Lähtiessäs jotain jää taas puuttumaan

Mulla oli yövieras ja mä olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. 

Vittu. Ei vitun vittu. Mä olen ihan täys kusipää. Mä annan anteeks kerta toisensa jälkeen, katson menneisyyttä läpi sormien ja unohdan kaikki ne petetyt lupaukset. Riskeeraan kaiken ja valehtelen Laurille.

Yhden jälkeen olin yhä hereillä, uni ei tullut millään, kuten tavallista. Valvoin tuijottaen pimeyteen. Laskin lampaita ja mietin menneisyyttä. Ajattelin Tommia, Lauria ja elämääni tällä hetkellä. Ja sitten soi puhelin.
"Mä oon ihan just siinä teidän kohdalla, voinko mä tulla teille yöksi?"
Tommi. Hetkeäkään miettimättä suostuin. Unohdin kaiken menneen, unohdin kaiken tulevan ja päästin hänet sisään.

Valvoimme tunteja jutellen, joimme kaakaota ja heitimme huonoa läppää. Juoruilimme ihmisistä, emmekä välittäneet mistään paskaakaan. Puhuimme kuolemasta aivan kuten mistä tahansa asiasta. Puhuimme päihteistä ja vanhoista ryyppyilloista. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta - vitsillä tietenkin. Mietimme, missä olisimme nyt, jos kaikki olisi mennyt toisin. Itkimmekin vähän, niin minä kuin hänkin. Me molemmat olemme pohjalla. Niin, niin pohjalla. Ja esitetään, ettei olla kuitenkaan. Kaikki on ihan vitun loistavasti, vaikkei oikeasti edes ole. Puhuimme hautajaisista. Jos hän kuolisi, minä en pääsisi hautajaisiin ja päin vastoin. Eihän meidän pitäisi edes tuntea, ei kukaan tiedä meidän olevan ystäviä.

Siinä minä istuin lattialla, hän makasi ja nojasi päätään jalkoihini. Katsoi minua silmiin ja hymyili.
"Mun on ihan helvetin hyvä just nyt."
Siinä me itkimme, kuin pikkukakarat pudonnutta jäätelöään. Itkimme onnesta. Tiesin tarkalleen, mitä hän tarkoitti. Vaikka kaikki on niin hirmu huonosti meillä molemmilla, niin sen pienen hetken kykenimme unohtamaan kaiken. Sen pienen hetken olimme me.

 Nyt muistan taas, miksi taistelen kaiken eteen niin kovasti. Nyt muistan, miksi annan anteeksi kerta toisensa jälkeen. Hän muistutti minua taas siitä, että vaikkemme puhuisi viikkoihin tai kuukausiin, hän on aina siellä. Pala minusta on aina hänen mukanaan ja pala hänestä on minun mukanani.

Aikaisin aamulla, kun hänen täytyi lähteä töihin, nousivat tunteet pintaan taas kerran. Hän sanoo aina sen, mitä me molemmat ajattelemme. Hän valitsee juuri ne oikeat sanat.

"Vaikkei me tässä elämässä ollakaan me, niin jossain me ollaan. Vaikka sä olet yhdessä toisen kanssa, niin silti sun sisin on mun oma. Ikuisesti. Sä olet mun paras ystävä. Ikuisesti. Mä rakastan sua."

Hän lähti ja sulki oven perässään. Minä jäin eteiseen tuijottamaan saranoita. Miljoonat ajatukset risteilivät päässäni. En tiedä mitä tunnen. En tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Mutta sen tiedän, että hän oli oikeassa.