Välimatka piinaa ja painaa mua

Mulla ei näin yön myöhäisillä tunneilla ole parempaakaan tekemistä, niin mä päätin kirjoittaa teille yksinäisyydestä. Sitä aihetta mä olen käsitellyt täällä aiemminkin, mutta nyt minusta tuntuu, että mulla olisi siitä sanottavaa. 

Mä en ole koskaan omistanut isoa kaveripiiriä ja se on aina ollut mulle ihan ok. En ole kaivannut ympärilleni montaakaan kaveria, vaan muutama hyvä ystävä ovat riittäneet minulle. Kunhan vain on joku, johon voi luottaa ja jolle voi soittaa tietäen, että hän välittää.

Mun kohdalle on osunut monenlaisia ihmisiä. Parhaatkin kaverit ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta lapsuudessa en koskaan ollut yksin. Aina oli joku, joka lohdutti toisen "ystävän" puukotettua selkään. Jokin aika sitten mä löysin itseni kuitenkin tilanteesta, jossa se viimeinen ihminen, joka mulla oli, puukotti mua myös. Ja silloin kukaan ei enää ollut täällä mua varten. Ei ollut ketään kenelle soittaa, ei ketään kuka välittää. 

Mä olen aina osannut olla yksin. Mä pidän lukemisesta ja kirjoittamisesta ja teen niitä mielelläni yksin kotona. Kokkaan yksin, sisustan ja piirrän yksin. Nautin niistä asioista. Mutta siinä vaiheessa, kun ne asiat ovat joka päiväisiä, ne eivät ole enää nautinnollisia. Silloin kun huomaa istuvansa viidettä päivää yksin kotona piirtämässä ja juttelemassa seinille ymmärtää, ettei se olekaan enää vain yksin olemista. Se on yksinäisyyttä. 

Se on sitä, että on yksin, koska on pakko olla. On yksin, koska ei ole ketään, kenelle soittaa. Ei ketään, kuka poistaisi sen yksinäisyyden. Ja se satuttaa. 

Onhan mulla nytkin Lauri. Lauri, joka on intissä. Lauri, joka ei vastaa puhelimeen ja soittaa takaisin kolmen päivän viiveellä. Mä ymmärrän kyllä, ettei se ole hänen syynsä, mutta silti. Ja onhan mulla Tommi. Tommi, joka on useammin humalassa kuin selvin päin. Tommi, jolla on omiakin murheita riittämiin. Tommi, joka ei yleensä vastaa puhelimeen eikä soita takaisin. 

Mulla ei ihan tosissaan ole ketään muita. Ei ketään, kehen voin luottaa. Ei ketään, kenelle voin soittaa kun ahdistaa. Ja se ahdistaa mua.

---

Lauri soitti. Me nähdään seuraavaks 15.8. Siihen on seitsemäntoista päivää. 

Sanot, että joskus vuosien päästä

meillä on aikaa niin paljon

että voidaan heittäytyä siihen kellumaan

Viedään kaksoset Turun linnaan

ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa

Se on matkalla Tukholmaan

kannella muitakin, joilla on aikaa

Odotanko turhaan sua sittenkin

Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin

Välimatka piinaa ja painaa mua

kuka päättää, ketkä saa onnistua

Oo siellä jossain mun

Olen taas kattanut lautaset kahdelle

huvikseen vaan

vaikka tiedän, että kolmeen viikkoon

et oo kotonakaan

Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen

Kultaisin ilta-aurinko

maalaa maailmaan meidätkin

kauniimmin

Linja on huono nyt

Soita taas huomenna