Kotonahan mä taas. Vanha tuttu kävi kylässä, oli kuulemma huolissaan. Kerrankin joku välittää, ihan kiva. Sanoi myös, että olisi kiva nähdä pian uudelleen. Olisi, oikeesti.
Eipä mulla kai mitään kamalan vakavaa ollut taaskaan, vuodelepoa määrättiin loppu viikoksi. Jos kipu palaa, niin äkkiä soittoa päivystykseen. Kyllä tää tästä. Ainahan mua koskee, ei tää oo mitenkään poikkeustila. Päivällä vaan koski tavallista enemmän, niin paljon, että kyyneleet tuli silmiin. Mut ei mua enää. Kyllä mä pärjään.
Huomenna (tai siis tänään) on perjantai. Laurin piti päästä lomille, mutta en mä oikein tiedä pääseekö se vai ei. Yhden viestin se ehti mulle laittaa pari päivää sitten, eikä se selventänyt asioita pätkääkään. Mä tiedän, että huomenna mä odotan ja odotan ja jos Lauri ei tule, niin ilta menee masennellessa. Mä kyllä lupasin mennä Tommin kanssa syömään illalla, joten sinne on ainakin pakko selviytyä, koskee tai masentaa kuinka paljon tahansa.
Mulla on niin ikävä, että mua sattuu. Sattuu fyysisesti ja sattuu henkisesti. Mun parhaat farkut on jääneet mulle liian isoiksi. Laurin lähtiessä inttiin kolme viikkoa sitten ne olivat ehkä jopa vähän kireät. Samoin on käynyt kaikkien muidenkin housujen kanssa. Hups. Pitäis ehkä syödäkin jotain joskus ja lopettaa ryyppääminen. Huomenna mä vasta ajattelin aloittaa.
Nyt mun on kuitenkin pakko painua nukkumaan, silmät meinaavat mennä väkisin umpeen. Palataan taas, olette rakkaita kaikki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti