Mulla on edessäni pahin mahdollinen tilanne. Ero henkilöstä, jota mä yhä rakastan ja joka rakastaa mua. Ja sen lisäksi mun täytyy yhä tavata häntä tämän tästä ja kuvitella, etten tunne enää yhtään mitään. Kuinka mä voin koskaan päästä yli tästä, kun mun täytyy nähdä häntä ja avata vanhat haavat aina uudelleen?
Kyllä mä haluan, että Lauri saa tavata lastaan niin usein, kuin suinkin mahdollista, mut en mä halua muistaa häntä enää. Joka kerta, kun mä olen juuri pääsemässä yli pahimmasta, ihmestyy hän taas tänne tytärtään tapaamaan ja muistuttaa minua kaikesta, mitä meillä oli. En mä kestä sitä.
Me ollaan nyt pohdittu, että olisko mahdollista ulkoistaa tätä tapaamishuommaa jollekin muulle, mut ei se tunnu hyvältä ratkaisulta, eikä oikein ole mahdollistakaan nyt. Ja vielä enemmän me ollaan mietitty, että olisko mahdollista jatkaa tätä suhdetta etänä. Ei ole. Monen tunnin välimatka ja Laurin menneet pettämiset tietäen mä en pysty siihen. En vaan pysty.
Tuhoon tuomittua kaikki. Onks elämässä pakko tehdä päätöksiä ja satuttaa itseään aina? En mä halua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti