Päätöksiä

"Mä seison nyt tässä sun eteisessä vihaamassa sua, sä olet paskaa, mä en tahdo nähdä sua koskaan enää enkä mä oikeesti edes välitä susta mut silti mä vapaaehtoisesti keskellä yötä tungen väkisin sun asuntoos enkä mä edes tahtois olla täällä, haista koko maailma vittu, mä käperryn nyt nukkumaan tähän sun sohvalle ja mä rakastan sua."


Miesten ajatusten kulku näin tiivistetysti. Eikä se ollut edes humalassa.

Mä syön aamupalaa, vaik tiedän ettet palaa

En mä koskaan uskonut, että se sattuisi näin paljon. Vaikka mä tiesin sen olevan edessä ja vaikka me oltiin käyty se läpi jo monesti, en mä uskonut lopullisuuden tuovan siihen näin kovat haamukivut.

Yövalo ei enää loista sun ikkunassa, paikassa, jossa mulla oli tapana iltaisin kirjoittaa ylös ajatuksia meistä. Sinulta lahjaksi saamani kaulakorun ketju on katkennut ja antamastasi ruususta on pudonnut viimeinenkin lehti.

Mä alan jo unohtaa, miltä sun käsi tuntui mun kädessäni ja miltä sun huulet maistuivat. Mä alan unohtaa, kuinka sulla oli tapana silittää mun tukkaa ja kuinka kovasti mä sitä rakastinkaan. Pian mä en enää muista jokaisen sun luomen sijaintia, enkä sitä, mistä paikoista sä kutiat helpoiten. En muista ulkoa sun puhelimen pääsykoodia, eikä mulla ole enää avainta sun oveen.

Pian sä olet vain kullattu muisto, kipeä kohta sydämen uumenissa. Vihlaisu aamuisin, kun mä muistan herääväni taas kerran yksin. Ja toisinaan mä havahdun lukemasta niitä viestejä, joihin sä et koskaan vastannut ja huomaan miettiväni, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Mitä jos sä et olisikaan ollut niin keskenkasvuinen tai mitä jos mä vain olisin opetellut sietämään jokaista piirrettä sinussa? Mitä jos sä olisitkin ollut armeijassa pidempään, olisiko kaikki ollut silloin helpompaa?

Entä, jos mä olisinkin pyytänyt sua jäämään vielä viimeisen kerran ja entä jos olisinkin purkanut kiukkuni sinun sijasta johonkin muuhun? Oltaisko me onnellisia nyt jossakin? Olisko mun nyt hyvä olla? Tahtoisinko mä vielä elää?

Tunnoton oon

"Kaiteelle seisomaan jään
Kädet nostan
Ummista en silmiä
Enää ei huimaa"

Mä haluan kuolla. Haluan, enemmän kuin koskaan.

Mä olen tyhjä, tyhjempi kuin koskaan.

Ja mä olen yksin. Niin yksin. Vaikka ihmiset ympäröi mua, ei kukaan heistä ole kuten hän. Ei kukaan osaa olla mulle sellainen.

Mä kaipaan, kaipaan niin paljon.

MUA SATTUU.

Mä en jaksa. En jaksa olla mä, en jaksa olla täällä.

Aamulla mä pakenen. Tankkaan auton täyteen ja painan kaasun pohjaan. Ajan sinne, missä mua ei tunneta. Sinne, missä mä saan olla rauhassa, tunnistamattomissa. Sinne, missä hän ei ole tuomitsemassa mua, lyttäämässä maahan.

Kerro miltä se tuntuu, kun irti päästää

Tää ei toimi näin. Lauri ryyppää ja ryyppää, päivästä toiseen. Juhlii omien kavereidensa kanssa, tanssii tyttölauman keskellä ja tarjoaa heille juomia. Vaikka hän käveleekin kotiin yksin, niin ei se silti ole reilua. Mua ei oteta mukaan, mä en ole mitään. Viina, pilvi ja naiset ovat kaikki tärkeämpiä hänelle.

Muutkin näkevät sen. He eivät käsitä, kuinka mä kestän. Kaiken muun mä kyllä siedän, mutten rakkaimpieni sääliviä katseita. Ne saavat mut ymmärtämään tilanteen todellisen laadun. Mulla ei ole mitään, mä en ole mitään. Ainakaan hänelle.

Mä soitan, anelen häntä luokseni. Taustalla kiljuvat naiset peittävät hänen äänensä ja lopulta hän lyö luurin korvaan. Mä istun yksin kotona, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä muuta.

Mä ihan tosissani luulin, että mun olisi vihdoin hyvä näin. Mä olin väärässä. Enemmän väärässä kuin koskaan.

Lately

Edellisen postauksen kommentteihin mä vastaan tässä tekstissä, koska mä tiedän, että jokainen teistä ei eksy kommenttikentään ja mä tahdon teidän ymmärtävän, mistä tässä on kyse.

Mä en kirjoita nykyisin paljon. Mä en käytä nykyisin kirjoittamiseen aikaa läheskään niin paljon, kuin aiemmin. Blogi ei ole mun elämäni enää, enkä mä ole kenellekään velvollinen tekemään siitä sellaista. Nykyään mulla on oikea elämä, tekemistä, ystäviä ja sairaus, joka verottaa suuren osan mun ajastani. Mulla on ylioppilaskirjoitukset, poikaystävä, ystäviä, perhe. Mä käytän päihteitä, pidän hauskaa ja rentoudun. Mulla on kiire elää.

Se ei tarkoita sitä, etteikö tää blogi kiinnostais mua. Ei laiskinkaan. Tää blogi ja te lukijat kiinnostatte mua hurjasti. Mä tahdon kirjoittaa, mutta mulla ei juuri nyt ole aikaa siihen. Silti mä teen parhaani pitääkseni teidät kärryillä siitä, mitä mun elämässäni tapahtuu. Mä en tahdo jättää teitä miettimään, että mitäköhän mulle tapahtui. Mä tahdon kertoa jutun loppuun. Jos te kaikki ette tahdo kuunnella, mä en pakota. Joukossa kuitenkin on niitä, jotka tahtovat ja heitä varten mä olen täällä.

Mä olen siis yhdessä Laurin kanssa taas. Mä arvasin, että siinä käy niin. Hotellin lounaspöydässä istuttaessa mä otin asian puheeksi ja Lauri sanoi tahtovansa seurustella. Nyt me ollaan matkalla kotiin ja pian nähdään, kuinka arki pariskuntana lähtee sujumaan taas. Mä luulen kyllä, että asiat sujuu.

Tommin luonakin mä ehdin vierailla. Siellä on kotileikit täysillä käynnissä, pikkuvaimo asuu sukulaistensa luona ja Tommi pyörittää huushollia. Parisuhde rakoilee ja vatsa kasvaa. Mä en edes tahdo tietää, millainen katastrofi alkaa, kun lapsi pääsee tähän maailmaan sekoittamaan pakkaa. Tommilla on ikävä mua ja vastuuttomuutta, enkä mä epäile yhtään. Itsehän on tiensä valinnut.

Lomalaiset

Terveisiä lomalta! Täällä ollaan, hotellin pehmeissä sängyissä, puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Ja parusuhdestatus: seurustelee. Me ollaan yhdessä taas,

Huomenna suuntaamme kohti kotia, joten silloin siis lisää!

Ei vittu pits pliis

Tänään illalla auton keula kääntyy kohti keski-Suomea ja Tommia, ylihuomenna starttaa minun ja Laurin seikkailu siellä ja täällä ja maanantaina ollaan taas kotona. Paljon ohjelmaa siis tiedossa ja mä olen innoissani.

Mulla ja Laurillakin menee ihan hyvin, eiköhän tästä vielä ihan oikeaa seurusteluakin seuraa jossakin vaiheessa. Nyt me kuitenkin otetaan rauhassa, eikä odoteta toisiltamme yhtään mitään. Kaikki sujuu paljon paremmin näin.

Nyt mä kiiruhdan pakkaamaan, lomakuulumisia tiedossa ensi viikolla!

But if I get lonely I’ma need your help

Outoa olla kotona. Mä olen viime aikoina niin ahkerasti punkannut kavereiden nurkissa, etten oikein enää muista, millaista on olla yksin. Ympäriltä puuttuu kaikki se jatkuva hälinä ja elämisen meininki ja mä jollainlailla kaipaan sitä ihan hirveästi.

Lisäksi mä vihaan tätä kämppää enemmän kuin mitään, joten tämä ei kyllä ole tällä hetkellä mitenkään ideaali paikka rentoutumiselle. Pakko se on kuitenkin täälläkin toisinaan olla, en mä voi pysyvästi muiden nurkissa asua.

Mulla on kiikarissa muutamakin loistavan oloinen asunto paremmalla sijainnilla, mutta kaikki on vielä epävarmaa. Vuokran makaminen yksin ei ole kovinkaan helppoa tällä budjetilla, eikä ensi kesän tienesteistä ole mitään takeita, joten parempi olla ottamatta turhia riskejä. Tämän asunnon vuokrasta mä selviän, mutta suuremman asunnon vuokra saattaa tuottaa vaikeuksia, mikäli rahatilanne muuttuu radikaalisti.

Jos vain olisi se toinen, jonka kanssa jakaa kulut, niin ei olisi mitään ongelmaa. Sellaista ihmistä mulla ei kuitenkaan tällä hetkellä ole, joten näillä mennään.

Better than before

Hengissä ollaan. Penkkarit on juhlittu ja lukuloma alkanut. Aurinko paistaa ja kaikki on suhteellisen hyvin. On se vain jännää, kuinka paljon tuo taivaalla loistava valopallo voi piristää mun mieltäni.

Mun ja Laurin tilanne on kutakuinkin ennallaan. Ystävinä jatketaan, vaikka molemmat tahtoisi muutakin. Nyt ei kuitenkaan ole hyvä aika muulle. Ei laisinkaan, ei kaiken sen jälkeen.

Mä olen huomannut, että kysyntää olisi myös toisaalla, mutta en mä sillekään uralle aio ainakaan toistaiseksi luisua. Lauri on ainoa, ketä kohtaan mulla on vahvoja tunteita tällä hetkellä, enkä mä näiden parin yhteisen vuoden jälkeen aio suinpäin hypätä uuteen suhteeseen. Ja ehkä on loppujen lopuksi ihan hyvä olla ihan omillaankin välillä. Mä en kuitenkaan ole mikään tasapainoisin ja ehjin ihminen tällä hetkellä.

Mun sairauskin on muistutellut itsestään taas. Toiset päivät sujuvat paremmin ja toiset kitkutellen, mutta niin se luultavasti tulee menemään koko mun loppu elämäni ajan. Parempi siis vain tottua. Mua kuntoutetaan suhteellisen ahkerasti ja kevään mittaan silläkin puolella tapahtuu taas, siitä mä kuitenkin kirjoitan teille vasta sitten, kun kaikki on varmempaa.

Ihan hyvin mulla siis menee tällä hetkellä. Mä alan vihdoin saada asioita kasaan ja tulevaisuuskin alkaa hahmottua pikkuhiljaa.

Pysähdy, jos otat askeltakaan, et näe mua milloinkaan

Sydämen ja järjen kompromissi, ystävyys Laurin kanssa. Ei tämä tule kauaa kestämään näin, mutta tällä hetkellä mennään näillä. Mä tahdon katsoa tän pelin loppuun asti. Ja sitä paitsi, me lähdetään pian lomallekin yhdessä, joten parempi sinne on ystävinä mennä, kuin riidoissa.

Mitäpä muuta. Ylioppilasjuttuja, tänään alkanut lukuloma ja sen sellaista. Sekoiluakin jonkin verran, mutta vähemmissä määrin. Pientä tissuttelua enimmäkseen, ei mitään sen kovempia aineita. Hyvä niin, luulisin.

Tommia mä olen nähnyt pariin otteeseen, toissa kerrasta mä taisin täällä kertoakin, mutta viime kerrasta en. Eipä siinä sen kummempia, mä olin siellä yötä ja heillä näyttää olevan kaikki kunnossa. Vauvavatsa kasvaa, koti on kaaoksessa ja Tommi paiskii töitä. Pian mun olisi tarkoitus suunnata sinne muutamaksikin yöksi saunomaan ja ryypiskelemään Tommin seuraksi. Ajankohta vain on vielä hieman epäselvä.

Mä mietin tuossa yksin ajellessani, että mun elämäni on kääntynyt melko päälaelleen. Vielä jokin aika sitten mä kirjoitin teille, kuinka mulla ei ole yhtään ystävää ja mä vain istun yksin kotona päivästä toiseen. No, nyt kaikki on toisin. Toisinaan mun tekisi mieli kloonata itseni, jotta mä kerkeäsini tavata kaikkia tuttuja. Puhelin soi kokoajan ja aina olen menossa. Se näkyy myös bloggaustahdissa, mistä mä olen toki pahoillani.

Tämä ilta mulla on kuitenkin aikaa vain itselleni ja yritänkin päivitellä blogijuttuja ajantasalle!

Happy or what?

Ylioppilashommat takana tältä erää, kalja ja elokuva nenän edessä. Ja tuota, sijainti, noh. Laurilla mä olen. Ystävänä tosin, ainakin toistaiseksi. Sanokaa mitä sanotte, mun on hyvä just näin.


Tarkempia kuulumisia luvassa pian, nyt kun aikaakin on taas!

Heti haluaisit taas ne lapset ja sen puutarhan

Lauri on rikki. Niin uskomattoman rikki, ettei mitään järkeä.

Nyt se todellisuus iski hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi kaiken sen, mistä häntä on varoiteltu kokoajan. Hän ymmärsi, mitä hänellä oli ja mitä hän menetti. Eikä hän kestä sitä.

Hän ei vastaa ystäviensä puheluihin, auto seisoo pihassa lumen peitossa ja hän on toista päivää peräkkäin kokoajan online Facebookissa. Jo kaksi ihmistä on soittanut mulle ja kysynyt, että mikä sitä miestä oikein vaivaa. "En mä tiedä, ei me olla yhdessä enää. Tai ei kai koskaan oltukaan", mä vastaan. Niinhän se on. En mä ala totuutta kiertelemään.

Tänään aamulla puhelimeeni kilahti viesti. "Mä olisin tahtonut jatkaa vielä." No niin mäkin olisin. Olisin niin kovasti. Mutta ei, se oli jo liian myöhäistä.

Sydän huutaa: "Ota se takaisin, ota se takaisin! Sä rakastat sitä!"
Aivot vastaa: "Ei! Se satuttaa sua uudelleen!"

Mulla sekoaa pää, kun mä en tiedä teenkö mä oikein vai väärin.

Päivänsäde

Päivänsäteitä ja Menninkäisiä, huutoa ja stressiä, ikävä ja matkustusta. Huhhuh.


Tekstitaito takana, keski-Suomi edessä.

You start to wonder why you're here not there

Lauri tuli eilen hakemaan tavaroitaan, alkoi itkeä ja lähti. Mä pysyin kylmän viileänä, mutta oven sulkeuduttua en voinut estää kyyneleitä tulemasta. Ei tän koskaan pitänyt mennä näin. "Nähdään linja-autoasemalla." Lomalle me siis lähdetään kyllä. Ei tästä tuu mitään. Mä en tahdo tän menevän näin.

Huomenna äidinkielen tekstitaito. Lukemista takana vähän. Aivan liian vähän. Kyllä se siitä, toivottavasti. Olen mä oppitunneillakin kirjoittanut sellaista kolmea pistettä jokaisesta aineesta, joten miksi mä sen huonommin nytkään kirjoittaisin? 

Nyt mun on oikeasti pakko lukea. Pakko, pakko, pakko. Vaikken tahdo. Huomenna juhlitaan, toivottavasti.

Sä väsytit mut uuvuksii, on pakko laittaa luukku kii

Alkuviikosta Lauri tulee hakemaan tavaroitaan minun asunnoltani ja tuo samalla minun hänen luokseen jättämät tavarat ja vaatteet. Sit tää on kai vihdoin tässä. 

Yksi ongelma on kuitenkin vielä olemassa. Meillä on valmiiksi maksetut liput lomalle talvilomaviikolla. Sama hotellihuone, eikä kumpaakaan pakettimatkan lippua voi enää vaihtaa toiselle nimelle. Mä lähden, se on varma. Tuli Lauri sinne tai ei, mä en heitä rahojani hukkaan. Tehköön hän omalla osuudellaan mitä haluaa, mutta mä lähden sinne vaikka sitten huonolla mielellä.

Mä olen yllättävän tyyni vielä toistaiseksi. Päivällä tuli toki itkettyä, mutta nyt mulla on lähinnä vain tyhjä olo. Mä en kai ole vielä ehtinyt edes sisäistää, mitä tapahtui ja miten tää vaikuttaa kaikkeen. Lauri on ollut viimeiset pari vuotta niin suuri osa mun elämääni, etten mä vielä oikein tiedä, miten mä osaan jatkaa eteenpäin. Ja ehkä mä kai vähän elättelen toivoa siitä, että Lauri ehtisi parissa viikossa tajuta, mitä menetti ja muuttaisi käytöstään lomaan mennessä. 

Mutta siis, haluttu nainen on vihdoin sinkku, iskekää kiinni miehet. Vink vink!