Mä en oo paha kellekään, onks se tervettä?

"Omatunto huonos kunnossa jo ennestään
Mä en oo paha kellekään
Onks se tervettä?"

Vanhat jutut pyörii mielessä. Olen liikaa yksin taas ja se kostautuu. Väsyttää, pitäis nukkua. Ajatukset ei vaan jätä mua rauhaan. Olenko mä todella se, mikä mun on sanottu olevan? Mä olen muuttunut niin helvetisti. En mä ole sellainen. Mut en mä osaa kertoa, mikä mä olen.

Olen ollut huora muiden silmissä, hyväksi käytetty omissa silmissäni. Mut on raiskattu, mä olen nähnyt paljon pahaa. Mut on jätetty yksin ja mun henkeni on pelastettu, kun mä vähiten sitä osasin toivoa. Mua on petetty, jätetty, poljettu maahan. Mä olen antanut anteeksi, mulle on annettu anteeksi. Mä olen käyttänyt liikaa alkoholia ja sitten korvannut sen huumeilla. Mä olen ollut lääkeriippuvainen ja olen sitä tavallaan kai taas. Eri tavalla kuitenkin, kuin aiemmin. Mä olen nähnyt kuolemaa, toivonut olevani itse siinä tilalla. Mä olen kävellyt katuja keskellä yötä ymmärtämättä missä edes olen ja toisinaan ymmärtänyt liikaakin. Mun on ollut niin tajuttoman paha olla. Mä olen saanut tukea. Teiltä, lähinnä. Ihan tajuttoman paljon. Teidän takianne mä olen avun piirissä vielä tänäkin päivänä, mua autetaan ja mä olen oppinut olemaan hyvä itselleni.

Mä olen Ada, 19, tuleva äiti. Siinä kaikki. Sen tarkemmin mä en osaa määritellä itseäni. Mut ehkä se riittää, toistaiseksi. Siinä on ihan tarpeeksi vastuuta.

Me kohtaisimme aina silloin kun on tärkeää se ettei kukaan häiritse tai pääse käskemään

Mä tiedän, että tän tekstin julkaistuani kaikki ne julmat anonyymin pääsee valloilleen ja hyökkää mun kimppuun.
"Et sä oikeasti rakasta Lauria!"
"Mee nyt jo panemaan sitä Tommia!"
Ja niin edelleen. Mut aivan sama. Mun blogi, mä kirjoitan just mitä mä tahdon. Mä kirjoitan just miltä musta tuntuu. Aitoja tunteita, eikä mitään teeskenneltyä paskaa.

Mä olen puhunut Tommin kanssa viimeeksi kai viikko sitten, ihan vain pikaisesti. Kuluneen kuukauden aikana olemme jutelleet ehkä pari kertaa. Sen jälkeen, kun Tommi löysi sen uuden naisen, olen mä jäänyt pois kuvioista. Ja se tekee mut kamalan surulliseksi.



Palaan mielessäni huhtikuuhun 2013. Huhtikuuhun, jolloin kaikki meni pieleen. Jolloin tein virheen, jota kadun enemmän kuin mitään. Ja jota en kuitenkaan peruuttaisi, vaikka voisin. Ennen sitä päivää kaikki olisi ollut peruutettavissa, kaiken olisi voinut vielä unohtaa. Mutta ei enää sen päivän jälkeen.
"Oletko sä nyt varma?", Tommi kysyi. Sanoin olevani.
"Oletko sä varma, että sä jaksat odottaa?" Sanoin olevani.
"Siinä voi mennä kauan. Vuosi jopa. Mä kysyn nyt vielä kerran, oletko sä varma?" Sanoin olevani.
Mutta enhän mä ollut. En mä jaksanut odottaa. Mikään ei ollut varmaa. Mulla ei ollut mitään takeita siitä, että Tommi tosiaan olisi sinkku vuoden päästä. Mä olin pelkkien sanojen varassa. Enkä mä voinut luottaa niihin sanoihin.

Sinä huhtikuuna me suunniteltiin kaikki valmiiksi. Luotiin täydellinen yhteinen tulevaisuus ja elettiin toiveiden varassa. Sinniteltiin päivä kerrallaan, rakastettiin. Ja jossain vaiheessa mun usko vain loppui kesken. Mun oli pakko sanoa, että en mä ollutkaan varma. En mä jaksanutkaan odottaa. Mä olin se, joka luovutti.

Yhä päivittäin mä mietin, että mitä jos. Mitä jos mä olisin odottanut vielä hetken? Mitä jos mä olisin pitänyt lupaukseni? Ja mä tiedän, että Tommi miettii sitä samaa. Oltaisko me nyt jotain? Oliko meillä ihan oikeasti tavoite? Luovutinko mä sittenkin liian ajoissa?

Nyt kaikki on kuitenkin myöhäistä. Mä luovutin jo kerran. Mä rakastuin jo toiseen. Mikään ei oo enää muutettavissa, ei ole paluuta takaisin. Valinnat on jo tehty. Virheet on jo tehty. Täytyy vain opetella elämään näin. Täytyy luottaa siihen, että kaikki menee juuri niin, kuin on tarkoitettu.

Seitsemän sekuntia aikaa katua sun tekoja

Mä makaan olohuoneen lattialla meritähtenä ja tuijotan katosta roikkuvaa lamppua. Ajatukset juoksee mun päässä niin vauhdikkaasti, että mua sattuu. Mä kelaan kuluneiden parin vuoden asioita läpi ja mietin, että mitähän helvettiä. Miten mä yhtäkkiä löydän itseni tästä tilanteesta? En mä oikeastaan oo tän kahden vuoden aikana ajatellut yhtään mitään. Mä oon vaan toiminut, miettimättä mitään, miettimättä itseäni. Mun aivot on ollu kytkettyinä pois päältä. Nyt joku vaan meni ja klikkas ne takaisin on -asentoon.

 

Vaikka mä aina valitan, kuinka surkeasti kaikki on ja kuinka onneton mä olen, niin en mä nyt sitten tiedä onks kaikki just nyt niin hirveän huonosti. Ja nyt asiat vihdoin tuntuvat saavan jonkinlaisen järjestyksen mun päässä. Kaikelle on sittenkin paikkansa, jokainen pala sopii palapeliin. Jokaisella pienelläkin yksityiskohdalla on merkityksensä.

Mä tiedän, että ei tää mun masennus ja surku katoa tästä mihinkään, mutta nyt edes hetken mä jotenkin näen kaikki asiat järjestyksessä. Hirveän vaikeaa selittää, mutta musta tuntuu hyvältä just nyt, vaikka kaikki asiat ovat vieläkin yhtä sekaisin.

Kun mä nyt peruutan ajassa taakse päin ja mietin menneitä, niin jos niitä asioita ei olis tapahtunut, niin en mä istuis nyt tässä ja rakastais. En mä olis sama ihminen, joka tässä on nyt. En mä tiedä olisinko mä ihminen enää lainkaan.

Tällä hetkellä kaikki on ihan jees. Mulla on Lauri ja mulla on Tommi. Mulla on oma asunto ja lääkeaddiktio. Mä käyn koulua ja lopun ajan kulutan tekemällä typeryyksiä tai rakastamalla ihmisiä. Ja niin on loppujen lopuks ihan hyvä. En mä usko, että olisin onnellinen täydellisessä parisuhteessa ja täydellisten ystävien kanssa. Se olis liian täydellistä, liian tylsää, liian helppoa.

 

Jos mä en olis muuttanut omaan kämppään, en olis ystävystynyt Sallan kanssa.
Jos en olis ystävystynyt Sallan kanssa, en mä olis tutustunut Tommiin, enkä varmasti myöskään jäänyt lääkekoukkuun. En mä olis käyttänyt päihteitä siinä määrissä, kuin käytin ja käytän.
Jos mä en olis tutustunut Tommiin, en olis nähnyt niin paljon tämän kaupungin alamaailmaa, kun olen nähnyt. En olis nähnyt sitä todellisuutta elämän ja kuoleman rajamailla, enkä olis meinannut itse kääntyä kuoleman puolelle.
Jos mä en olis harrastanut seksiä mun parhaan kaverini poikaystävän kanssa, en varmasti olis ottanut myöskään Lauria mukaani puistosta.
Jos en olis ottanut Lauria mukaani puistosta, olis mun parisuhdetilanne jotain ihan muuta, kuin nyt.
Ja jos mitään noista edellisistä asioista ei olis tapahtunut, niin mä varmasti olisin ystävä vielä monen, monen ihmisen kanssa, jotka mä nyt olen menettänyt.

Mutta kaikki ne menetykset olivat sen arvoisia. Ne paljastivat, ketkä ovat ystäviäni oikeasti. Ne opettivat minua ja ne tekivät minusta vahvemman.

Vaikka itseni kehuminen ei ole minulle tyypillistä, niin voin sanoa olevani tosi ylpeä itsestäni. En ole ylpeä tehdyistä virheistä, vaan tehdyistä valinnoista. Olen ylpeä siitä, että olen nyt tässä. Ja olen ylpeä ollessani vielä hengissä.

Mä pärjään aina, mut miten sinä? [Kannabiksesta]

En nyt sitten tiedä onko tämä niinkään mielipideteksti, vaikka niin oli aluksi tarkoitus. Asiaa kannabiksesta minun näkökulmastani jokatapauksessa!

Ennen kun muutin omaan asuntooni, minulla ei ollut mitään kontaktia huumeisiin. En tiennyt huumeista mitään, en ollut koskaan nähnyt kenenkään käyttävän huumeita, enkä osannut kuvitella kuinka laaja tämänkin kaupungin huumemaailma todellisuudessa on. Totuus paljastui minulle hiljalleen. Aluksi suljin silmäni kaikelta. En tahtonut nähdä, kun joku napsii nappeja tai polttaa pilveä. En halunnut sotkeutua asioihin, vaan annoin vain olla. Niin kauan kuin itse pysyin kuivilla, kaikki oli hyvin. En vastustanut huumeiden käyttöä, mutten myöskään ollut sen puolella. En kokenut mitään tarvetta kokeilla, vaan istuin vain sivussa. En kertonut kenellekään mitään, vaan elin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihmiset ympärilläni sekoilivat piri päissään ja seuraavana aamuna minä silitin vieroitusoireissa tärisevän naisen päälakea sohvalla.

Jossain vaiheessa meno alkoi mennä niin rajuksi, että hiljalleen erkaannuin tästä porukasta. Viime toukokuussa Tommi oli miltei koko elämäni. En keskittynyt mihinkään muuhun, kuin lääkkeisiin, alkoholiin, Tommiin ja blogiin. Siinä oli elämäni. Unohdin huumeet ja huumepiirit - ikuisiksi ajoiksi, luulin. Silloin kaikki oli vasta alkamassa.

Kesän kynnyksellä herään vieressäni mies. Sillä hetkellä en osannut kuvitellakaan mitä tuleman pitää. En tiedä olisinko ottanut hänet elämääni, mikäli olisin kyennyt näkemään tulevaisuuteen. Sitä on nyt kuitenkin turhaa miettiä, eikä se kuulu tähän. Alle vuorokauden tuntemisen jälkeen se mies sytyttää kannabisjointtia leivänpaahtimellani.
"No kun ei mulla oo tulitikkuja!"
Siinä vaiheessa en edelleenkään reagoi.
"Mitä sitten, se on vain yks jointti", ajattelen. Niin tyypillinen minä. Mietin vain hetken eteen päin. Ei sen pitänyt olla kestävä suhde, ei sen pitänyt olla mitään vakavaa.

Nyt, yhdeksän kuukautta myöhemmin luen päiväkirjamerkintääni viikon takaa. Kukka repii meitä erilleen. Minä, tyttö, joka ajatteli kannabiksen olevan mieto ja harmiton huume, näen vihdoin sen todellisuuden. Se mies keittiöstäni on muuttunut. Se 'kerran kuussa' -polttelu on muuttunut 'joka toinen päivä' -poltteluksi. Se 'vain yksi jointti' on todellisuudessa jotain ihan muuta.

Viaton pieni reissu "ostoksille lähikaupunkiin" onkin yllättäen kannabiksen haku reissu lähikaupunkiin. "Kahvit kaverin luona" on pika pössyt kaverin luona. "Pikainen tupakka ennen rattiin lähtöä" onkin kannabisjointti.

Kun lukee faktaa kannabiksesta, joka paikassa kerrotaan, ettei se koukuta. Ei varmasti, ei fyysisesti. Mutta entäs se henkinen puoli? Henkisesti se koukuttaa, panen pääni pantiksi siitä. Osaan toistaa sanasta sanaan ne lauseet, jotka kuulen rakkaimpani suusta vähintään kerran viikossa.
"Se on vain yks jointti!"
"Ei se vaikuta muhun mitenkään!"
"Sillä on vain positiivisia vaikutuksia!"

Eivät kannabiksen polttajat huomaa sitä itse. Vaikka kertoisin kantani tuhannesti, he eivät voi käsittää. Vaikka käyttäisin esimerkkejä, he eivät ymmärrä.

Itse pilven polttaminen ei ole minulle ongelma. En jättäisi ketään sen takia. Mutta se on ongelma, että se polttaja, minulle yksi rakkaimmista ihmisistä maailmassa ei suostu ymmärtämään näkökulmaani. Hän ei käsitä, miksi olen huolissani. Minua turhauttaa suunnattomasti, että sanoillani ei ole merkitystä. Hän ei käsitä, miksi tahdon lähteä kotiin hänen polttaessa. Hän ei käsitä millaiseksi hän muuttuu muutaman henkäyksen jälkeen.

Hän kääntää volumen kaakkoon, tuijottaa tyhjyyteen ja huojuu sivulta toiselle. Hän ei vastaa mihinkään, mitä sanon. Hän ei huomioi minua, hän käyttäytyy aivan kuin en olisi siellä lainkaan. Hän hymyilee yksin ja on aivan jossain omassa maailmassaan. Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää raskaasti. Tunnen hänen sykkeensä miltei katoavan, en edes tiedä onko hän tajuissaan vai ei.

"Ei se vaikuta muhun mitenkään!"

Mihin tämä vielä johtaa? Milloin en kestä enää katsoa sivusta, milloin putoan itse samaan kuiluun?

Tell me where our time went

AJASTETTU.
 (Muistoja. Kirjoitettu marraskuussa 2013)

Istun keittiössä pöydän ääressä ja muistelen menneisyyttä. Haen olohuoneen lipastosta vanhan mustan muistitikun, avaan tietokoneen ja alan selata tikulle tallennettuja tiedostoja.

"Alkuvuosi 2013, kuvia". Lähes jokaisessa kuvassa olen minä. Ensimmäiset kuvat ovat siltä ajalta, kun en vielä ollut tavannut Tommia. Eräässä kuvassa istun parvekkeella ja hymyilen. Sallan perheen kotona, suurella lasitetulla parvekkeella. Klikkaan "seuraava" ja ruudulle ilmestyy tutut kasvot. Salla hymyilee ja vinkkaa silmäänsä kameralle. Hän on kaunis, tummat keskipitkät hiukset ja valkoiset hampaat. Painoa varmasti ainakin kymmenen kiloa vähemmän kuin nykyään.

Selaan kuvia eteen päin ja katson hetken niistä jokaista. Lähes kaikissa kuvissa joko on Salla tai sitten kuvat ovat hänen ottamiaan ja minä esiinnyn niissä. Viimeisimmän kuvan päivämääräksi on merkitty 26.03.2013. Se taitaa olla viimeisiä päiviä, kun olen enää puhunut Sallalle. Ja kuva on viimeinen meistä otettu kuva ikinä. Molemmat katsovat kameraan ja hymyilevät, seisomme Tommin auton edessä ja kameran takana on ollut Tommi itse. Tommista minulla ei ole yhtään kuvaa. Ei yhtä ainutta.

Suljen kuvakansion ja klikkaan auki "Tekstarit Tommilta tammikuu->" Siellä ne ovat. Kaikki Tommin minulle lähettämät viestit ja myös minun hänelle lähettämät viestit. Päivämäärät, kellonajat, ihan kaikki. Ne odottavat lukijaansa, jonka oli tarkoitus olla Salla. Hän se tuskin tulee olemaan, säilytän niitä vain varmuuden vuoksi. Luen viestejä jonkin verran, mutta en kestä edes puoleen väliin asti. Liikaa muistoja, ihan liikaa.

"Tommin skypeviestit maaliskuu->" ja "Tommin faceviestit maaliskuu->" -kansiot jätän kokonaan avaamatta. En vain kestä enää. 

En voi estää kyyneleitä valumasta poskiani pitkin. Miten voin olla näin tyhmä? Miksi annoin sen kaiken tapahtua? Turhauttaa, turhauttaa ihan tosi paljon. Haluan unohtaa ihan kaiken. Haluan pyyhkiä koko tämän vuoden pois. Haluan karata, lähteä pois täältä ja aloittaa alusta.

Mä olin kuin köyhä nainen, ilman rahaa ja miestä

Menneisyys palaa uniini joka yö, nousee takaisin mieleen eikä unohdu koskaan. Ask.fm:ässä minulta kysyttiin kysymys, joka nosti kaiken pintaan taas. Ensin ahdistuin hirveästi, enkä olisi halunnut miettiä koko asiaa. Ehkä kuitenkin ihan hyvä näin, kaikki asiat täytyy käsitellä aikanaan. Minulla on yhä ihan kamalasti kaikkea, mitä en ole koskaan käynyt kunnolla lävitse vaan piilottanut aina syvälle aivoihini. Nyt on aika nostaa yksi näistä asioista pinnalle. Teen niin, vaikka tiedän sen pilaavan koko päivän. Teen niin, vaikka tiedän ajavani itseni äärirajoille.

"onko sua käytetty hyväks? miten koska miks :/"

Mietin pitkään mitä vastaisin. En tiennyt vastausta itsekään, en ollut miettinyt sitä koskaan. Toki se oli käynyt mielessä, mutta olin joka kerta unohtanut sen vaikka väkisin. En tahtonut ajatella, en halunnut ahdistua. Kerran olin sen blogissa ottanut esille ja silloinkin vain pikaisesti ja kierrellen, joten ehkä nyt on korkea aika puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Lopettaa kiertely ja kaartelu ja käsitellä nämäkin asiat. Näistä asioista en ole puhunut kenenkään kanssa, en edes Tommin. Ne on piilotettu, ne on unohdettu. Muttei koskaan annettu anteeksi.

"http://adaandtheone.blogspot.fi/2013/12/ma-oisin-juossu-vaikka-afrikkaan-asti.html 
'Sinä iltana suutelen häntä ensimmäisen kerran. Kuin anteeksi pyyntönä, aivan kuin se korvaisi kaiken. Mutta se ei riitä hänelle. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, en vastustele. Se olkoon korvaus kaikesta, se hyvittäköön hänen vaivannäkönsä.'

Kai sitä niinkin voisi sanoa. En oikeastaan ole ikinä miettinyt asiaa sen enempää, en halua käsitellä sitä mielessäni, mutta mitäpä muutakaan Tommi teki, kun käytti hyväkseen..."

Seksuaalista hyväksikäyttöä voi olla se, jos joku

• ehdottaa sinulle hyväilyä, suutelemista, yhdyntää, suuseksiä, koskettelua tai riisumista ilman lupaasi.
• suostuttelee sinut johonkin seksuaaliseen tekoon kuten esimerkiksi suutelemaan tai koskettelemaan häntä.
• pakottaa, esimerkiksi kiristämällä tai uhkailemalla, sinut johonkin seksuaaliseen tekoon.
• suutelee tai koskettelee sinua ilman lupaasi.
• kommentoi vartaloasi seksuaalisesti virittyneillä sanoilla kuten sanomalla sen olevan esimerkiksi seksikäs tai kuuma.
• kuvaa sinua seksikkäissä asennoissa tai vähissä vaatteissa.
• tekee sinulle jonkin seksuaalisen teon eli esimerkiksi riisuu sinut, koskettelee sinua tai makaa sinut väkisin silloin, jos olet juovuksissa tai muuten tiedottomassa tai puolustuskyvyttömässä tilassa tai liian peloissasi tekemään vastarintaa.
• lahjoo sinua tekemään tällaisia asioita esimerkiksi lupaamalla sinulle vaatteita, alkoholia, tupakkaa tai elokuvalippuja sillä ehdolla, että suostut siihen mitä sinulta pyydetään.

(Lähde: http://www.mll.fi/nuortennetti/ihmissuhteet/seksuaalinen-hyvaksikaytto/)

 En tiedä mitä sanoisin. Jo yllä olevan listan lukeminen saa minut itkemään. En koskaan sanonut "ei", en koskaan kieltänyt. "En mä oo varma haluanko mä...",  "mitä jos vasta myöhemmin...", mutta koskaan en sanonut "ei".  

Nyt on myöhäistä katua. Nyt on myöhäistä muuttaa tehtyä tekemättömäksi. Tommi tuskin tulee ikinä ymmärtämään miltä tapahtuneet asiat minusta tuntuvat, mutta minä ymmärrän sen kaiken. En halua puhua siitä hänelle, en koskaan. 

En osaa kirjoittaa, en osaa muuttaa tapahtunutta sanoiksi. Se on liian vaikeaa, se on liian henkilökohtaista. Miten saatoin antaa sen kaiken tapahtua? Miksi olin niin sinisilmäinen?

Yhä silloin tällöin kaikki palaa mieleeni. Laurin seurassa sulkeudun, enkä pysty sänkyyn hänen kanssaan. En koskaan ole pystynyt sanomaan hänelle miksi itken. En ole pystynyt kertomaan, miksi kosketus tuntuu välillä ahdistavalta ja miksi säikähdän niin helposti. Välillä voin sulkea kaiken pois mielestäni ja kaikki on hyvin. Liian usein kaikki ne asiat kuitenkin pyörivät päässäni ja tulevat minun ja Laurin väliin. Tiedän, että minun pitäisi puhua. Tiedän, mutta pelkään hänen reaktiotaan. Mitä jos hän ei pidäkään minusta enää? Mitä jos hän ei tahdokaan minua enää?

En osaa sanoa enää mitään. En osaa kertoa yhtään tämän enempää. En pysty. Loppuun liitän vielä tekstin pätkän, joka kuvaa kaikkea niin täydellisesti. Tunnistan itseni jokaisesta lauseesta. Tämän tekstin haluan lukea Laurille, kun joskus rohkenen kertomaan kaiken.

"Sen kyllä vaistoaa, kun se hetki tulee. Se tunne ryömii jostain vatsanpohjalta ylöspäin, vie värit kasvoilta, tärisyttää käsiä ja koko kroppaa, sulkee pieneen purkkiin. Lopulta pääsee hysteerinen itku ja haluaisi kaikkien ympärillä olevien ottavan metrin kauemmas. Sitä valahtaa täysin voimattomaksi sen tunteen edessä kun se valtaa jokaisen solun. Ahdistaa.
Näitä on tullut kumppanini läsnäollessa useamman kerran. Ensimmäisellä kerralla se tapahtui seksin jälkeen, ja tottakai hänkin meni jollain tapaa paniikkiin: “Rakas, onko kaikki hyvin? Teinkö minä jotain väärää? Satutinko sinua?”
Minulle näitä on tullut aiemminkin, enkä toisaalta yllättynyt tilanteesta. Vaikka jokainen solu siinä tilanteessa huusi päästä pois mieheni vierestä, huusi juosta pakoon ja käpertyä jonnekin piiloon, sain kuitenkin sanotuksi 'Ota minut syliin, kyllä tämä menee kohta ohi'"
 (Lähde: http://www.rakkaudeksi.fi/artikkelit/v%C3%A4kivalta/tositarina-hyv%C3%A4ksik%C3%A4yt%C3%B6st%C3%A4)
 

Yritä jotain, niin petyt. Älä yritä mitään, niin petyt.

Yksin asumisesta minulta kysellään tasaisin väliajoin, samoin kuten vanhemmistani ja menneisyydestäni. Eilen eräs lukija tiivisti kaikki nämä kysymykset yhteen kommenttiin ja nyt minä tiivistän kaikki vastaukset tähän postaukseen. Jos jotain jää vielä mielenpäälle, niin kommenttikentässä voitte toki kysyä!

Ajastin tämän postauksen teille eilen, joten nyt olen ties missä. Kommentteihin vastailen siis luultavasti illemmalla!

Nuorempana kun asuin vanhemmillani, olin joka vanhemman unelma. Täydellinen lapsi, hyvä koulussa ja todella tottelevainen. Tai niin he luulivat. Välillä olin kaikkea muuta. Tein juuri niin kuin kiellettiin tekemästä, mutta ihmeen harvoin jäin kiinni. Olin ja olen yhä taitava salailemaan asioita ja peittämään jälkeni.

Olisinkohan ollut 15-vuotias, kun olin ensimmäisen kerran humalassa. Vanhemmilla töitä myöhään, pikkuveli hoidossa, hyvä kaveri kylässä ja isän kaapeissa kaljaa. No, humalahan siitä tietysti seurasi, ei nyt mikään kaatokänni, mutta humala siltikin. Tiesin äidin pääsevän puoliltaöin ja isän vielä myöhemmin. Yhdentoista jälkeen korkkasimme viimeiset kaljat, kaveri pakkasi tavaransa ja hipsi kotiin. Minä pesin hampaat, heitin yöpuvun niskaan, sammutin valot ja ryömin peiton alle. Tyhjät tölkit kaveri vei mukanaan ja heitti matkanvarrelle ja minä nukuin onnellisena sängyssäni äidin tullessa kotiin, eikä kukaan ikinä tajunnut mitään.

Arki oli yleisesti ottaen leppoisaa, olin paljon yksin kotona, mutta miinus puolena oli pikkuveli, jota minun täytyi vahtia verrattain usein. Koulusta minulla ei oikein ole mitään negatiivisia muistoja, luokka oli loistava ja kavereita minulla oli mukavasti. Oli se yksi paras kaveri ja hänen lisäkseen Salla ja joukko Sallan ja minun yhteisiä kavereita. Tuosta ajasta en kadu oikeastaan mitään, muistot ovat pääosin positiivisia. Ikävöin elämän helppoutta ja sitä, että suurin murhe oli ketsupin loppuminen jääkaapista.

Sitten kaikki muuttui, vanhemmat erosivat ja minä muutin pois kotoa. Arki oli opettelua ja uusien haasteiden kohtaamista. Tahto pärjätä yksin oli kova. Tein kaiken ohjekirjan mukaan, minulla oli täydellinen päivärutiini ja elämä oli hienoa. Aina siihen asti, kunnes totuin asumaan yksin. Ymmärsin olevani vapaa, päihteiden käyttö lisääntyi, sekoilu lisääntyi, asunto jäi siivottomaksi yhä useammin. Menetin ystäväni, join suruuni. Tiedän kyllä, että osaan kokata, osaan siivota ja osaan hoitaa omat asiani itse. Teenkin niin, silloin tällöin, kun jaksan. Useinmiten en jaksa.

Nykyään tilanne on se, että syön lämpimän ruuan noin kerran viikossa, koulussa. Jääkaapissani on valon lisäksi ketsuppia, hyvinä päivinä maitotölkki. Pöydällä muutama hedelmä ja ehkä vihanneksiakin. Peruna on hyvää. Ja näkkileipä. Laskut maksan myöhässä, en ikinä saa hommattua rahaa ajallaan. En muista milloin olisin viimeeksi ostanut jotain "turhaa", kuten vaatteita. Rahaa ei ole senttiäkään ylimääräistä.

En ole kuullut äidistä pitkään aikaan, enkä haluakaan. Isän kanssa välit ovat loistavat ja hän tukee minua parhaansa mukaan. Opintotuki on kuukauden pelastus ja sitä odotetaan kuin kuuta nousevaa. Tiukoilla ollaan, mutta pärjätään silti. Kasvishampurilainen on juhla-ateria ja tölkillinen maitoa on kuin Alkon kallein viini.

Fyysisesti pärjään kyllä, mutta henkisesti jatkuva säästäminen on pidemmän päälle melko raskasta. En koe olevani työkykyinen, koska en kykene edes opiskelemaan, joten sekään ei ole ratkaisu. Koen huonoa omaatuntoa siitä, etten tee mitään elämiseni eteen, mutta ei voi mitään. Näillä mennään niin kauan kuin mennään. Sen jälkeen asutaan ojassa valotolppaa halaten.

Liian aikaisin poistuu liian moni nuori

En mä sais sanoa tästä kenellekään, mua on kielletty puhumasta. Mua vaan ahdistaa niin kauheen paljon, että mun on pakko puhua. Ja osittain mä oon ollut hiljaa myös sen takia, että mä en puhuis väärillä sanoilla. Mä en halua loukata ketään, mä en halua kuulostaa siltä, että mä olen tässä se jota täytyisi sääliä ja että mä olen tässä kokenut menetyksen - päin vastoin. Koko juttu kuulostaa niin huonolta tuurilta mun kannalta, että alkaa jo vaikuttaa siltä, että keksin kaiken päästäni. En kuitenkaan jaksa vakuutella ketään, minulla ei ole energiaa siihen. Tämä on tarpeeksi rankkaa muutenkin. Elämässä on asioita, joille ei voi mitään, mutta silti niitä ei vain jostain syystä voi lakata miettimästä. Miks mun elämään on osunu niin lyhyen ajan sisällä kaks ihmistä, jotka on kokenu niin suuren menetyksen, että vielä kuukausien, vuosienkin jälkeen se vaikuttaa myös mun elämään?

Tommista olenkin kertonut jo, Tommin tarinan sinä tiedät. Mutta on olemassa myös toinen tarina, toinen menetys, josta en ole puhunut koskaan kenellekään. Ja sen menetyksen on kokenut ihminen, joka on tällä hetkellä minulle miltei tärkeintä maailmassa. Se menetys on pelottavan samanlainen kuin Tommin ja osittain kai sen takia romahdin ihan täysin kuultuani siitä. Se menetys kuuluu Laurille.

Kuukausi sitten makasimme sängyllä, tuijotimme kattoa ja olimme vain hiljaa. Hän kevyesti silitti kämmentäni sormillaan, kumpikaan ei hiiskahtanutkaan. Vain hengitystemme ääni kuului tyhjässä asunnossani. Yhtäkkiä Lauri rikkoi hiljaisuuden lauseella, jota en olisi koskaan tahtonut kuulla. Hän löi sen varoittamatta vasten kasvojani, kuin tiili katosta se putosi päälleni ja teki kipeää.
"Mun eksä kuoli kolme kuukautta ennen kun mä tapasin sut."

...

Mitä?

En edes tiedä miten reagoin. Minulla ei ole mitään muistikuvia siitä, mitä tein sen jälkeen. Sen kuitenkin tiedän, etten sanonut mitään ja hän itki. Nipistin itseäni, halusin herätä unesta. Ei, ei se ollut uni. 

"Saanks mä kysyä että miks?", sain vihdoin suustani. Luojan kiitos osasin muotoilla sen tilanteeseen sopivalla tavalla, enkä vain tyhjentää kaikkia ajatuksiani sanaoksennuksena hänen päälleen.

Hän kertoi, itkimme. Minulle täysin tuntematon tyttö on muutamassa minuutissa tuotu osaksi elämääni, tunnen hirvittävää halua tuntea hänet. Haluan tietää kuka hän oli, millainen hän oli ja miksi hän päätyi tekemään mitä teki. 

"Sen jälkeen mä oon käyttäny aika säännöllisesti budia ja essoja."

En voi syyllistää. Olisin itse ajautunut samaan tilanteeseen, jos olisin Lauri.

Päässäni risteili kysymyksiä, miljoonia sellaisia. Sovimme, että aiheesta ei puhuta ellei hän itse ota sitä puheeksi. Jos hän haluaa edetä kanssani hitaammin, ymmärrän kyllä. Jos hän haluaa pitää taukoa, ymmärrän kyllä. Hän ei kuulemma halua. 

Kaikista kamalin lause oli kuitenki vielä tulossa. Tai en nyt tiedä. En osannut suhtautua siihen oikein mitenkään, en vieläkään tiedä mitä ajatella. 

"Sä muistutat mua hänestä. Sun silmät, sun hymy ja kaikki. Mä rakastan sua, aivan kuten mä rakastin häntä."

Mä oisin juossu vaikka Afrikkaan asti jos sä oisit kattonu mua rakastavasti

Palaan mielessäni niihin aikoihin. Niihin asioihin, joita en ole käsitellyt mielessäni koskaan. Asioihin, joista ei puhuta, joista kukaan ei tiedä. Luotan teihin, luotan itseeni. On tullut aika käydä ne asiat läpi. Mikään asia ei ole minulle todellinen, ennen kuin kirjoitan sen ylös. Teksti on todellisuuteni, teksti on kaikki mitä minulla on. Jos en pysty ilmaisemaan itseäni tekstin kautta, en pysty ilmaisemaan itseäni ollenkaan. Minun oli tarkoitus julkaista teille tänään jotain ihan muuta, mutta nyt, yön pimeinä tunteina kirjoitan teille tekstiä, jotan en kuvitellut kirjoittavani vielä pitkään aikaan. Toivon onnistuvani siinä. Toivon, että saan sanottua kaiken, mitä tahdon. Ja toivon, että saan tuotua sen ulos sellaisena, kuin se sisälläni on. 

Uskon, että ihmiset näkisivät minut täysin eri valossa, jos vain pystyisin tuomaan kaiken ulos niin, kuin asiat päässäni ovat. En kuitenkaan pysty siihen, mutta nyt yritän. Panostan tähän tekstiin enemmän, kuin mihinkään tekstiin ikinä. Laitan likoon kaikki tunteeni ja suurimmat salaisuuteni, uhraan palan itsestäni teille. Paras teksti on sellainen, joka herättää tunteita ja tuo minun maailmani teidän näkyvillenne. Se saa teidät ymmärtämään miksi olen juuri tällainen kuin olen, miksi asioiden unohtaminen on minulle niin vaikeaa ja miksi menneisyys ja ylipäätään elämä ahdistaa minua niin suunnattomasti. Siihen minä pyrin. Se ei ole helppo tavoite, mutta aion yrittää parhaani. Aion tuoda teidät osaksi niitä hetkiä, osaksi niitä tunteita, jotka minä koin. Eläytykää, kuvitelkaa itsenne minun asemaani. Aloitetaan.



On talvi, lunta joka paikassa ja jäätävän kylmä. Istun kotona tietokoneella, luen sähköpostia kirjeystävältäni. "Yritä päästä eroon niistä lääkkeistä, sun täytyy yrittää päästä eroon niistä." Olen selvinpäin, mutten aio olla enää kauaa. Tilanne kotona on huono, välit vanhempiini ovat tulehtuneet. Olen yksinäinen, olen köyhä ja olen ahdistunut. Elämääni on kuitenkin tullut hetki sitten suuri muutos. Olen löytänyt ystävän, ihmisen, joka ymmärtää minua. Alusta alkaen jokainen pienikin katse, jokainen ilme ja ele oli merkityksellinen. Ei tarvittu sanoja, ei tarvittu lauseita. Vain eleet merkitsivät, vain ne olivat tärkeitä. Sanat olivat toisarvoisia, niillä ei ollut mitään väliä. Jo silloin päätin, että siitä ystävästä pidän kiinni. Sen piti olla ikuista, niin me toisillemme lupasimme. 

Minä luotan häneen ja hän tukee minua. Hän pakottaa minut eroon lääkkeistä. Vihasin sitä silloin, mutta nyt ymmärrän hänen tehneen sen minun takiani, minun parhaakseni. Hän tietää mitä lääkkeet tekevät. Hän on nähnyt sen läheltä, liian läheltä. Hänellä on menneisyys, joka piinaa häntä öisin, hän ei saa nukutuksi. Kaikki yöt hän valvoo vierelläni, vahtii minun olevan kunnossa ja selvänä. Hän miettii, että hänen olisi pitänyt tehdä se sama aiemmin, toisen naisen kanssa. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä. Se nainen on poissa, eikä palaa. Sinä aamuna, kun hän tuli ryyppyreissultaan kotiin ja avasi ulko-oven, odotti häntä keittiössä yllätys. Se ei ollut valmis aamupala, kuten yleensä, vaan se oli hänen kihlattunsa. Seitsemännellä kuulla raskaana ja siinä hän makasi niin levollisena. Pöydällä tyhjiä purkkeja, osa tableteista oksennettu ulos, osa tehnyt tehtävänsä. Ei kirjettä, ei mitään. Hän ei halua antaa sen tapahtua uudelleen. Hän ei halua antaa sen tapahtua minulle.

Hän valvoo vierelläni, vaikka kiellän. Pyydän häntä menemään kotiin, riehun ja käsken jättää minut rauhaan. Hän kuiskailee rakastavia sanoja korvaani, silittää minut uneen ja on siinä aamulla kun herään. Hän tarkkailee pupillejani ja kehuu, kun ne ovat normaalit. Rakastan häntä. Rakastan niin paljon. Uskon yhteiseen tulevaisuuteen, uskon kaiken kääntyvän paremmaksi. 

Eräänä iltana olen sortunut taas. Jään kiinni, hän näkee sekavuuden silmistäni. Hän ei tuomitse, mutta näen hänen olevan pettynyt. Sinä iltana suutelen häntä ensimmäisen kerran. Kuin anteeksi pyyntönä, aivan kuin se korvaisi kaiken. Mutta se ei riitä hänelle. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, en vastustele. Se olkoon korvaus kaikesta, se hyvittäköön hänen vaivannäkönsä. 

Seuraavana päivänä olen selvä. Yleensä edellisen illan tapahtumat ovat sekavia tai unohtuneet kokonaan, mutta sen illan muistan kirkkaasti. Muistan jokaisen ilmeen, muistan jokaisen yksityiskohdan. Istun kahvilla heidän kanssaan. Hän ja hänen tyttöystävänsä. Minun parhaat ystäväni. Itken, mutta vain toinen heistä tietää miksi. Sorrun uudelleen ja uudelleen, sama toistuu ilta toisensa jälkeen. Joka aamu hän on vierelläni ja silittää tukkaani. Joka aamu hyväksyn hänet. Annan hänen olla ystäväni, teen kaiken mitä hän käskee. Ei minulla ole ketään muuta. Olen riippuvainen hänestä, minun täytyy pitää hänet iloisena. Ja tiedän miten se onnistuu.

Sukukokous ja opiaattiolot. Oksettaa ja kylmähiki tunkee väkisin iholleni. Vatsaa koskee edellisen yön jäljiltä. Illalla olen ensimmäistä kertaa selvänä hänen kanssaan sängyssä. Se ei tunnu henkisesti enää miltään, siitä on tullut rutiini. Kun hän kysyy, onko kaikki kunnossa, vastaan myöntävästi. En ikinä sanonut, etten tahdo. En ikinä kieltäytynyt. Muuten hän olisi suuttunut, muuten olisin jäänyt yksin.

Aika kuluu ja menetän hänet. Hän ei tahdo minua enää, hän on käyttänyt minut loppuun. Ja heti sen jälkeen tapaan Laurin. Hänen kanssaan koen jotain, mitä en ole kokenut ikinä aiemmin. Hän suutelee, hän halaa ja koskettaa minua. Hän haluaa olla lähellä, hän kysyy mitä minä haluan. Hämmennyn ja sulkeudun kuoreeni. En osaa suhtautua siihen mitenkään, luulen hänen vitsailevan. Luulen, että minua pidetään pilkkana. En osaa koskettaa, en osaa tehdä mitään. Kaikki on niin erilaista, kaikki on niin uutta. Tunnen olevani eksynyt pikkulapsi. En tiedä mitä minun pitää tehdä, en osaa käyttäytyä mitenkään. Toimin kuten olen aiemminkin toiminut, annan hänen hallita, annan hänen tehdä mitä tahtoo.

Ja aivan vapaaehtoisesti, ihan pyytämättä hän ajattelee myös minua. Ymmärrän, että minulla on oikeus puhua. Saan sanoa mitä haluan, saan hallita omaa kehoani. Saan neuvoa ja pyytä neuvoja. Ja ennen kaikkea saan kieltäytyä. Saan sanoa ei, minulla on oikeus siihen. Tommi muuttuu silmissäni. En näe häntä sellaisena kuin näin hänet ennen. Kaikki rakkaus katoaa, tajuan hänen ajatelleen vain itseään. En voi tuntea seksuaalista vetoa häneen enää. Mutta se ei sulje pois sitä ystävyyttä, joka meillä oli. Hän on yhä minulle ystävä. Se 'ikuisesti' pitää yhä paikkaansa.

Muutama päivä sitten opin ymmärtämään myös toisen asian. Se sama 'ei' pätee myös ystävyydessä. Se ei liity pelkästään suhteisiin, vaan se on oikeuteni. Saan kieltäytyä, saan poistaa elämästäni ihmiset, jotka eivät ole hyväksi minulle. Ja ymmärrän, että vaikka se sattuisi, se on silti pidemmällä aikavälillä parempi ratkaisu. Se on parempi ratkaisu minulle.

Kaikista tärkein oppimani asia on kuitenkin asia, jonka olen oivaltanut jo monta kertaa, mutta joka minun on aina yhtä vaikeaa muistaa. 'Ikuisesti' ei ole koskaan ikuisesti.

Toiset voi olla sun sydämessä, mut ei elämässä

Alla oleva teksti sisältää minulle niin henkilökohtaista materiaalia, että toivon teiltä harkintaa kommenttienne suhteen. Tiedän olleeni typerä, tiedän tehneeni virheitä ja toivon, ettei kukaan teistä joudu kokemaan mitään sellaista, mitä minä olen kokenut. Negatiivisetkin kommentit ovat sallittuja, mutta muistakaa, että annoin nyt melko suuren palan itsestäni teille, joten älkää murskatko minua ihan täysin. 

Olen lukemattomia kertoja alkanut kirjoittaa teille postausta menneisyydestäni. Ajasta, josta ei ole edes kovin kauaa, mutta sen ajan jälkeen minä ja elämäni on muuttunut niin paljon, että se aika tuntuu todella etäiseltä. Nyt kuitenkin lukijan pyynnöstä otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin tämän postauksen loppuun asti. En milläänlailla kaipaa sääliä kokemieni asioiden takia, mutten myöskään halua, että niitä käytetään minua vastaan. Seuraavaksi kertomani asiat ehkä auttavat teitä ymmärtämään miksi olen tänä päivänä juuri tällainen kuin olen. Silloin elämääni kuuluneita ihmisiä suojellakseni en kerro asioita kovinkaan tarkasti, enkä käytä kenenkään nimiä kertoessani tapahtumista. Mitään tapahtuneita juttuja en lähde vääristelemään enkä dramatisoimaan, vaan kerron ne juuri sellaisina kuin ne ovat, olivat ne sitten kuinka hurjia tai tylsiä tahansa. En kuitenkaan halua, että tapahtumapaikat tai henkilöt ovat tunnistettavissa, joten osan jutuista jätän suosiolla pois.

Kesällä 2012 muutin omaan asuntoon, eri kaupunkiin kuin vanhempani. Muuttoon oli useita syitä, enkä niitä lähde tässä nyt sen tarkemmin erittelemään. Saman vuoden syksynä aloitin lukion, joka lähti käyntiin ihan hyvin. Minulla oli kolme läheistä ystävää, joista yksi oli siis Salla. Melko pian lukion alettua kuitenkin huomasin, että koulu on haastavampaa kuin ikinä osasin kuvitella. Välit vanhempieni kanssa olivat täysin rikki, koulu ei sujunut ja rahat olivat tiukalla. Etsin töitä niitä ikinä saamatta. Opiskelu vei niin suuren osan energiastani, että olin jatkuvasti väsynyt ja kiukkuinen. Välit kahden ystäväni kanssa viilenivät. Elämäni pyöri nukkumisen, syömisen, koulun ja Sallan ympärillä. Välillä viikonloppuisin nollasimme tilanteen Sallan kanssa, joimme alkoholia ja pidimme hauskaa. Tämä oli kuitenkin satunnaista ja alkoholia jäi usein yli. Säilöin ne kaappeihini tulevia viikonloppuja varten. 

Olin väsynyt. Ulkona oli pimeää, joten istuin sisällä tekemättä mitään. Söin, söin, lihoin, lihoin. En nyt niin valtavasti, mutta pahalta se tuntui silloin. Jätin aterioita välistä. Paastosin ja jossain vaiheessa ymmärsin, että alkoholi nostattaa mielialaa ja vie nälän pois. Hörpin yksin viikonloppuisin kaappeihini säilömiäni juomia. Poikkeuksena joskus myös arki-iltaisin otin siiderin tai kaksi. Poikkeuksesta tuli sääntö, kaksi siideriä muuttui kuudeksi. Salla oli kanssani silloin tällöin, mutta usein miten join yksin. Poissaoloja koulusta, hylättyjä kursseja, lisää hankaluuksia vanhempieni kanssa.

Tuli marraskuu ja sairastelut. Lääkekuuri. Tyhjä vatsa, alkoholia ja lääkkeitä. Paino putosi. "Onks sulla anoreksia? Onks kaikki hyvin?" Uskottelin kaikille, että kaikki on ihan hyvin. Itkin itseni uneen, näin painajaisia ja heräsin jo muutaman tunnin unien jälkeen. Päätä särki, lisää lääkkeitä. Pää sekaisin olin onnellinen. Tai onneksi minä sitä luulin, eihän se sitä ollut, ei tietenkään. Se oli vain sekavuutta.

Vuosi vaihtui, ei muistikuvia. Kokonaisia viikkoja katosi elämästäni. Kävin koulussa, entiset ystävät olivat huolissaan. Vakuutin kaiken olevan hyvin. Salla löysi Tommin. Iloitsin heidän puolestaan, mutta samalla pelkäsin menettäväni sen viimeisenkin hyvän ystävän. Tutustuin Tommiin paremmin, hän oli huolissaan minusta jo alusta alkaen. Hän oli menettänyt päihteille niin monta rakasta, ettei halunnut samaa tapahtuvan minulle. Samalla hän kuitenkin itse taisteli alkoholia vastaan. Salla mustasukkaili, mutta se ei ollut mitenkään ongelmallista vielä siinä vaiheessa. Hän välitti minusta ja oli valtavan huolissaan. Lääkkeet loppuivat, alkoholi loppui. Romahdin. Kehittelin itselleni oireita ja hain uuden reseptin. Ikinä en syönyt muiden lääkkeitä, aina vain omiani. Alkoholit sen sijaan olivat aina hankittu hieman kyseenalaisia reittejä pitkin. Tutustuin vääriin ihmisiin.

Huumeita, aseita, velkoja. Huumeisiin en kuitenkaan koskenut, en ikinä, kertaakaan. Ja siitä olen ylpeä, sillä tiedän, että jos olisin hairahtanut kerrankin, en olisi tässä nyt. Ihmiset ympärillä olivat kuitenkin erilaisia. Sekoilua, väkivaltaa, kuolemaa. Luojan kiitos olen unohtanut hetkiä niistäkin ajoista. Pää parkani ei kertakaikkiaan kestäisi kaikkia niitä muistoja. 

Tommi koki tarvetta auttaa, hän näki hätäni. Myös Salla yritti tukea minua parhaansa mukaan. Hän kuitenkin luovutti melko pian, olin liian vaikea tapaus. Yritin itsekin tahollani auttaa muita, vaikka tiesin hyvin, ettei mitään ole tehtävissä enää. Enkä minä voinut auttaa, olin itsekin liian syvällä siellä suossa. En kuitenkaan nähnyt tilannettani milläänlailla negatiivisena, luulin olevani onnellinen. Ihastuin Tommiin, mutta sen tarinan te tiedättekin jo. Omatunto soimasi, alkoholi auttoi. Kävin kyllä koulussa silloin tällöin, mutten muista niistä ajoista juurikaan mitään.

Ja sitten tapahtui muutos. Jokin suurempi voima kai ymmärsi, etten olisi tässä maailmassa enää pitkään. Aikani alkoi loppua ja muutoksen oli tapahduttava nyt tai ei koskaan. Miltei kaksikymmentä astetta pakkasta, metri lunta, pimeys ja minä. Puhuin puhelimessa Sallan kanssa. En tiedä minne olin menossa, enkä tiedä mistä olin tulossa. Siinä minä kuitenkin olin. Pysähdyin hetkeksi lepuuttamaan jalkojani. Ja seuraava muistikuva on Tommin autosta. Makaan takapenkillä ja minua oksettaa. Salla ravistelee minua olkapäistä ja Tommi pukee takkiaan päälleni. Valoja joka puolella, paha olo ja ennen kaikkea kylmä. Olin sammunut lumihankeen ja Tommi tuli Sallan kanssa pelastamaan minua.

Muutama päivä myöhemmin he uskalsivat päästää minut kotiin. Soitin vanhalle ystävälleni. Pyysin anteeksi kaikkea ja sovin riidat. Olin taas vihdoin kiinni tässä elämässä. Hairahdin sen jälkeen vielä muutaman kerran, mutta vain ollessani ystävieni seurassa. He tukivat minua, nostivat minut takaisin jaloilleni. Suurin kiitos kaikesta kuuluu Tommille. Jos hän ei olisi jaksanut taistella henkeni edestä, en olisi tässä kirjoittamassa tätä tekstiä nyt.

Nyt, kun olen taas yksin ja ilman ystäviä, pelkään ajautuvani samaan tilanteeseen uudelleen. Opin kuitenkin jo kerrasta ja tiedän, ettei niin käy enää. Kaiken tämän jälkeen Tommista tuli minulle niin rakas ja tärkeä, että irti päästäminen on ollut suunnattoman vaikeaa. 

En tiedä kuinka hyvin sain tuotua tarinani teille, mutta itse ainakin itken nyt niin hillittömästi, että eiköhän tämä ollut tässä. Vastailen kyllä mielelläni kysymyksiinne niin hyvin kuin vain pystyn. Olette rakkaita ♥

Don't grow up it's a trap

Pienenä näin elämän ruusuisena ja vaaleanpunaisena. Halusin kasvaa isoksi äkkiä ja saada kaiken sen vapauden, mikä aikuisilla oli. Ne lapsen silmät eivät kuitenkaan nähneet sitä vapauden kääntöpuolta, kaikkea sitä vastuuta, joka tulisi kaupanpäällisenä. Ne lapsen silmät näkivät vain sen kultareunuksisen kuvan, jossa ratsastetaan valkoisella hevosella auringonlaskuun. Jossa elämä on pelkkää riemua ja juhlaa. Ja voi sitä hetkeä, kun se todellisuus löi vasten kasvoja. Se todellisuus iski minut maahan ja jäi seisomaan päälleni ilkikurisesti nauraen. Se hyppi rintakehälläni rautaisilla saappaillaan, tökki valtikallaan vatsaani. Ja se todellisuus oli niin painava, että sain tosissani taistella säilyäkseni hengissä.

En minä ole vielä edes aikuinen! Mitä minä teen täällä aikuisten maailmassa? Miksi olen aikuisten ympäröimänä, miksi kasvoin aikuiseksi liian nopeasti? En ole edes täysi-ikäinen vielä. Silti olen nähnyt ja kokenut niin paljon asioita, että miltei uskallan sanoa, ettei useat aikuisetkaan ole eläneet näin tasapainotonta elämää, kuin minä olen.

Minulla oli kaikki lähtökohdat upealle elämälle. Mahdollisuus loistavaan koulutukseen, perheeseen ja omakotitaloon. Ja minä tuhosin sen mahdollisuuden. Se oli liian tylsää. Kaipasin jotain erilaista. Mutta voin ylpeänä sanoa, etten kadu hetkeäkään sitä päätöstä. Lääkärin takki ei sovi minulle. En näe paikkaani leikkaussalissa hansikkaat kädessä. En näe kuuluvani punaiseen omakotitaloon maalle. Enkä näe paikkaani vakavan kemistimiehen vierellä kahden täydellisen lapsen kanssa. Älkää siis ymmärtäkö väärin, äsken kertomissani asioissa ei ole mitään vikaa ja jollekin ne saattavat sopia oikein hyvin, mutta eivät minulle. Kaipaan jotain muuta. En tavoittele täydellisyyttä. Haluan kokea asioita, kaipaan vaihtelua. Näen itseni ennemminkin hallitun kaaoksen keskellä rivitalokaksiossa, kainalossani täydellisen epätäydellinen mies. Muutama lapsi, hieman kurittomia, mutta ah niin suloisia. Herätämme kenties hieman pahennusta niissä täydellisten perheiden äideissä, mutta me emme välitä.

Tähän seitsemäntoista vuoden ikään mennessä olen ehtinyt jo luoda melko mahtavan pohjan näille haaveilleni. Olen nähnyt elämän koko kirjon sieltä kauneimmasta päästä aina rumimpaan asti. Olen katsonut läheltä ihmisen taistelua surun keskellä. Olen nähnyt sen hetken, kun ihminen romahtaa lattialle kuultuaan menettäneensä perheensä. Olen elänyt sen ihmisen rinnalla tukien häntä parhaani mukaan. Olen taluttanut ihmistä alkoholivieroitukseen ja katsonut hänen taisteluaan sitä helvettiä vastaan. Olen pitänyt huumeissa sekoilevaa ihmistä ranteista, jottei hän vahingoittaisi itseään. Olen istunut rappukäytävässä samalla, kun minulle rakasta ihmistä osoitetaan aseella oven toisella puolella minun tietämättä siitä mitään. Olen sekoillut päihteiden kanssa. Olen nukahtanut pakkasella ulos ja käynyt lähellä kuolemaa. Olen katsonut läheltä velkahelvettiä. Olen pakottanut ihmisen ottamaan lääkkeensä, jottei hän vajoaisi psykoosiin. Kaikki ystäväni ovat kääntäneet selkänsä minulle. Tiedän, millaista se on, kun ei ole rahaa ostaa edes ruokaa. Olen viimeisillä kolikoillani osanut ruokaa nälkäiselle. Olen ottanut kodittoman luokseni yöksi, jottei hänen tarvitse nukkua ulkona pakkasessa. Olen tukenut ihmistä, jonka kaikki muut ovat hylänneet. Ja olen harrastanut seksiä ystäväni poikaystävän kanssa.

Edellinen lause tekee minusta paskan ihmisen. Kaikki muut edellä mainitsemani asiat ovat yhdentekeviä, olenhan huora. Luuletteko tosissanne, että halusin satuuttaa Sallaa tai ketään muutakaan? En halunnut. Muiden parasta minä tässä elämässä aina ensiksi ajattelen, mutta joidenkin ihmisten tuntuu vain olevan niin helvetin vaikeaa ymmärtää sitä. Joten sinä, jolta sain taas tänään sähköpostia, tunne pisto sydämessäsi nyt ja mieti asioita vähän enemmän, ennen kuin tulet kertomaan minulle mitään elämästä. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin luulet. Ja kehtaakin käyttää menneisyyttäni minua vastaan! Asiallista kritiikkiä otan kyllä vastaan, mutta tuo ei ole sitä. Yhtäkään viestiäsi en enää lue, en jaksa kuluttaa energiaani niihin enää. Kyllä, pahoitit mieleni. Kiitos siitä.

Ja jottei koko postaus jäisi kauttaaltaan negatiiviseksi, niin muistan kyllä teidän ihanien lukijoidenkin olemassaolon. Kiitos kaikista niistä tsempeistä ja neuvoista, joita olette antaneet. Tässä teille taas vähän henkilökohtaisempaa asiaa minusta. Olette rakkaita ♥

En oikeen tiedä itsekään mitä mä koitan selittää

Tämän päivän varasin ihan täysin itselleni. Nukuin puolet päivästä ja loppu ajan istuin kotona kuuntelemassa musiikkia ja piirsin jopa jotain pitkästä aikaa. Keräsin voimia huomiselle. Menen huomenna kahville. Toivon, että Tommi on töissä, sillä haluan osoittaa hänelle olevani vahva. Haluan näyttää, että olen päässyt yli hänestä ja jatkanut eteenpäin. Pitäkää peukkuja, että kaikki menee hyvin.

Viime yön unettomina tunteina päätin alkaa kirjoittaa jotain ihan päätöntä tekstiä, vailla minkäänlaista punaista lankaa. Outoja ajatuksia sekaisin, mietintää minusta itsestäni ja tulevaisuudesta. Rankkaa yleistystä ja vääriä mielikuvia on myös saattanut eksyä mukaan. Ja myöskin tavoistani poiketen kiroilua on jonkin verran, joten jos sellainen häiritsee, kannattaa jättää suosiolla lukematta. Ajatusten virtaa, kaikki kirjoitettuna juuri niin kuin ne mieleeni tulivat. Hieman blogin yleisestä tyylistä poikkeava teksti, mutta eikö se ole ihan hyvä vain kirjoittaa välillä jotain erilaista? Tässä tämä nyt olisi, nauttikaa ihmeessä.

"Viisitoista tai kuusitoista kesäisenä ihminen on yleensä elämän suurten päätösten äärellä. Tuleva jatko-opiskelupaikka täytyisi valita, päättää jääkö omaan kotikaupunkiinsa vai lähteekö maailmalle kokeilemaan siipiään. Ja juuri silloin samaan aikaan ihminen on sellaisessa iässä, että kaikki päätökset tulee helposti tehtyä aivojen sijasta jollakin aivan muulla elimellä.  Ja lienee sanomattakin selvää, että vituiksihan se menee. Tai ainakin minun kohdallani kävi juuri nimenomaan näin.

'Mä menen lukioon, niin mulla on vielä kolme vuotta aikaa miettiä mikä mä haluan olla isona'. Ja paskat! Ensimmäinen vuosi menee uuteen kouluun ja uuteen kotiin totuttelussa, läksyjen tekemisessä ja päättömässä sekoilussa. Ja jo toisen vuoden alussa jostain ilmestyy opinto-ohjaaja koputtamaan selkään ja kysymään mikä mä haluan olla isona. 'Nyt olis aika tehdä ne tulevaisuuden kannalta ratkaisevat ainevalinnat'. Ja siinä tilanteessa taas olisi soveliasta käyttää niitä aivoja, mutta ei. Ne ovat edelleen kadoksissa ja ne valinnat tehdään lottoamalla. Toisen vuoden alussa tulee keskustelua ylioppilaskirjoituksista. 'No mut en mä oo valinnu kaikkia kursseja mistään aineesta'. Hups. Muutama valinnainen äidinkieli, muutama uskonto, psykologiaa, filosofiaa, maantietoa ja biologia. Terveystiedon kurssi ja matematiikka, josta otan hylätyn. Hienoa, Ada. Aivan loistavaa. Kirjoita nyt sitten näillä valinnoilla ylioppilaaksi.

Sinne nieltiin taas kolme vuotta mun elämästä, joiden aikana mun oli tarkoitus saada selvyys siihen, mikä musta tulee isona. Tässä mä olen, samassa tilanteessa kuin silloin ysiluokan lopussa. Yksin ja eksyneenä, enkä tunne vetoa millekään alalle. Lukiotakin on vielä yli vuosi jäljellä, eikä siitäkään ole mitään hyötyä enää. Lakin saamisesta ei ole mitään varmuutta, eikä oikeastaan ole energiaa edes panostaa siihen. 

Just silloin, kun mun olis tarkoitus panostaa mun tulevaisuuteen, juoksen mä ympäriinsä miesten perässä. Sekoitan pääni miehillä ja päihteillä, menetän ystäväni ja jään yksin. Tukeudun yhteen ainoaan ihmiseen. Ihmiseen, joka on mun koko elämä. Ja pelkään, että joku päivä se ihminen ei ookkaan enää tässä ja mä romahdan taas. Niin on käynyt ennenkin, miks niin ei kävis nyt? 

Tää koko elämä on vaan opettelua. Mut nyt mä oon ymmärtäny, ettei tätä elämää eletä niillä matikan kaavoilla tai äidinkielen kieliopilla. Tätä elämää eletään taidoilla, jota ei opita koulunpenkillä. Mun täytyy opetella luottamaan. Mun täytyy opetella olemaan ihminen, sellainen, jota voi rakastaa ja etenkin sellainen, joka osaa rakastaa. Ja niitä asioita ei opi kirjasta lukemalla. Ne oppii ainoastaan elämällä. Mun täytyy antaa mahdollisuus tälle elämälle. Mun täytyy sulkea ovia, jotta uudet ovet pääsevät aukeamaan. 

Koulu mun on pakko suorittaa loppuun, vaikka mä en jaksais. Se on asia, jolle en vain voi mitään, mut sen asian mä ohitan stressaamatta. En anna koulun viedä niin isoa palaa mun energiasta, kun se nyt vie. Mä keskityn olemaan minä. Keskityn positiivisiin asioihin mun elämässä ja lakkaan olemasta tällainen negatiivinen paska. Ja mä kerään viimeisetkin rippeet itsestäni tuolta lattian rajasta ja jatkan eteenpäin ihan eri ihmisenä. 

Ja miks mä teen tän kaiken? Mä teen tän Tommin takia. Mulla on valtavasti energiaa, jonka olen saanut vihasta. Mä haluan näyttää Tommille, että mä olen vahva. Mä näytän sille, että mä en ole sen sätkynukke enää. Ja mä teen tän Laurin takia. Mä olen Laurin arvoinen. Mä olen itsevarma ja hyvä kumppani, mä rakastan sataprosenttisesti ja ylikin. Mut kaikista eniten mä teen tän itseni takia. Mun on vihdoin aika jättää kaikki se paska mun taakseni ja aloittaa puhtaalta pöydältä. En ikinä tyhjentäny sitä pöytää kokonaan vaan heitin vaan osan roskista pois ja osa jäi aina siihen. Nyt mulla on voimaa tyhjentää se pöytä kokonaan. 

Mä suljen ne viimeisetkin ovet, joiden sulkemista oon aina epäröiny. Mä lyön ne ovet kiinni, enkä käänny katsomaan taakseni enää ikinä. Mä otan mukaani vain ne opetukset, joita oon saanu ja katson kohti tulevaisuutta."

Turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa

Tänään ajattelin taas kirjoittaa itsestäni. Kertoa elämästä ennen Lauria, ennen Tommia ja ennen blogia. Ennen Sallaa ja ennen omaa kotia. Elämästä vuosien takaa ja kaikesta, joka on johtanut tähän pisteeseen. Näin hekilökohtaista tekstiä en ole varmasti koskaan julkaissut ja toivoisin herättäväni jonkinlaista keskustelua tällä.

Olen päivä päivältä yhä varmempi siitä, etten voi olla ihan täysin terve. Minulla on pakko olla jokin sairaus, kaikille näille ongelmilleni on pakko löytyä nimi. Ei terve ihminen ole tällainen kuin minä olen. Ei terve ihminen ajattele ja toimi näin. Olisi vain niin paljon helpompaa vedota johonkin sairauteen, tietää, etten ole vain pelkästään hullu. Olisi pelompaa, jos kaikelle löytyisi jokin järkevä selitys. Mutta ei. Olen kai vain tunnevammainen.

Olen pienestä asti oppinut, että tunteita ei näytetä. Ne pidetään itsellään. Ongelmista ei saa kertoa, varsinkaan vakavista. Paha mieli syntyy omasta päästä, eikä siitä saa sanoa muille. Mielenterveys ongelmat ovat oma vika. Vain näkyvä sairaus on oikea sairaus. Minusta on kyllä pienenä pidetty huolta ja välitetty, olen ollut tärkeä vanhemmilleni, mutta ikinä en kuitenkaan ole ollut samanlaisissa väleissä vanhempieni kanssa, kuin ystäväni ovat olleet omiensa kanssa. Päivän kuulumiset voi kertoa, muttei mitään sen syvällisempää. En ole varmasti ikinä halannut vanhempiani. Se ei kuulu tapoihin. Toiseen ei kosketa milläänlailla.

Tommin kanssa huomasin ensimmäisen kerran, että pelkään kostetusta ja pelkään koskettaa. Kavahdan yhä aina, jos joku yllättäen halaa minua, silittää tukkaa tai ottaa kiinni kädestä. Tiedän, että rakkaita kuuluu koskettaa, mutta en osaa. Se ei tunnu aidolta. En ole ikinä oppinut halaamaan toista, en ole oppinut kertomaan tunteistani tai näyttämään niitä. Hän kuitenkin opetti minut. Hän opetti halaamaan, hän opetti silittämään tukkaa ja näyttämään tunteitani. Ja heti kun tein niin, luottamukseni rikottiin. Hän osoitti, ettei kannata luottaa. Tunsin, että olin tehnyt väärin. Jokainen kosketus ja kaikki ne tunteet olivat vain yksi suuri virhe.

Suljeuduin kuoreeni taas. Pahaa mieltä en ole näyttänyt muille ikinä. Vain harvat ihmiset ovat nähneet minut vihaisena tai surullisena, vain ne, jotka olen tuntenut lapsuudesta asti. Mutta nyt lopetin myös positiivisten tunteiden näyttämisen. Niitä tunteita ei vain ollut enää. Ne katosivat kokonaan. Kirjoitin tunteistani kyllä blogiin, mutta en kyennyt näyttämään niitä ulos päin.

'Jos en välitä, minuun ei satu.' Katkaisin välit miltei kaikkiin ihmisiin. Suututin kaikki ja jäin yksin. Kaikki kyllästyivät minuun ja vaikeaan luonteeseeni. 'Yksin on helpompi.', ajattelin. Ja jostain ilmestyi Lauri. Juuri sillä hetkellä, kun aioin eristäytyä koko maailmalta ja lukittautua yksin kotiin. Silloin jostain tuli se ihminen, joka pikku hiljaa onnistui avaamaan ne tunnelukot. Hän ei ole vieläkään kyennyt saamaan niitä kaikkia auki, mutta alan vihdoin luottaa. Se on vaikeaa. Se pelottaa minua. Varsinkin negatiivisia tunteita on tosi vaikeaa näyttää.

Viime viikolla yhtenä päivänä juttelin Laurin kanssa ja kerroin hänelle aikalailla samat asiat, joita kerron tässä nyt teille. Koko keskustelu alkoi siitä, kun Lauri sanoi, että hymyilen kauniimmin kuin koskaan. Kerroin, että minua pelottaa näyttää tunteitani. Minua pelottaa päästää häntä lähelle. Minua pelottaa luottaa. En osaa tuntea, enkä varsinkaan osaa näyttää sitä ulos päin, jos tunnen jotain. Ja siinä vaiheessa, kun Lauri vastasi minulle, kävin itkemään ihan hillittömästi.

"Mä tiedän ja sen takia mä kehuin sua tosta hymystä. Mä tiedän, että ne tunteet on siellä. Mut niitä ei voi pakottaa ulos. Pääasia on, että ne on siellä sisällä. Ja nää hetket, kun sä saat ne esille, nää hetket on parhaita ikinä."