-

Vieläkin mä havahdun öisin kauhun tunteeseen. Puoli unessa haparoivin käsin etsin sinua viereltäni. Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjemmältä kuin koskaan. Muistan, että et ole ollut täällä enää aikoihin. Ehdin vierittää muutaman kyyneleen lempi viinini väriselle tyynyliinalle, ennen kuin vaivun takaisin uneen. Hetkeä myöhemmin herään painajaiseen ja tyynyliinan puna on syventynyt entisestään kyynelten kasteltua siihen sydämen muotoisen jäljen.

Neljältä aamuyöllä huojun jääkaapin edessä mielessäni isän sanat "älä pidä jääkaapin ovea auki, sähköä kuluu". Juon suoraan tölkistä maitoa, melkein yhtä kylmää kuin sinun sydämesi on. Käännän radion päälle ja käperryn peittoni kanssa sohvalle.

Havahdun silloin tällöin radiosta kantautuviin ääniin, mutta jatkan katkonaista untani. Kymmeneltä havahdun puhelimen sointiin. Paramore kaikuu tyhjille seinille, en tee elettäkään vastatakseni. Olen liian väsynyt ja liian kipeä. Uudet tutkimukset lähestyvät uhkaavasti ja vakava ilmeiset lääkärit taitavat tosissaan pelätä mun halvaantuvan. En mä pelkää sellaisia. En mä pelkää mitään.

Kymmentä vaille kaksitoista mä saan itseni vaivoin pystyyn. Tarkistan kuka soitti. Et se kuitenkaan ole sinä, joten ei sillä niin väliä. Istun liian pitkään sohvalla uppoutuen musiikkiin, unohdan hoitaa päivän kiireelliset virastoasiat ja kiroan kun on jo liian myöhäistä. Huomenna sitten. 

Illalla, ennen nukkumaan menoa mä seison keskellä asuntoa. Loputon astiavuori huojuu tiskipyödillä ja -altaassa. Vaatteita ei ole kaapissa paljon nimeksikään ja lattioita ei näy vaatekasojen alta. Sinun t-paitasi roikkuu yhä oven päällä, siinä se on ollut jo liian pitkään. Lakanat pitäisi vaihtaa, mutta uskon vieläkin haistavani niissä sinun partavetesi. Ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Juuri ennen kuin suljen silmäni, mieti kuinka ikävöinkään sinua. Oi mitä kaikkea meillä olisi voinut olla, jos kaikki olisi mennyt toisin. Suljen silmäni ja hajoan pieniksi kappaleiksi lakanoiden väliin. Huomenna on taas pakko kasata itsensä uudelleen.

Mä syön aamupalaa, vaik tiedän ettet palaa

En mä koskaan uskonut, että se sattuisi näin paljon. Vaikka mä tiesin sen olevan edessä ja vaikka me oltiin käyty se läpi jo monesti, en mä uskonut lopullisuuden tuovan siihen näin kovat haamukivut.

Yövalo ei enää loista sun ikkunassa, paikassa, jossa mulla oli tapana iltaisin kirjoittaa ylös ajatuksia meistä. Sinulta lahjaksi saamani kaulakorun ketju on katkennut ja antamastasi ruususta on pudonnut viimeinenkin lehti.

Mä alan jo unohtaa, miltä sun käsi tuntui mun kädessäni ja miltä sun huulet maistuivat. Mä alan unohtaa, kuinka sulla oli tapana silittää mun tukkaa ja kuinka kovasti mä sitä rakastinkaan. Pian mä en enää muista jokaisen sun luomen sijaintia, enkä sitä, mistä paikoista sä kutiat helpoiten. En muista ulkoa sun puhelimen pääsykoodia, eikä mulla ole enää avainta sun oveen.

Pian sä olet vain kullattu muisto, kipeä kohta sydämen uumenissa. Vihlaisu aamuisin, kun mä muistan herääväni taas kerran yksin. Ja toisinaan mä havahdun lukemasta niitä viestejä, joihin sä et koskaan vastannut ja huomaan miettiväni, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Mitä jos sä et olisikaan ollut niin keskenkasvuinen tai mitä jos mä vain olisin opetellut sietämään jokaista piirrettä sinussa? Mitä jos sä olisitkin ollut armeijassa pidempään, olisiko kaikki ollut silloin helpompaa?

Entä, jos mä olisinkin pyytänyt sua jäämään vielä viimeisen kerran ja entä jos olisinkin purkanut kiukkuni sinun sijasta johonkin muuhun? Oltaisko me onnellisia nyt jossakin? Olisko mun nyt hyvä olla? Tahtoisinko mä vielä elää?

Tunnoton oon

"Kaiteelle seisomaan jään
Kädet nostan
Ummista en silmiä
Enää ei huimaa"

Mä haluan kuolla. Haluan, enemmän kuin koskaan.

Mä olen tyhjä, tyhjempi kuin koskaan.

Ja mä olen yksin. Niin yksin. Vaikka ihmiset ympäröi mua, ei kukaan heistä ole kuten hän. Ei kukaan osaa olla mulle sellainen.

Mä kaipaan, kaipaan niin paljon.

MUA SATTUU.

Mä en jaksa. En jaksa olla mä, en jaksa olla täällä.

Aamulla mä pakenen. Tankkaan auton täyteen ja painan kaasun pohjaan. Ajan sinne, missä mua ei tunneta. Sinne, missä mä saan olla rauhassa, tunnistamattomissa. Sinne, missä hän ei ole tuomitsemassa mua, lyttäämässä maahan.

Heti haluaisit taas ne lapset ja sen puutarhan

Lauri on rikki. Niin uskomattoman rikki, ettei mitään järkeä.

Nyt se todellisuus iski hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi kaiken sen, mistä häntä on varoiteltu kokoajan. Hän ymmärsi, mitä hänellä oli ja mitä hän menetti. Eikä hän kestä sitä.

Hän ei vastaa ystäviensä puheluihin, auto seisoo pihassa lumen peitossa ja hän on toista päivää peräkkäin kokoajan online Facebookissa. Jo kaksi ihmistä on soittanut mulle ja kysynyt, että mikä sitä miestä oikein vaivaa. "En mä tiedä, ei me olla yhdessä enää. Tai ei kai koskaan oltukaan", mä vastaan. Niinhän se on. En mä ala totuutta kiertelemään.

Tänään aamulla puhelimeeni kilahti viesti. "Mä olisin tahtonut jatkaa vielä." No niin mäkin olisin. Olisin niin kovasti. Mutta ei, se oli jo liian myöhäistä.

Sydän huutaa: "Ota se takaisin, ota se takaisin! Sä rakastat sitä!"
Aivot vastaa: "Ei! Se satuttaa sua uudelleen!"

Mulla sekoaa pää, kun mä en tiedä teenkö mä oikein vai väärin.

You start to wonder why you're here not there

Lauri tuli eilen hakemaan tavaroitaan, alkoi itkeä ja lähti. Mä pysyin kylmän viileänä, mutta oven sulkeuduttua en voinut estää kyyneleitä tulemasta. Ei tän koskaan pitänyt mennä näin. "Nähdään linja-autoasemalla." Lomalle me siis lähdetään kyllä. Ei tästä tuu mitään. Mä en tahdo tän menevän näin.

Huomenna äidinkielen tekstitaito. Lukemista takana vähän. Aivan liian vähän. Kyllä se siitä, toivottavasti. Olen mä oppitunneillakin kirjoittanut sellaista kolmea pistettä jokaisesta aineesta, joten miksi mä sen huonommin nytkään kirjoittaisin? 

Nyt mun on oikeasti pakko lukea. Pakko, pakko, pakko. Vaikken tahdo. Huomenna juhlitaan, toivottavasti.

Malttamaton

Nää kaks viikkoa alkaa vihdoin olla ohitse. Kaks tuskallista viikkoa, joiden aikana mä en ole kertaakaan saanut kuulla minulle rakkaimman ihmisen ääntä. En ole saanut kertoa hänelle mitä mulle kuuluu ja ainoa elonmerkki häneltä on yksi keskellä yötä kirjoitettu viesti: "mulla on ikävä sua".

Huomenna hän vihdoin tulee hakemaan mut kotiin ja mä saan olla hänen kanssaan taas hetken. Saan kertoa kaiken, mitä mä olen näinä päivinä miettinyt, saan tuntea hänen ihonsa ihollani ja saan olla onnellinen taas. Luoja mulla on ikävä.

Tää päivä on tuntunut jotenkin erityisen raskaalta. Huominen on niin lähellä, mutta silti liian kaukana. Malttamattomuus kihelmöi koko kehossa ja tekisin mitä vain, jotta huominen tulisi nopeammin.

Tuu jo kotiin mä en kestä enää

"Tuu jo kotiin mä en kestä enää. 

Mä tiedän että 

sä tuut kohta ja 

mä tiedän ettei 

mulla oo mitään hätää 

täällä.

Mut 

silti 

mua 

vaan

AHDISTAA.

Kohta tää kaikki on vaan 

kullattuja muistoja ja 

ihanaa menneisyyttä

mut nyt

tää 

on kipeä todellisuus.

Mä kaipaan sun kosketusta

mä tahdon nähdä sut

mä tahdon

että sä olet täällä oikeasti

etkä vain

äänenä puhelinvastaajassa.

Mä tuun hulluksi 

ihan just.

Huomenna mä tulen sinne. 

Mun on vaan pakko tulla.

Ihan pakko.

Mä en kestä.

Mua

vaan

itkettää

päivästä toiseen

ja se on 

säälittävää.

Nää viimeiset viikot 

sattuu mua enemmän

kuin koko intti yhteensä.

Mä tarvin sua täällä nyt.

Kaikki ei oo hyvin.

MIKÄÄN ei oo hyvin.

Mun 

täytyy 

saada sut kotiin

tai mä kuolen."

I need you now

Sunnuntaina me ollaan puhuttu viimeeks, halattu hyvästiksi ja päästetty irti pariksi viikoksi. Sen jälkee herrasta ei ole kuulunut mitään. Mä olen lähettänyt kaksi viestiä, tarjoutunut menemään hänen luokseen, kertonut kuulumisia ja kertonut ikävöiväni. Eikä mitään.

Kyllä mä tiedän, että nämä pari viikkoa ovat kiireisiä, muttei edes minuuttia yhden viestin laittamiseen?

Mä tiedän myös, että se viesti tulee ennemmin tai myöhemmin ja mä tiedän, että viikon päästä me nähdään jo, mutta silti mua turhauttaa. Viikko tuntuu tuskallisen pitkältä ja yksinäisyys polttelee mua. Painajaiset eivät jätä rauhaan, eikä väsymys helpota. Voi kun mä vain saisin puhua hänen kanssaan edes hetken.

Mulla on myös ongelmia, joita mun olisi pakko saada purkaa ja joista mä en voi puhua muille, en edes teille vielä. Tunnit tuntuvat vuosilta, kun mä vain odotan yhteyden ottoa. Karu totuus on kuitenkin, ettei sitä välttämättä kuulu vielä päiviin...

Party people

Joo, että sellainen viikonloppu. Roima känni, iso porukka, riitoja, ambulanssi ja paljon päihteitä. Isot bileet siis ja isoilla mä tarkoitan oikeasti isoja. Perjantaista tähän päivään samalla porukalla, Laurin kaveripiirin kanssa lähinnä.

Nyt jäljellä on vain tyhjä kämppä, tyhjä olo ja suurempaakin suurempi krapula. Lauri on palannut tavalliseen arkeensa kurkkusalaatteihin ja porukka on hajonnut. Mä istun yksin täällä ja yritän totutella tavallisuuteen. Seuraavat pari viikkoa menee ylväässä yksinäisyydessä, enkä mä tiedä kestänkö mä sekoamatta.

Eiköhän tää tästä. Palataan paremmassa kunnossa myöhemmin!

Se sulle

Miljardeja sieluja tarkoitettuna toisilleen.

"Se oikea" jokaiselle. 

Jossain, kaukana täältä, minullekin.

Vaikka niin tahdoin sen olevan sinä. 

Rakastuneita pareja taksitolpalla.

Ensimmäisillä treffeillä mäkkärissä.

Öisillä kaduilla käsikkäin.

Ja minä.

Kuka ne parit oikein määrää?

Voinko mä mennä ja lyödä häntä?

Läpsäistä poskelle ja huutaa?

Miksi se ei määrännyt meitä toisillemme?

Voidaanko me rikkoa kaavaa?

Voiko kaikki kääntyä vielä parhain päin?

Voitko sä sittenkin olla se, mitä mä tarvitsen?

Ja voinko mä olla se sulle?

Mä tahdon.

Mä tahdon olla se sulle.

Enemmän kuin mitään muuta,

Mä tahdon olla se sulle.

Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän - jos edes sitäkään

Oi, ihana perjantai. Lauri tulee kotiin ja kaikki on suloista ja ihanaa.

Mä seison bussilaiturilla sateessa, katson ulos tunkeilevia ihmisiä ja etsin kurkkusalaattiasua katseellani. Ihminen toisensa jälkeen astuu ulos linja-autosta, mutta kukaan ei ryntää ottamaan mua syleilyynsä. Kukaan ei ole se, jota mä odotan. Ihminen ihmiseltä mun toivoni hiipuu. Uskottelen kuitenkin itselleni, että hän on vain istunut viimeisessä penkissä. Muut löytävät rakkaansa, mutta minä seison yhä paikoillani. Valkoinen takki muuttuu harmaaksi sateen kastellessa sen, hiukset liimautuvat otsaan.

Viimeinenkin jalkapari astuu ulos linja-autosta. Todellisuus iskee minua nyrkillä silmään, sitten toiseen. Kyyneleet valuvat poskille, kun mä tajuan, että se viimeinenkään jalkapari ei ollut se, jota mä niin kovasti odotin. Se mun niin kovasti odottamani jalkapari ei tullut laisinkaan. Ja se fakta murskaa mut katuun sadoiksi sirpaleiksi.

Kyllä mä tiedän, että hän olisi tullut, jos olisi päässyt. Ei tässä siitä oo kyse, vaan siitä, että hän lupasi tulla, lupasi niin varmasti, eikä voinut edes ilmoittaa joutuvansa jäämään. Hän olisi ehtinyt kyllä, ihan varmasti olisi ehtinyt. Kaikki mun viestinikin hän on nähnyt, muttei vastannut mitään. Miksi hän tekee näin mulle? Miksi hän antaa mun odottaa turhaan?

Taas mun on pärjättävä yksin, ties kuinka kauan. Sinniteltävä päivästä toiseen, taisteltava itseäni ja ikävääni vastaan tietämättä, ikävöikö hän minua edes. Mun on sinniteltävä vailla tietoa tulevasta, pimeässä tunnelissa, ilman valoa.

Alla miljoonien kuiden

Mun kunto romahti taas. Eilinen oli enteilyä tulevasta, tänään helvetti on alkanut. Mä olen juossut koko päivän paikasta toiseen, puhunut samoja asioita monen eri ihmisen kanssa. Repinyt vanhat haavat auki, yrittänyt valmistautua tulevaan. Mä en tiedä osaanko mä ottaa vastaan sitä, mitä mun niskaan pian saatetaan kaataa. Mä en tiedä selviydynkö mä kaikesta tulevasta.

Mä en vieläkään tiedä mistään mitään, kaikki on sumun peitossa ja ne vähätkin tiedon rippeet mä joudun pitämään salassa toistaiseksi. Mä en tiedä missä Tommi on, ei ainakaan täällä tukemassa mua. Se kaataa kaiken mun niskaani ja pakenee.

Mä vain tahdon, että on viikonloppu. Mä tahdon, että Lauri on täällä halaamassa mua. Lauri on ainoa positiivinen asia mun elämässä. Ilman Lauria mä en olis enää tässä. Enkä mä tiedä olenko mä muutenkaan.

Miss you

Mun piti tänään kirjoittaa teille asioista, jotka tekevät mut onnelliseksi. Sit soitti Lauri ja ilmoitti, että se tulee mun luo seuraavaksi luultavasti 29. päivä. Kaks viikkoa. Kaks vitun viikkoa aikaa siihen. Ei. Ei. Mä en oikeesti jaksa odottaa. Mä en kestä kahta viikkoa yksin täällä. Enkä mä pääse sinne.

Elämä on epäreilua liian usein. Enkä mä todellakaan ole pätkääkään iloinen yhtään mistään nyt just.

Vain hullu kohtaloaan pakenee

Lähibaarissa iltakossu, ihan vaan unilääkkeeks. Ihan vaan yksi. Ja toinen, kolmas. Neljäs tarjottiin, pakko oli ottaa.

Lauri soitti jo tänään, vaikka vastahan se eilen lähti. Helvetin kiva, että soitti. Mulla on ikävä jo nyt. Ja seuraavaks me nähdään kai vasta 22. päivä. Ei yhtään kiva. Se oli huolissaan taas, vaikka mä sanoin ettei tarvitse.

Kouluunkin pitäis keskittyä, muttei kiinnosta. Jotain pitäis kirjoittaakin kai kohta, ei kiinnosta sekään. Lakki kyllä kiinnostaa, eikä sitä saa jos ei kirjoita. Pakkohan se on.

Huominen vielä ja sit mä menen jollekin kallon kutistajalle. Saa nähdä mikä on mun tuomio. Hullu mikä hullu. Ja juoppo kans. 

On aivan sama minne kiirehdin

Hän on siellä taas ja mä olen täällä. Istun yksin yksiössäni, syön niitä samoja suklaarusinoita ja yritän saada jotain tekstiä aikaiseksi. Tai ei mun oikeastaan tarvitse tällä kertaa edes yrittää, teksti vain tulee.

Mä kävin saattamassa Laurin junalle ja mä voin sanoa, että mulla jäi koko viikonlopusta jotenkin tosi hyvä olo. Vaikka Lauri lähtikin taas pois ja mulla on ikävä jo nyt, niin kyllä mulla on silti päällimmäisenä jotenkin tosi vahva hyvän olon tunne. Tunne, että kaikki on hyvin. Tunne, että hän on siellä ja odottaa näkevänsä mut taas. Ja tunne, että mun kannattaa odottaa häntä täällä.

Siinä juna-asemalla seisoessani mä jotenkin tunsin rakkauden tosi vahvasti. Mulla oli niin hyvä tunne, että kylmät väreet vain kulki pitkin mun selkää. Lauri piti mua kädestä, kumpikaan ei sanonut mitään. Me vain oltiin, katsottiin toisiamme ja odotettiin junaa, joka hakee hänet pois. Ja mä rakastin niin hirveän paljon, että mun sydän meinas pakahtua. (Hakekaa valkotakkiset, ne sanoo.) Mä vain hymyilin kuin hullu ja kun mä katsoin Lauria, mä tiesin, että hänellä oli tismalleen sama olo, kuin minulla.

Ja jottei annettais teille liian romanttista kuvaa koko tapahtumasta, niin kerrottakoon nyt sitten, että kotiin kävellessäni mä itkin räkä poskella koko matkan.

Mut Lauri tulee takaisin. Perjantaina jo. Vain neljä kokonaista päivää jäljellä ja hän on täällä taas.

Se ei ala alusta, vaan lopusta

Kotonahan mä taas. Vanha tuttu kävi kylässä, oli kuulemma huolissaan. Kerrankin joku välittää, ihan kiva. Sanoi myös, että olisi kiva nähdä pian uudelleen. Olisi, oikeesti.

Eipä mulla kai mitään kamalan vakavaa ollut taaskaan, vuodelepoa määrättiin loppu viikoksi. Jos kipu palaa, niin äkkiä soittoa päivystykseen. Kyllä tää tästä. Ainahan mua koskee, ei tää oo mitenkään poikkeustila. Päivällä vaan koski tavallista enemmän, niin paljon, että kyyneleet tuli silmiin. Mut ei mua enää. Kyllä mä pärjään.

Huomenna (tai siis tänään) on perjantai. Laurin piti päästä lomille, mutta en mä oikein tiedä pääseekö se vai ei. Yhden viestin se ehti mulle laittaa pari päivää sitten, eikä se selventänyt asioita pätkääkään. Mä tiedän, että huomenna mä odotan ja odotan ja jos Lauri ei tule, niin ilta menee masennellessa. Mä kyllä lupasin mennä Tommin kanssa syömään illalla, joten sinne on ainakin pakko selviytyä, koskee tai masentaa kuinka paljon tahansa.

Mulla on niin ikävä, että mua sattuu. Sattuu fyysisesti ja sattuu henkisesti. Mun parhaat farkut on jääneet mulle liian isoiksi. Laurin lähtiessä inttiin kolme viikkoa sitten ne olivat ehkä jopa vähän kireät. Samoin on käynyt kaikkien muidenkin housujen kanssa. Hups. Pitäis ehkä syödäkin jotain joskus ja lopettaa ryyppääminen. Huomenna mä vasta ajattelin aloittaa.

Nyt mun on kuitenkin pakko painua nukkumaan, silmät meinaavat mennä väkisin umpeen. Palataan taas, olette rakkaita kaikki!

Välimatka piinaa ja painaa mua

Mulla ei näin yön myöhäisillä tunneilla ole parempaakaan tekemistä, niin mä päätin kirjoittaa teille yksinäisyydestä. Sitä aihetta mä olen käsitellyt täällä aiemminkin, mutta nyt minusta tuntuu, että mulla olisi siitä sanottavaa. 

Mä en ole koskaan omistanut isoa kaveripiiriä ja se on aina ollut mulle ihan ok. En ole kaivannut ympärilleni montaakaan kaveria, vaan muutama hyvä ystävä ovat riittäneet minulle. Kunhan vain on joku, johon voi luottaa ja jolle voi soittaa tietäen, että hän välittää.

Mun kohdalle on osunut monenlaisia ihmisiä. Parhaatkin kaverit ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta lapsuudessa en koskaan ollut yksin. Aina oli joku, joka lohdutti toisen "ystävän" puukotettua selkään. Jokin aika sitten mä löysin itseni kuitenkin tilanteesta, jossa se viimeinen ihminen, joka mulla oli, puukotti mua myös. Ja silloin kukaan ei enää ollut täällä mua varten. Ei ollut ketään kenelle soittaa, ei ketään kuka välittää. 

Mä olen aina osannut olla yksin. Mä pidän lukemisesta ja kirjoittamisesta ja teen niitä mielelläni yksin kotona. Kokkaan yksin, sisustan ja piirrän yksin. Nautin niistä asioista. Mutta siinä vaiheessa, kun ne asiat ovat joka päiväisiä, ne eivät ole enää nautinnollisia. Silloin kun huomaa istuvansa viidettä päivää yksin kotona piirtämässä ja juttelemassa seinille ymmärtää, ettei se olekaan enää vain yksin olemista. Se on yksinäisyyttä. 

Se on sitä, että on yksin, koska on pakko olla. On yksin, koska ei ole ketään, kenelle soittaa. Ei ketään, kuka poistaisi sen yksinäisyyden. Ja se satuttaa. 

Onhan mulla nytkin Lauri. Lauri, joka on intissä. Lauri, joka ei vastaa puhelimeen ja soittaa takaisin kolmen päivän viiveellä. Mä ymmärrän kyllä, ettei se ole hänen syynsä, mutta silti. Ja onhan mulla Tommi. Tommi, joka on useammin humalassa kuin selvin päin. Tommi, jolla on omiakin murheita riittämiin. Tommi, joka ei yleensä vastaa puhelimeen eikä soita takaisin. 

Mulla ei ihan tosissaan ole ketään muita. Ei ketään, kehen voin luottaa. Ei ketään, kenelle voin soittaa kun ahdistaa. Ja se ahdistaa mua.

---

Lauri soitti. Me nähdään seuraavaks 15.8. Siihen on seitsemäntoista päivää. 

Sanot, että joskus vuosien päästä

meillä on aikaa niin paljon

että voidaan heittäytyä siihen kellumaan

Viedään kaksoset Turun linnaan

ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa

Se on matkalla Tukholmaan

kannella muitakin, joilla on aikaa

Odotanko turhaan sua sittenkin

Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin

Välimatka piinaa ja painaa mua

kuka päättää, ketkä saa onnistua

Oo siellä jossain mun

Olen taas kattanut lautaset kahdelle

huvikseen vaan

vaikka tiedän, että kolmeen viikkoon

et oo kotonakaan

Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen

Kultaisin ilta-aurinko

maalaa maailmaan meidätkin

kauniimmin

Linja on huono nyt

Soita taas huomenna

Kaikkein vaikeint on päästää irti, ku haluu pitää kii

Hyvästien aika on tullut, taas kerran. Tällä kerralla ne hyvästit olivat kuitenkin ehkä vaikeammat kuin koskaan. Joka kerta aiemmin mä luulin, että päiviä on jäljellä vain vähemmän ja vähemmän.
"Puolen vuoden mies se on", niin ne kaikki sanoi. Niin se sanoi itsekin. Ja tänään mä kuulin sen totuuden, jota mä en koskaan halunnut kuulla.
"Tiedätkö, rakas, mä oon aika varma, että mulla menee se vuosi."
TJkolmesataajotain. Miten helvetissä mä kestän? Miten helvetissä mä pystyn sanoa hyvästit vielä niin monesti? Miten mä voin kestää niin monta viikkoa niin yksin? Muutama puhelu, muutama viesti ja se siitä. Viikonloppu yhdessä silloin tällöin. Ja nekin tapaamiset vain muistuttavat mua siitä, kuinka kivuliasta tää kaikki on.

Ei oo reilua, että jotain 150 päivää muuttuukin yhtäkkiä kolmeks sadaksi. Ei oo reilua tuplata mun tuskaa. Ne vaan yrittää tahallaan murtaa mut palasiksi. Saada meidät eroamaan, saada pilattua kaiken. Mä en tiennyt kuinka mä kestän sen puoli vuotta, mutta nyt mä olisin valmis maksamaan saadakseni Laurin takaisin puolen vuoden jälkeen. Ens kesä vaikuttaa niin kaukaiselta. Ennen ens kesää mun täytyy päättää missä mä jatkan opintojani. Ja silloin Lauri ei tiedä tulevaisuudestaan mitään. Mitä jos se ei voikaan tulla mun perässä? Mitä jos mä odotan vuoden ja kaikki päättyykin eroon? Mitä jos mä teen väärin päättäessäni odottaa?

Tälläkin hetkellä mulla on edessäni kaksi viikkoa vailla mitään suunnitelmia. Vailla seuraa, vailla tekemistä. Ohjelmaa piti olla niin helvetisti, mutta eihän sitä nyt enää. Eihän mikään tietenkään koskaan toteudu, ei vahingossakaan.

Mua ahdistaa kaikki taas. Mua ahdistaa olla yksin.

Miksi, miksi ihmisen täytyy luopua?

Lauri tuli ja Lauri meni. Ei se irti päästäminen ollut tälläkään kerralla yhtään sen helpompaa kuin viimeeksikään. Meinasin itkeä silmät päästäni, kun näin Laurin lähtevän taas. Varsinkin, kun tiedän, että seuraavat lomat ovat kolmen viikon päästä. Ja Lauriakin sattui, mä näin sen.

Mä en varmaan ikinä oo nähnyt siinä ihmisessä niin paljon tunteita, kuin tämän viikonlopun aikana. Ja se jopa puhui asioista. Tunteista, mietteistä, kaikesta. Ja sit sen piti lähteä pois taas.

Tänään mun piti tavata joku henkilö taas, joka tahtoo auttaa mua. Koko homma kuitenkin peruuntui viime hetkillä ja siirtyi huomiselle. No, eihän siinä. Kiireinen loppuviikko tiedossa, luulisin. Mä olen myös menossa Lauria tapaamaan tässä joku päivä, kunhan saan kyydin järjestettyä. En malttaisi odottaa!

Kuten varmasti huomaatte, ajatus tökkii taas. Mä ehdin jo tottua Laurin kanssa nukkumiseen, enkä nukkunut viime yönä silmäystäkään. Palataan ehkä paremmilla voimilla myöhemmin!

Jos tahdot ajaa mut pois, niin just noin

Lauri on lomilla. Luulisin. Se ei ole vieläkään soittanut mulle. Sieltä ei ole kuulunut kahdeksaan päivään yhtään mitään.

"Kyllä se ikävöi sua siellä, kyllä teidän suhde kestää intin."
Niin kaikki sanoivat mulle. Mutta se ei ole totuus.

Mä istun Tommin kämpillä, juon kaljaa ja odotan Tommia kotiin töistä. Mitäpä muutakaan mä tekisin. Illalla mä ehkä yritän tavoittaa Lauria. Tai sit mä vaan luovutan. Odotan hänen ottavan yhteyttä tai annan olla ottamatta.

Mä en tiedä mitä mä teen, mitä mun pitäis tehdä.