereilleen, muttei silti tahdo tavata mun perhettä (meinasin kirjoittaa tähän, että perhettä tai ystäviä, mutta sitten mä tajusin, ettei mulla oo ystäviä). Lauri on suurimman osan ajasta ihana ja huomaavainen, osaa yllättää ja kehuu juuri oikeista asioista. Toisinaan kuitenkin aivan yllättäen hän muuttuu. Hän kieltää mua tekemästä asioita ja tekee itse kuitenkin niin. Hän saattaa raivostua aivan mitättömästä jutusta, jättää lupauksensa lunastamatta ja valehdella päin naamaa.

Me ollaan puhuttu näistä asioista sata kertaa, viimeeksi tänään, mutta mikään ei kuitenkaan muutu pysyvästi. Mua ahdistaa, kun mä en tiedä osaako Lauri sitoutua. Mitä jos mä hukkaan vuosia mun elämästä johonkin, mikä onkin aivan turhaa? Mitä jos Lauri vain leikkii mun kanssa, kunnes löytää paremman? Ei, ei se voi tehdä niin. Ei se olis kestänyt mua näin kauaa, jos se ei oikeesti rakastais.

Tänään, kun Lauri oli lähdössä takaisin armeijaan, oli kaikki taas loistavasti. Hän oli juuri se rakastava ja ihana poikaystävä, joka mä tahdon hänen olevan. Mä en silti taaskaan tiedä, mitä odottaa tulevalta viikolta. Toisinaan hän soittaa päivittäin, ilmoittaa kuulumisiaan ja kertoo ikävöivänsä, ilmoittaa milloin tulee kotiin ja kertoo viikonloppusuunnitelmistaan. Toisinaan hän taas on vastaamatta koko viikon, ei kerro tulleensa kotiin, eikä ota yhteyttä lomillakaan, ennen kuin mä olen soittanut monta kertaa hänelle. Mä en tajua. Ja mä tiedän, ettei kyse ole kiireestä, hän on itsekin sanonut niin.

Nyt meillä on edessä se tilanne, että me ei nähdä kolmeen viikkoon. Ensi viikonloppuna me tehdään jotain spesiaalia ja sen jälkeen kaikkeen tulee kolmen viikon tauko. Lauri on metsässä ja mä olen täällä. Mua ahdistaa jo tämä viikko niin paljon, että mua itkettää. Mä en tule selviämään hengissä kolmesta tällaisesta.

Viikon positiiviset 1

Tidididiiii (okei, kuvittele jokin hieno fanfaari tähän kohtaan) saanko esitellä, viikon positiiviset! Tää on joku mun äkkipikainen älynväläys, jonka mä sain eilisistä kommenteista. Mä yritän tehdä tästä joka perjantaisen tavan ja listata kuluneelta viikolta joitakin mieleen jääneitä hyviä juttuja. Mä lisään myös tunnisteisiin 'viikon positiiviset', josta nämä kaikki sitten löytyy tulevaisuudessa. Pidemmittä puheitta, aloitetaan.

♥ Ylioppilaskirjoitukset sujuivat ainakin omasta mielestäni kohtalaisen hyvin
♥ Ulkona oli aurinkoista miltei kokoajan
♥ Juttelin vanhan tuttavan kanssa
♥ Ja äidin kanssa
♥ Minulle tarjottiin ilmainen ryyppyilta
♥ Ostin uuden paidan ja se oli alennuksessa
♥ Lauri soitti miltei joka päivä
♥ Minua pyydettiin pariksi historian tunnilla
♥ Leikkasin hiuksiani ja pidän niistä
♥ Sain hoidettua muutaman virastoasian pois alta
♥ Näin pikkuveljeäni pikaisesti
♥ Kokkasin pitkästä aikaa
♥ Vietin aikaa Tommin kanssa
♥ Nukuin paremmin, kuin viime viikolla
♥ Sain vihdoin uuden pariston rannekellooni

Siinäpä nyt muutama, mitä tuli pikaisesti mieleen. Mitä te olette mieltä tällaisista postauksista? Ihan tyhmää, vai ihan jees?

Puolet mun aistimist tunteist on vainoharhaa

Mun bloggauksesta, motivaatiosta ja muusta on käyty viimeaikoina paljonkin keskustelua. Mä ihan tosissani olen pahoillani siitä, että mun uupumus ja paha olo alkaa heijastua myös blogiin. Ennen niin ei käynyt koskaan ja nykyään niin käy harmillisen usein. Edellisen tekstin kommenttejen myötä mulla on kuitenkin sellainen tunne, että ehkä mä jaksan taas panostaa tähän hieman enemmän. Pakkopullalta tää ei ole koskaan tuntunut, mutta blogi on ollut mun ajatuksissani huomattavasti vähemmän, kuin yleensä.

Asia, joka teissä herättää kysymyksiä ja josta mä olen ollut melko hiljaa täällä on kai nyt aika nostaa pöydälle. Mun avun saamiseni. Mä käyn siis tällä hetkellä psykologilla, mistä mä olin aluksi innoissani. Innostus sen asian suhteen on kuitenkin laskenut, kun mä olen huomannut, kuinka väsyneeksi se mut tekee. Kaikki vanhat haavat revitään auki uudelleen, kaikesta täytyy puhua ja muistella asioita, joita en ehkä tahtoisi. Mun kuitenkin täytyy, muuten en pääse niistä koskaan ylitse. Valitettavasti nuo asiat pyörivät mun mielessä muulloinkin, kun vain psykologin vastaanotolla ja se vie ihan liikaa mun voimia. Lauri on tällä hetkellä tosi huolissaan, eikä enää edes pidä siitä, että mä käyn psykologilla. Toinen vastoinkäyminen osui mun kohdalleni hetki sitten. Juuri kun mä olin saanut tilannettani avattua, alkanut luottaa ja oppinut puhumaan rennosti, mun psykologini vaihtui ja mä jouduin aloittamaan kaiken alusta. Se meinasi viedä multa viimeisetkin voimat, mutta kyllä mä aion jatkaa sinnikkäästi. Mä tiedän, etten selviä yksin.

Sen lisäksi, että mun mielenterveyteni on vaakalaudalla, on mulla ollut myös fyysisen terveyden kanssa haasteita enemmän kuin tarpeeksi. Mä yritän vähentää mun lääkemääriäni, mutta menestys on heikkoa. Tämä luo myös osittain lisää väsymystä ja paineita minulle.

Multa kysellään melko paljon mun läheisistäni. Mä en halua heistä puhua kovinkaan paljon täällä, koska yksinkertaisesti mitään puhuttavaa ei ole. Mä olen toisinaan ollut yhteydessä äidin kanssa, mutta välit sinne suuntaan ovat oikeastaan kokonaan poikki. Myöskään isän kanssa en ole kovinkaan aktiivisesti yhteydessä, vaikkemme riidoissa olekaan. Minulla ei siis psykologin ja lääkärin lisäksi oikeastaan ole läheisiä aikuisia elämässäni. Laurin äidin kanssa olen ehkä kaikista läheisin tällä hetkellä, mutten sitäkään suhdetta kehuskelisi. Mä en vain yksinkertaisesti tule toimeen tai jaksa olla yhtään kenenkään kanssa. Mulla ei ole yhtään sosiaalinen olo, vaan vetäydyn kuoreeni. Se ei anna paljonkaan mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille.

Mä toivon, että tää postaus saisi teidät ymmärtämään edes palan siitä, mitä mä mietin tällä hetkellä. Mun on tosi vaikeaa selittää sitä, kuinka väsynyt mä olen tähän kaikkeen, mutta mä yritän parhaani. Ja mä yritän jaksaa. Kiitos että te olette siellä vieläkin!

Älä enää välitä, ikkunat paskaks

Taas mua heitellään sinne ja tänne. Mikään ei ole pysyvää, ei edes apu. Ihan sama. Ei se haittaa. Ei mikään koskaan. En mä jaksa välittää enää.

Mulla on tyhjä olo. Ainoa asia, joka tänään herätti mussa edes jotain tunteita, oli puhelu Laurilta. Se tulee ylihuomenna kotiin. Mä en malta odottaa. Pian mä saan taas olla lähellä, haistaa tutun ja turvallisen tuoksun, parhaan tuoksun maailmassa. Saan kuulla hengityksen ja tuntea sydämen sykkeen. Siinä vain on niin hirmu hyvä olla. Parempi kuin missään koskaan. Parempi kuin tässä kylmässä yksiössä betoniseinien keskellä. Vain kellon tikitys ja minä. Mä voin ihan kuulla veren kohisevan mun suonissa, niin hiljaista täällä on. Ja se tekee mut hulluksi.

Mä en oikein saa mitään irti tästä elämästä just nyt. Ei oo mitään, mitä kertoa teille. Mä saan kasoittain negatiivista palautetta, mutten parannusehdotuksia. Mitä te tahtoisitte lukea? Sanokaa edes jotain, jooko?

Iltaisin

Yhtenä iltana mä tavalliseen tapaani kuljin näitä samoja tuttuja betonilähiön katuja ja mietin. Kuljetin katsettani pitkin teräviä kerrostalojen laitoja, tarkkailin liikkeitä ikkunoissa ja nuuhkin kirpeää ilmaa ympärilläni. Vedin syvään henkeä. Kuulokkeissa soi Pyhimys ja askel tuntui raskaammalta kuin aikoihin. Liekö se rankan päivän syytä, tai kenties tieto tulevasta uuvutti mua. Samapa tuo loppujen lopuksi mikä mua uuvutti, uuvutti kuitenkin.

Siinä kävellessäni mä mietin blogia, ajan kulkua, itseäni ja ihmisiä mun ympärilläni. Blogia aloittaessani mulla oli asiat oikeastaan aika helvetin hyvin, vaikken mä sitä silloin tajunnutkaan. Mulla oli vielä ystäviä, mulla oli vanhemmat ja muutama turvallinen aikuinen ympärillä. Mulla oli ruokaa kaapissa ja mä olin useammin onnellinen, kuin onneton. Nyt asiat ovat toisin. Mä en pidä oikeastaan yhteenkään sukulaiseen yhteyttä, mitä nyt isä sattuu silloin tällöin soittamaan. Ainoa edes hieman mulle läheinen aikuinen mun elämässä on mun psykologini, jolla käynti tuntuu tällä hetkellä lähinnä pakkopullalta. Mulla ei ole hyviä ystäviä, vain muutama juoppotuttu. Mulla on alkoholiongelma, lääkeriippuvuutta ja muidenkin pähteiden kanssa tulee sekoiltua riittämiin. Mua kiusataan koulussa ja opiskelu uuvuttaa.

Ainoa hyvä asia mun elämässäni tällä hetkellä on Lauri. Musta vain tuntuu, että sekin juttu alkaa sortua, kohta mulla ei ole sitäkään enää. Armeija uuvuttaa, sekä minua, että häntä. Yhteistä aikaa on niukasti, jaksamista vieläkin niukemmin. Laurin ollessa täällä me makoillaan sohvalla, Lauri silittää mun tukkaa ja kysyy miksi mä itken taas. Hän tulee ja menee, minä jään. Toisinaan hän soittaa päivittäin, kysyy pärjäänkö mä täällä ja kuinka mä voin. Toisinaan mä en kuule hänestä koko viikkoon mitään ja vihdoin kun me nähdään, mä olen humalassa ja Lauri muuten vain sekaisin. Mä sanon rakastavani, hän osoittaa sen teoilla. Mä tahdon kuulla sen, tahdon. Kaikki on niin epävarmaa muutenkin.

Viikot kuluvat Tommin ja satunnaisten juoppojen seurassa baarissa tai vaihtoehtoisesti yksin kotona seiniä tuijottaen. Odotan viikonloppuja, ne pitävät mut hengissä. Odotan muutosta, mutten tee mitään sen eteen. Ajan täytyy kulua, ehkä kaikki sitten muuttuu.

Loppujen lopuksi mä huomaan kävelleeni niin kauas, etten jaksa liikuttaa jalkojani enää. Istun katukivetykselle, painan pääni polviin ja itken. Vuodatan turhaumat kyyneleinä poskille ja liikun vasta sitten, kun ohi ajava auto hidastaa katsomaan, olenko mä kunnossa.

It's the stupid ones that need the advice

Kotona ollaan. Ensimmäinen kirjoituskerta on takana päin ja tuntuu oikeastaan aika helpottuneelta. Ei se nyt niin hankalaa ollutkaan, kuin mä luulin. Kyllä se kai läpi meni. Läheisten tsempillä oli suuri vaikutus, sillä mä en stressannut oikeastaan ollenkaa. Tommi soitti mulle illalla ja toivotti onnea, isä laittoi tsemppiviestin aamulla ja blogissakin tuli kannustusta. Ainoa, joka ei muistanut koko juttua, oli Lauri. Ehkä se vain on kiireinen tai jotain.

Loppu päiväksi mulla ei ole mitään tärkeää tekemistä, mutta Tommin tupareilla olisi kyllä tarkoitus käydä pyörähtämässä. Saatan jopa juoda muutaman, jos sille päälle satun. Mä olen ansainnut sen nyt.

Eipä mulla kai just nyt muuta. Laurista olisi kyllä tarkoitus kirjoittaa, mutten halua pilata mun hyvää fiilistä sillä tänään.

Maybe, baby

Lauri lähti, stressi tuli. Ylioppilaskirjoitukset on huomenna. Mä en tahdo. 

Nyt ei oikeesti vaan ajatukset kulje. Ainoat asiat mun päässä tällä hetkellä ovat osteoporoosi, terveysteknologia ja sähkötupakka. Palataan siis ehkäpä huomenna illalla mielummin.

Aika pysähtyy, kello käy

Mun aamu alkoi sillä, että Tommi huusi mulle puhelimessa. 

"Mitä helvettiä sä nainen oikein touhuat? Taas sä annoit anteeksi sille? Taas sä annat sen satuttaa sua uudestaan?"

No joo. Niinhän mä kai. Kierrän samaa kehää, en opi koskaan. 

Mut helppohan se on Tommin sanoa. Helppoa on neuvoa, että jätä se. Jää yksin, kuole erakkona. Hyvä on tulla mulle sanomaan, kun itsellään menee niin helvetin hienosti, kerrankin on joku jonka kanssa olla. Noin nopeasti se näköjään unohtuu, mitä yksinäisyys on. Ei se osaa katsoa kuin omaa napaansa. Ja sitä paitsi, Tommi on viimeinen ihminen, keneltä mä ottaisin parisuhdeneuvoja. Mä oon pari vuotta saanut vierestä seurata sen naissotkuja, eikä kyllä käy kateeksi. 

Yrittäny selvitä tässä maailmassa, ahneiden pohjattomassa kaivossa

Mä aavistelin jo eilen, että jotain tapahtuu. Mulla oli ihan sellainen olo, että kohta kaikki menee vituiks taas ja niinhän siinä sitten kävi. Pitäis vaan luottaa intuitioon ja käpertyä sängyn alle sikiöasentoon hyvissä ajoin.

Salla on tehnyt paluun. Hän "voi paremmin" ja kaikki ovat helvetin ylpeitä tästä edistysaskeleesta. Jokainen on vuorotellen säälimässä häntä ja mulkoilemassa mua ilkeällä katseellaan. Salla on se hyvä ihminen tässä, Sallalla menee huonosti ja hän ei ole koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa. Mä taas olen päin vastoin se paha, kaiken huonon alku ja juuri. Jos olisin vähänkään ilkeämpi ihminen, kirjoittaisin tähän nyt, että painuis vittuun kaikki.

No, jottei kaikki olis liian helppoa, niin myös mun tämän päiväiset suunnitelmat menivät pieleen. Mun oli tarkoitus viettää kiva päivä Laurin kanssa, mennä junalla häntä vastaan, syödä hyvin ja niin edelleen. No, Lauri on tapojensa mukaan taas jättänyt muutaman pikku jutun ilmoittamatta minulle. Ensinäkin, kun minä olen puolessa välissä matkaa menossa hänen luokseen, hän ilmoittaa olevansa jo kotona. Toisekseen, hän on sopinut tälle ainoalle päivälle, kun mä olisin ehtinyt nähdä, kaikkea muuta tekemistä. Hän tasan tiesi mun suunnitelmistani. Hän tasan tiesi, että mä olen kiireinen muina päivinä.

Nyt mä siis istun junassa matkalla kotiin. Tuhlasin viimeiset rahani saadakseni viettää päivän Laurin kanssa ja päädyin yksin istumaan junaan koko päiväksi. Loistavaa, sanoisinko.

"Heräätkö koskaan painajaisista
Puhutko paskaa ja kiellätkö kaiken
Haluatko nähdä uuden painajaisen
Hengitä rauhassa ota varovasti
Loppu on lähellä se on viimeinen rasti"

Stab me, please

Tää maailma on sekaisin, enkä mä edes jaksa välittää. Vitunko väliä sillä on. Mä kävelen zombina kaduilla, kuuntelen musiikkia kuulematta sitä kuitenkaan ja koitan löytää päämäärää itselleni. Ei tavoitteita, ei motivaatiota.

Mun harhatkin on tullut takaisin taas. Tai sit se oli vaan uni. Ei, kyllä ne oli harhoja. Johtunee tosin vain väsymyksestä, ei oo oikein nukuttanu viime aikoina. Kolmen aikaan viime yönä mä tajusin, että olin tosiaan jostain kahdestatoista asti vaan maannut silmät auki ja täysin liikkumatta sängylläni tuijottaen kattoa. Ei se mitään, makoilu on kivaa. Musta vaan tuntuu, ettei tää kiva oo enää terveen rajoissa.

Tällä hetkellä mä makaan lokaatiossa x ja odotan huomista. Laurin pitäisi tulla tänne mun kanssa. Pitäisi. En vaan tiedä, että tuleeko. Syytä olis, mä en ehkä kestä muuten.

Tommi lähti naisensa kanssa rakkauslomalle mun rahat mukanaan. Mä makaan täällä rahattomana ja tylsistyneenä. Helvetin reilua sekin, niin kuin kaikki aina.

Mua turhauttaa.

Draamakuningatar

Linjoilla taas, tänään ehkä hieman erilaisella mielialalla kuin eilen. Meillä on täällä pientä draamaa taas liikkeellä, ihmiset hakee huomiota ja kerjää sääliä, ja kuten tavallista, mua syytetään kaikesta. Mä alan kuitenkin olla niin tottunut siihen, ettei mua jaksa kiinnostaa enää erityisemmin. Valehtelisin silti, jos väittäisin, ettei se tunnu missään.

Yllä mainittujen juttujen, väsymyksen ja ahdistuksen takia mä olenkin tänään oleillut aikalailla vain kotona. Mua ei kiinnosta poistua neljän seinän sisältä mihinkään, mä en kaipaa yhtään syyllistämistä tai ilkeitä katseita tänään. Mielummin olen vain omassa seurassani tekemättä mitään.

Ylihuomenna mä saan Laurin kotiin ja silloin tää mun yksinäisyyteni päättyy edes hetkeksi, en malta odottaa.

Tissienkeli

Joku vanha pervo sanoi tänään mulle, että mulla on nätit hinkit. Kiitin. Joku nainen sanoi, että mä näytän enkeliltä. Kiitin häntäkin. Liikaa kehuja yhdelle päivälle, en oo tottunut. Eikä kello oo edes viittä vielä.

Tää hinkkiepisodi tapahtui baarissa, enkeliksi mua sanottiin kaupassa. Koulussa mä olin vain huora, kuten tavallista. Mut ei se haitannut tänään. Sellaista on huomattavast helpompaa ottaa vastaan, kun sua on just hetkeä aiemmin sanottu enkeliks ja sä tiedät näyttäväs yhä samalta.

Mä oon ehtinyt jo moneen paikkaan tänään, oon ollut ihmeen aikaansaava. Nyt tulin pikaisesti pyörähtämään kotona, ilmottamaan teille olevani hengissä ja nappaamaan jotain syötävää jääkaappini uumenista. Kohta mä suuntaan palauttamaan auton ja siitä baariin moikkaamaan tuttuja. Saatan mä ehkä pari juodakin, vaikka mulla on kyllä suunnitelmana olla ryypiskelemättä kaikkia rahojani tässä kuussa. Mulla on muitakin sijoituskohteita suunniteltuna.

Yleensä kun lukee blogeja, joiden kirjoittaja on abiturientti, on siellä kirjoitusten alla melko hiljaista. Mä olen abiturientti ja kirjoitan pian. Onko täällä tavallista hiljaisempaa? Eipä oikeastaan. Kertonee jotain mun motivaatiosta opiskelua kohtaan.

Nyt mä kyllä ihan oikeasti suuntaan syömään, siihen mulla sentään riittää motivaatiota. Palataan taas!

Matkalla kadotukseen

Stressaa. Stressaa. Haluun vaan niin kovasti olla joku muu. Jossain muualla. Ilman vastuuta. Pieni lapsi. Tai kissi. Tai joku. Haluun olla joku, jolla on jotain. Haluun eroon tyhjyydestä.

Maailma pyörii ympärillä, mä pysyn paikallani. Silmissä huojuu, vaikka oon paikallani. En osaa. En pysty.

Miks mun täytyy olla tällainen? Mä tahdon olla vapaa. Nyt mä vaan oon kahlittuna paikoilleni. Velvoitettuna toteuttamaan muiden odotuksia. Pakotettuna toimimaan muiden tahdon mukaisesti.  

Mä yritän paeta. Velvollisuuksia. Todellisuutta. Itseäni. Vastuuta.

Pakenen. Pois. Väärin keinoin. Lisää. Ei. 

Mä en osaa. En osaa elää. En osaa olla. En sellainen, kuin minun täytyisi. Tuotan pettymyksen. Kaikille. Itselleni.

"Kun ei voi menestyä tyylikkäästi,

on tuhouduttava tyylikkäästi.

Edes omissa silmissä.

Ja tässä asiassa rakas,

sinulta ei kysytä."

Lately

Mulla on ollut teitä ihan helvetillinen ikävä. Mun tauko venyi sattuneista syistä aivan liian pitkäksi, mutta nyt mä olen vihdoin täällä. Viime päivien aikana on tapahtunut niin paljon, etten mä oikein edes tiedä mistä aloittaisin.

Mä kirjoitin teille viimeksi keskiviikkona. Torstai meni sumussa, ei muistikuvia. Humalassa luultavasti. Mä en vain oikeasti muista. Perjantai meni huonosti. Mä en ollut koulussa, eikä Laurista kuulunut yhtään mitään. Lopulta se soitti mulle yöllä lauantain puolella ja tuli meille. Mä olin rikki. Niin helvetin rikki, että mä vain itkin koko yön. En ollut nukkunut tai syönyt kunnolla koko viikkoon ja mä aloin olla aika lopussa. Jossain vaiheessa aamuyötä mä olin nukahtanut Laurin syliin ja aamupäivällä mä heräsin ruoan tuoksuun.

Lauantai-iltana mä olin hetken yksin, humalassa. Olin sitten jossain hetkellisessä ahdistuksessani törkännyt itseäni puukolla ja Laurin tullessa koko ilta kuluikin yrittäessä tyrehdyttää veren vuotoa. Loppujen lopuksi se sitten tyrehtyi ja me lähdettiin ulos. Kävelimme keskellä yötä ympäriinsä pimeässä keskustassa ja mun oli hetkellisesti helvetin hyvä olla. Siitä menimme Laurille yöksi, mua ahdisti, mutta nukuin silti yllättävän hyvin.

Tänään meillä on ollut laiska päivä. Mä itkeskelin Laurin lähtöä jo aamulla, mutta ihan hauskaa meillä silti oli. Juotiin kaljaa ja makoiltiin sylikkäin sohvalla katsomassa televisiota. Puhuttiin musta ja mun ahdistuksestani, Lauri sanoi, ettei se haittaa. Oli kovinkin ymmärtäväinen, sanoi rakastavansa kaikesta huolimatta. Ja mä sanoin rakastavani, vaikka Laurin täytyykin mennä taas kerran.

Huolissaanhan se minusta ja mun pärjäämisestäni on. Ja valehtelisin, jos väittäisin ettei ole syytä olla.

Rikosrekis-vitun-teri

Mulla on viime aikoina ollut meneillään melko paljon kaikkea, mistä mä en ole täällä voinut puhua. Riski anonyymiyden menettämiseen oli liian suuri, enkä mä tahdo ottaa sitä riskiä. Nyt mä kuitenkin voin valottaa teille menneiden viikkojen - kuukausien tapahtumia hieman. Mä toivon, että jos sä edes luulet tunnistavasi mut, niin pidät asian omana tietonasi. Tää blogi on mun henkireikä, mä tarvitsen tätä blogia. Anonyymiys on ainoa mahdollinen vaihtoehto, jos mun henkilöllisyyteni tulee ilmi, en mä voi enää jatkaa. Toivon siis, että jokainen teistä kunnioittaa mun toivetta ja pitää mahdolliset tietonsa itsellään. Niitä ei tarvitse kertoa edes mulle.

Täällä käydään oikeutta. Kaikki menneet asiat on kaivettu esiin taas uudelleen, Sallan toiveesta. Mut on vedetty mukaan tähän juttuun, vaikka mä viimeiseen asti toivoin, ettei mun tarvitsisi sekaantua siihen. Nyt kuitenkin alkaa vaikuttaa siltä, että suurimmissa ongelmissa on henkilö, joka itse aloitti koko sotkun, Salla. Oikeudessa ollaan oltu jo yhden kerran, mutta tuomiota ei ole edelleenkään kenelläkään. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, kaikki on yhtä suurta kysymysmerkkiä vielä.

Mun pää on sekaisin. Ajatukset pomppii sinne ja tänne, stressin määrä on valtava. Ylioppilaskirjoitukset painaa päälle, ihmissuhteet ovat kaaoksessa ja tulevaisuus musta. Silti mä jotenkin kaiken tän keskellä jaksan uskoa, että ehkä mä vielä selviän hengissä tästä.

Blogissa on hiljaista. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei jaksa kommentoida. Sisältö on tyhjää, mä olen tyhjä. Yrittäkää ymmärtää, mä teen kyllä mun parhaani. Mä en vain just nyt pysty tän parempaan.

Shit happens

On olemassa ihminen, jota ilman sä et voi elää. Joka on opettanut sut olemaan juuri sellainen kuin sä olet. Muovannut sinusta juuri sen ihmisen, joka sä nyt olet. Opettanut olemaan juuri sinä ja olemaan tyytyväinen siihen. Se ihminen on ollut sulle esimerkkinä. Se ihminen opettaa sua pärjäämään, opettaa juhlimaan, opettaa toimimaan oikein erilaisissa tilanteissa. Sen ihmisen kanssa sä koet ensimmäistä kertaa kaiken. Sen ihmisen kanssa sä leikit ensimmäistä kertaa hippaa ja piilosta, se opettaa sua piirtämään ja on paikalla sun ensimmäisenä koulupäivänä. Sille ihmiselle sä voit soittaa ja kertoa aivan kaiken. Hyvän ja pahan, ilot ja surut. Sä voit soittaa, vaikkei sulla olis mitään asiaa. Kertoa mitä sulle kuuluu tai olla vain hiljaa tietäen, että se toinen on siellä.

Se ihminen on ollut sun kaikilla kaverisynttäreillä ja sä sen omilla. Sä tunnet sen ihmisen melkein yhtä hyvin, kuin itsesi. Sen ihmisen kanssa sä ajat ensimmäistä kertaa mopolla ja sen ihmisen kanssa sä olet ensimmäistä kertaa humalassa. Se ihminen Skypettää sun kanssa yömyöhään, vaikka aamulla on aikainen herätys. Se ihminen matkustaa sun kanssa maailman ääriin, koette yhdessä jotain, mitä sä et tule koskaan enää kokemaan. Se ihminen kuuntelee ja ymmärtää, tukee ja auttaa. On läsnä, tietää kaikki murheesi. Hän lukee ajatuksiasi, tuntee jokaisen mielesi sopukan. Olet tuntenut sen ihmisen niin kauan, että hän tietää sinusta ja menneisyydestäsi aivan kaiken. 

Mulla oli sellainen ihminen. Mulla ei ole sitä enää. Joskus, kai puoli vuotta sitten, se ihminen puukotti mua selkään. Unohti kaiken sen, mitä me ollaan yhdessä koettu. Mikään ei merkinnyt hänelle enää yhtään mitään. Ymmärrys oli muuttunut katkeruudeksi, rakkaus vihaksi. Hän ei välittänyt minusta enää, ei, vaikka kuinka yritin olla hyvä ystävä. Jokainen tekee virheitä, mä tiedän. Mut mä en vieläkään voi käsittää, että miksi kaikki loppui niin. Mä en käsitä, miksi kaikkien niiden hyvien muistojen jälkeen täytyy katkeroitua ja tehdä jotain niin ilkeää ja loukkaavaa toiselle. 

Mä en vieläkään käsitä, mitä kävi. Musta tuntuu, että kaikki syy kaadettiin mun niskoille. Mä olen huora, mä olen tyhmä ja mä pilasin kaiken. Ei hän sanonut niin, mutta siltä musta tuntui. Ja tuntuu vieläkin. 

Sekunneissa kaikki ne tulevaisuuden retket ja hauskuudet oli pyyhitty pois. Hän ei tahtonut niitä enää, ei minun kanssani. Mulla ei ollut mitään väliä enää. 

Pitkäksi aikaa mä suljin tämän asian pois mielestäni. Leikin, ettei mua satu, etten mä välitä. Leikin, ettei sillä oo mitään merkitystä. Ja nyt, psykologikäyntien myötä tämä ja muut ongelmat alkavat palata takaisin alitajunnan syvyyksistä. Ja se sattuu. Sattuu niin paljon, että mä en kestä.

“This is what happens. You tell your friends your most personal secrets, and they use them against you.” 

Mikä vitun oikeusvaltio?

Tänään on vuorossa kaikista mahdollisista tunteista viha. Mä harvoin olen oikeasti vihainen tai ainakaan näytän sitä ulospäin, mutta tänään olen ollut aamusta alkaen todella äkäinen. Mulla kiehahti yli heti aamulla, jäin pois ensimmäisiltä tunneilta kun vain yksinkertaisesti ärsytti niin helvetin paljon. Parille päivätunnille mä raahauduin, mutta tulin sitten kuitenkin kesken päivän kotiin. Ei vain kiinnosta mikään.

Sillä on myös varmasti osuutta tähän mun mielialaan, että tää valtio on paska. Julkiset palvelut ovat paskaa. Mä en jaksa. Ei siitä sen enempää, en mä voi puhua vielä.

Mun tekee mieli hakata päätä olohuoneen seinään ja juosta läpi ovesta. Mikään ei suju, kaikki asiat kääntyy mua vastaan. Tekisi mieli nukkua, mutta uni ei tule. Puhelin on rikki, eikä Lauri voi soittaa mulle. Rahat on lopussa ja nälättää.

Kaikki alkoi kai siitä, kun Tommi soitti mulle aamuyöllä. Mä en millään olis jaksanut, en varsinkaan kun hän sattui olemaan humalassa. Mikä helvetin oikeus sillä on tulla ja pilata mun päivä?

Mä taidan vaan jättää tän valittamisen nyt tähän ja yrittää tehdä jotain - ja epäonnistua siinä kuitenkin.

You're crazy and I'm out of my mind

Parempi päivä. Kaikki paha kummittelee mielessä, jossakin tuolla aivojen uumenissa, mutta edes hiukan syvemmällä kuin yleensä. Ehkä se johtuu siitä, että mä olen puhunut Laurin kanssa tänään monta kertaa. Tai siitä, että mä sain hyvää ruokaa ja pystyin syömään kaiken. Tai siitä, että mun verikokeiden tulokset olivat paremmat kuin yleensä. Tai sitten vain siitä, että mä otin aamulla pari lääkettä enemmän kuin yleensä. Mut mua sattui ihan oikeesti. Ei satu enää, yhtään.

Tiedättekö, mulla on ikävä Tommia. Oli se sitten minkälainen kusipää tahansa, mulla on silti ikävä. Ja mulla on oikeus siihen. Kaikista eniten mua kuitenkin häiritsee se, etten mä tiedä miksei se enää ota yhteyttä. Miksi se vaihtoi numeronsa, eikä ilmoittanut mulle. No, ehkä se aikoinaan selviää. Pakko sen on joskus ottaa yhteyttä. Ei se voi vain kadota yhtäkkiä mun elämästä, lakata olemasta. Ei vaan voi.

Nyt kerrankin kun mulla on ihan oikeeta energiaa ja intoa tehdä jotain, niin mä taidan lähteä ulos sen sijaan, että viettäisin koko illan tietokoneella. Palataan myöhemmin. Toivottavasti teillä on myös ollut kiva päivä ♡