Miten tiedät musta kaiken, vaikka katsot mua ensi kertaa?

Sairaalassa taas. Ei helvetti että mä en vaan jaksa tätä elämää enää. Just kun pääsen jaloilleni, elämä tulee ja potkii nilkkoihin. Se ei oo reilua. Ei vaan oo.

Mut ehkä mun on parempi täällä. Täällä ainakin on ihmisiä. Täällä minusta pidetään huolta. Täällä joku saattaa jopa välittää.

Mä makaan siis päivystyksessä sängyllä tippaletku kädessä ja odotan lääkärille tai johonkin pääsyä. En mä oo kun vasta kaks tuntia jonottanut. Tällaista tää aina on. Odottamista, odottamista ja usein vielä turhaan. Eiköhän ne mut kotiin laita kunhan tuo neste on valutettu mun suoniin.

Heeeelvetin hyvin menee.

Välimatka piinaa ja painaa mua

Mulla ei näin yön myöhäisillä tunneilla ole parempaakaan tekemistä, niin mä päätin kirjoittaa teille yksinäisyydestä. Sitä aihetta mä olen käsitellyt täällä aiemminkin, mutta nyt minusta tuntuu, että mulla olisi siitä sanottavaa. 

Mä en ole koskaan omistanut isoa kaveripiiriä ja se on aina ollut mulle ihan ok. En ole kaivannut ympärilleni montaakaan kaveria, vaan muutama hyvä ystävä ovat riittäneet minulle. Kunhan vain on joku, johon voi luottaa ja jolle voi soittaa tietäen, että hän välittää.

Mun kohdalle on osunut monenlaisia ihmisiä. Parhaatkin kaverit ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta lapsuudessa en koskaan ollut yksin. Aina oli joku, joka lohdutti toisen "ystävän" puukotettua selkään. Jokin aika sitten mä löysin itseni kuitenkin tilanteesta, jossa se viimeinen ihminen, joka mulla oli, puukotti mua myös. Ja silloin kukaan ei enää ollut täällä mua varten. Ei ollut ketään kenelle soittaa, ei ketään kuka välittää. 

Mä olen aina osannut olla yksin. Mä pidän lukemisesta ja kirjoittamisesta ja teen niitä mielelläni yksin kotona. Kokkaan yksin, sisustan ja piirrän yksin. Nautin niistä asioista. Mutta siinä vaiheessa, kun ne asiat ovat joka päiväisiä, ne eivät ole enää nautinnollisia. Silloin kun huomaa istuvansa viidettä päivää yksin kotona piirtämässä ja juttelemassa seinille ymmärtää, ettei se olekaan enää vain yksin olemista. Se on yksinäisyyttä. 

Se on sitä, että on yksin, koska on pakko olla. On yksin, koska ei ole ketään, kenelle soittaa. Ei ketään, kuka poistaisi sen yksinäisyyden. Ja se satuttaa. 

Onhan mulla nytkin Lauri. Lauri, joka on intissä. Lauri, joka ei vastaa puhelimeen ja soittaa takaisin kolmen päivän viiveellä. Mä ymmärrän kyllä, ettei se ole hänen syynsä, mutta silti. Ja onhan mulla Tommi. Tommi, joka on useammin humalassa kuin selvin päin. Tommi, jolla on omiakin murheita riittämiin. Tommi, joka ei yleensä vastaa puhelimeen eikä soita takaisin. 

Mulla ei ihan tosissaan ole ketään muita. Ei ketään, kehen voin luottaa. Ei ketään, kenelle voin soittaa kun ahdistaa. Ja se ahdistaa mua.

---

Lauri soitti. Me nähdään seuraavaks 15.8. Siihen on seitsemäntoista päivää. 

Sanot, että joskus vuosien päästä

meillä on aikaa niin paljon

että voidaan heittäytyä siihen kellumaan

Viedään kaksoset Turun linnaan

ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa

Se on matkalla Tukholmaan

kannella muitakin, joilla on aikaa

Odotanko turhaan sua sittenkin

Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin

Välimatka piinaa ja painaa mua

kuka päättää, ketkä saa onnistua

Oo siellä jossain mun

Olen taas kattanut lautaset kahdelle

huvikseen vaan

vaikka tiedän, että kolmeen viikkoon

et oo kotonakaan

Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen

Kultaisin ilta-aurinko

maalaa maailmaan meidätkin

kauniimmin

Linja on huono nyt

Soita taas huomenna

Osaansa ei muutella voi

Miten voi ihmiset mielialat vaihdella näin paljon? Musta tuntuu, että tulen pian itsekin hulluksi itseni kanssa. Kaikki muut ovat tulleet jo aikoja sitten. Mä en oikein osaa ottaa kiinni mistään. Makaan vain lattialla ja yritän olla tukehtumatta kuumuuteen. Yritän saada ajan kulumaan tuijottamalla kattoa. Ja hetkittäin salaa jopa nautin siitä. Helvetin tylsää mulla silti on, mitäs sitä kieltämään. Ja rahatkin ovat taas lopussa. Mut kyllä mä pärjään.

Tommi on kotiutunut sairaalasta taas. Tai no, en mä tiedä, kai sitä baariakin voi kodiks kutsua. Mä yritän olla juomatta nyt, alkaa viinan negatiiviset vaikutukset kuulemma näkyä liian selvästi, ainakin Lauri sanoi viikonloppuna niin. Juominen ei sovi mulle. Eikä kyllä muutkaan päihteet. Mut ei se mitään, hyvää oloa mä niillä tavoittelen ja sen mä usein olen saanutkin, ainakin hetkellisesti.

Mä en oikein saa mitään irti itsestäni tänään. Tekstaan Tommin kanssa, odotan Laurin soittoa ja leffan alkua. Jotain pitäis ehkä syödä, mutten jaksa raahautua jääkaapille vain todetakseni sen olevan tyhjä. 

Jos luit tänne asti, toteat ehkä nyt, että koko tekstissä ei ollut mitään sisältöä. Anteeks siitä, taas kerran.

Pettymykset pelottavat kovempaakin kulkijaa

Mä en oikein tiedä mihin suuntaan mun pitäis hapuilla tässä elämässä. Mä tiedän jo nyt, että mä en tuu saamaan ylioppilaslakkia, pelkän päättötodistuksen vain. Ja mä tiedän myös, että se riittää mulle. Luovutin jo koko koulun suhteen, en mä jaksa yrittää enää.

Mä luovutin myös kaiken muun suhteen. Päästin irti viimeisistäkin tavoitteista ja unelmista. Totesin, etteivät ne ole mahdollisia kuitenkaan. Mä en ole tarpeeksi terve sellaisiin, en koskaan. 

Mä olen Laurin inttiin lähdön jälkeen ihan tosissani miettinyt asioita. Kuka mä oikein olen? Kuka mä haluan olla? Mitä mä tahdon elämältä, mitä mä teen tulevaisuudessa? Mä olen oivaltanut, että kaikista onnellisin mä olen silloin, kun en välitä paskaakaan siitä, mitä muut sanovat tai odottavat multa. En välitä paskaakaan mistään, en edes itsestäni. Silloin kaikki sujuu ja mä olen onnellinen edes hetken. 

Tiedättekö te, kuka mä olen? Mä olen Ada, 18-vuotta. Lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjä ja nykyään myös pajauttelija. Tupakka ei koskaan ole ollut mun juttu, vaikka muut päihteet ovat kiehtoneet aina. Mä olen välinpitämätön paska, joka vihaa miltei kaikkea ja kaikkea. Mä olen laiska, saamaton ja luovuttaja. Mä olen yksinäinen, mutta läheisyyden haluinen ja miltei poikkeuksetta kiinnyn ihmisiin liikaa. Jos oikeasti välitän, olen valmis tekemään mitä vain toisen ihmisen ja meidän suhteemme eteen. Ja se ei tosiaan ole aina hyvä juttu. Mä olen ylitunteellinen hölösuu. Toisinaan mä esitän ärsyttävänkin itsevarmaa, vaikka todellisuus on toinen. Mä vihaan itseäni. Miltei jokaista kohtaa itsessäni. Mä haen apua, mutta kukaan ei auta. Kaikki lomailee, unohtaa soittaa, unohtaa tulla tapaamisiin, yksinkertaisesti vain unohtaa. 

Kun mä vihdoin pääsen ulos nykyisestä koulustani, mä en välitä paskaakaan muiden mulle asettamista unelma-ammateista. Mä en koskaan ole tahtonut olla lääkäri tai lentäjä, vaikka muut niitä minulle yrittävätkin tyrkyttää. Mä en vain tahdo. Mä en tahdo olla mikään. Mua ei vain yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa opiskella yhtään mitään. Mä haluan vain olla. Tehdä töitä ehkäpä, mut ei kouluttautua. Mä tahdon lähteä pois täältä, ottaa Laurin mukaani ja paeta. Mennä johonkin, missä hän tavoittelee omia haaveitaan. Rakentaa uusi elämä sinne. Kauas täältä. Toisinaan mä myös tahdon vain kuolla. Mennä pois, lakata olemasta. Mutta se nyt olisi vain säälittävää. Kestävä ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin.

Mua kuitenkin stressaa, kun mä en tiedä mihin tää maailma mua oikeasti vie. Vaikka tiedän, ettei sen pitäisi olla niin, olen silti rakentanut liikaa haaveitani muiden ihmisten varaan. Ja muiden puolestahan minä en voi suunnitella. Ykköshaaveeni on kuitenkin varma. Pois täältä. Kauas. Mahdollisimman nopeasti.

Silloin kun mä olen yltiöpositiivinen, koko tulevaisuus vaikuttaa ihan hyvältä ja selkeältä. Toisinaan kaikki on kuitenkin vain yksi iso musta sotku, josta puuttuu kaikki toivo. Ehkä tää kuitenkin tästä.

"On niin kivaa, kun sä aina jaksat hymyillä mulle", Lauri sanoo. 

"Mä hymyilen vaikka ikuisesti, kunhan sä olet siinä", mä vastaan.

"Mut muista rakas, että onni ei voi olla kiinni pojista, onni on kiinni susta itsestäs."

"Vähän ehkä sustakin. Tai aika helvetin paljon, jos totta puhutaan."

Kaikkein vaikeint on päästää irti, ku haluu pitää kii

Hyvästien aika on tullut, taas kerran. Tällä kerralla ne hyvästit olivat kuitenkin ehkä vaikeammat kuin koskaan. Joka kerta aiemmin mä luulin, että päiviä on jäljellä vain vähemmän ja vähemmän.
"Puolen vuoden mies se on", niin ne kaikki sanoi. Niin se sanoi itsekin. Ja tänään mä kuulin sen totuuden, jota mä en koskaan halunnut kuulla.
"Tiedätkö, rakas, mä oon aika varma, että mulla menee se vuosi."
TJkolmesataajotain. Miten helvetissä mä kestän? Miten helvetissä mä pystyn sanoa hyvästit vielä niin monesti? Miten mä voin kestää niin monta viikkoa niin yksin? Muutama puhelu, muutama viesti ja se siitä. Viikonloppu yhdessä silloin tällöin. Ja nekin tapaamiset vain muistuttavat mua siitä, kuinka kivuliasta tää kaikki on.

Ei oo reilua, että jotain 150 päivää muuttuukin yhtäkkiä kolmeks sadaksi. Ei oo reilua tuplata mun tuskaa. Ne vaan yrittää tahallaan murtaa mut palasiksi. Saada meidät eroamaan, saada pilattua kaiken. Mä en tiennyt kuinka mä kestän sen puoli vuotta, mutta nyt mä olisin valmis maksamaan saadakseni Laurin takaisin puolen vuoden jälkeen. Ens kesä vaikuttaa niin kaukaiselta. Ennen ens kesää mun täytyy päättää missä mä jatkan opintojani. Ja silloin Lauri ei tiedä tulevaisuudestaan mitään. Mitä jos se ei voikaan tulla mun perässä? Mitä jos mä odotan vuoden ja kaikki päättyykin eroon? Mitä jos mä teen väärin päättäessäni odottaa?

Tälläkin hetkellä mulla on edessäni kaksi viikkoa vailla mitään suunnitelmia. Vailla seuraa, vailla tekemistä. Ohjelmaa piti olla niin helvetisti, mutta eihän sitä nyt enää. Eihän mikään tietenkään koskaan toteudu, ei vahingossakaan.

Mua ahdistaa kaikki taas. Mua ahdistaa olla yksin.

En vaihtais sekuntiakaan

Lauri on täällä taas. Me makoillaan humalassa mun kämpillä, kummallakin oma tietokone, kalja ja pöytätuuletin edessään. Ulkona on vain yksinkertaisesti liian kuuma, ihan liian kuuma. Täällä ei sentään ole niin tuskaista, joten ilta kuluu luultavasti näissä merkeissä. 

Tommi soitti yöllä joutuneensa sairaalaan taas kerran, joten sinnekin pitäisi varmasti ehtiä käymään tässä lähipäivinä, jos hän ei kotiudu sitä ennen. Sellaista se liiallinen viinan juominen on, jatkuvaa sairastamista. Olin mä aluks helvetin huolissani, mutta nyt lähinnä ärsyyntynyt. Vaikka samanlainenhan mä itsekin olen.

Eilinen Laurin kanssa sujui oikein hyvin ja kaikki oli aivan ihanaa. Huomenna mun täytyis taas osata päästää irti ja pärjätä yksinäni. Kaikista vaikeinta on tietämättömyys sitä, milloin me tapaamme taas. Mut kyllä mä kestän. Mun on vaan pakko kestää.

Nyt ei oikein irtoa muuta. Tai olis mulla yks aika pitkäkin juttu kirjoitettavana teille, mutta nyt ei tunnu sellaiselta. En jaksa paskamyrskyä nyt.

Perjantaina

Tapasin vanhan ystävän. Pidin hauskaa. Sovin Tommin kanssa. Istuin baarissa. Ja niin edelleen. Siinäpä oikeastaan tiivistettynä mun eilinen ilta. Yöllä mä tulin kotiin, vastailin kommentteihin ja sähköposteihin ja nukahdin istuvilteni tietokoneen luo. Oli ihan hauska päivä. Etenkin ystävän tapaaminen piristi.

Pian mä lähden Laurin luo. En oikein saanut edes nukkuttua viime yönä, kun olin niin innoissani. Tänään me tehdään jotain hauskaa ja spesiaalia jossakin toisessa kaupungissa, jes! Mä olen kaivannut vaihtelua meidän suhteeseen ja nyt mä tosiaan saan sitä. Sunnuntaihin asti Lauri on lomilla ja mä saan vain olla hänen kanssaan just niin kuin ennenkin. Ens viikolle mulla on taas kauhean paljon ohjelmaa, jos suunnitelmat toteutuvat. Ihan hyvä vaan, en ehdi ikävöimään liikaa kun olen kiireinen.

Eipä tässä muuta, mä alan pakata tarvittavia juttuja laukkuun ja suuntaan Laurin luo. Pitäkäähän hauska perjantai!

Only friends

Mä arvasin, että tää tulee jossain vaiheessa menemään tähän. Mä arvasin, että jossain vaiheessa kaikki menee pieleen. Ystävyys ei vain voi toimia, jos toinen tahtoo olla ystävä ja toinen tahtoo jotain enemmän.

Viime yönä Tommi taas kerran kertoi kuinka se mua rakastaa, kuinka se tahtoo olla vain mun kanssa ja kuinka meidät on tarkoitettu yhteen. Kuinka se on aina rakastanut mua ja ties mitä muuta paskaa. Kähmi perseestä, puristeli tissejä, yritti pussata. Loppujen lopuksi mä menetin hermoni, läppäisin häntä ja lähdin pois.

Kotiin päästyäni mä soitin hänelle vielä. Puhuimme pitkään ja loppujen lopuks Tommi sanoi, että ehkä on parempi, ettei me puhuta enää ja löi luurin korvaan.

En mä tahdo luopua meidän ystävyydestä. Niin monta juttua me ollaan koettu yhdessä ja niin vaikeista asioista selvitty, ei tää voi kaatua tähän. Nyt vain oli aika tehdä selväksi, että me tosiaan ollaan vain ystäviä. Että jatkuva flirttailu ei oo ok. Mä en tahdo pilata mun ja Laurin juttua Tommin takia. En tahdo, että Laurin korviin kantautuu Tommin iskuyritykset. Enkä mä oikeesti tahtois Tommia, vaikka olisin sinkku. Ehkä jotain leikkimielistä seksisuhde -hommaa, mutten muuta. Ja Tommi tahtoo muutakin. Sillä on kamala vauvakuume, se tahtoo perustaa perheen ja asettua aloilleen. Mut mä en. En ainakaan hänen kanssaan. Ei siitä tulis mitään. En mä ole oikea ihminen siihen.

Mä välitän Tommista tosi paljon, pelottavankin paljon. Mä olen valmis menemään aika pitkälle tehdäkseni hänet onnelliseksi, mutta johonkin se raja on vedettävä. Mä en voi alkaa tyttöystäväks ihmiselle, kenestä mä en välitä sillä tavalla. Mä en voi pakottaa itseäni tuntemaan jotain, mitä mä en tunne.

Mä toivon, että mun ja Tommin ystävyys jatkuu vielä. Mä toivon, että Tommi rauhoittuu ja ymmärtää mun olevan oikeassa.

Onnellisuuden tulva

Tälle päivälle mulla piti olla hirmuisesti ohjelmaa, mutta kaikki peruuntui taas viime hetkillä. Ei mua kuitenkaan oikeastaan harmita. Ihan kiva olla vaan välillä tekemättä mitään, kun toisinaan on tuntunut, että tekemistä on ollut vähän turhankin paljon. Nyt mä vaan makoilen kotitaloni pihakeinussa läppärin kanssa, juon mehua ja nautin lämmöstä. Ja ehkä myös vähän salaa odotan perjantaita.

Musta tuntuu, että tää elämä on tässä kuluneen viikon aikana ollut jotenkin tasaisempaa kuin pitkään aikaan. Ero Laurista ei tunnukaan niin pahalta enää, ikäväkin tuntuu olevan vain positiivista. Tommin kanssa kaikki rullaa hyvin eikä raha-asioissakaan ole erityisemmin valittamista. Toimeen tullaan.

Ehkä se vaan on tää aurinko, joka saa mut paremmalle tuulelle. Ja mä pidän siitä. Pysyis tällaisena aina.

Suurin ahdistuksen aihe tällä hetkellä on kuitenkin tää blogi. Mä en oikein tiedä mitä mä teille sanoisin. Mä en tiedä kiinnostaako ketään. Mulla on kyllä luonnokset täynnä juttuja, mutta aina ne vain jäävät sinne, kun en päästä niitä suodattimeni läpi teille. Ehkä mä käyn niitä läpi illemmalla ja julkaisen jotain... Saa nähdä.

Jopa on laiska, kepeämpi päivä

Lauri soitti! Oli kuulemma saanut keploteltua itsensä perjantaina lomalle lähtevien joukkoon. Perjantaina nähdään siis taas. Mua itkettää. Oikeesti, kuinka loistavaa. Eikä siinä edes kaikki. Me ollaan lähdössä perjantaina reissuun. En tarkalleen ottaen tiedä minne, mutta mä rakastan yllätyksiä. Ehkä elämä hymyilee sittenkin.

Ennen Laurin inttiin lähtöä mä en voinut millään ymmärtää mitä ihmiset tarkoittavat sillä, että intti parantaa suhdetta. Nyt musta tuntuu, että mä alan käsittää. Kaks viikkoa takana ja minusta tuntuu, että Lauri on siinä ajassa kasvanut viisitoista vuotiaasta ainakin oman ikäisensä tasolle. Armeija tosiaan tekee miehen.

Joo, eipä täällä sen kummempaa. Joitakin yksittäisiä kriisejä, joista en tahdo puhua sen enempää. Yleisesti ottaen kuitenkin melko tasaista. Terassilla istumista Tommin ja muiden juoppojen kanssa, auringon ottoa ja fysioterapiaa. Nuorisotyönohjaajankin tapasin taas ja sain juteltua mielen tyhjäksi. Yllättävän rentoutunut fiilis itseasiassa.

Kyllä tää elämä tästä lähtee rullaamaan taas.

Miksi, miksi ihmisen täytyy luopua?

Lauri tuli ja Lauri meni. Ei se irti päästäminen ollut tälläkään kerralla yhtään sen helpompaa kuin viimeeksikään. Meinasin itkeä silmät päästäni, kun näin Laurin lähtevän taas. Varsinkin, kun tiedän, että seuraavat lomat ovat kolmen viikon päästä. Ja Lauriakin sattui, mä näin sen.

Mä en varmaan ikinä oo nähnyt siinä ihmisessä niin paljon tunteita, kuin tämän viikonlopun aikana. Ja se jopa puhui asioista. Tunteista, mietteistä, kaikesta. Ja sit sen piti lähteä pois taas.

Tänään mun piti tavata joku henkilö taas, joka tahtoo auttaa mua. Koko homma kuitenkin peruuntui viime hetkillä ja siirtyi huomiselle. No, eihän siinä. Kiireinen loppuviikko tiedossa, luulisin. Mä olen myös menossa Lauria tapaamaan tässä joku päivä, kunhan saan kyydin järjestettyä. En malttaisi odottaa!

Kuten varmasti huomaatte, ajatus tökkii taas. Mä ehdin jo tottua Laurin kanssa nukkumiseen, enkä nukkunut viime yönä silmäystäkään. Palataan ehkä paremmilla voimilla myöhemmin!

I feel like heaven on earth

Lauri on täällä!

Koko yön mä sain nojata päätä hänen rintaansa vasten, haistaa sen tutun ja turvallisen tuoksun. Silittää lyhyttä tukkaa ja pussata loputtomiin. Ja nyt mä taas olen sata prosenttisen varma, että siinä on se ihminen, jonka kanssa mä tahdon jakaa elämäni. Sitä ihmistä mä rakastan, vaikka se onkin helvetin vaikeaa. Vaikka mun täytyykin taas huomenna päästää irti ja yrittää unohtaa hetkeksi.

Mulla on vain tää hetki aikaa. Vain tää hetki muistuttaa itselleni, että mä pärjään. Että mulla on jotain arvokasta, mitä kannattaa odottaa. Vain tää hetki aikaa halata ja olla lähellä. Vain tää hetki aikaa rakastaa. Ja sen jälkeen mun täytyy taas kuluttaa kaksi viikkoa. Yrittää pärjätä. Yrittää saada aika kulumaan, yrittää olla ikävöimättä liikaa.

Ne kaks viikkoa kuitenkin kuluu nopeasti, luulisin. Mulla alkaa mieleni kuntouttaminen. Mä yritän tulla kokonaiseksi taas. Yritän oppia rakastamaan itseäni tai edes pitämään itsestäni hiukkasen enemmän. Mua jännittää, mutta mä kestän. Mä kestän Laurin takia.

Jos tahdot ajaa mut pois, niin just noin

Lauri on lomilla. Luulisin. Se ei ole vieläkään soittanut mulle. Sieltä ei ole kuulunut kahdeksaan päivään yhtään mitään.

"Kyllä se ikävöi sua siellä, kyllä teidän suhde kestää intin."
Niin kaikki sanoivat mulle. Mutta se ei ole totuus.

Mä istun Tommin kämpillä, juon kaljaa ja odotan Tommia kotiin töistä. Mitäpä muutakaan mä tekisin. Illalla mä ehkä yritän tavoittaa Lauria. Tai sit mä vaan luovutan. Odotan hänen ottavan yhteyttä tai annan olla ottamatta.

Mä en tiedä mitä mä teen, mitä mun pitäis tehdä.

Will you marry me?

Mulla on kaksi tulevaisuutta. Mä voin saada niistä vain toisen. Ja tänään mä ymmärsin, että mä en enää tiedä kumman niistä mä haluan.

Se tulevaisuus, johon uskoin aina tähän päivään asti on se, jonka te tiedätte jo. Minä, Lauri ja jotain epämääräistä. Suhde, jossa tapaamme toisiamme kerran kahdessa viikossa, jos sitäkään. Suhde, jonka toinen osapuoli ei ole täällä. Suhde, jossa kaikki on epävarmaa. Suhde, jossa rakastan ihan älyttömästi. Siihen suhteeseen ja sen suhteen tulevaisuuteen mä uskoin. Aina tähän päivään asti. Ja sitten mä otin vaaleanpunaisen lasit pois silmiltäni ja kohtasin karun todellisuuden.

Mä en ole nähnyt Lauria kahteen viikkoon.  Mä en ole puhunut Laurille paria sanaa enempää pitkään aikaan. Hän ei soita, hän ei ilmoita minulle mitään. Viikon mä olen odottanut, toivonut, luottanut. Edes pientä merkkiä, pikaista viestiä. Edes jotain. Mutta ei, mä en saa mitään. Mua ei kutsuttu omaisten päivään, mulle ei ilmoitettu lomista, ei voinnista, ei mistään. Mua koskee. Mua koskee niin paljon kaikki tää epävarmuus ja odottaminen. Mä jaksaisin odottaa, jos mä tietäisin hänen olevan tulossa. Mutta kun mä en tiedä.

Tänään mulle tarjottiin toisenlaista tulevaisuutta. Tulevaisuutta, jonka osasin kyllä aavistaa, mutta josta en ole kertonut teille. Tulevaisuutta, joka olisi vähintään yhtä epävarma, kuin tuo tulevaisuuteni Laurin kanssa. Tulevaisuutta, jota mä luulin vihaavani. Nyt musta kuitenkin alkaa tuntua, ettei se ehkä olekaan mahdotonta. Ja se tunne hämmentää mua.

Viimeiset kaksi viikkoa mä olen ollut kokoajan Tommin kanssa. Ihan kokoajan. Viimeisten kahden viikon aikana mä olen kuullut monesti monelta eri henkilöltä, että me sovitaan yhteen. Mä vihaan sitä ajatusta. Mä vihaan sitä ajatusta siihen asti, kunnes se on vain ajatus. Ja sitten iskee pommi. Pommi, jota mä olen osannut odottaa.
"Tulisitko sä mun vaimoks, jos mä pyytäisin?"

Mä meinasin tukehtua mun kokikseen. Purskahdin hysteeriseen nauruun, joka kuitenkin pian vaihtui kylmiksi väreiksi. Mitä helvettiä?

Mä saan kasan faktoja mun ja Laurin suhteesta. Kasan negatiivisia asioita minusta ja Laurista ja aiemmin esitetty kysymys esitetään uudelleen.

Mä tahdon oksentaa. Mä oikeasti tahdon. Kokis kuplii mahassa. Tilanne on pahin mahdollinen.
"No en!"

Tommi tiesi vastaukseni jo valmiiksi. Mutta hän tietää varsin hyvin myös sen, minkä minäkin. Mä epäröin.

Miks tää menee näin? Ei tän ollut tarkoitus mennä yhtään näin...

Muille se on viikonloppu, meillä menee koko loppuviikko

Jokaisen viikon alussa mä jaksan yrittää. Mä haen apua, yritän olla vastuullinen ja ahkera. Yritän tehdä jotain järkevää, yritän elää kuten ennen. Ja viikon lopulla mä elän kuten tahdon, istun baareissa pää jumissa ja heitän kaiken menemään. Kyllästyn elämään ja mietin niitä kymmeniä tapoja, joilla tästä maailmasta voisi lähteä. Jokainen viikko on samanlainen.

Mä julistan loppuviikon alkaneeksi.

You and I will never die

Psykologille ensi viikolla. Nuorisotyöntekijän luo samoin. Lääkärille ja fysioterapiaankin.

Mä hain nyt sitä apua, kun kerran käskettiin, enkä mä ole yhtään innoissani. Mua ahdisti jo tänään ihan tarpeeksi. Ja nyt mua vasta ahdistaakin, kun mä tiedän, että ensi viikolla mun täytyy poistua kotoa, puhua ihmisille, kertoa asioista. Täytyy saada jotain aikaan. En mä jaksa.

Ylihuomisen jälkeen on perjantai. Perjantaina Lauri pääsee lomille, luulisin. Olen laittanut kolme viestiä puhelumme jälkeen, mutta hänestä ei kuulu. Ehkä häntä ei kiinnosta. Tai ehkä hän vain on liian väsynyt tai kiireinen. Ota siitä nyt sitten selvää. Mä olen nähnyt Laurin viimeeksi kymmenen päivää sitten. Mä olen puhunut Laurin kanssa viimeeksi pikaisesti viisi päivää sitten. Ja mulla on aivan saatanallinen ikävä. Oikeesti, ihan kauheeta.

Mä en tiedä kestänkö mä tätä jatkuvaa odottamista ja epävarmuutta puoli vuotta. Mutta mitäpä muutakaan mä tekisin, kuin odottaisin. Mä odotan aina. Koska mä rakastan. Aina.

I was happy for a second

"Mä olen kerran elämässäni ollut onnellinen. Vain yhden kerran aidosti. Niin aidosti, että mua ihan itketti. Niin aidosti, että mitään en olisi muuttanut. Ja se oli silloin, kun sä olit täällä. 

Mun loma oli alkanut. Mä olin vapaa tekemään juuri mitä halusin, valvomaan juuri niin myöhään kuin halusin. Ja me valvottiin, yhdessä. Me katsottiin elokuvia, syötiin mansikoita ja suklaata ja oltiin vain. Makoiltiin sylikkäin sohvalla ja unohdettiin ajan kulku. Ajeltiin öisillä kaduilla, katsottiin auringon nousua. Harrastettiin seksiä, oltiin lähekkäin. Pussailtiin ja rakastettiin ihan kauhean paljon. 

Ja sitten todellisuus löi vasten kasvoja. Sun oli mentävä. Sä lähdit ja mä jäin. Jäin yksin harhailemaan öisille kaduille. Istumaan tyhjiin baareihin, heräämään jalkakäytäviltä. Kaikelta katosi pohja, ei ollut enää mitään. Ei ollut ketään, kenen takia herätä aamuisin. Ei ketään, kenen takia käydä suihkussa tai pukeutua kauniisti. Ei ketään, kenen takia nähdä vaivaa itsensä eteen. Ei ketään, kenet tehdä ylpeäksi. Ei ketään, kenen olemassa olosta olla onnellinen.

Joka aamu herätessäni mä muistan, ettet sä ole täällä. Etten mä saisi tänäänkään kuulla sun ääntä. Etten saisi nähdä sun hymyä. Etten edes tiedä miltä näytät nykyään. Hiukset ajeltuna pois, samanlaiset vaatteet kuin sadoilla muilla. Mun tekee vain mieli kääriytyä takaisin peittooni ja nukkua niin kauan, että sä tulet takaisin.

Kahdeksan päivää takana, 157 päivää edessä. Enkä mä edes tiedä odotanko mä turhaan. Mä en tiedä ollaanko me me enää silloin, kun sä palaat. Mä en tiedä mitä sä ajattelet. Enkä mä voi kysyä, koska sä olet siellä ja mä olen täällä. Mä vain lasken päiviä sun ensimmäiseen vapaaseen viikonloppuun. Enkä mä edes tiedä nähdäänkö me silloin. Mä en tiedä yhtään mitään. Ja se tekee mut hulluksi."

It's been so long that I haven't seen your face

Uuvuttaa. Joku keskustelutuokio jonkinlaisen ammattilaisen kanssa huomenna, känni tänään. Ehdin mä jo yhden krapulankin kärsiä tälle päivälle. Nyt makaan Tommin kämpillä ja odotan, että herra sattuis tulemaan kotiin.

Laurista ei kuulu ja mua ahdistaa. Huominen stressaa. Tuntuu, ettei millään oo mitään väliä enää. Tuntuu, ettei Lauria kiinnosta. Viimeeks soittaessaan se oli niin ikävöivä, mut nyt se ei edes vastaa viesteihin.

Niin paljon velvollisuuksia huomiselle. Rahat on taas lopussa. Viina ei.

Ajelehdin luoksesi uusiin maisemiin [lukijatapaaminen]

Joo, mä tapasin muutaman lukijani eilen. Toisen heistä olin tavannut aiemminkin, toinen oli uusi tuttavuus. Taas uusia ihmisiä, jotka tietävät kuka Ada todellisuudessa on. Pelottavaa. Tai en mä tiedä. En oikeastaan jaksa välittää.

Avataan nyt sitten vähän tätä mun viikonloppua, vaikka mun ei ollut tarkoitus kirjoittaa siitä tänne. Mä siis lähdin perjantaina Tommin autolla ajelemaan ilman määränpäätä. Ajoin sinne ja tänne. Illalla mä istuin baarissa juomassa pari drinkkiä ja nukuin yöni lokaatiossa x ja eilen aamulla jatkoin ajelua. Monen mutkan kautta mä jotenkin päädyin istumaan iltaa kahden lukijani kanssa. Ja hauskaa oli! Kiitos vielä teille molemmille ♥ 

Nyt mä makaan kotona sohvalla ja kirjoitan teille. Laurista ei kuulu, omaisten päivä meni jo ja niin edelleen. Tommi on naisensa luona ja mä olen yksin. Baari kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta. Oikein hyvältä. Nyt täytyy juoda kun vielä voi. Huomenna se nuorisotyöntekijä soittaa ja silloin mun täytyy ryhdistäytyä.

Ps. Kyselkäähän multa askissa jotain, kysymyslaatikko löytyy sivupalkista ja linkki on http://ask.fm/adaamalia

You drive me crazy

Hyvää seuraa, ruokaa ja musiikkia. Selvinpäin. Minä ainakin. Ihan jees.

Laurista ei kuulu, Tommista senkin edestä. Mua ei kutsuttu omaisten päivään. Ihan sama.

Apu saapuu

Väsyttää ihan liikaa. Kevyt hiprakka, muttei humala kuitenkaan. Hauskin päivä pitkään aikaan. Ja huomenna jatkuu.

Mä tulin vain nopeasti kertomaan, että mä saan apua. Ensimmäinen tapaaminen on alkuviikosta. Ihan jees. Jännittää kyllä hirveästi jo nyt, mutta minkäs teet.

Laurista ei oo kuulunut, mutta eiköhän sieltä pian taas.

Nyt mun on kuitenkin pakko yrittää nukkua, tuntuu jopa pitkästä aikaa siltä, että saattaisin saada unta. Öitä!

I miss you, miss you so bad

Lauri soitti!

Heräsin siihen, että mun puhelin soi. Kamala krapula, mutta nousin silti.
"Huomenta, rakas. Mulla on pari minuuttia aikaa. Miten sulla menee siellä?"
Itkun ja naurun sekaisin sanoin mä yritän tunkea minuuttiin ne sanat, joiden sanomiseen mulla ennen oli aikaa tunteja ja tunteja. Toisen minuutin Lauri kertoo omista kuulumisistaan. Mä kuulen sen äänestä, että kaikki ei oo hyvin. Taustalta kuuluu tuvan levoton ilmapiiri, enkä meinaa saada kaikista sanoista selvää. Lauri on rikki, niin rikki.

"Helvetin rankkaahan tää on. Ensimmäinen hetki, milloin mä pystyin soittamaan on nyt, oikeesti."
Se sanoi olevansa huolissaan minusta ja mä olen huolissani hänestä. Keskeyttäis koko paskan. Sitä mä en kuitenkaan sano ääneen, ei se olis reilua.

Me ei ehditä puhua lomista, ei iltavapaista, ei mistään. Ison herran huuto kuuluu puhelimen kautta tänne asti.
"Mun täytyy nyt mennä, päiväohjelma jatkuu. Mä soittelen taas. Mä rakastan sua."
Tuut, tuut, tuut. Ja sen on siinä.

Mä en ennen tätä puhelua koskaan voinut ymmärtää, kuinka paljon merkitystä yhdellä kahden minuutin puhelulla voisi olla. Mä en koskaan voinut ymmärtää, kuinka tärkeä se voisi olla mulle. Enkä mä koskaan ymmärtänyt, kuinka paljon mä oikeasti rakastan.

Mä en ehkä kestä. 162 päivää jäljellä. Ehkä. Pahimmillaan enemmänkin.

Oon koettanut unohtaa vaan

"Vesilinjalla mennään", hahahaha. Neljä kossu-vadelma-tiesmikä-drinkkiä tunnissa, sammun baaritiskille ja baarimikko soittaa Tommin hakemaan mua. Nyt se saatanan auto seisoo sitten baarin edessä ja mun on pakko hakea se ennen aamu kuutta pois sieltä. Muuten tulee parkkisakko ja voi voi.

Nyt mä makaan sängylläni kotona ja juon vettä pullosta. Pakko selvittää pää. Pakko. Oon sammumispisteessä, mut mä keskityn hereillä pysymiseen. Kirjoitan kokoajan väärin, kokoajan saa olla korjaamassa.

Huomenna soittaa nuorisotyöntekijä. Saa nähdä mitä se sanoo. Saa nähdä kuinka krapulassa mä olen. Niin monta päivää peräkkäin mä olen juonut, että saatan olla krapulassa vielä ylihuomennakin. Mut ylihuomenna on pakko skarpata, mä pääsen pois tästä kaupungista silloin. Kahdeksi päiväksi, jes! Silloin saattaa olla hiljaisempaa blogissa, jos en ehdi ajastaa mitään teille. Ehkä mä ehdin.

Lauri ei vastannut mulle tänäänkään. Mitenköhän sillä menee? Onkohan sillä kaikki hyvin? Rakastaakohan se mua vielä? Mua itkettää taas.

Ehkä mä vaan lopetan keskittymisen ja annan itselleni luvan sammua tähän. Se kuulostaa hyvältä. Pääsen edes hetkeksi pois tästä todellisuudesta.

Life's too short to drink crappy coffee and cry over boys who don't care.

Mua ahdistaa. Ahdistaa niin perkeleesti. Mut mä en itke. En kertaakaan enää Laurin takia. Joko se ottaa yhteyttä muhun tai me ei puhuta enää, ei oo muita vaihtoehtoja. Kolme edellistä viestiä ja yks puhelu on multa, joten nyt on sen vuoro. Jos siitä ei kuulu, niin mä etsin sen ensimmäisillä lomilla käsiini.

Ei oo mitään törkeämpää, kuin jättää sanomatta mitään. Jättää vastaamatta viesteihin ja puheluihin. Mä tahdon selityksiä. Miks se sanoo rakastavansa, jos ei rakasta? Tai jos rakastaa, miks se ei pidä yhteyttä?

En mä sano että sillä olis siellä armeijassa mitenkään erityisen helppoa, ei varmasti ole, mut ei mullakaan oo helppoa täällä. Ei oo niin helvetin helppoa nukahtaa yksin, kun on tottunut, että toinen on vieressä. Ei oo helppoa saada aikaa kulumaan, kun on tottunut, että toinen on niin usein seurana. Ei oo helppoa, ettei oo ketään kenelle soittaa, kun ahdistaa.

I like drinking tea alone, and reading alone.
I like riding the bus alone, and walking home alone.
It gives me time to think, and set my mind free.
I like eating alone, and listening to music alone. 
But when I see a mother with her child;
A girl with her lover;
Or a friend laughing with their best friend;
I realize that even though I like being alone
I don't fancy being lonely.

Mua ärsyttää niin suunnattoman paljon, etten tahdo edes puhua tästä enää.

Mä laitan parhaat päälle ja lähden baariin. Autolla tosin, joten vesilinjalla mennään.

EDIT: Aikani kuluksi muokkailin vielä blogin ulkonäköä. Melko dramaattinen muutos, mutta jostain kumman syystä mä tykkään. Entäs te?

Kulkisitko kanssani, jos tuntisit mun heikkouteni?

Alkaa näyttää uhkaavasti siltä, että tässä käy juuri niin kuin pelkäsinkin. Laurilla on tiedossaan ensimmäiset iltavapaat, ensimmäiset lomat, omaisten päivä, sotilasvala ja kaikki, mutta mulle ei ole ilmoitettu mitään. Kaikki muut kyllä tietää. Mä en ole ylipäätään kuullut siitä miehestä yhtikäs mitään sitten sunnuntain. Yritän vielä uskoa, että hänellä on vain kiire, eikä hän ole ehtinyt ilmoittaa mulle. Ei tää kyllä siltä vaikuta. Kyllä kaikilla muilla on aikaa, kyllä kaikki muut ilmoittavat rakkailleen.

Tää aamu kului Tommin kanssa kahvitellen ja paskaa jauhaen. Mä lähinnä valitin Laurista ja Tommi hehkutti uutta naistaan. Mulla menee huonosti, Tommilla hyvin. No, onneks edes sillä.

Nyt mä istun kotona ja mietin blogia. Tahtoisin muuttaa sen ulkoasua, mutten oikein tiedä millaiseksi. Kelvatkoon tämä ainakin toistaiseksi.

Polte, joka sieluansa korventaa, se on vain, vain rakkaus

Tiedättehän te sen tunteen, kun on niin helvetin kova ikävä, että ihan sattuu?
Tiedättehän te myös sen tunteen, kun sattuu vielä enemmän, koska ei tiedä ikävöikö se toinen takaisin?
Mulla on ne molemmat tunteet. Samaan aikaan. Ja se se vasta sattuukin.

Ehkä osuutta on myös tällä alkavalla pikku darralla. Mut siitä ei puhuta. Mähän en siis tosissani löytänyt itseäni aamulla ysiltä pubin oven takaa jonottamasta "yhtä tasoittavaa". Enkä mä varsinkaan lähtenyt sieltä kahtatoista tuntia myöhemmin. Mut mulle tarjottiin myös hei! Ja Tommikin oli siellä jossain vaiheessa ja saattoi mut kotiin äsken. Ihan kiva. Seksiä se yritti vongata, sen takia en kelpuuttanut sen yökyläkutsua.

Ehdin mä jossain välissä puhua sen nuorisotyönohjaajankin kanssa. Tulin kai maininneeksi olevani baarissa. Se lupas soittaa torstaina mulle. En mä sitten tiedä mitä sillä on mielessä. Perjantaina mä en kai oo kaupungissa ja tuskin olen lauantainakaan vielä. Mä päätin, että mun on pakko päästä hetkeks pois, ettei mee ihan ryyppäämiseks taas.

Mä olen nähnyt Laurin viimeeks lauantaina. Me ollaan puhuttu viimeeks sunnuntai aamuna. Me nähdään seuraavaksi ties milloin. Ehkä 18. päivä, ehkä 26. päivä, mistä mä tiedän. Ehkä ei koskaan. Riippuu vähän pystynkö mä ajamaan sen luo tai päästääkö se mua ylipäätään sinne. Mä en ehkä kestä. Mua itkettää jo nyt. Mitä helvettiä mun olis tarkoitus tehdä tän elämän kanssa?

Mua väsyttää. Ja koskee päähän. Tommi lupas tulla aamulla. "Sä olet nainen paskana. Ihan oikeesti, mä olen huolissani susta", se sanoi.

Help me

Mä saan sittenkin apua.

Tänään oon viettänyt koko päivän Tommin kämpillä juoden kaljaa ja kuunnellen musiikkia. Lauri lähti armeijaan, eikä soittanut mulle enää, vaikka lupasi. Ehkä sieltä kuuluu jotain myöhemmin, ehkä ei. Mä kuolen ikävään jo nyt. Ja mulla on järkyttävän kova humala.

Niin, siitä avusta mun piti puhua. Mä juttelin tänään erään nuorisotyönohjaajan kanssa ja hän lupasi selvitellä asioita ja soittaa huomenna uudelleen. Ehkä sieltä kuuluu jotain.

Äh, tästä ei tuu nyt yhtään mitään. Olis kyllä kerrottavaa, mutten humalaltani kykene. Palataan huomenna!

Viimeinen viesti

Jaa, ehkä mä nyt sit kuitenkin hankin sitä apua.

Eräs ihana blogituttu oli jutellut sellaisen henkilön kanssa, joka voisi ehkä auttaa mua ja kohta mun olis tarkoitus laittaa viestiä tälle henkilölle. Saa nyt nähdä tuleeko siitä mitään, mutta aion mä yrittää. Tämän kerran.

Ja mä muuten pidin sen lupauksen, etten juo tänään! En mä baarista osannut pois olla, mutta tuliset kanankoivet riitti mulle tänään. Tommin kanssa mä tosiaan olin liikkeellä. Kuskiks lupauduin ja kuskina olin. Me ollaan Tommin kanssa jotenkin läheisempiä kuin ennen. Ystävinä siis, ei mutten. Ja hyvä niin.

Laurista mä en oikein osaa sanoa mitään, enkä edes tahtoisi ajatella. Lähtö on huomenna, eikä me nähdä enää sitä ennen, enkä mä tiedä lomista yhtään mitään. Me sovimme aiemmin tänään, että soitellaan vielä illalla, mutta herra päätti sitten laittaa puhelimensa kiinni. Mä huomasin kyllä päivällä, että sitä ahdistaa ihan helvetisti, mutta mä olisin tahtonut puhua vielä. Mulle jäi niin epäselväksi, että miten me jatketaan tästä. Tahtooko hän nähdä mua vielä, ollaanko me vain ystäviä vai jotain muutakin ja niin edelleen. Ajan kanssahan se selviää, mutta en mä jaksais odottaa.

Mä laitoin vielä yhden viimeisen viestin Laurille ja kaikki on nyt Laurin käsissä.

"Mun oli pakko vielä saada sanoa muutama juttu, ennen kuin sä menet. Älä murehdi meistä, kaikki järjestyy kyllä. Mä odotan sua, mä en tahdo ketään muuta. Mä pärjään, älä huoli. Keskity itsees ja sulje kaikki muu pois mielestä. Me ollaan me, vaikka sä oletkin siellä. Mä tulen sun luo kun mä voin ja jouluna sä olet taas kokonaan mun. Mä luotan siihen, mä luotan meihin.

Mulle voi soittaa koska tahansa. Mulle voi laittaa viestiä, vaikkei olisi edes mitään asiaa. Mä olen aina täällä ja odotan sua. Muutkin on selvinnyt tästä, mekin selvitään. Kaikki järjestyy kyllä. Mä tiedän, että sä pärjäät loistavasti. Onnea matkaan, hani. Mä rakastan sua."

Ällösöpöä ehkä, mutta mun oli pakko saada sanoa, mitä mä ajattelen. En mä tiedä vastaako Lauri, en mä tiedä lukeeko hän mun viestiäni edes, mutta siihen mä en voi vaikuttaa. Nyt mun täytyy vain malttaa odottaa, täytyy selvitä hengissä.

Eipä mulla muuta. Nyt kai teen jotain sen avun saamisen eteen. Palataan taas!

Always kiss me good night

Harhoja. Tai unta. En mä oo varma. Luulen kyllä, että mä olin jo avannut silmät silloin. Ehkä mä vaan olen tulossa hulluksi. Tai olenhan mä jo kuulemma hullu, mutta siis vielä enemmän.

Joku mies sanoi mulle baarissa yks päivä, että mä olen ruma. Haistatin vitut ja menin vessaan itkemään. Mä en kestä kritiikkiä enää. En varsinkaan humalaisilta ihmisiltä, silloin ne on yleensä totuuksia.

Lauri soitti äsken ja kysyi, että miten mä pärjään. Olis tullut käymään tupakalla tuossa ulkona, mutta en mä tahtonut. Mä romahdin ihan totaalisesti jo niiden edellisten hyvästien jälkeen, mä en kestä sitä enää uudelleen. Melkein kuitenkin löisin vetoa, että se tulee silti. Se tietää mun olevan paskana ja luulee voivansa auttaa. Mä käskin keskittyä siihen inttiin nyt ja lopettaa mun säälimisen.

Tommikin soitti tänään. Se oli kuulemma jutellut mun äitini kanssa aamulla. Hieno homma, mun kavereilla on paremmat välit mun äidin kanssa, kuin mulla itselläni. Mut niinhän se Laurillakin on, mä olen paremmissa väleissä sen äidin kanssa, kuin se itse on.

Meillä oli Laurin kanssa puhetta, että nähtäis kolmen viikon päästä lauantaina, jos se sattuu olemaan vapailla silloin. Mun tosin täytyis hommata jostain rahaa ja auto, että mä pääsen sen luo. Eiköhän se järjesty. Mutta Laurin tuntien mä voin sanoa, että se on silloin joko a. liian väsynyt, b. kavereidensa kanssa tai c. baarissa. Salaa mä silti elättelen toiveita siitä, että Lauri tulis maitojunalla takaisin tiistaina. No jaa, ei niin kai olis sopivaa toivoa. En mä tosin ole ainoa, kenen päässä se ajatus on käynyt. Laurin äidin veikkaus on, että se pysyy intissä korkeintaan kaks viikkoa.

Mä päätin olla pois baarista tänään. Vois vaikka syödä välillä jotain, niin sais kylkiluut takaisin piiloon, miehet ei tykkää niistä.

Luovutan

Mä menetän kaiken.

En voi enää edes sanoa eläväni. Ei tää elämä oo elämisen arvoista.

Mä olen viimeisen kahden illan aikana ollut putkassa, hyvästellyt Laurin, nukkunut Tommin sohvalla ja ryypännyt. Ryypännyt enemmän kuin koskaan. Mä olen sotkenut välit isäni kanssa, lyönyt luurin korvaan ja sanonut asioita, joita ei voi perua.

Mulla ei ole vanhempia enää, mulla ei ole poikaystävää, eikä ystäviä. Mulla on vain Tommi. Ja, no, Tommi nyt on... Tommi.

Kaikki on niin epävarmaa.

Mä olen niin mustelmilla ja kipeä. Mä olen niin humalassa. Mutta nyt mä olen kotona. Mun oli pakko tulla tänne yksin, kun mä en enää päässyt muualle. Kukaan ei pidä huolta minusta enää. Mun on pakko tehdä se itse. Tai olla tekemättä.

Viimeinen kerta

Tää päivä oli se päivä, jolloin mä romahdan. Jolloin kaikki se tapahtuu, mitä mä olen viimeiset puoli vuotta pelännyt kaikista eniten. Hienon ravintolan hienossa pöydässä, suu täynnä ruokaa mä kuulen ne sanat, joita mä olen kokoajan odottanut.

"Tää taitaa olla viimeinen kerta kun me nähdään. Ainakin seuraavaan puoleen vuoteen viimeinen kerta."

Mä romahdan itkemään niin hallitsemattomasti, etten voi estää kyyneleitä tai kova äänistä nyyhytystä tulemasta. Ruoka jää syömättä ja mä tahdon vain ulos. En saa ilmaa, henki ei kulje.

Me kävellään kaduilla ja pidetään toisiamme kädestä, viimeisen kerran. Ja sitten mun on aika mennä kotiin, viimeisen kerran hänen kyydissään.

Tätä kirjoittaessa mä itken niin paljon, etten näe näppäimistöä.

Äsken mä soitin hänelle. 

"Voitko sä tulla vielä kerran tänne? Voinko mä vielä kerran nukkua sun vieressä? Voinko mä vielä kerran haistaa sun tuoksun ja pitää susta kiinni tiukasti?"

Hän lupasi harkita.

"Mä tulen ehkä kohta."

Ja nyt, nyt mä toivon enemmän kuin mitään, että hän todella tulee. Mä tiedän, että hän tahtoo tulla. Hän vain yrittää kerätä itseään. Ei tää ole hänellekään helppo paikka. Hän ei vain tahdo näyttää sitä. Mä niin toivon, että hän tulee. Viimeisen kerran.

Mua koskee. Enemmän kuin koskaan.

Edellisen postauksen kommentteihin ja uusiin sähköposteihin mä perehdyn tarkemmin sitten, kun mulla on voimia siihen. Nyt mä vain itken. Itken ja pelkään tulevaa.

Mä en koskaan osannut kuvitella tän olevan näin raskasta. Ei mun koskaan ollut tarkoitus rakastua. Ei ollut edes tarkoitus löytää ketään. Ja mä tein niin. 

Kulunut vuosi on ollut paras vuosi mun elämässä. Ja seuraavat puoli vuotta tulevat olemaan rankimmat koskaan. Mä en tiedä selviänkö mä hengissä. Yksin. Ihan täysin yksin.

Perjantai

Perjantai. Päivä, josta mun ei koskaan pitänyt kertoa kenellekään. Päivä, josta ei puhuta. Päivä, jota ei koskaan ollut. Mutta myös samalla päivä, joka sai mut ymmärtämään paljon asioita. Päivä, joka antoi vastauksen moneen kysymykseen. Muutti epävarmuuden varmuudeksi, teki rakkauden kokonaiseksi. Päivä, jolloin mä tein suurimman virheen koskaan. Virheen, joka oli tulevaisuuden kannalta tärkeä. Virheen, joka sai minut ymmärtämään.

Asiat, joita tulen teille kohta kertomaan, ovat mulle vaikeita. Niitä on vaikeaa selittää, vaikeaa saada lauseiksi. Mutta mä yritän. Mä lupasin kertoa ja nyt mä kerron. Vaikka kaikki tämä on ehkä vähän turhan henkilökohtaista, niin kerron silti.

Mä olin baarissa. Tommikin oli baarissa. Mä siis olin Tommin kanssa baarissa, vaikka mitään ei oltu sovittu etukäteen. Me vain satuimme samaan baariin ja samaan pöytään. Me juotiin kaljat, me juotiin toiset kaljat. Kolmannet, neljännet. Ottakaa tässä vaiheessa huomioon, että mä syön lääkkeitä. Me juotiin viidennet kaljat. Mä oksensin. Joku mies tarjosi mulle siiderin. Mä join jäävettä. Tommi tarjosi mulle shotin. Mä putosin tuolilta. Muisti katkeaa tähän.

Seuraava muistikuva on Tommin rappukäytävästä. Mulla ei ole kenkiä. Rahat on lopussa, enkä mä pääse kotiin millään. Lauri ei vastaa puhelimeen. Mä olen ilmeisesti menossa Tommille yöksi. Huono idea. Menen silti. Muisti katkeaa. 

Ja seuraava muistikuva on se, jonka mä tahtoisin unohtaa. Se, jota ei koskaan pitänyt olla. Mun farkut on kadonneet ja mä makaan haarat auki Tommin sängyllä. Tommi on kylpyhuoneessa. En mä kai vastustellut. En mä tiedä olinko mä edes hereillä, ei mulla ole mitään muistikuvia ainakaan. 

Mä vedän housut jalkaan, avaan parvekkeen oven, nousen tuolille ja siitä kaiteelle. Tämän kaiken muistan selvästi kuin eilisen. Mä otan tukea seinästä. Katson vastapäistä taloa, katson maata viisi kerrosta alempana. Ja pam, Tommi tarttuu mua paidan selkämyksestä ja mä putoan selälleni parvekkeen lattialle. Tommi huutaa, huutaa kuin hullu. 

Mun pää sekoaa. Kylmän rauhallisesti mä kerään tavarani ja samalla hetkellä Lauri soittaa. "Mä olen tässä baarin edessä, oletko sä tulossa mun luo?" Sanon olevani toisessa baarissa ja käveleväni siihen, missä Lauri minua odottaa. Pikasuihku, tavarat mukaan ja juoksemaan. Lähtiessäni sanon Tommille kaiken olevan ok ja käsken pitää suunsa kiinni. Mitään ei koskaan tapahtunut. 

Seuraavana aamuna mä herään Laurin kämpiltä. Aamupala on valmiina ja mä menen suihkun kautta syömään. Sillä hetkellä, kun mä istun pöydän ääreen ja katson Lauria silmiin, mä tunnen enemmän rakkautta kuin koskaan ennen. Aina siihen päivään asti osa minusta rakasti Tommia, mutta ei enää. Nyt mä ymmärrän, että mä rakastan vain ja ainoastaan Lauria. Se ei koskaan tekisi mulle mitään pahaa. Se rakastaa mua koko sydämellään, mä näen sen siitä katseesta.

Illalla mä soitan Tommille. Saan kuulla osan kadonneista muistoista häneltä. Me sovimme, että jatketaan ystävinä. Ei yökyläilyä, ei koskaan enää. Baareilua, kahvittelua ja sellaista, muttei mitään muuta.

Mä tiedän saavani paskaa niskaan. Mutta mä olen valmis siihen. En vain osaa selittää asioita tämän paremmin. Kai mä vain olen paska ihminen, kai mulla ei vain ole omaa tuntoa. 

Ei, mä en aio kertoa Laurille. En aio, koska tieto lisää tuskaa. Ja mä tiedän sata prosenttisen varmasti, että mitään tällaista ei tule tapahtumaan koskaan enää. 

Friends are like rainbows

Huom!
Kaikille sähköpostia laittaneille tiedoksi! Mulla on jotain ongelmia tuon sähköpostin kanssa, eikä mun kirjoittamat viestit ole viime päivinä jostain syystä ilmeisesti tulleet perille ollenkaan. Mä olen kyllä vastannut jokaiseen saamaani viestiin, mutta teidän laittamien kyselyiden perusteella ne viestit ei koskaan ole tulleet teille asti. Mä yritin äsken saada sähköpostia pelittämään ja lähetin tänään kirjoittaneille viestiä. Joten sinä, joka tänään laitoit mulle viestiä, ilmoittelehan, että tuliko mun viesti perille! Teidän sähköpostit kulkee siis tänne päin, mutta mun omat ei teille.

Täällä ei oikein tapahdu mitään ihmeellistä. Koko aamupäivän vietin Tommin kanssa ulkona, kun sää kerrankin oli edes siedettävällä tasolla. Kävimme terassilla juomassa kaljat ja istuimme puistossa hetken juttelemassa. Tiedättekö, tuntuu vieläkin jotenkin tosi spesiaalilta, kun voi liikkua Tommin kanssa ihan julkisesti. Me ollaan tunnettu jotain puolitoista vuotta ja siinä ajassa liikuttu vain muutaman kerran yhdessä jossain. Siinä kävellessä mä sanoin Tommillekin, että tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse tällä hetkellä salailla ihmissuhteitaan. Se on jotenkin tosi rentouttavaa, kun voi olla avoimesti juuri niiden ihmisten ystävä, joiden haluaa. Tosin en mä silti tahtoisi Sallaan törmätä Tommin kanssa liikkuessani. Enkä Lauriinkaan välttämättä.

Laurista puheen olleen, hän ei tiedä mun liikkuneen Tommin kanssa tänään. Sanoin vain olevani kaverin kanssa kaljalla. Mutta niinhän mä olin. Ei se ollut valhe, vai mitä? Nyt mä olen kotona vähän huilaamassa. Mun terveys on vieläkin sillä tasolla, että vähänkin kun on enemmän ohjelmaa, mä olen ihan uupunut. Nyt taidan ottaa päiväunet ja sen jälkeen lähteä Laurille tekemään jotain, jos se hänelle sopii. Saa nähdä.

Tähän loppuun vielä kysyisin, että mitä te tahtoisitte lukea? Kiinnostaisiko kysymyspostaus, vai riittääkö ask.fm siihen tarkoitukseen? Toivoisitteko ajatuksia jostain tietystä aiheesta, kirjeitä vai pelkkiä kuulumisia? Juttuja menneisyydestä tai tulevaisuudesta? Mä myös toivoisin teiltä jonkinlaista palautetta blogista, ulkoasusta, teksteistä, bloggaustahdista ja sellaisesta. Kertokaahan rakkaat jotain, jooko?

Ei koko maailmaa voi kerralla omistaa

Kiireistä ei ole vielä tietoakaan, joten täällä ollaan. Mä olen kyllä Laurin kanssa, mutta tuo on niin kiinni omassa tietokoneessaan, että minä avasin myös omani. Joku kysyi vähän aikaa sitten, että kannanko mä tietokonetta mukana aina, vai miten mulla voi olla aina Laurin kämpillä oma kone. No, juttuhan on niin, että näitä tietokoneita on kaksi ja toista mä säilytän täällä.

Mä kävinkin jo äsken viemässä Tommin auton pois, jotta ehdin tehdä Laurin kanssa kaiken, mitä meillä on suunnitelmissa. Sovittiin Tommin kanssa, että nähdään kai huomenissa taas.

Just nyt mä voin sanoa, että mä olen onnellinen. Jos siis ei mietitä tulevaisuutta ollenkaan. Just nyt, tässä hetkessä mä olen onnellinen. Näin aamulla mun pikkuveljen, Laurin kanssa asiat toimii hyvin ja Tommin kanssa me ollaan sovussa ja jutut on hyvin. Vähän mua ehkä häiritsee se, että Lauri ei tiedä kuinka paljon mä todellisuudessa olen Tommin kanssa tekemisissä, mutta eipä sillä niin väliä. Tieto lisää tuskaa. Ja mä tiedän, että Laurin on ihan turhaa olla mustasukkainen. Mä en tekisi mitään, mistä Lauri ei pidä. En enää.

Molempia ei voi saada. Ja perjantaina mä opin, etten tahdokaan. Toinen on paras ystävä ja toista mä rakastan. Koko sydämelläni. Koko sydämeni hän sai perjantaina. Perjantaina mä ymmärsin mitä mä oikeasti haluan.

Viisi kokonaista päivää jäljellä ja mä aion ottaa niistä päivistä kaiken irti. Tänään meillä on luvassa jotain söpöilyä ja parisuhde juttuja, vähän spesiaalimpaa kuin yleensä. Ja mä olen innoissani jo nyt. Kello tulee neljä ja vielä me makoillaan sohvilla yövaatteet päällä. Just tällaisesta elämästä mä nautin. Ei liikaa aikatauluja, vaan rentoilua ja rakkautta.