Älä sano mitään, ettet vain sanoisi sitä

Mä oon vähän ottamassa lepoa taas. Toinen pussi jotain epämääräistä lientä valuu mun suonistani sisään ja kuumottaa. Tuntuu, kuin mun kämmenselkä syttyis tuleen hetkenä minä hyvänsä, mutta tässä mä silti näpyttelen teille tekstiä. Yritän siirtää ajatukset pois edes hetkeksi.

Mun täytyis olla täällä vielä pari tuntia ja sen jälkeen oon vapaa lähtemään. Ensi yön vietän erään sukulaisen luona ja huomenna Lauri tulee lomille, vaikka hänen olisi pitänyt olla kiinni tämä viikonloppu. Me puhuttiin puhelimessa ja hän sanoi, että niin on parempi. Kyllä se mulle sopii, ei haittaa yhtään. Viikonlopun mä siis luultavasti vietän Laurin hoivassa.

Tiedättekö, mä olen aika väsynyt. Mä olen väsynyt tähän jatkuvaan sairasteluun ja itseinhoon, joka sen aiheuttaa. Mä olen väsynyt koulunkäyntiin ja kipuiluun. Mä olen väsynyt yksinäisyyteen, ikävään ja stessiin, jota se aiheuttaa. Mä tahtoisin tavallisen elämän, mä tahtoisin olla onnellinen ja tyytyväinen. Mutta ilmeisesti se on liikaa pyydetty.

Tää elämä kulkee samaa kaavaa kokoajan. Yhtä asioiden hoitamista ja selvittelyä koko elämä. Koulua, koulua, lääkäriä, fysioterapiaa, psykologia, nuorisotyöntekijää, rahan anomista sieltä ja täältä. Laskujen maksamista ja velkojen hoitamista. Pankkiin, kauppaan, apteekkiin. Psykologille, sairaalaan. Läksyjä, jumppaa, lääkehoureita. Yksinäisyyttä, ikävää, kellon tikitystä. Mä lasken päiviä kesään. Jossain syvällä alitajunnassa mä kuitenkin tiedän, että ei kesä tuo onnea.

Mulla täytyisi olla rutiinit, niin sanoo sekä Lauri, että psykologi. Nyt elämä on vain yksi iso kaaos. Monta hoidettavaa asiaa päällekkäin ja toisaalla pelkkää tyhjää, tyhjää. En mä osaa selviytyä rutiineista. Mä en saa mitään aikaan ja lopulta kaikki jää hoitamatta. Psykologilla sanon kaiken olevan hyvin. "Mua vaan väsyttää kaikki tää stressi." Ja hän uskoo. Mikään ei ole hyvin. Mä en ole onnellinen.

Nuoriso-ohjaaja tahtois lukea mun blogia, mutta mä en kerro osoitetta. Ei tää olis sama enää sen jälkeen. En mä voisi kirjoittaa näin avoimesti enää. Mä nykyisinkin suodatan jonkin verran, mutta sitten mä suodattaisin vielä paljon enemmän. Ei tää olisi enää mun juttuni sen jälkeen, tää olisi pilalla ihan kokonaan.

Mua vaan väsyttää ihan hirveästi. Ja tää on sellaista väsymystä, mihin ei edes uni auta.

Nyt mä jatkan taas nesteiden nauttimista. Tunnen kuinka aineet virtaa mun suonissa, tunnen neulan ja sen aiheuttaman paineen. Ja vaikka mä vihaan sitä, nautin mä salaa kivusta, jonka se aiheuttaa.

Päästä mut pois

Toisinaan elämä tuntuu vaan niin helvetin epäreilulta. Toisinaan tuntuu, että ainoa keino kestää tää kaikki paska on juoda itsensä känniin. Ja kun on toteuttanut tämän aikeen ja toteaa, ettei sekään auta, tulee tunne, että ei oo keinoa kestää tätä kaikkea. Silloin sitä saattaa vaikkapa ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Tämä juttu luokiteltakoon kategoriaan tositarinoita Adan viimeyöstä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää yksityiskohtia. Hengissä ollaan, eikä suurempaa vahinkoa tapahtunut.

Mä olen puhunut Laurin kanssa tänään kolmesti. Se on helvetin huolissaan. Ajattelin ensin salata koko episodin häneltä, mutta sitten tajusin yöllä lääkepäissäni laittaneeni hänelle viestiä päivystyksestä. Hän sitten itse soitti mulle heti ehdittyään ja saarnasi kaikesta. Ei mun ollut tarkoitus huolestuttaa ketään. Mun vaan oli tarkoitus päästä pois.

Ykstoista kokonaista päivää, ennen kuin Lauri pääsee mun luo taas. Mä en ehkä kestä. Mulla on tasan neljäkymppiä rahaa koko loppu kuukaudeksi, matka Lauria tapaamaan tulis maksamaan suurinpiirtein just sen neljäkymppiä ja mä ihan tosissani harkitsen meneväni sinne. Mä ehtisin olla siellä ehkä maksimissaan tunnin, mutta mitä siitä. Mä olisin valmis maksamaan sen neljäkymppiä vaikka viidestä minuutista. Paskat mun loppukuun ruoista tai mistään muustakaan, mä vaan tahdon nähdä Laurin.

Mun pää on niin täynnä tätä yksinäisyyttä. Mä kaipaan ihmiskontakteja, mä kaipaan läheisyyttä. Mä tahdon, että mua rakastetaan. Mun on niin paha olla täällä asunnossa, etten mä kestä. Ulkona maailma ahdistaa mua, kotona seinät kaatuu niskaan. Laurin kanssa kaikki olis toisin.

Mä en halua olla yksin. En halua. Miks kaikki tuntuu näin ylitsepääsemättömältä taas? Aamulla täytyis kouluunkin mennä, mut tuskin mä pääsen sinne asti. Seuraavaan psykologin tapaamiseenkin tuntuu olevan ikuisuus aikaa. Mikään ei oo hyvin. Ja mä olen ehkä vähän humalassakin taas.

Mä haluan pois. Ei tällä elämällä oo mitään tarjottavaa mulle.

Pettymykset pelottavat kovempaakin kulkijaa

Mä en oikein tiedä mihin suuntaan mun pitäis hapuilla tässä elämässä. Mä tiedän jo nyt, että mä en tuu saamaan ylioppilaslakkia, pelkän päättötodistuksen vain. Ja mä tiedän myös, että se riittää mulle. Luovutin jo koko koulun suhteen, en mä jaksa yrittää enää.

Mä luovutin myös kaiken muun suhteen. Päästin irti viimeisistäkin tavoitteista ja unelmista. Totesin, etteivät ne ole mahdollisia kuitenkaan. Mä en ole tarpeeksi terve sellaisiin, en koskaan. 

Mä olen Laurin inttiin lähdön jälkeen ihan tosissani miettinyt asioita. Kuka mä oikein olen? Kuka mä haluan olla? Mitä mä tahdon elämältä, mitä mä teen tulevaisuudessa? Mä olen oivaltanut, että kaikista onnellisin mä olen silloin, kun en välitä paskaakaan siitä, mitä muut sanovat tai odottavat multa. En välitä paskaakaan mistään, en edes itsestäni. Silloin kaikki sujuu ja mä olen onnellinen edes hetken. 

Tiedättekö te, kuka mä olen? Mä olen Ada, 18-vuotta. Lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjä ja nykyään myös pajauttelija. Tupakka ei koskaan ole ollut mun juttu, vaikka muut päihteet ovat kiehtoneet aina. Mä olen välinpitämätön paska, joka vihaa miltei kaikkea ja kaikkea. Mä olen laiska, saamaton ja luovuttaja. Mä olen yksinäinen, mutta läheisyyden haluinen ja miltei poikkeuksetta kiinnyn ihmisiin liikaa. Jos oikeasti välitän, olen valmis tekemään mitä vain toisen ihmisen ja meidän suhteemme eteen. Ja se ei tosiaan ole aina hyvä juttu. Mä olen ylitunteellinen hölösuu. Toisinaan mä esitän ärsyttävänkin itsevarmaa, vaikka todellisuus on toinen. Mä vihaan itseäni. Miltei jokaista kohtaa itsessäni. Mä haen apua, mutta kukaan ei auta. Kaikki lomailee, unohtaa soittaa, unohtaa tulla tapaamisiin, yksinkertaisesti vain unohtaa. 

Kun mä vihdoin pääsen ulos nykyisestä koulustani, mä en välitä paskaakaan muiden mulle asettamista unelma-ammateista. Mä en koskaan ole tahtonut olla lääkäri tai lentäjä, vaikka muut niitä minulle yrittävätkin tyrkyttää. Mä en vain tahdo. Mä en tahdo olla mikään. Mua ei vain yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa opiskella yhtään mitään. Mä haluan vain olla. Tehdä töitä ehkäpä, mut ei kouluttautua. Mä tahdon lähteä pois täältä, ottaa Laurin mukaani ja paeta. Mennä johonkin, missä hän tavoittelee omia haaveitaan. Rakentaa uusi elämä sinne. Kauas täältä. Toisinaan mä myös tahdon vain kuolla. Mennä pois, lakata olemasta. Mutta se nyt olisi vain säälittävää. Kestävä ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin.

Mua kuitenkin stressaa, kun mä en tiedä mihin tää maailma mua oikeasti vie. Vaikka tiedän, ettei sen pitäisi olla niin, olen silti rakentanut liikaa haaveitani muiden ihmisten varaan. Ja muiden puolestahan minä en voi suunnitella. Ykköshaaveeni on kuitenkin varma. Pois täältä. Kauas. Mahdollisimman nopeasti.

Silloin kun mä olen yltiöpositiivinen, koko tulevaisuus vaikuttaa ihan hyvältä ja selkeältä. Toisinaan kaikki on kuitenkin vain yksi iso musta sotku, josta puuttuu kaikki toivo. Ehkä tää kuitenkin tästä.

"On niin kivaa, kun sä aina jaksat hymyillä mulle", Lauri sanoo. 

"Mä hymyilen vaikka ikuisesti, kunhan sä olet siinä", mä vastaan.

"Mut muista rakas, että onni ei voi olla kiinni pojista, onni on kiinni susta itsestäs."

"Vähän ehkä sustakin. Tai aika helvetin paljon, jos totta puhutaan."

Jos etsit kadonnutta aikaa, jotain josta jouduit luopumaan, liian usein huomaat, ei se totta ollutkaan

Mietin tämän tekstin julkaisemista pitkään. Kirjoitin sen aiemmin tänään, mutten kehdannut julkaista. Säälin kerjäämistä, mitäs muutakaan. Paskoja ajatuksia, liikaa pahaa oloa. Siinä se nyt kuitenkin on.

---

Kävelen kiskoilla, otan hörpyn siideristä jokaisella askeleella.

"Sun täytyy lopettaa, rakas." 

Tommin sanat kaikuvat päässäni.

"Sulla on ongelma, rakas."

Päästäkää mut vaan pois.

"Miks sä teet noin, rakas?"

En mä enää tiedä. Mun pitäis olla onnellinen, mulla on velvollisuus olla onnellinen.

"Kaikki muuttuu vielä hyväks, rakas."

Entä jos ei? Entä jos mä en jaksa odottaa sitä päivää? 

"Mä oon sun tukena, rakas."

Kukaan ei tiedä kuinka helvetin kauan mä olen sitä aitoa onnea etsinyt. Odottanut sen tulevan vastaan ja luullut niin käyneen. Mut ei, ei helvetissä. Aina kaikki menee vituiks. Aina kaikki menee pilalle. Hullu Salla ottaa mut silmätikukseen, ihmiset pettää lupauksia ja kaikki leviää käsiin. Liikaa päihteitä, ihan liikaa. Mä olen kuulemma omituinen. Mä olen ylitunteellinen, mä olen takertuva. Mä vaadin liikaa, mä rakastan liikaa. Mä pilaan kaikki ihmissuhteet, tuhoan mahdollisuudet onnistumiseen. Kaikki on mun syytä. Ihan vitun kaikki. Turha tästä on muita syyttää, turha mua on sääliä. Mä en kaipaa kenenkään sääliä, mä en kaipaa tukea. Tahdon vaan olla yksin. Mä, mun siiderit ja mun lääkkeet.

Mua ahdistaa, vaikka kaiken pitäis olla hyvin. Kai tää on vaan paniikkikohtaus taas. Tuntuu ainakin siltä. Ehkä tää menee ohi. Tää menee ohi ihan pian. Tai sit mä oon vihdoin tullut hulluksi. Sitähän tässä kokoajan odotetaan.

Kukaan ei huomaa, kuinka paha mun on olla. Kuinka helvetin paha mun on kokoajan olla. Kukaan ei ymmärrä. Ketään ei kiinnosta. Ja hyvä niin.

Mulla kun ei oo mitä oottaa

Mä mietin ensin, etten sano tästä blogin puolella mitään. Annan teille saman kuvan, kuin ihmisille ympärilläni. Jokin aika sitten tapaamalleni lukijalle kirjoitin kuitenkin muutaman epämääräisen sanasen.

Musta tuntuu, että mä olen luovuttamassa. 

Sekoan. 

Mut ei kerrota kenellekään.

Mä kuitenkin päätin, että mun on pakko sanoa jotain täälläkin. Kello on kohta puoli neljä aamuyöllä, enkä mä saa nukutuksi, kun tää asia vaivaa mua.

Mä tahdon kuolla. Tai en varsinaisesti, sanan oikeassa merkityksessä. Mä vaan tahdon kadota, lakata olemasta. Tahdon haihtua pois niin, ettei kukaan muista mun koskaan olleen olemassa. Tahdon pyyhkiä itseni pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta. 

Ei tää oo mitään oikeaa elämää. Mä olen onnellinen, joo, mut en aidosti. Ei kukaan haaveile viettävänsä kaikkea aikaansa pää sekaisin. Ei kukaan tahdo löytää onnea vain päihteiden avulla. Kantaa poikaystävän-tai-jonkin-sellaisen kukkaa taskussaan, napsia aamulääkkeitä siiderin kanssa. 

Mulla on kolme ja puoli tuntia aikaa nukkua. Sen jälkeen mun täytyis ajaa. Kyllä mä alan olla ajokunnossa jo, ei se ainakaan promilleista oo kiinni, mutta väsymyksestä ehkä. Tai ahdistuksesta, ken tietää. 

En oikein edes tiedä, mitä mä yritän sanoa. Sitä kai vaan, että mua ahdistaa olla mä. Mua ahdistaa olla isosisko maailman hienoimmalle pikkumiehelle. Mua ahdistaa olla paska esimerkki. Mua ahdistaa, kun Tommi sanoo mulle puhelimessa, että mulla on päihdeongelma. Mua ahdistaa, kun Lauri kysyy parin minuutin välein, että onks kaikki hyvin. Mua ahdistaa nähdä peilistä kalpea ja laihtunut paska ihminen. 

Mut silti mä en tee asioille mitään. Leikin olevani aidosti onnellinen, suljen murheet pois mielestäni. 

Vuosi sitten mä luulin olevani onneton ja nyt, kun mä luulen olevani onnellinen, olen mä todellisuudessa onnettomampi ja syvemmissä vesissä, kuin koskaan. 

Eksyin mun tieltä, en löydä takaisin todellisuuteen

Jotkut ihmiset vain on tässä maailmassa vailla merkitystä. Vailla mitään tehtävää. Mä olen sellainen ihminen. Mä olen täällä vain itseäni varten. Kaikki muut ihmiset kulkee eteen päin ja mä vaan pyörin ympyrää paikoillani. Mä juon liikaa, mä sekoilen liikaa, mä itken liikaa. Suurin hyöty, mikä tästä koko elämästä tällä hetkellä on, on se, että mä kirjoitan lukemista teille. Sen parempaan musta ei ole. Ei nyt, eikä ehkä koskaan.

Mulla ei ole koskaan ollut paljon ystäviä. Mä olen aina ollut se virheellinen kappale. Mä kuulen kokoajan, että olen kaunis, mukava ja puhelias. Miks mä sitten olen yksin? Miks kaikki asiat on niin hirveän huonosti kokoajan? Miks mä en kelpaa mihinkään? Mä en saa töitä, mä en saa ystäviä, mä en menesty koulussa. Kuraattori jää sairaslomalle, eikä tahdo tavata mua. Opettajat suosivat kaikkia muita, mutteivät pidä minusta. Minä olen se tyhmä lapsi. Minä ajattelen tunteilla, enkä järjellä.

“When I was 5 years old, my mother always told me that happiness was the key to life. When I went to school, they asked me what I wanted to be when I grew up. I wrote down ‘happy’. They told me I didn’t understand the assignment, and I told them they didn’t understand life.”

-John Lennon

Kuinka helvetin kauan mun täytyy taistella? Kuinka monta päivää vielä? Mä tiedän, etten mä kykene tähän enää kauaa. Kesä tulee ja mä jään yksin. Tai ehkä mulla käy 'tuuri' ja tapaan jonkun uuden kusipään, joka kohtelee mua samoin, kun kaikki muut mun elämässä nyt. Mä vedän puoleeni sellaisia ihmisiä. Ei kukaan kunnollinen pidä musta.

Mulla ei ole enää mitään tavoitteita. Mun suurin tavoite on selvitä hengissä huomisesta. Mun suurin unelma on, ettei mua koske huomenna. Ettei mulle luvata mitään huomenna, jottei mun tarvitsis taas pettyä. Se koskee enemmän, kuin mikään fyysinen kipu maailmassa. Mua sattuu, kun mä ymmärrän, että mulle ollaan valehdeltu taas. Mä olen sinisilmäisenä ottanut kaiken vastaan ja yhtäkkiä mua lyödään kasvoille. Mä kestän sen kaiken aina vain uudelleen, jotta saisin tuntea edes hetken olevani rakastettu. Jotta saisin halata vielä kerran. Jottei mulle oltais vihaisia. 

Mä olen pelkkä säälittävä ihmispaska. Enkä mä sano tätä, jotta te säälisitte mua. Ihan rehellisesti en. Mä sanon niin, koska niin mä ajattelen.

Ei kummankaan elämään, toinen voi puuttua mitenkään

Mun ei oo hyvä näin.

Miks sä rakas tuhoat kaiken? Miks sä revit mun käden irti omastas ja takerrut turhakkeisiin? Miks sä heität mut pois?

Sä istut sohvalla ja tuijotat tyhjyyteen. Se katse on ollut sun silmissä jo pitkään, mut nyt se on vahvempana kuin koskaan. Kerta kerralta mä pelkään enemmän, että sä et palaakkaan enää takaisin. Että sä jäät sinne johonkin, missä sun mieli vaeltaa.

Miks mä en riitä? Miks sun ei oo hyvä mun kanssa? Vielä yks jointti, vielä yks henkäys. Vielä yks. Tää on viimeinen. Eikä se koskaan kuitenkaan oo.

Sä olet siinä, niin lähellä, mutta silti sä olet poissa. Mun vieressä istuu pelkkä tyhjä kuori vailla ajatuksia, vailla sielua.

 

Painostava hiljaisuus. Sä et ajattele mitään ja mä ajattelen senkin edestä. Tekee mieli sanoa jotain, mutten löydä sanoja. Ne sanat ovat kadonneet jo aikoja sitten.

Aika kuluu, mutta sä et tajua sitä. Sun kello on pysähtynyt. Sä toimit automaattisesti, ilman ajatuksia. Teet asiat rutiinilla miettimättä mitään. Sängyssä mua tuijottaa tyhjä katse. Et sä varmaan edes tajua mitä sä teet. Et sä tajua mun olevan siinä.

Pakenet rappukäytävään puhumaan omituisia puheluita. Kuiskaat, koska tiedät minun kuuntelevan oven takana. Lukittaudut vessaan kirjoittamaan viestejä ties kenelle. Hymyilet tyhjää hymyä, silmäsi paljastavat totuuden.

Lupaat viedä mut kotiin, mutta mä en uskalla tulla sun kyytiin. En mä tahdo päästää sua rattiin, en mä uskalla. Kävelen mielummin. Ovella sä pussaat mua ja mä purskahdan itkuun. Tää kaikki on ihan liikaa mulle.

"Mikä sulla on?"

Et sä koskaan ymmärrä. Enkä mä voi sanoa, koska mä olen itse ihan samanlainen.

Miten kaks tällaista voi koskaan selvitä elämästä? Ei meillä oo toivoa enää.

Me selvitään arjesta, koska on pakko. Pakollisten juttujen jälkeen me mennään sun luo maailmaa piiloon, vedetään päät sekaisin  ja tuijotetaan tyhjyyteen. Ollaan läsnä vain fyysisesti. Harrastetaan seksiä aamusta iltaan ymmärtämättä siitä mitään. Unohdetaan puolet asioista. Ollaan hiljaa, puhutaan tyhjillä katseillamme. Sanat on turhia, koska ei meistä kumpikaan ole niin järjissään, että ymmärtäisi niitä.

Ajetaanko autolla mereen? Hirttäydytään samaan köyteen? Räjäytetään itsemme ilmaan tai hypätään kallion kielekkeeltä? Tai sit vaan jatketaan elämää näin, lopputulos on sama joka tapauksessa.

Mut pidinkö mä kiinni liian tiukasti vai enkö tarpeeksi?

Jos olisin rohkeampi, julkaisisin pian tekstin, jonka kirjoitin aiemmin tänään. Kävelisin keskustaan ja laittaisin postiin muutaman etanakirjeen. Kävisin vielä kerran istumassa samalla penkillä, jossa olen viimeisen vuoden aikana istunut ehkä jopa enemmän kuin koulussa. Ja sen jälkeen lähtisin moikkaamaan mummoa ja Tommin vauvaa sekä tyttöystävää.

Mutten ole tarpeeksi rohkea.

Olen niin luuseri, etten osaa edes kuolla.

Kauan sitten karrelle palanut sydän vihloo

AJASTETTU.
(Varmasti mielipiteitä herättävä, lääkehoureissa kirjoitettu teksti viime vuoden lopulta. Mitähän helvettiä taas, Ada? En mä oikeasti ajattele noin... Ainakaan nyt. Nyt mulla on hyvä mieli.)

Jokaista kohtaa ei tarvitse ottaa tunteisiin, kirjoitin hieman dramatisoiden ja epäsoveliaassa mielentilassa, lääkkeissä ja liian sekaisin.Vakavia asioita, sekavia ajatuksia. Tällaista päässäni kuitenkin pyörii, kun olen tarpeeksi poissa.

Luomisen tuskaa, vitut siitä.
Sama se on mitä mä kirjotan, kunhan on hieno otsikko.
Ja senkin mä vien joltain muulta.
Jostain biisistä, mitä mä en oo ikinä jaksanu kuunnella loppuun saakka.

Seinät huutaa mun nimeä, kallistuu uhkaavasti mua päin.
Vessan lattialla odottaa testi, jota mä en tahdo katsoa.
Vitunko väliä silläkään on, mitä siinä sanotaan.
Jos se on plussa, ni kaivetaan lapsi ulos henkarilla.
Heitetään taloyhtiön roskikseen ja lähdetään harrastamaan lisää seksiä.
Jos se on miinus, tehdään samoin mut ilman sitä roskis vaihetta.

Mitä sillä kumillakaan tekee, aina kun sitä käyttää niin se hajoaa.
Ja silloin kun ei käytä, niin miinushan sieltä tulee.
Kiva selitellä tätille pöytänsä takana, että kyllä me käytetään kumia.
Se vaan sattu just sinä iltana hajoamaan.
Enkä mä vahingossakaan ostanu jälkiehkäsyä.
Ei ollu kahtakymppiä.

Mut miinus se sieltä tulee, mä uskon siihen.
Ei lapsi sopis tähän elämään.
Mä haluan sekoilla rauhassa vielä hetken.
Ja sit rauhoittua, vaikka väkisin.

Joskus täysi-ikäistymisen jälkeen mä soitan Tommille.
Joskus sitten, kun Lauri on armeijassa ja mä oon yksin.
Silloin mä toteutan ton ylemmän suunnitelman sen kanssa.
Vitut välitän mistään.

Elän holtittomasti ja kuolen nuorena.
Niin se on tarkoitettu.

Toisella on niin kova ikävä ja se kantaa käsissään kyyneleitä

Mitä jos mä oon poissa lopullisesti?


En mä enää tiedä mistään mitään. Kirjoitan paperille kauniita lauseita ja piirtelen kuvia valkoiseen seinään lyijykynällä.

"Älä ny saatana siihen seinään piirrä!"

No vitunko väliä sillä on mihin mä piirrän, se on vaan lyijykynä. Ja se on vaan seinä. Tää on vaan hetki. Ja tää on vaan elämä.

Älkää vaan kysykö mitä tekemistä tällä kuvalla on minkään kanssa. Ei sillä ookkaan. Se vaan on hieno kuva. Ja älkää kysykö miks, mä en tiedä. Se vaan on. Ja mä löysin sen TÄÄLTÄ, nyt sitäkään ei tarvitse kysyä.

"Sinä näet sen kaiken minussa, mitä ei kukaan toinen rakasta. Sinä näet sen kaiken."
(Jippu - Eva)

Miten kukaan voi tälläistä rakastaa? Ei musta oo mitään jäljellä. Jokainen on ottanut palan mukaansa, vienyt pois osan minusta.

Oonko mä joku helvetin nähtävyys, mistä on pakko repiä pala mukaansa lähtiessä?

Lauri ei vastaa puhelimeen, ei se taaskaan jaksa mua. Vaikka kyllä se rakastaa, kyllä mä sen tiedän.

Tommiakaan mä en voi unohtaa, mut en uskalla soittaakaan. En mä halua väkisin tyrkyttää itseäni sille, haluan vaan pysyä erossa. Mut kyl mä silti toivon, että se soittais. Ja pelkään kans. Pelkään, että se saa kuulla mun pettäneen lupaukseni. Pelkään, että se saa kuulla mun paljastaneen salaisuuden ja ottaneen turhan riskin.

"Etkö sinä lähdekkään minusta milloinkaan?"
(Jippu - En osaa elää)

Tässä mä makaan lattialla peiton kanssa ja odotan kuolemaa. Tai psykoosia. Tai jotain. Hermoromahdus kuulostaa sanana ihan kivalta kans.

Mä koitin tänään silmilläni etsiä yhtä tiettyä ihmisjoukon seasta, mut en mä löytäny. Senkin oon kadottanu lopullisesti. Tai tiesinhän mä sen jo aikoja sitten, mut tänään mä jotenkin tajusin sen kunnolla. En mä tiennyt onks se siellä jossain tai onks se ylipäätään missään enää.

Mun peitossa on kahvitahra. Kaadoin mustaa kahvia siihen silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Tai lähinnä mä kai luulin kaiken olevan hyvin, mutta oli se ihan jees sillaikin. Ei sillä, että mä tahtoisin mennä ajassa taakse päin tai mitään, kunhan muistelen.

Huomenna mun pitäis raahata itseni taas keskustaan, jo toisena päivänä peräkkäin. Pitäis olla sosiaalinen, pitäis juoda kahvia julkisesti ja puhua asioista. En mä halua, onks mun pakko?

Huomenna mulla tais olla verikokeetkin tai jotain, en mä oikein oo kärryillä näistä enää. Ne haluaa tutkia mua, joten tutkikoon. En jaksa laittaa vastaan enää, mut en mä kyllä tee mitään edistääksenikään niitä niiden "tutkimuksia". Leikkiköön salapoliiseja ihan rauhassa, jos ne jotain nautintoa siitä saa.

Tää nyt kai jotenkin liittyy johonkin. En vaan jaksa selittää miten, eiköhän se oo jokaiselle ihan selvä.

Olohuoneen lattialla on leipä ja leivinpaperia. Siihen paperiinkin mä piirsin, ennen kuin muistin ton seinän olemassa olon. Tavallinen paperi oli loppu, minkäs teet. Mut toi seinä on ihan hyvä vaihtoehto myös, onpahan jotain mitä tuijottaa, eikä pelkkää valkoista aina vaan. Ja se leipä... En mä oikein tiedä mitä se tekee tossa. Mulla oli kai joku ajatus sen kanssa aiemmin, mut sit mä unohdin sen, ennen kuin sille leivälle ehti tapahtua mitään. Suuhun se kai oli matkalla, mut bensa loppui kesken tai jotain.

Missään ei oo mitään järkeä. Mun aivotoiminta on taas ihan kuollutta. Liikaa lääkkeitä päässä tai jotain. Mut on mulla ihan hauskaa. Näiden ajatusten kanssa on ihan siedettävää elää, nää ei oo pahoja. Eikä mulla oo edes harhoja ainakaan vielä.

Onnea, jos sä tosiaan selvisit tänne asti. Ei mulla mitään järkevää asiaa ollut. Ajattelin vain ilmoittaa, että mä oon lopullisesti seonnut.

Mä rakastan pameja, maailma ei oo sama ilman laseja sameita

"Mitä sä oot vetäny?"

Joo joo, kyllä mä tiedän. Mun piti lopettaa, mun piti ihan oikeesti.

Se vaan on yksin niin helvetin vaikeeta, enkä mä aio hakee apua ennen kun oon täysikänen. 

Lauri ei tahdo nähdä tänään, olen kuulemma liian sekaisin.

"Mee nukkumaan."

Itkettää. Eikä mua edes väsytä.

Mä oon nukkunu viimeisen viikon aikana varmaan yhteensä jotain kymmenen tuntia.

Voikohan väsymykseen kuolla? Se olis ihan jees.

Pyhimys on paras.

"Mä en tunne sitä riemua elämän, joku ehkä odotti enemmän
Mä en venannu mitään mut ketarat levällä makaan ku elämä selättää
Mä tunnen ja tiedän liikaa, kärpäsenä katosta itteeni tsiigaan
Ei oo mitään mitä pelätä, tän rakkauden takia voi sydänkin revähtää"

Mä chillaan himas, rakastan sua ja lipitän teet

Heti näin alkuun laitan kysymyksen teille. Eräs lukija ehdotti, että tekisin Kik-messengerin tai ask.fm käyttäjän. Idea kuulostaa sinänsä ihan hyvältä, mutta olisiko teillä kiinnostusta sille? Toki se veisi taas hieman lisää aikaani, mutta sitähän minulla riittää. En kuitenkaan viitsisi täysin turhaan sitä käyttäjää tehdä, joten olisiko teillä kiinnostusta kysellä jotain, jos käyttäjän teen? Kommentoikaahan, että kumpi olisi hyvä vaihtoehto, vai olisiko kumpikaan. Laiskat kommentoijat voivat tuttuun tapaan klikata joko tykkäsin tai en tykännyt!

Sitten vähän päivän kuulumisia. Ei ihan tavallinen päivä, ei tosiaankaan. En käynyt viime yönä nukkumaan ollenkaan. Kuudelta aamulla kuitenkin heräsin eteisen lattialta, eivätkä jalat kantaneet alla lainkaan. Yliannostus. Lievä sellainen, mutta kuitenkin.

Olin yhä vihainen Laurille, mutta hän oli ainut kenelle pystyin soittamaan. Ajattelin myös, että tilanne oli sopiva siihen, että testaan kuinka paljon hän tosissaan välittää. Kului vartti ja Lauri oli oven takana. Hän oli koko päivän täällä kanssani, vahti että pärjään ja olen tajuissani.

Hengellä leikkimistä, ihan typerää, tiedän. Nyt olen kuitenkin jollainlailla elävien kirjoissa taas. Sinne nielaistiin siis taas yksi koulupäivä, makasin vain kotona kuten yleensä. Huomenna kuitenkin skarppaan ja pakotan itseni kouluun. Selvänä.

Tunnen vaan valon pääs lisää tunnelii

Päässä humisee vieläkin, muuten kaikki on loistavasti. Eilen hetken mielijohteesta päätin lopettaa sekoilut ja aloittaa päihteettömän elämän.
"En mä mitään avohoitoja tarvi, en mä jaksa odottaa sinne asti."
Lääkkeet muovipussiin ja kaapin perälle, sen jälkeen Laurin kanssa syömään ja selvittelemään asioita.

Minä tarjosin ruuat hienossa ravintolassa. Hieno homma, loppu kuukausi syödään makaronia. Sieltä autolla meille. Ei puhuta mistään, ei vahingossakaan.
"Unohdetaan menneet ja alotetaan ihan alusta."
Seksiä ja elokuvia, yöllinen autoajelu paikkaan, jossa ensimmäisen kerran tapasimme. Kaikki on ihan hyvin.

Tärinät ja paha olo, kylmä hiki ja oksennus. Vieroitusoireet, tosi kiva.
"En mä oo riippuvainen."
Muutaman tunnin kestin, kolmelta yöllä autolla meille, muovipussi lensi lattialle ja lääkkeet sen mukana. Rohmusin jokaisesta purkista jotain.
"Ootsä varma ettet sä ota liikaa?"
Euforia.
"Mä rakastan sua."

Aamulla kahville ja sieltä kotiin, minä omaani ja Lauri omaansa. Nukkumaan vasta päivällä ja unirytmi niin sekaisin kuin vain voi olla. Herätys ilta kuudelta. Pitäisi mennä kauppaan, muttei ole rahaa. Ihan sama, ei minulla ole nälkä. Milloinhan viimeeksi kävin suihkussa? Ehkä suuntaan sinne nyt.

Ps. Huomenna vastailen kysymyksiinne, joten kyselkäähän vielä! Klik!

Boomboom

Huomenna on joulu. Joulumieli on kadonnut. Rauhaa ja rakkautta kaikille, ja paskat.

Opiaattiolot ja päässä humisee. Narkki mikä narkki. No ei, muutama vähän vahvempi särkylääke vain ja se on siinä. Joulun jälkeen mä lähden vieroitukseen, ei tästä tuu mitään näin. Vihatkoon ketkä vihaa, ei tätä elämää kestä näin. Tuntuu, ettei millään oo mitään väliä enää.

Lauri rakastaa, mutta silti saa minut itkemään ihan tahallaan, surusta. Esitän, että kaikki on hyvin. Muiden mieliks. Ja itseni takia kai myös.

Ei sitä kuulemma huomas mun teksteistä, että mä oon sekaisin. Enkä mä yleensä oo, vaan silloin kun särkee päätä oikein lujaa. Mitä muutakaan sitä voi tehdä, kun lääkitä itsensä kuntoon? Ja samalla kans johonkin toiseen ulottuvuuteen, mut mitä väliä sillä on? Kunhan vaan ei koske.

Mä en taaskaan oo syöny, jääkaapissa on pelkkä valo. Ajattelin unohtaa koko ajatuksen vielä täks päiväks ja ruokkia itseni vasta huomenna mun täydellisessä joulunviettopaikassa. Kaukana kaikesta, kaukana Laurista. Kyllä mä rakastan, se vaan on niin vaikeeta välillä. Kohta mä taas hehkutan kuinka täydellinen se on, nyt just se ei vaan oo.

Kaikki on päin vittuja, jos suoraan saa sanoo. Ja saanhan mä, mikä mua estää. Ainut päivän piristys oli edelliseen postaukseen saamani ihana ihana kommentti, kiitos vielä siitä <3

Mua itkettää, mä oon ihan sekaisin. Tunnen itsekin, mut nyt mua ei ainakaan koske. Ei mihinkään muualle kuin sydämeen.

Älkää vihatko mua, en mä mikään narkki oo. Mä haen apua, nyt mä haen sitä tosissaan. Heti pyhien jälkeen. Se on mun uuden vuoden lupaus. Mä vannon.

Anteeks rakkaat, että mä oon tällänen vaikee, anteeks. Ja kiitos. Kiitos, että ootte siellä. Merkitsette mulle enemmän kuin mikään muu just nyt!

Palataan huomenna, palataan.