Älä unohda minua

Mun ja Laurin tilanne. Siinä on asia, joka on herättänyt viime aikoina kysymyksiä niin blogissa kuin oikeassakin elämässä. Mä en hetki sitten oikein itsekään ollut kartalla asioista, enkä vieläkään halua avata niitä kovin paljon. Ne on meidän välisiä juttuja ja tällä hetkellä mä olen yllättävän tyytyväinen siihen, miten asiat ovat. Voi olla, että huomenna mä valitan kaiken olevan huonosti, mutta tällä hetkellä asiat ovat tilanteeseen nähden hyvin.

Jokin aika sitten mä sain tietää, että Lauri on pettänyt mua. Mä olin raskaana jo silloin ja tää kyseinen tapaus oli sattunut aikoja sitten. Mä olin vihainen, ihan helvetin vihainen, mutta annoin anteeksi. Samalla mä olin kuitenkin imarreltu, kun mä tiesin, että tää kyseinen nainen on vongannut Lauria itselleen, mutta kaiken jälkeen Lauri on kuitenkin päättänyt olla mun kanssa.
"Mulla on jo nainen, sori."
Paskaahan se on, että hän hairahti, mutta silti mä nautin siitä, että mä olin loppujen lopuksi kuitenkin ykkönen.

Mun päättäessä pitää lapsen, Lauri sanoi lähtevänsä. Nyt hän tahtoo tunnustaa isyyden, vaikka mä en sitä vaatinut. Nyt hän tahtoo tuntea lapsensa ja ehkä vielä joskus olla perhe meidän kanssa. Nyt me ei sitä kuitenkaan olla. Mä asun omassa kodissani, hän asuu omassaan ja me nähdään silloin tällöin. Kummallakaan ei ole uutta suhdetta ja kyllä, meillä on keskenämme myös intiimi suhde, vaikka varsinaista vakavaa seurusteluahan tämä ei enää ole.

Joskus me erottiin, eikä olla enää virallisesti palattu yhteen missään vaiheessa. Me ollaan kuitenkin ihan ok väleissä, tavataan ja Lauri on mukana neuvolakuvioissa ja tulee luultavasti myös synnytykseen.

Mä en odota häneltä oikeastaan mitään. Totesin jo aikoja sitten, että on helpompaa, kun tyytyy siihen, miten asiat on. Ei tuu pettymyksiä, eikä satuta itseään liikaa. Kyllä mä tiedän, ettei tää voi ikuisuuksia jatkua näin, mutta nyt näin on juuri hyvä.

Missä sä oot, haloo?

Muut valmistautuu koulun alkuun, muuttaa uusille paikkakunnille, ostaa kirjoja ja sisustaa koteja. Mä lasken vauvan potkuja, ravaan neuvolassa ja sairaalassa, yritän ylläpitää rutiineja. Tuntuu, kuin mä olisin ulkopuolinen muiden leikissä. Lapsi yksin nurkassa pelaamassa omia pelejään. Mut en mä oo lapsi. Mun oletetaan olevan enemmän aikuinen kuin kenenkään muun heistä.

Ei mulla oo edes mitään sanottavaa. Yritän pitää teidät kärryillä samalla, kun oma jaksaminen on heikoissa kantimissa. Kyllä tää tästä.

Better days

Uudessa kodissa on yllättävän hyvä olla. Mua ei vieläkään ahdista täällä, eivätkä seinät kaadu päälle. Vauvan huone alkaa olla valmis ja muutenkin uutta tulokasta varten on hommattu jo miltei kaikki tarvittava. Olen puheväleissä Laurin kanssa ja yllätyksekseni hänkin on kiinnostunut ottamaan osaa nimimietintöihin ja muihin päätöksiin.

Kaikki tuntuu yllättävän hyvältä tällä hetkellä. Kuoleman väsynyt mä olen kuitenkin kokoajan, mutta sallin itseni levätä juuri niin paljon kuin tarvitsee nyt kun se vielä on mahdollista.

Sama kaava

Sama kaava toistuu päivästä toiseen, viikosta toiseen. Mä nukun, nukun, nukun. Vauva potkii päivä päivältä lujempaa ja harjoitussupistukset ovat alkaneet. Reilusti yli puolen välin mennään ja mä rakastan tuota olentoa ihan hirveästi.

Olen mä ehtinyt lukijoitakin tavata, mutta siinäpä ne suurimmat askareet oikeastaan. Mut kutsuttiin joka kesäiselle mökkireissullekin taas, mutta en mä vielä tiedä jaksanko mennä. Täytyy katsoa lähempänä.

Tommi elää vauva-arkea, Lauri pakenee vastuutaan ja mä selviydyn.

Olenko elossakaa enää?

Mä olen niin loppu. Vaikka kuinka yritän olla vahva, mä en pysty. Hormoonit sekoittaa mun pään, mä olen yksin ihmisten keskellä. Muut ovat humalassa päivästä toiseen ja hän on pian poissa. Hän on ainoa, joka mua ymmärtää edes toisinaan. Vaikken mä tahtoisi sitä ääneen sanoa, mä tarvitsen Lauria. Vaikka hän on mulle niin paha, niin silti. Hän on ainoa, joka on silittämässä mun tukkaa ja kertomassa kaiken muuttuvan paremmaksi, kun mä en siihen enää jaksa uskoa.

Ei, meitä ei enää ole. Ei ole seksiä, en mä edes rakasta kai enää. Kipu on vienyt kaiken sen pois. Mutta hän on läsnä. Hän tulee toisinaan yöksi ja tekee mulle iltapalaa, kun mä unohdan syödä jo kolmantena iltana peräkkäin. Hän pitää mua kädestä kun mua ahdistaa ja hengittää mun korvaan. Ja jossain syvällä hänen silmissään on vieläkin se mies, jota mä vielä hetki sitten rakastin.

Ja hän on pahoillaan siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, vaikka me molemmat tiedetään, että asioita ei voi muuttaa enää.