Mä pärjään aina, mut miten sinä? [Kannabiksesta]

En nyt sitten tiedä onko tämä niinkään mielipideteksti, vaikka niin oli aluksi tarkoitus. Asiaa kannabiksesta minun näkökulmastani jokatapauksessa!

Ennen kun muutin omaan asuntooni, minulla ei ollut mitään kontaktia huumeisiin. En tiennyt huumeista mitään, en ollut koskaan nähnyt kenenkään käyttävän huumeita, enkä osannut kuvitella kuinka laaja tämänkin kaupungin huumemaailma todellisuudessa on. Totuus paljastui minulle hiljalleen. Aluksi suljin silmäni kaikelta. En tahtonut nähdä, kun joku napsii nappeja tai polttaa pilveä. En halunnut sotkeutua asioihin, vaan annoin vain olla. Niin kauan kuin itse pysyin kuivilla, kaikki oli hyvin. En vastustanut huumeiden käyttöä, mutten myöskään ollut sen puolella. En kokenut mitään tarvetta kokeilla, vaan istuin vain sivussa. En kertonut kenellekään mitään, vaan elin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihmiset ympärilläni sekoilivat piri päissään ja seuraavana aamuna minä silitin vieroitusoireissa tärisevän naisen päälakea sohvalla.

Jossain vaiheessa meno alkoi mennä niin rajuksi, että hiljalleen erkaannuin tästä porukasta. Viime toukokuussa Tommi oli miltei koko elämäni. En keskittynyt mihinkään muuhun, kuin lääkkeisiin, alkoholiin, Tommiin ja blogiin. Siinä oli elämäni. Unohdin huumeet ja huumepiirit - ikuisiksi ajoiksi, luulin. Silloin kaikki oli vasta alkamassa.

Kesän kynnyksellä herään vieressäni mies. Sillä hetkellä en osannut kuvitellakaan mitä tuleman pitää. En tiedä olisinko ottanut hänet elämääni, mikäli olisin kyennyt näkemään tulevaisuuteen. Sitä on nyt kuitenkin turhaa miettiä, eikä se kuulu tähän. Alle vuorokauden tuntemisen jälkeen se mies sytyttää kannabisjointtia leivänpaahtimellani.
"No kun ei mulla oo tulitikkuja!"
Siinä vaiheessa en edelleenkään reagoi.
"Mitä sitten, se on vain yks jointti", ajattelen. Niin tyypillinen minä. Mietin vain hetken eteen päin. Ei sen pitänyt olla kestävä suhde, ei sen pitänyt olla mitään vakavaa.

Nyt, yhdeksän kuukautta myöhemmin luen päiväkirjamerkintääni viikon takaa. Kukka repii meitä erilleen. Minä, tyttö, joka ajatteli kannabiksen olevan mieto ja harmiton huume, näen vihdoin sen todellisuuden. Se mies keittiöstäni on muuttunut. Se 'kerran kuussa' -polttelu on muuttunut 'joka toinen päivä' -poltteluksi. Se 'vain yksi jointti' on todellisuudessa jotain ihan muuta.

Viaton pieni reissu "ostoksille lähikaupunkiin" onkin yllättäen kannabiksen haku reissu lähikaupunkiin. "Kahvit kaverin luona" on pika pössyt kaverin luona. "Pikainen tupakka ennen rattiin lähtöä" onkin kannabisjointti.

Kun lukee faktaa kannabiksesta, joka paikassa kerrotaan, ettei se koukuta. Ei varmasti, ei fyysisesti. Mutta entäs se henkinen puoli? Henkisesti se koukuttaa, panen pääni pantiksi siitä. Osaan toistaa sanasta sanaan ne lauseet, jotka kuulen rakkaimpani suusta vähintään kerran viikossa.
"Se on vain yks jointti!"
"Ei se vaikuta muhun mitenkään!"
"Sillä on vain positiivisia vaikutuksia!"

Eivät kannabiksen polttajat huomaa sitä itse. Vaikka kertoisin kantani tuhannesti, he eivät voi käsittää. Vaikka käyttäisin esimerkkejä, he eivät ymmärrä.

Itse pilven polttaminen ei ole minulle ongelma. En jättäisi ketään sen takia. Mutta se on ongelma, että se polttaja, minulle yksi rakkaimmista ihmisistä maailmassa ei suostu ymmärtämään näkökulmaani. Hän ei käsitä, miksi olen huolissani. Minua turhauttaa suunnattomasti, että sanoillani ei ole merkitystä. Hän ei käsitä, miksi tahdon lähteä kotiin hänen polttaessa. Hän ei käsitä millaiseksi hän muuttuu muutaman henkäyksen jälkeen.

Hän kääntää volumen kaakkoon, tuijottaa tyhjyyteen ja huojuu sivulta toiselle. Hän ei vastaa mihinkään, mitä sanon. Hän ei huomioi minua, hän käyttäytyy aivan kuin en olisi siellä lainkaan. Hän hymyilee yksin ja on aivan jossain omassa maailmassaan. Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää raskaasti. Tunnen hänen sykkeensä miltei katoavan, en edes tiedä onko hän tajuissaan vai ei.

"Ei se vaikuta muhun mitenkään!"

Mihin tämä vielä johtaa? Milloin en kestä enää katsoa sivusta, milloin putoan itse samaan kuiluun?