I don't believe that anybody feels the way I do, about you now

And all the roads we have to walk are winding
And all the lights that lead us there are blinding
There are many things that I would
Like to say to you
But I don't know how

Because maybe
You're gonna be the one that saves me
And after all
You're my wonderwall


Mä teen typeriä valintoja, ne sanoo. Mä en välitä paskaakaan. Puhukoon mitä puhuu, naurakoon selän takana tai päin naamaa, mä olen valintani tehnyt.

Uusi mies, jolta oletin paljon, petti mun luottamuksen. Ei ollut lainkaan sellainen, kuin luulin. Ja nyt hän katuu, itkee perääni ja yrittää korjata. Ei uusia mahdollisuuksia. Tästä lähtien kaikilla on yksi mahdollisuus. Satuta mua kerran ja se on game over, loppu, the end. Poistan numeron, unohdan, jatkan eteen päin. Mä olen niin loppu. Valheisiin, pettymyksiin, kaikkeen.

Ja silti, silti mä olen päättänyt antaa vielä yhden mahdollisuuden. Lauri tuli kihlasormus taskussaan mun ovelle. Osoitti taas kerran, että on muuttunut. Ja mä uskoin. "Typerä, sinisilmäinen, hölmö", muut sanoo. Sanokoon. Mä en ottanut sormusta. En luvannut mitään, en anna olettaa, esitän kylmää ja tunteetonta. Ja sitä mä kai suurimmilta osin olen. Mä kuitenkin annan vielä sen sadannen mahdollisuuden näyttää muutos. Hän on hankkinut apua, hankkinut töitä, käynyt koulussa. Lopettanut tupakoinnin, pelaamisen, hölmöilyn. Hän oli avoin, todisti mulle kaiken, mitä mä pyysin. Ja mä annan vielä mahdollisuuden, vaikkei hän sitä tiedäkään. Suurimmilta osin lapsen takia ja vaikka aluksi sen kielsin, niin osittain myös omien tunteideni takia.

Ottajia olisi muitakin, mut mä en lämpeä. Ei jaksa mitään miehiä. Se on joko mun lapsen isä, jolloin meistä tulee oikeasti perhe tai sit ei kukaan. Pärjään mä yksinkin. Pian edessä on myös muita isoja päätöksiä. Pitäis päättää, mikä musta tulee isona ja tehdä töitä sen eteen. Pitäis päättää, missä tämä kaikki tapahtuu. Ei ainakaan täällä. Jossain, lähempänä Lauria varmasti. Onko se järkevää? En tiedä. Ei varmastikaan. Mutta mä en välitä. Ei mulla ole mitään menetettävää. Mä yritän ja jos ei natsaa, mä jatkan omillani, kuten tähänkin asti.

Yllätysmomentteja

Lauri on alkanut ottaa vastuuta. Lapsi on ollut lyhyitä aikoja hänen kanssaan, kun hän on ollut maisemissa. Huikea kehitysaskel, aivan yllättäen. Ja pieni rakastaa häntä. Kun he kurvaavat rattailla mua vastaan, nauru kuuluu rattaiden kyydistä jo kauas. Tätä mä halusin kokoajan, en mitään muuta.

Aivan puhki mä olen edelleen, mutten niin lopussa, kuin vielä hetki sitten. Jutut alkaa taas sujua ja uudet rutiinit muodostua. Koti on siisti ja uudessa järjestyksessä, lapsi nukkuu yönsä miltei kokonaan ja minäkin saan nukuttua.

Vielä pari viikkoa sitten en olisi kirjoittanut näin, mutta yllättäen asiat alkoivatkin löytää järjestyksensä ja kaikki sujuu. Mini minä täyttää pian vuoden, mä selvisin. Kyllä tää tästä.

Missing you

Voi helvetti miten vaikeaa. Aamuisin herätessäni puhelimessa on viesti: "huomenta, rakas". Ihanaa, joo. Mut mitä helvettiä? Hän on niin kaukana, ettei mitään järkeä. Hän päätti lähteä, jättää meidät tänne ja olla poissa vuosia. En mä voi vuosia odottaa ja ikävöidä, hukata aikaa häneen, kun en edes tiedä, toimiiko tää sit enää. En mä kestä mitään etäsuhdetta nyt, mulla on muutakin stressattavaa. Ja sitä paitsi, me käytännössä erottiin jo. Mä päätin jo, että mä en näillä kilometreillä pysty.

Miks pitää tehdä aina kaikesta niin vaikeaa mulle? Mä kaipaan yksinkertaisuutta ja rutiineja, en tällaista stressiä lainkaan. Niin helvetin monimutkaista, että pää sekoaa.

Kun mua sattuu

Mulla on edessäni pahin mahdollinen tilanne. Ero henkilöstä, jota mä yhä rakastan ja joka rakastaa mua. Ja sen lisäksi mun täytyy yhä tavata häntä tämän tästä ja kuvitella, etten tunne enää yhtään mitään. Kuinka mä voin koskaan päästä yli tästä, kun mun täytyy nähdä häntä ja avata vanhat haavat aina uudelleen?

Kyllä mä haluan, että Lauri saa tavata lastaan niin usein, kuin suinkin mahdollista, mut en mä halua muistaa häntä enää. Joka kerta, kun mä olen juuri pääsemässä yli pahimmasta, ihmestyy hän taas tänne tytärtään tapaamaan ja muistuttaa minua kaikesta, mitä meillä oli. En mä kestä sitä.

Me ollaan nyt pohdittu, että olisko mahdollista ulkoistaa tätä tapaamishuommaa jollekin muulle, mut ei se tunnu hyvältä ratkaisulta, eikä oikein ole mahdollistakaan nyt. Ja vielä enemmän me ollaan mietitty, että olisko mahdollista jatkaa tätä suhdetta etänä. Ei ole. Monen tunnin välimatka ja Laurin menneet pettämiset tietäen mä en pysty siihen. En vaan pysty.

Tuhoon tuomittua kaikki. Onks elämässä pakko tehdä päätöksiä ja satuttaa itseään aina? En mä halua.

Sosiaalisia ongelmia

Laurin vuokrasoppari on enää allekirjoituksia vaille ja sit se on virallista. 1.8 hän on toisen paikkakunnan asukas, eikä lähelläkään meitä enää. Salaa mä toisinaan toivon, että jokin menee vielä pieleen, eikä hän lähdekään, mut kyllä mä silti tiedän sen olevan hänen parhaakseen.

Havahduin taas siihen, että pian mä olen varmasti samanlaisessa tilanteessa, kuin muutama vuosi sitten. Mun paras sosiaalinen kontakti on taas kaupan kassa, enkä edes muista milloin joku on soittanut mulle viimeeksi. Olisi kai aika tehdä asialle jotain, mut helvetti kun ahdistaa.

En oikeastaan edes tiedä, milloin musta tuli tällainen sosiaalisesti ahdistunut paska, joka ei uskalla edes moikata naapuria rappukäytävässä, saati sitten harkita jotain oikeaa kontaktia johonkin uuteen tuttavuuteen.
"Lapsen kanssa on helppo saada ystäviä toisista äideistä!"
On joo. Ihan vitun helppo.

Oon mä nyt jutellut erään Laurin kaverin kanssa whatsappissa toisinaan, mutta sekin on kai jollain tavalla väärin. Mitä helvettiä mä Laurin kavereille jauhan omista jutuistani, varsinkin kun kyseessä on tapaus, joka on yrittänyt suudella mua baarissa vastikään.

Good bye

"Sä olet kuulemma aloittamassa opinnot. Lähdössä kesällä pois. Muuttamassa kauas, liian kauas. Yksin. Soluasuntoon, ilman meitä. Mä voin suoraan sanoa, että me ei oltais tultu, mutta silti mua loukkaa se, ettei mulle ole kerrottu. Mua ei ole pyydetty mukaan. Edes omaa tytärtäs sä et ole ajatellut. Sä menet 'vain kolmeksi vuodeksi kouluun'. Kai sä tajuat, että ne kolme vuotta ovat kolme vuotta pois sun tyttäres ensimmäisistä vuosista. Just ne vuodet, kun sun tyttäres oppii sanomaan isä. Kun hän oppii puhumaan, konttaamaan, kävelemään. Sä jäät siitä kaikesta paitsi. 

Etkä sä voi kolmen vuoden jälkeen tulla takaisin. Mä tunnen sut kolmen vuoden jälkeen, mutta hän ei. Ei hänellä enää kolmen vuoden jälkeen ole isää. On äiti, minä, ja tiedän, että se riittää. Mutta älä säkään kuvittele, että olet 'vain kolme vuotta poissa'. Ei, et ole. Sä olet hänelle lopullisesti poissa. Ja se tarkoittaa sitä, että olet mulle myös lopullisesti poissa. 

En mä kiellä sua menemästä ja mä tiedän, että se on sulle hyväksi. Mä en vain käsitä, miksi sun täytyy lähteä pois. Miksei täällä? Miksi niin kauas?

Sä uhkailit yhdeksän kuukautta häipyväs samantien. Sanoit, ettet halua edes nähdä häntä. Ja kun hän vihdoin oli täällä, sä olit sulaa vahaa. Sä olit läsnä, annoit hänen tottua. Luojan kiitos hän on niin pieni, ettei huomaa sun lähtevän. Ei osaa ikävöidä, ei muista, että sä olet hänet hylännyt. Mutta mä ikävöin, mä muistan. Ja hän aistii sen ikävän.

Mä yritän kuitenkin ymmärtää. Mä en jaksa tapella vastaan, en yrittää puhua sua ympäri. Sä olet päätökses tehnyt, laittanut asiat tärkeysjärjestykseen ja näin sen on silloin mentävä. Ehkä mä vielä joskus ymmärrän, että näin on meillekin parempi."

Valehtelija, valehtelija

Vaikka itkisin, huutaisin, raivoaisin, makaisin tunteettomana lattialla tai antaisin vain olla, ei hän ymmärtäisi. Tein mä mitä vain, sama toistuu kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen perhejoulu ei ollutkaan perhejoulu. Lauri on poissa taas, ties missä. Jonkun toisen luona kenties, jonkun meitä tärkeämmän. Omaa lastaan tärkeämmän. Tai yksin, ilmoittamatta meille mitään. Jouluna, jota mä suunnittelin ja valmistelin, odotin innolla. Hän sai taas tarpeekseen, sai kaiken mitä tarvitsi ja lähti.

Jos mä huudan, itken perään ja yritän tavoitella, hänestä ei kuulu. Kun mä luovutan, annan olla ja yritän päästä yli, hän palaa. Ja joka kerta, joka helvetin kerta mä annan anteeksi. Kuuntelen niitä tyhjiä lupauksia ja luotan. Luotan valehtelijaan. Säälin, uskon typerät tekosyyt.
"Hänellä on rankkaa, hänen on paha olla, hänellä on oikeus", mä ajattelen.

Ja vitut. Hän on vain yksinkertaisesti kusipää. Onneksi pieni rakas ei tajua vielä. Ja kun hän vihdoin on niin vanha, että tajuaa, mä aion pitää huolen siitä, että Lauri ei ole pahoittamassa hänen mieltään, tuottamassa pettymystä hänelle.

20.10

Olen yrittänyt kertoa, miltä minusta tuntuu. Olen pakottanut itseni siihen ja silti saanut ulos suustani vain yksittäisiä sanoja, jotka eivät selitä yhtään mitään. Osittain siitä syystä blogissakin on ollut niin hiljaista. En mä itsekään oikein tiedä, miltä musta tuntuu. Hyvältä. Pahalta. Kaikelta siinä välissä. 

Olen katsellut kun lehdet puissa kellastuvat, putoavat hiljalleen maahan. Missä mä olen silloin, kun ne kasvavat takaisin paikoilleen? Tai missä olet sinä? Olenko minäkin siellä? Toivon niin.

Olen seurannut sivusta kuinka voit päivä päivältä huonommin. Yrittänyt ymmärtää ja auttaa ja tajunnut, että olet itse syypää sen kaiken takana. Ymmärtänyt ja auttanut kaikesta huolimatta, koska niin sinäkin olet tehnyt minulle, ainakin toisinaan.

Olen itkenyt perääsi, vaikka olet taas siinä. Olen käskenyt mennä pois ja huutanut kaipuuta heti sinun lähdettyä. Olen ollut ylpeä sinusta ja silti yhä niin katkera menneisyyden tapahtumista. Olen katsonut, kuinka laitat elämäsi ykkösasian edes hetkeksi taka-alalle vuokseni. Olen epäillyt, vakoillut, salakuunnellut. En osaa vieläkään luottaa. Tuskin koskaan täysin.

Olen pakahtunut onnesta ja hakannut päätä seinään. Sä et ole koskaan osannut puhua, et vieläkään osaa. Mä yritän, mutta alan menettää sen taidon seurassasi. Ei sitten puhuta.

Olen kuvitellut mielessäni, mitä kaikki tulee olemaan pian. Olen suunnitellut kastetilaisuutta, joulua, vuoden vaihtumista. Olen kuitenkin myös ymmärtänyt, etten voi suunnitella mitään etukäteen. En tiedä oletko sä meidän kanssa enää. Mun on vain pakko elää hetkessä ja luottaa asioiden menevän, kuten on tarkoitettu.

Blank stares at blank pages

Päihteet on paskaa. Vaikka mä en itse tosiaankaan ole ennen raskautta ollut, enkä aio raskauden jälkeenkään olla täysin päihteetön, niin silti. Mua sattuu katsoa vierestä, kuinka ihminen toisensa jälkeen putoaa sinne pohjattomaan kuiluun, eikä osaa hahmottaa omia rajojaan. Nyt, noin seitsemän kuukauden selvinpäin olemisen jälkeen mua sattuu se vielä enemmän.

Mä muistan aina ne sanat, jotka hän mulle sanoi, kun olimme tunteneet vasta muutaman päivän.
"Mikään ei koskaan mun elämässäni mene kannabiksen edelle."
Siinä vaiheessa mun olisi pitänyt ymmärtää paeta. Unohtaa mulle silloin vielä miltei merkityksetön ihminen ja etsiä joku, jolle mä voin joskus olla numero yksi. Tässä suhteessa mä olen aina ollut ja tulen aina olemaan korkeintaan sijalla kaksi.

Aina, kun musiikki soi tavallista lujempaa, mä katson häntä silmiin vain varmistaakseni, ettei hän ole ottanut mitään. Aina, kun tiedän hänen ottaneen jotain, mun on pakko päästä pois.

Epämääräistä purkautumista. En tiedä. Ahdistaa. Hän on taas sekaisin, arvasitte varmasti jo.

Games

Äh kuinka mua turhauttaakaan. Kaikki on vain pelkkää leikkiä. Sairasta peliä tunteilla, puolin ja toisin. Nyt hän on täällä, mun kanssani, konkreettisesti. Tahtoo kuulemma olla läsnä, tukena, apuna. Olla paikalla, kun synnytys käynnistyy, pitää mua kädestä. Ja mä rakastan sitä. Rakastan, enemmän kuin mitään. Mun on hyvä olla, mä tunnen olevani turvassa, rakastettu. 

Mut ei helvetti. Pudotus todellisuuteen sattuu taas kahta kauheammin, tiedän sen jo nyt. Kun meitä onkin kolme, hän pakenee. Mä tiedän. Ja silloin mä olen ehtinyt tottua tähän kaikkeen. Kuka mua sitten pitää kädestä, rakastaa, hoivaa? 

Tekisi mieli sanoa, että painu helvettiin jo nyt, äläkä tee tästä enää yhtään vaikeampaa, mutta ei. En mä tahdo. Tahdon, että hän on täällä, perheenä mun kanssani. Odottamassa, tukemassa. Koska hän on siinä parempi, kuin kukaan. Jos tahtoo olla. Ja hän tahtoo, vielä. En vain tiedä, kuinka kauan.

Jos jotain alottaa, ni ei voi alkaa pelkää huomista

En mä oo tunteeton paska. Ei tää oo helppoa. Mua sattuu ihan tajuttoman paljon, vaikken mä sitä ulos päin näytäkään. Olihan se nyt ollut helpompaa vain olla, elää, sekoilla. Rakastaa, tehdä kuten sä tahdot. Mut en mä lähtenyt tähän sen takia, että mä haen helppoutta. Mä lähdin tähän, koska se on mun lapsi, mun verta ja lihaa. Ja se on myös sun lapsi, vaikket sä koskaan sitä ääneen myöntäiskään.

"Joskus tuun viel sun luokse bäkkii."

En mä tiedä meneeks se niin. Joskus, ehkä. Ehkä ei. Ehkä mä ymmärrän, että jossain on olemassa jotain parempaa mua varten. Tai ehkä mä ymmärrän, että sä olet parasta mulle. En mä tiedä. Mulla on niin helvetin ikävä meitä ja sitä, mitä me joskus oltiin. Joskus, ennen kuin asiat menivät pieleen yksi kerrallaan. Mut en mä pakenis enää, vaikka voisin. Kaiken vaan oli tarkoitus mennä toisin ja niin kaikki nyt menee.

Sä suunnittelet synnytystä, ristiäisiä, joulua. Kaikkea yhdessä. Mutta et arkea. Ei, sä tahdot vain parhaat päältä. Vastuu on mun. Ja tiedätkö, se on ihan ok. Mä tiesin sen alusta alkaen. Mä lähdin tähän näillä ehdoilla, enkä mä ole peruuttamassa enää. Päin vastoin, mä olen kiitollinen, että sä olet edes jollainlailla mukana. Tai ainakin lupaat olla, ei susta ikinä tiedä. 



MUA SATTUU.

Turhautuminen

Niin moni ihminen luulee meidän olevan yhä yhdessä. Ei me näytetä kriisejä ulos päin, ei olla koskaan näytetty. Mä itsekin toisinaan hairahdun elämään jossakin harhassa ja uskon saman valheen, kuin kaikki muutkin. Kerta toisensa jälkeen mä kuitenkin ymmärrän, että ei tää elämä toimi niin. Ei kaksi näin rikkinäistä ihmistä voi elää yhdessä. Toisinaan rikkinäiset ihmiset korjaavat toisensa, mutta me vain hajotamme toisiamme lisää. Sä syyllistät omista virheistäsi kaikkia muita ja mä taas otan kaikkien muidenkin virheet niskoilleni. Sä et osaa puhua asioista, enkä mä osaa pitää suutani kiinni. Sä et osaa tuntea juuri mitään ja mä olen ylitunteellinen.

Töykeä ja hyvä uskoinen, tuhlari ja pihi, vastuuton ja vastuullinen, lapsi ja aikuinen. Ne me ollaan. Ei siitä tuu yhtään mitään. Ja silti mä typerys jaksan yrittää, päivästä toiseen. Kävelen upottavassa suossa, enkä ymmärrä, että jokainen askel upottaa edellistä enemmän. 

Toisen meistä on pakko muuttua, tai tästä ei tuu koskaan mitään. Mut tuskin se enää tapahtuu, kahden vuoden jälkeen.

Ote

Helmikuu 2015

"Mä en tahdo enää. En tahdo. Mä olen liian vahva ollakseni sun kynnysmattona enää. Mä olen liian arvokas tällaiseen leikkiin, joka vain lopulta rikkoo mut ihan kokonaan. Ja vihdoin mä olen tarpeeksi vahva sanoakseni sen. Ehkä säkin vielä joku päivä kasvat aikuiseksi, opit ottamaan vastuun teoistas ja ymmärrät, mitä kaikkea sä tänään menetit."

Lauri muistaa sen viestin yhä. Hän sanoi jo silloin ymmärtävänsä, mutta vasta nyt hän alkaa todella ymmärtää. Ei hänellä ole varaa menettää mua. Mä merkitsen hänelle liikaa. Vaikka hän kuinka yrittää olla kylmä ja tunteeton, niin hänen on vihdoin pakko myöntää itselleenkin, että mä olin oikeassa. Hän välittää ihan liikaa.

Mä olen nyt niskan päällä. Mä hallitsen. Mun ei tarvitse ottaa enää yhtään paskaa niskaani, mun ei tarvitse olla petettävänä enää kertaakaan, koska nyt hän tietää, että mä olen liian vahva. Mä olen nyt se kylmä ja tunteeton. Mä voin lähteä koska tahansa ja mä vien häneltä kaiken, mikä on hänelle enää tärkeää. 

Mä en kiristä, en vaadi liikaa, enkä ole epäreilu. Mä vaadin ainoastaan sen, että mua vihdoin, kaiken paskan jälkeen kunnioitetaan ja arvostetaan, enkä mä ole häntä alempi arvoisempi. Ehkä meistä vielä joskus voi tulla jotain, jos hän on valmis muuttumaan. Ainakin nyt vaikuttaa hyvältä.

Ota minut tällaisena kuin oon

Oho, täällähän on ollut liikennettä. Tavallisesta parista sadasta poiketen päiväkäyntejä blogille on kertynyt muutamana päivänä tällä viikolla miltei tuhat! Enhän mä edes ole kirjoittanut mitään! Otetaan sen kunniaksi vähän laajemmasti kuulumisia, kun minulla kerrankin on jotain mitä kertoa. En tosin ole yhtään varma, olenko niin iloinen näistä asioista, mutta kerrottava ne on huonotkin uutiset. Aloitetaan kuitenkin hyvillä.

Vauva kasvaa, potkii ja vahvistuu päivä päivältä. Suunnilleen kymmenen viikkoa ja ollaan jo lasketussa ajassa. En käsitä, kuinka aika voi kulua näin nopeasti, vastahan mä plussasin ja nyt ollaan jo näin lähellä maalia. Kaikki hankinnat on jo tehty ja loppu ajan voin ottaa rennosti vauvaa odotellen.

Pienelle on jo etunimi valmiina, vaikka toki tahdomme nähdä lapsen ennen lopullista päätöstä. Laurin ehdotus pitää tällä hetkellä ykkössijaa ja minun ideoitani harkitaan toiseksi ja mahdollisesti myös kolmanneksi nimeksi. Sukunimeä emme ole vielä päättäneet, mutta luultavasti isänsä sukunimen lapsi saa, sillä se on paljon harvinaisempi kuin minun sukunimeni.

Raskauden myötä minun sairastelunikin on väsynyt, vaikka sairauteni toki muistuttelee itsestään yhä päivittäin. Sairaalareissuja ei kuitenkaan ole ollut läheskään niin tiiviisti kuin aiemmin ja olen pärjännyt todella pienellä lääkityksellä ainakin tähän päivään asti.

Huonojakin juttuja toki löytyy. Minun ja Laurin välit rakoilevat, emmekä ole nähneet pitkään aikaan taaskaan. Puhumme kyllä päivittäin, mutta hänen aloitteestaan olemme nyt pitäneet etäisyyttä toisistamme, enkä ole kovinkaan tyytyväinen tähän ratkaisuun. Näillä kuitenkin mennään ja olen iloinen, että hän on kuitenkin elämässäni mukana enemmän kuin uskalsin vielä hetki sitten edes toivoa.

Myös Tommin ja hänen perheensä asiat ovat huonolla tolalla. Naimisiin ei koskaan keretty ja näillä näkymin asumusero on aikalailla pysyvä ero. Ensin hänen kihlattunsa muutti pois saadakseen omaa rauhaa ja aikaa miettiä, mutta käsittääkseni hän ei ole enää aikeissa palata vauvan kanssa kotiin. Surullista Tommin kannalta. Mä olen yrittänyt parhaani mukaan olla tukena, mutta omat voimanikaan eivät aina meinaa riittää.

Sallastakin kysellään säännöllisin väliajoin. Mä toisinaan törmään häneen kaupungilla ja saan osakseni vihaisia katseita edelleen häneltä ja hänen ystäviltään. Muuten olen kyllä saanut olla rauhassa, eikä hän ole lähestynyt minua enää millään tapaa. Ymmärtääkseni hän viettää välivuotta, mutta muuta en oikeastaan tiedäkään ja hyvä kai niin.

Tällaista täällä. Mitäs teidän perjantai-iltaan kuuluu?

Kuka sä oot?

Mä en tunne sitä ihmistä enää ollenkaan. Huumausaineen hallussapito, törkeä rattijuopumus, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, pahoinpitely. Silmä mustana ja rahat kadonneet. En mä tuollaisen ihmisen mukaan lähtenyt silloin pari vuotta sitten. Ei tuollainen ihminen voi olla isä kenellekään, varsinkaan mun lapselleni.

Älä unohda minua

Mun ja Laurin tilanne. Siinä on asia, joka on herättänyt viime aikoina kysymyksiä niin blogissa kuin oikeassakin elämässä. Mä en hetki sitten oikein itsekään ollut kartalla asioista, enkä vieläkään halua avata niitä kovin paljon. Ne on meidän välisiä juttuja ja tällä hetkellä mä olen yllättävän tyytyväinen siihen, miten asiat ovat. Voi olla, että huomenna mä valitan kaiken olevan huonosti, mutta tällä hetkellä asiat ovat tilanteeseen nähden hyvin.

Jokin aika sitten mä sain tietää, että Lauri on pettänyt mua. Mä olin raskaana jo silloin ja tää kyseinen tapaus oli sattunut aikoja sitten. Mä olin vihainen, ihan helvetin vihainen, mutta annoin anteeksi. Samalla mä olin kuitenkin imarreltu, kun mä tiesin, että tää kyseinen nainen on vongannut Lauria itselleen, mutta kaiken jälkeen Lauri on kuitenkin päättänyt olla mun kanssa.
"Mulla on jo nainen, sori."
Paskaahan se on, että hän hairahti, mutta silti mä nautin siitä, että mä olin loppujen lopuksi kuitenkin ykkönen.

Mun päättäessä pitää lapsen, Lauri sanoi lähtevänsä. Nyt hän tahtoo tunnustaa isyyden, vaikka mä en sitä vaatinut. Nyt hän tahtoo tuntea lapsensa ja ehkä vielä joskus olla perhe meidän kanssa. Nyt me ei sitä kuitenkaan olla. Mä asun omassa kodissani, hän asuu omassaan ja me nähdään silloin tällöin. Kummallakaan ei ole uutta suhdetta ja kyllä, meillä on keskenämme myös intiimi suhde, vaikka varsinaista vakavaa seurusteluahan tämä ei enää ole.

Joskus me erottiin, eikä olla enää virallisesti palattu yhteen missään vaiheessa. Me ollaan kuitenkin ihan ok väleissä, tavataan ja Lauri on mukana neuvolakuvioissa ja tulee luultavasti myös synnytykseen.

Mä en odota häneltä oikeastaan mitään. Totesin jo aikoja sitten, että on helpompaa, kun tyytyy siihen, miten asiat on. Ei tuu pettymyksiä, eikä satuta itseään liikaa. Kyllä mä tiedän, ettei tää voi ikuisuuksia jatkua näin, mutta nyt näin on juuri hyvä.

Gotta stay high all my life to forget I'm missing you

Toisinaan mä vieläkin maalailen taivaanrantaan kuvia meistä pienenä perheenä. Kuvittelen kuinka hän vuosien jälkeen palaa takaisin ja kaikki on täydellistä ja melkein kuten ennen. Näen hänet mielikuvissani muuttuneena, täydellisenä ja se saa mut ikävöimään taas.

Minä typerä ehdin hetken kuvitella, että hän ei voisi jättää lastaan isättömäksi tietäen itse, miltä se tuntuu. Kai häneltä vain täysin puuttuu empatiakyky, koska tuskin hän koskaan edes ohi menevää sekunttia harkitsi jäävänsä meidän luo.

Aivan yhtä epätodelliset ovat kuitenkin hänenkin mielikuvansa ja sisimmässäni mä voin vain nauraa niille. Tahtoisin nähdä läheltä sen päivän, kun hän ymmärtää, ettei elämä olekaan niin helppoa. Silloin hän ehkä vihdoin ymmärtää, mitä kaikkea mä käyn läpi nyt. Ja hän saattaa ehkä myös tajuta, että se mitä mä olen hänelle nyt tarjoamassa, on paljon hienompaa, kuin ne haarat auki makaavat naiset, joiden luo hän nyt niin kipeästi haluaa.

"Vielä tulee se päivä, kun sä ymmärrät, että kaikki oli kultatarjottimella sun nenän edessä. Ja kun sä ymmärrät sen, peli on menetetty jo aikoja sitten. Mä en enää edes rakasta sua. Mä rakastan sitä, mitä meillä oli vielä hetki sitten. Hyvästi ja onnea matkaan."

Mä en tiedä mitä mä voin lapselle kertoa hänen isästään. Mä en tiedä kerronko mä mitään, vai kerronko mä vain ne hyvät puolet. Kerronko mä karun todellisuuden, vai kaunistellun version kaikesta. Aika näyttää, miten asiat tulee menemään. Mutta sen mä tiedän, että me pärjätään kyllä.

Bye

Lauri on lähdössä. Pakkaaminen on alkanut ja uusi asunto hankittu. Kaukaa. Tarpeeksi kaukaa, jottei hänen koskaan enää tarvitse nähdä mua. Mua sattuu, pakkohan se on myöntää. Hävettää, että haikailen tuollaisen perään, mutta haikailen silti. Mä ihan tosissani luulin, että meillä oli jotain enemmän. Mä aion kuitenkin olla vahva. Mä sinnittelen, pärjään, teen elämästäni hienon ilman häntä. Yritän unohtaa, olla katkeroitumatta, ajatella näin olevan parempi. Ja sitten vuosien päästä kun hän palaa takaisin, hän näkee, että mä en tarvinut häntä saadakseni kaiken, mitä mä tältä elämältä tarvitsen.

Mä olen niin vihainen, että musta on tullut aivan helvetin sinnikäs. Mä kasvatan tän lapsen yksin, mä teen siitä hienon ihmisen, aivan toisenlaisen kuin isänsä. Mä kasvatan hänestä sellaisen, että mä voin ylpeydellä sanoa hänen olevan mun lapseni. Ei meidän, vaan mun. Mä teen kaiken sen, mihin Lauri ei usko mun pystyvän.

Vaikka on tää helvetin rankkaa. Mua sattuu, fyysisesti ja henkisestikin. Vauva potkii ja toisinaan mä tahdon kieltää sen olemassa olon kokonaan. Samalla mä kuitenkin rakastan sitä niin hirveästi, etten ole ketään koskaan rakastanut, edes Lauria. Se on mun lapsi, mun pieni lapsi. Me pärjätään, aina.

-

Vieläkin mä havahdun öisin kauhun tunteeseen. Puoli unessa haparoivin käsin etsin sinua viereltäni. Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjemmältä kuin koskaan. Muistan, että et ole ollut täällä enää aikoihin. Ehdin vierittää muutaman kyyneleen lempi viinini väriselle tyynyliinalle, ennen kuin vaivun takaisin uneen. Hetkeä myöhemmin herään painajaiseen ja tyynyliinan puna on syventynyt entisestään kyynelten kasteltua siihen sydämen muotoisen jäljen.

Neljältä aamuyöllä huojun jääkaapin edessä mielessäni isän sanat "älä pidä jääkaapin ovea auki, sähköä kuluu". Juon suoraan tölkistä maitoa, melkein yhtä kylmää kuin sinun sydämesi on. Käännän radion päälle ja käperryn peittoni kanssa sohvalle.

Havahdun silloin tällöin radiosta kantautuviin ääniin, mutta jatkan katkonaista untani. Kymmeneltä havahdun puhelimen sointiin. Paramore kaikuu tyhjille seinille, en tee elettäkään vastatakseni. Olen liian väsynyt ja liian kipeä. Uudet tutkimukset lähestyvät uhkaavasti ja vakava ilmeiset lääkärit taitavat tosissaan pelätä mun halvaantuvan. En mä pelkää sellaisia. En mä pelkää mitään.

Kymmentä vaille kaksitoista mä saan itseni vaivoin pystyyn. Tarkistan kuka soitti. Et se kuitenkaan ole sinä, joten ei sillä niin väliä. Istun liian pitkään sohvalla uppoutuen musiikkiin, unohdan hoitaa päivän kiireelliset virastoasiat ja kiroan kun on jo liian myöhäistä. Huomenna sitten. 

Illalla, ennen nukkumaan menoa mä seison keskellä asuntoa. Loputon astiavuori huojuu tiskipyödillä ja -altaassa. Vaatteita ei ole kaapissa paljon nimeksikään ja lattioita ei näy vaatekasojen alta. Sinun t-paitasi roikkuu yhä oven päällä, siinä se on ollut jo liian pitkään. Lakanat pitäisi vaihtaa, mutta uskon vieläkin haistavani niissä sinun partavetesi. Ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Juuri ennen kuin suljen silmäni, mieti kuinka ikävöinkään sinua. Oi mitä kaikkea meillä olisi voinut olla, jos kaikki olisi mennyt toisin. Suljen silmäni ja hajoan pieniksi kappaleiksi lakanoiden väliin. Huomenna on taas pakko kasata itsensä uudelleen.

Painu vittuun mun elämästä

"Se ämmä pilaa mun elämän. Mä olisin melkein valmis vaikka tappamaan sen päästäkseni eroon siitä kakarasta. Kukaan ei tajua kuinka vaikeaa mun on selvitä rahallisesti, kun se lehmä imee mut tyhjiin. Mä tiedän, että se tulee menemään niin. Se ei ajattele kuin itseään, oikeesti se on itsekkäin ihminen jonka mä olen koskaan tuntenut."

Vitun munaton paska, kantaisit edes vastuun omista tekemisistäs. Miettisit mihin sen kyrpäs tunget ja miettisit joskus asioiden seuraamuksia. Kaikki ei aina mee just niin kuin sä tahdot, enkä mä elä täällä miellyttääkseni sua. Sä oot täysin tietoisena harrastanu seksiä mun kanssa ja mä oletan yli kakskymppisen äijän tietävän mitä käy ennemmin tai myöhemmin, jos panee ilman kumia. Nyt niin on käynyt ja sun on turhaa jauhaa paskaa musta mun selkäni takana mun omille ystäville. Tajuatko sä, että se on tappouhkaus? Mä voisin viedä sen oikeuteen heti, jos mä todella olisin se itsekäs ämmä, joka sä väität mun olevan. Mut ei, mä ajattelen sun parasta ja siedän tätä paskaa vielä kaiken tän jälkeen.

Ainakin yhtä ämmää sä olet mun selkäni takana lykkinyt ja tuskin oon ainoa, kenen kohdalla käy vahinko. Mä oon vaan tietääkseni ainoa, jolla on riittävästi itseluottamusta pitää se lapsi. Sä häivyt kuvioista ja jatkat touhujas. Teet saman paskan jollekin toiselle ja odotas vaan, kohta sulla on niitä lapsia vähän joka kulmalla.

Kasvaisit aikuiseks, kaikki ei aina pyöri sun napas ympärillä. Painu vittuun mun elämästä, loppu vuodesta nähdään virastoissa, kun mä vien sulta jokaisen sentin, jonka irti saan.