Paistaa se aurinko risukasaankin

Rankkaa. Helvetin rankkaa. Laitoin taas stopin kaikelle. Pieni rakas ei saa kärsiä. Ei saa kuulla yhtään riitaa tai nähdä pahaa oloa mun silmissäni. Kaiken on muututtava, nyt tai ei koskaan. 

Apuakin on taas tulossa. Mulla on vapaata kerran kuussa koko yö ja kerran kuussa puoli päivää. Kyllä tää tästä.

Pääsykokeet lähestyy, elämän suunta muuttuu ja mä olen kauhuissani. Kuitenkin hyvällä tavalla kauhuissani. Odottava, jännittynyt, innoissani. 

Tuntuu taas siltä, että kevät tuo tullessaan paljon hyvää, kuten sillä usein on tapana.

Jokaiselle jotakin

Vittu mitä rimpuilua. Taistelen läpi päivän, eikä tästä tuu taaskaan mitään. "Kyllä se siitä helpottaa", ne sanoo. Joo, varmasti, mut milloin? Sitä mä oon tässä odotellut vuosia ja hullummaksi vain menee.

Väärinkäsitysten takia mulla on laskut perinnässä. Jalka murtunut, yksi oikeusjuttu kesken ja saldo lopussa. Sähköt katkesi viime tiistaina, ne sain onneksi jo takaisin. Lainarahalla. Mulle tarkoitettu sormus on myynnissä netissä pilkkahintaan, unelmat palasina ja unohdettu. Sätkin eteen päin kuin kala kuivalla maalla, huonolla menestyksellä.

Hain mä sentään kouluun, vaikka en mä edelleenkään ole opiskelukuntoinen. Kituutan ilman lääkkeitä, haluan imettää vielä. Sattuu, särkee, vihloo, vituttaa. Minkäs teet, ei tässä voi kuin kärsiä. Vaikka kyllähän ne kuntouttaa, sinnikkäästi ja turhaan.

Mä oon kuulemma nykyään hirveän negatiivinen ihminen, en ollenkaan oma itseni. Antakaa mulle jotain, mistä olla positiivisella mielellä, niin oon vaikka samantien.

Kaupunki, jossa kukaan ei elä

"Se vaan pelaa pelejä, leikkii ihmisten sydämillä. Ei välitä kenestäkään oikeasti."
Niin ne puhuu mun selän takana. Mä pelaan pelejä. Leikin. En välitä. En tunnista itseäni noista lauseista. Voiko omalle toiminnalleen tulla sokeaksi? Mitä jos mä en välitäkkään kenestäkään? Mitä jos kukaan ei ole se oikea?

Ja mitä helvettiä, miten ne päätti kaikki just nyt välittää musta? Nyt mä olen niin hieno ja ihana. Eivätkä ne usko, vaikka sanon, etten ole.
" En ole, menkää pois. Pysykää kaukana musta ja mun ongelmista."
Ei ne kuuntele. Ja sit niiden kaverit juoruaa, kuinka mä olen senkin ihmisen rikkonut. En mä ole, itse se tuli mun luo vaikka varoitin. Enkä mä halua ketään rikkoa, mä vaan olen itse niin rikki, että mun terävät kulmat tekee viiltoja ihan vahingossa.

Mulla on tosi isoja ongelmia. Mä olen katkera, vihainen, surullinen. Mulla on patoumia, jotka tulevat ulos väärillä tavoilla. Mulla on diagnoosi, joka hajottaa mun pään. Mulla on vastuu, jonka mä kannan vain juuri ja juuri. Ja mä en tiedä mitä mä teen.

Haen kouluun ensi viikolla. Pois täältä. Toivottavasti pääsen, mahdollisimman kauas. Mä en halua kasvattaa lastani täällä, missä nurmikko ei ole vihreää, eikä linnut laula. Täällä, missä vanhat tutut joku tuntematon paloittelee moottorisahalla ja heittää auton ikkunasta. Ei tälläinen ole kenellekään hyväksi. Nyt on jo korkea aika paeta, ennen kuin ikkunasta lennän minä.