Hyvää uutta vuotta!

Taas uusi vuosi. Puhdas pöytä, uusi alku ja niin edelleen. En nyt tiedä.

Joulu sujui paremmin kuin odotin. Sain olla rauhassa, rauhoittua, levätä. Ennen sitä ja sen jälkeen kaikki on kuitenkin ollut enemmän tai vähemmän helvettiä. Näen kuinka rikki ihmiset ovat mun takia. Yritän olla itsekäs, kerrankin kunnolla, eikä niin, että teen valintani säälistä. Mulle juoruillaan sieltä ja täältä, enkä enää tiedä mikä on totta, mikä valetta. En halua kuunnella. Mun tekee mieli lähteä pois, mutta edelleen on liian aikaista sille.

Äitiys on ainoa asia, minkä mä olen hoitanut mallikkaasti ja kunnolla. Kaikki muu on vituillaan, eikä helpotusta näy. Alku vuodesta on luvassa muutama juttu, jotka saattavat parantaa tilannetta, mutten täysin laskisi senkään varaan.

Rakettien pauke sekoittaa mun päätä, palataan paremmalla ajalla.

21.12

Mä olisin kuollut tai alkoholisti, jos mulla ei olisi lasta.

Näen painajaisia Laurista. Että hän tekee jotain pahaa pienelle rakkaalle, vie hänet pois multa tai satuttaa. Yön unisaldo lasketaan minuuteissa, ei tunneissa.  Pyörin hikisenä lakanoissa painajaisen kourissa, herään vain jotta paniikkikohtaus voisi viedä minusta viimeisetkin voimat ja sammuttaa minut uudelleen samaan painajaiseen.

Istun taas kerran päivystyksen odotuspenkeillä ja joudun nipistämään itseäni ranteesta, onhan tämä unta, onhan? Ei ole. Hän soittaa, laittaa viestiä, soittaa uudelleen. Käskin jo kertaalleen poistamaan numeron ja silti hän tavoittelee minua. Pelkään häntä. Lääkäri huutaa nimeäni ovelta. Ei voi taaskaan tehdä paljonkaan oloni helpottamiseksi, väläyttelee sitä vaihtoehtoa, että ehkä mä olenkin hullu. Mä olen näin kauan pärjännyt ilman lääkkeitä, mihin mä niitä nyt tarvisin? Kai mä nyt olen pärjännyt! Mitä muutakaan mä olisin voinut? Nyt en enää pärjää, eikä mua uskota.

Huomenna kävelen taas samalle luukulle ja kerron, että tapan itseni. Jos mä en sitten saa apua, mä en enää tiedä mitä mä teen. Lauantaina on joulu ja hetkittäin tuntuu, etten mä kestä hengissä sinne asti, vaikka toisaalta tiedän, että kidun vielä silloinkin.

Niin täydellisen turhalta tää kaikki tuntuu ilman rakkautta

Hän on ainoa mies, jota mä olen koskaan rakastanut, enkä pääse yli siitä. Tai kai mä olen vaan kokoajan rakastanut ajatusta hänestä, meistä. Mitä me oltaiskaan voitu olla. Mihin asti me oltais päästy, jos kaikki olis mennyt toisin. Jos hän olis ollut toisenlainen. Ja minäkin kai olisin voinut suorittaa osani paremmin. Mut ei. Kaikki meni kuten meni ja minusta tuntuu, että se oli se, mikä mut hajotti kaikista pahiten. Ei ne pettämiset ja valheet. Ei ne tyhjät lupaukset ja ilkeät sanat. Ei mikään, mitä hän on tehnyt, vaan minun omat odotukseni. Odotin liikaa, aivan viime metreille asti ja kun luulin jo olevani rikki, hajosin vielä tuhat kertaa pienemmiksi paloiksi.

Nyt mä yritän paikata haavojani miehellä, joka on kaikin puolin täydellinen. Juuri sitä, mitä Lauri ei koskaan ollut, mutta silti ehkä vain laastari mulle. Kaikki on ihanaa ja täydellistä, mutta silti mä kaipaan sitä jotain. Ja se jokin on hän. Hän, joka ei ole enää mun.

Mä olen hullu. En mä kehtaisi tällaisia sanoa ääneen kenellekään. Lauri on väkivaltainen hullu, jotain aivan muuta kuin mä luulin. Hoitoa vailla, lopullisesti seonnut. Mutta niin olen ehkä mäkin, kun mä yhä haaveilen jostain, mitä ei koskaan edes ollut olemassa.

12.12

Viikko kulunut. Mä en ole jaloillani. Mä en ole vittu edes polvillani, jos totta puhutaan. Mä olen maassa. Hain lisäapua ja sain jopa sitä. Stressi lisää kiputiloja, enkä tosiaan voi hyvin. Mä olen lopussa.

Tää elämä potkii mua päähän. Aina kun luulen, ettei huonommin voi mennä, menee vielä huonommin. Missä on se raja, mihin kaikki tää paska loppuu?

Mulla ei taaskaan ole tukijoukkoja. Ei oikeastaan ystäviä, ei ketään. Aina saa tarpoa tässä paskassa yksin, vuodesta toiseen. Mua vituttaa, enkä mä pääse yli tästä.

Turhaa rakkautta

"Hätäkeskus" vastaa ääni puhelimessa. Mustaa, hämärää, ei mitään muistikuvia. Ensin saapuu poliisi, heti perään ambulanssi. Hän on jo lähtenyt. Tehnyt peruuttamattomia ja paennut paikalta. Poliisit etsivät ja etsivät, eivät löydä. Teemme rikosilmoituksen. Ohikulkija sanoo hänen olleen huumeissa, en pysty sanomaan siihen mitään. Ei muistikuvia.

Seuraavan yön pyörin sängyssä. Nukun minuutteja ja havahdun painajaiseen. Aamu neljältä herään omaan itkuuni, enkä saa enää unta. Nyt kaikki on lopullista, vihdoin.

Mä niin toivoin kaiken menevän toisin. Olin jo hetken näkeväni sen hänessä, muutoksen. Olin väärässä, taas kerran.

Meit on niin monia astuneina harhaan

"Rakas ystävä, mulla on ikävä sua. Kaikki on huonosti, kuten aina, mutta sen sä tiesitkin jo. Eilen oli taas sellainen ilta, että mä en olisi nähnyt tämän aamun nousevan, mikäli tuo lapsi ei pitelisi mun päätäni pinnalla. Huonosti mä kellun silti, vain juuri ja juuri tarpeeksi saadakseni edes hitusen happea keuhkoihini. Mun täytyy päästä pois täältä. 

Mulla on taas sellainen tunne, että katastrofin ainekset ovat yhtä palaa vaille kasassa. En vielä tiedä, mikä menee tällä kerralla pieleen, mutta tunnen luissa ja ytimissä, että joku on menossa pieleen, lujasti. 

Eilen tarpoessani kotiin sitä loputtoman pitkää katua, palasit mieleeni taas. Rakas ystävä, nosta mut pinnalle, kun mä en omin voimin pääse sinne enää."