Good bye

"Sä olet kuulemma aloittamassa opinnot. Lähdössä kesällä pois. Muuttamassa kauas, liian kauas. Yksin. Soluasuntoon, ilman meitä. Mä voin suoraan sanoa, että me ei oltais tultu, mutta silti mua loukkaa se, ettei mulle ole kerrottu. Mua ei ole pyydetty mukaan. Edes omaa tytärtäs sä et ole ajatellut. Sä menet 'vain kolmeksi vuodeksi kouluun'. Kai sä tajuat, että ne kolme vuotta ovat kolme vuotta pois sun tyttäres ensimmäisistä vuosista. Just ne vuodet, kun sun tyttäres oppii sanomaan isä. Kun hän oppii puhumaan, konttaamaan, kävelemään. Sä jäät siitä kaikesta paitsi. 

Etkä sä voi kolmen vuoden jälkeen tulla takaisin. Mä tunnen sut kolmen vuoden jälkeen, mutta hän ei. Ei hänellä enää kolmen vuoden jälkeen ole isää. On äiti, minä, ja tiedän, että se riittää. Mutta älä säkään kuvittele, että olet 'vain kolme vuotta poissa'. Ei, et ole. Sä olet hänelle lopullisesti poissa. Ja se tarkoittaa sitä, että olet mulle myös lopullisesti poissa. 

En mä kiellä sua menemästä ja mä tiedän, että se on sulle hyväksi. Mä en vain käsitä, miksi sun täytyy lähteä pois. Miksei täällä? Miksi niin kauas?

Sä uhkailit yhdeksän kuukautta häipyväs samantien. Sanoit, ettet halua edes nähdä häntä. Ja kun hän vihdoin oli täällä, sä olit sulaa vahaa. Sä olit läsnä, annoit hänen tottua. Luojan kiitos hän on niin pieni, ettei huomaa sun lähtevän. Ei osaa ikävöidä, ei muista, että sä olet hänet hylännyt. Mutta mä ikävöin, mä muistan. Ja hän aistii sen ikävän.

Mä yritän kuitenkin ymmärtää. Mä en jaksa tapella vastaan, en yrittää puhua sua ympäri. Sä olet päätökses tehnyt, laittanut asiat tärkeysjärjestykseen ja näin sen on silloin mentävä. Ehkä mä vielä joskus ymmärrän, että näin on meillekin parempi."

Valehtelija, valehtelija

Vaikka itkisin, huutaisin, raivoaisin, makaisin tunteettomana lattialla tai antaisin vain olla, ei hän ymmärtäisi. Tein mä mitä vain, sama toistuu kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen perhejoulu ei ollutkaan perhejoulu. Lauri on poissa taas, ties missä. Jonkun toisen luona kenties, jonkun meitä tärkeämmän. Omaa lastaan tärkeämmän. Tai yksin, ilmoittamatta meille mitään. Jouluna, jota mä suunnittelin ja valmistelin, odotin innolla. Hän sai taas tarpeekseen, sai kaiken mitä tarvitsi ja lähti.

Jos mä huudan, itken perään ja yritän tavoitella, hänestä ei kuulu. Kun mä luovutan, annan olla ja yritän päästä yli, hän palaa. Ja joka kerta, joka helvetin kerta mä annan anteeksi. Kuuntelen niitä tyhjiä lupauksia ja luotan. Luotan valehtelijaan. Säälin, uskon typerät tekosyyt.
"Hänellä on rankkaa, hänen on paha olla, hänellä on oikeus", mä ajattelen.

Ja vitut. Hän on vain yksinkertaisesti kusipää. Onneksi pieni rakas ei tajua vielä. Ja kun hän vihdoin on niin vanha, että tajuaa, mä aion pitää huolen siitä, että Lauri ei ole pahoittamassa hänen mieltään, tuottamassa pettymystä hänelle.

Bye

Lauri on lähdössä. Pakkaaminen on alkanut ja uusi asunto hankittu. Kaukaa. Tarpeeksi kaukaa, jottei hänen koskaan enää tarvitse nähdä mua. Mua sattuu, pakkohan se on myöntää. Hävettää, että haikailen tuollaisen perään, mutta haikailen silti. Mä ihan tosissani luulin, että meillä oli jotain enemmän. Mä aion kuitenkin olla vahva. Mä sinnittelen, pärjään, teen elämästäni hienon ilman häntä. Yritän unohtaa, olla katkeroitumatta, ajatella näin olevan parempi. Ja sitten vuosien päästä kun hän palaa takaisin, hän näkee, että mä en tarvinut häntä saadakseni kaiken, mitä mä tältä elämältä tarvitsen.

Mä olen niin vihainen, että musta on tullut aivan helvetin sinnikäs. Mä kasvatan tän lapsen yksin, mä teen siitä hienon ihmisen, aivan toisenlaisen kuin isänsä. Mä kasvatan hänestä sellaisen, että mä voin ylpeydellä sanoa hänen olevan mun lapseni. Ei meidän, vaan mun. Mä teen kaiken sen, mihin Lauri ei usko mun pystyvän.

Vaikka on tää helvetin rankkaa. Mua sattuu, fyysisesti ja henkisestikin. Vauva potkii ja toisinaan mä tahdon kieltää sen olemassa olon kokonaan. Samalla mä kuitenkin rakastan sitä niin hirveästi, etten ole ketään koskaan rakastanut, edes Lauria. Se on mun lapsi, mun pieni lapsi. Me pärjätään, aina.

Runaway train

"Mä luultavasti vien sut synnyttämään ja katoan. Lopullisesti."

Mä en ymmärrä. Mun päätä sattuu, kun mä en käsitä. En, vaikka mä kuinka kovasti yritän. En käsitä, miksei hän voi yrittää meidän kanssa. Miksei hän voi tutustua lapseensa ja katsoa, kuinka kaikki lähtee sujumaan?

Hän ei ole koskaan pidellyt vauvaa, saati sitten omaa lasta. Mistä hän voi tietää jo valmiiksi vihaavansa sitä? Miksi täytyy aina olla niin helvetin negatiivinen ja ennakkoluuloinen kaikkea kohtaan? Mä vielä yritän tehdä tän helpoksi, yritän ottaa vastuun ja lupaan hoitaa kaiken yksin. Annan hänen opiskella ja tehdä töitä, mennä ja tulla. Mutta ei, pelkkä läsnä oleminen on liikaa pyydetty.

Hän ei aio olla edes päivää meidän kanssa. Hän ei tahdo nähdä omaa lastaan, tietää hänen nimeään, kuulla hänen kuulumisiaan. Ja niin helposti hän on myös valmis jättämään minut. Unohtamaan kaiken ja aloittamaan alusta jossakin muualla. Hänessä täytyy olla jokin kytkin, josta hän halutessaan kääntää rakkauden päälle tai pois, sillä en mä pystyisi toimimaan hänen tilanteessaan niin.

Mä en voi vieläkään käsittää sen miehen ajatusmaailmaa. Häntä pelottaa, sen mä ymmärrän kyllä. Mutta niin pelottaa muakin, enkä mä ole juoksemassa pakoon.

Älä muista pahalla

Mun ja Laurin suhde on tässä. Meidän väliin on tullut jotain niin lopullista, ettei me päästä sen yli eikä ympäri - meidän vauva. Lauri roikkuu matkassa niin pitkään kuin tahtoo ja häipyy kun häipyy. Kivuliasta, mutta totta. Ja jokainen päivä, jonka mä hänen kanssaan saan, on mulle arvokas.

Mä rakastan, mä olen aina rakastanut. Ja mä tiedän, että jossain syvällä sisimmässään hänkin tekee niin. Ei vain tarpeeksi. Liian moni asia menee minun edelleni ja vauva on hänelle liian suuri este. Ja vaikka mä kuinka kovasti häntä rakastankin, en mä pysty tekemään aborttia hänen takiaan.

Mun täytyy valita elämäni rakkauden ja ensimmäisen lapseni väliltä ja mä voin kertoa, ettei mikään ole koskaan sattunut niin paljon. Hetkittäin mä jo ajattelen, että olisi vain helpompaa hypätä sillalta tai jäädä junan alle, se olisi helpointa kaikkien kannalta. Mut en mä luovuta, ei mulla ole koskaan ollut tapana tehdä niin. Mä tahdon katsoa jokaisen kortin.

Mä en ymmärrä, miksi Lauri ei voi edes yrittää. Mä en vaadi mitään, en yhtään mitään. Olen valmis hoitamaan koko lapsen yksin, kunhan hän vain olisi rinnalla edes henkisenä tukena, mutta ei. Mä en tajua, mitä hän siinä häviää. Hän on kuitenkin valintansa tehnyt ja niin olen minäkin. Nyt on vain ajan kysymys, milloin meidän juttumme on tässä, lopullisesti.

Huomenna mun täytyisi kirjoittaa ylioppilaaksi taas. Ajatukset on kyllä nyt jossain aivan muualla, saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Mä syön aamupalaa, vaik tiedän ettet palaa

En mä koskaan uskonut, että se sattuisi näin paljon. Vaikka mä tiesin sen olevan edessä ja vaikka me oltiin käyty se läpi jo monesti, en mä uskonut lopullisuuden tuovan siihen näin kovat haamukivut.

Yövalo ei enää loista sun ikkunassa, paikassa, jossa mulla oli tapana iltaisin kirjoittaa ylös ajatuksia meistä. Sinulta lahjaksi saamani kaulakorun ketju on katkennut ja antamastasi ruususta on pudonnut viimeinenkin lehti.

Mä alan jo unohtaa, miltä sun käsi tuntui mun kädessäni ja miltä sun huulet maistuivat. Mä alan unohtaa, kuinka sulla oli tapana silittää mun tukkaa ja kuinka kovasti mä sitä rakastinkaan. Pian mä en enää muista jokaisen sun luomen sijaintia, enkä sitä, mistä paikoista sä kutiat helpoiten. En muista ulkoa sun puhelimen pääsykoodia, eikä mulla ole enää avainta sun oveen.

Pian sä olet vain kullattu muisto, kipeä kohta sydämen uumenissa. Vihlaisu aamuisin, kun mä muistan herääväni taas kerran yksin. Ja toisinaan mä havahdun lukemasta niitä viestejä, joihin sä et koskaan vastannut ja huomaan miettiväni, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Mitä jos sä et olisikaan ollut niin keskenkasvuinen tai mitä jos mä vain olisin opetellut sietämään jokaista piirrettä sinussa? Mitä jos sä olisitkin ollut armeijassa pidempään, olisiko kaikki ollut silloin helpompaa?

Entä, jos mä olisinkin pyytänyt sua jäämään vielä viimeisen kerran ja entä jos olisinkin purkanut kiukkuni sinun sijasta johonkin muuhun? Oltaisko me onnellisia nyt jossakin? Olisko mun nyt hyvä olla? Tahtoisinko mä vielä elää?

Tunnoton oon

"Kaiteelle seisomaan jään
Kädet nostan
Ummista en silmiä
Enää ei huimaa"

Mä haluan kuolla. Haluan, enemmän kuin koskaan.

Mä olen tyhjä, tyhjempi kuin koskaan.

Ja mä olen yksin. Niin yksin. Vaikka ihmiset ympäröi mua, ei kukaan heistä ole kuten hän. Ei kukaan osaa olla mulle sellainen.

Mä kaipaan, kaipaan niin paljon.

MUA SATTUU.

Mä en jaksa. En jaksa olla mä, en jaksa olla täällä.

Aamulla mä pakenen. Tankkaan auton täyteen ja painan kaasun pohjaan. Ajan sinne, missä mua ei tunneta. Sinne, missä mä saan olla rauhassa, tunnistamattomissa. Sinne, missä hän ei ole tuomitsemassa mua, lyttäämässä maahan.

Kerro miltä se tuntuu, kun irti päästää

Tää ei toimi näin. Lauri ryyppää ja ryyppää, päivästä toiseen. Juhlii omien kavereidensa kanssa, tanssii tyttölauman keskellä ja tarjoaa heille juomia. Vaikka hän käveleekin kotiin yksin, niin ei se silti ole reilua. Mua ei oteta mukaan, mä en ole mitään. Viina, pilvi ja naiset ovat kaikki tärkeämpiä hänelle.

Muutkin näkevät sen. He eivät käsitä, kuinka mä kestän. Kaiken muun mä kyllä siedän, mutten rakkaimpieni sääliviä katseita. Ne saavat mut ymmärtämään tilanteen todellisen laadun. Mulla ei ole mitään, mä en ole mitään. Ainakaan hänelle.

Mä soitan, anelen häntä luokseni. Taustalla kiljuvat naiset peittävät hänen äänensä ja lopulta hän lyö luurin korvaan. Mä istun yksin kotona, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä muuta.

Mä ihan tosissani luulin, että mun olisi vihdoin hyvä näin. Mä olin väärässä. Enemmän väärässä kuin koskaan.

The end

Tiedättekö, mä en enää vaan tunne yksinkertaisesti yhtään mitään. Mua sattuu niin paljon, etten mä voi rakastaa sellaista ihmistä enää. Mä en tunne perhosia vatsanpohjassa, en edes pientä onnen pilkettä, kun mä katson häntä. Mä tunnen vain epäilystä, pahaa mieltä ja huonoja muistoja.

Vielä pari päivää sitten edes osa siitä onnesta oli tallella ja nyt se viimeinenkin ripe on poissa. Mä en voi rakastaa, kun mua satutetaan kokoajan. Mä en pysty siihen. En, vaikka mä kuinka kovasti yrittäisin ja tahtoisin.

Ehkä hän ei vaan ole se oikea mulle. Tai ehkä vika on minussa, ehkä mä olen vääränlainen. Oli miten oli, mun on pakko luovuttaa. Mulla ei ole enää mitään sanottavaa, eikä mitään, minkä takia mun täytyisi yrittää.

Hän ei osaa sanoa rakastavansa. Hän ei osaa edes rakastaa enää. Ja silloin munkaan on turhaa yrittää yksin.

Antaa syksyn tulla ja oot kaunis kuin kuolleet puut

Mä taidan kuolla kesän mukana. Lehdet putoaa, maatuu, unohdetaan.

Mä olen väsynyt pettymään. Taistelemaan paikastani, kilpailemaan huomiosta.

Mä olen väsynyt kyyneleiden polttamiin silmiin ja viiltoihin iholla. Niin liian väsynyt olemaan väsynyt.

Mun täytyy keskittyä hengittämään. Se on niin raskasta, niin kamalan raskasta.

Voi mitä kaikkea mun kehoni onkaan käynyt läpi. Pieni hauras keho. Ei kestä yhtään iskua enää. Aivan kuten mieli, sekin on kulutettu loppuun. Läpi kuultava, heikko ja rikkinäinen.

Makaan alusvaatteisillani, kerälle kääriytyneenä kylpyhuoneen lattialla. Mietin, että mitä helvettiä mä teen vielä täällä. Tunnen jokaisen sydämen sykkeen ja se sattuu mua.

Miksi mä en voi vain mennä? Lentää vapaana pois. Olla onnellinen.

Hänkään ei enää välitä. Kaikki on samantekevää. Aivan kuten minä kaikille.

On sanottu että se kestää mitä vaan, mut miksi luopuu itsestään ja rajoistaan?

Ei mikään voi satuttaa mua enää.

Anna mennä vaan, jatka, jatka. Pistä kaikkes peliin. Tuhoa mut, nauti. Täysin rinnoin.

Naura räkäisesti päälle. Pyydä anteeksi ja tee se kaikki uudelleen.

Katso mun alistuvan sun polvies eteen, ottavan kaikki syyt niskoilleni ja anelevan armoa.

Katso mun olevan riippuvainen susta.

Auta mua keräämään sirpaleet kasaan vain pudottaaksesi mut korkeammalta seuraavalla kerralla.

Tuhoa mun mieli, pelaa sairaita pelejä ja leiki mun kanssani.

Katso kun mua sattuu. Nauti, rakas, nauti. Ota kaikki irti siitä.

Anna mulle onni ja vedä matto jalkojen alta parhaimmalla hetkellä.

Mä en välitä enää. Tee mitä tahdot, tässä mä olen. Räsynukkena, valmiina alistumaan sun tahtoosi.

Valmiina ottamaan iskut vastaan kerta toisensa jälkeen vain muutaman onnellisen hetken tähden.

En aina voi sua ymmärtää, oisit ees voinut yrittää

Päässä naksuu, päässä naksuu, bum bum bum bum naks naks naks naks.

"Taas suolaat mun haavaa."

En mä oo täällä, en mä oo. Mä olen piilossa, mutta oikeasti istun aukiolla kädet silmillä. Kaikki näkee mut, kaikki osoittaa sormella. Nauraa ja pilkkaa, halveksii ja sylkee niskaan.

Ne kääntää selkänsä mulle. Aina luvataan, eikä pidetä. Aina mä jään yksin, ulkopuolelle. 

Mä olen liian kiltti. Täytyis vaan repiä sydän irti rinnasta, heittää susien syötäväksi. Olla kylmä ja tunteeton. Jos ei tunne mitään, ei voi koskaan satuttaa itseään. Mä vain tunnen, vähän liikaakin. Ja mua sattuu, aivan liikaa.

Laurikin on täällä. Piilossa multa, muiden kanssa. Turhaan mä odotin ja suunnittelin. Ei mun suunnitelmani koskaan toteudu. Eikä unelmat. Turhaa edes unelmoida, en mä koskaan tavoita yhtään mitään.

Oli se täälläkin jo, hetkisen vain. Mä olin vihainen ja hän oli vihainen. Ei se toimi niin.

Miksi mulla on vielä jotain, joka pitää mut kiinni tässä elämässä? Mä vain tahtoisin olla se kylmä, tunteeton ja itsekäs paska. Tahtoisin unohtaa kaiken ja päästää irti. Mutta ei, mä vain ajattelen muita.

Jotenkin mä vieläkin kaiken jälkeen uskon, että joku tarvitsee mua täällä. Mulle ei vain vieläkään oo selvinnyt, että kuka se joku on. Miksi mä olen täällä? Miksi? Kertokaa joku mulle, mä en kestä muuten.

"Katson ulos ikkunasta, en näe iloa täällä.
Levinneitä hiekkalaatikoita, räkäisiä lähikapakoita.
Joista yksinhuoltajat raahaavat yhden yön Toivojaan,
jotka poistuvat aamulla, ennen kuin lapset heräävät.
Anna minulle kätesi, anna lupaus huomisesta,
lupaa etten yksin jää tähän kylmään elämään.
Tähän päivään, jossa kaikuvat patsaiden jylhät äänet,
jossa syntynyt kulkee kuolleena etsien hautapaikkaansa."

Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän - jos edes sitäkään

Oi, ihana perjantai. Lauri tulee kotiin ja kaikki on suloista ja ihanaa.

Mä seison bussilaiturilla sateessa, katson ulos tunkeilevia ihmisiä ja etsin kurkkusalaattiasua katseellani. Ihminen toisensa jälkeen astuu ulos linja-autosta, mutta kukaan ei ryntää ottamaan mua syleilyynsä. Kukaan ei ole se, jota mä odotan. Ihminen ihmiseltä mun toivoni hiipuu. Uskottelen kuitenkin itselleni, että hän on vain istunut viimeisessä penkissä. Muut löytävät rakkaansa, mutta minä seison yhä paikoillani. Valkoinen takki muuttuu harmaaksi sateen kastellessa sen, hiukset liimautuvat otsaan.

Viimeinenkin jalkapari astuu ulos linja-autosta. Todellisuus iskee minua nyrkillä silmään, sitten toiseen. Kyyneleet valuvat poskille, kun mä tajuan, että se viimeinenkään jalkapari ei ollut se, jota mä niin kovasti odotin. Se mun niin kovasti odottamani jalkapari ei tullut laisinkaan. Ja se fakta murskaa mut katuun sadoiksi sirpaleiksi.

Kyllä mä tiedän, että hän olisi tullut, jos olisi päässyt. Ei tässä siitä oo kyse, vaan siitä, että hän lupasi tulla, lupasi niin varmasti, eikä voinut edes ilmoittaa joutuvansa jäämään. Hän olisi ehtinyt kyllä, ihan varmasti olisi ehtinyt. Kaikki mun viestinikin hän on nähnyt, muttei vastannut mitään. Miksi hän tekee näin mulle? Miksi hän antaa mun odottaa turhaan?

Taas mun on pärjättävä yksin, ties kuinka kauan. Sinniteltävä päivästä toiseen, taisteltava itseäni ja ikävääni vastaan tietämättä, ikävöikö hän minua edes. Mun on sinniteltävä vailla tietoa tulevasta, pimeässä tunnelissa, ilman valoa.

The world is beating me down

Mä lähden. Kaikki oli nyt sitten tässä, millään ei oo enää vitunkaan väliä. Niin helvetin kauan mä olen taistellut, tehnyt kaikkeni ja yrittänyt kestää. Mutta en mä vain kestä. Mä teen kaikkeni toisen puolesta ja toinen ei tee mitään hyvää mulle. Kaikki on ohi nyt, mä en tahdo olla mä enää. En tahdo olla tässä ruumiissa, en tahdo olla näiden ihmisten kanssa. Mä en ole pitkään aikaan tuntenut eläväni, enkä mä kestä tätä tyhjyyttä enää. Mun pää hajoaa.

Lauri pudotti mut tyhjän päälle taas. Joi kaikki mun viinat, tuhlasi kaikki mun rahat ja lähti etsimään uutta seuraa. Illalla se soittaa taas kolmen promillen humalassa ja pyytää kyytiä, oksentaa autoon ja valittaa, että mulla kesti tulla. Seuraavana aamuna se on taas niin helvetin krapulassa, ettei se edes huomaa mun olevan olemassa ja illalla se onkin taas poissa, monta viikkoa. Vaan niin ei käy tällä viikolla. Mä suljen puhelimen ja lähden pois. Jätän hänet yksin, aivan kuten hän tekee aina mulle. Kävelköön kotiin, mä en ole mikään orja, joka tekee kaiken mitä käsketään. En enää. Onhan sillä sitten intissä aikaa miettiä, että mikä meni pieleen.

Tommikin käyttäytyy taas aivan kuten ennen. Ensin mä autoin ystävää hädässä, lainasin viimeiset rahani hänelle ja hän lupasin antaa ne takaisin "huomenna". No, tää huomenna meni kai viikko sitten, eikä Tommista ole kuulunut mitään sen jälkeen. Mun rahat on kaadettu kurkusta alas ja nyt on taas vitun hyvä olla. Ei vastata puhelimeen, eikä viesteihin, mitäpä turhaan sellaista tekemään.

Tässä mä makaan olohuoneen lattialla laukut pakattuna ja valmiina lähtemään. Tyhjensin säästötilini, tankkaan auton ja lähden. En tiedä mihin, en tiedä kuinka pitkäksi aikaa, mutta lähden silti. Mä en tiedä päivitänkö mä sieltä, riippuu ihan siitä, missä mä olen ja missä kunnossa. Just nyt tuntuu, että mä ajan mahdollisimman kauas ja nollaan pään niin, etten muista enää koskaan mitään.

Mä olen lopussa.

Yrittäny selvitä tässä maailmassa, ahneiden pohjattomassa kaivossa

Mä aavistelin jo eilen, että jotain tapahtuu. Mulla oli ihan sellainen olo, että kohta kaikki menee vituiks taas ja niinhän siinä sitten kävi. Pitäis vaan luottaa intuitioon ja käpertyä sängyn alle sikiöasentoon hyvissä ajoin.

Salla on tehnyt paluun. Hän "voi paremmin" ja kaikki ovat helvetin ylpeitä tästä edistysaskeleesta. Jokainen on vuorotellen säälimässä häntä ja mulkoilemassa mua ilkeällä katseellaan. Salla on se hyvä ihminen tässä, Sallalla menee huonosti ja hän ei ole koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa. Mä taas olen päin vastoin se paha, kaiken huonon alku ja juuri. Jos olisin vähänkään ilkeämpi ihminen, kirjoittaisin tähän nyt, että painuis vittuun kaikki.

No, jottei kaikki olis liian helppoa, niin myös mun tämän päiväiset suunnitelmat menivät pieleen. Mun oli tarkoitus viettää kiva päivä Laurin kanssa, mennä junalla häntä vastaan, syödä hyvin ja niin edelleen. No, Lauri on tapojensa mukaan taas jättänyt muutaman pikku jutun ilmoittamatta minulle. Ensinäkin, kun minä olen puolessa välissä matkaa menossa hänen luokseen, hän ilmoittaa olevansa jo kotona. Toisekseen, hän on sopinut tälle ainoalle päivälle, kun mä olisin ehtinyt nähdä, kaikkea muuta tekemistä. Hän tasan tiesi mun suunnitelmistani. Hän tasan tiesi, että mä olen kiireinen muina päivinä.

Nyt mä siis istun junassa matkalla kotiin. Tuhlasin viimeiset rahani saadakseni viettää päivän Laurin kanssa ja päädyin yksin istumaan junaan koko päiväksi. Loistavaa, sanoisinko.

"Heräätkö koskaan painajaisista
Puhutko paskaa ja kiellätkö kaiken
Haluatko nähdä uuden painajaisen
Hengitä rauhassa ota varovasti
Loppu on lähellä se on viimeinen rasti"

Shit happens

On olemassa ihminen, jota ilman sä et voi elää. Joka on opettanut sut olemaan juuri sellainen kuin sä olet. Muovannut sinusta juuri sen ihmisen, joka sä nyt olet. Opettanut olemaan juuri sinä ja olemaan tyytyväinen siihen. Se ihminen on ollut sulle esimerkkinä. Se ihminen opettaa sua pärjäämään, opettaa juhlimaan, opettaa toimimaan oikein erilaisissa tilanteissa. Sen ihmisen kanssa sä koet ensimmäistä kertaa kaiken. Sen ihmisen kanssa sä leikit ensimmäistä kertaa hippaa ja piilosta, se opettaa sua piirtämään ja on paikalla sun ensimmäisenä koulupäivänä. Sille ihmiselle sä voit soittaa ja kertoa aivan kaiken. Hyvän ja pahan, ilot ja surut. Sä voit soittaa, vaikkei sulla olis mitään asiaa. Kertoa mitä sulle kuuluu tai olla vain hiljaa tietäen, että se toinen on siellä.

Se ihminen on ollut sun kaikilla kaverisynttäreillä ja sä sen omilla. Sä tunnet sen ihmisen melkein yhtä hyvin, kuin itsesi. Sen ihmisen kanssa sä ajat ensimmäistä kertaa mopolla ja sen ihmisen kanssa sä olet ensimmäistä kertaa humalassa. Se ihminen Skypettää sun kanssa yömyöhään, vaikka aamulla on aikainen herätys. Se ihminen matkustaa sun kanssa maailman ääriin, koette yhdessä jotain, mitä sä et tule koskaan enää kokemaan. Se ihminen kuuntelee ja ymmärtää, tukee ja auttaa. On läsnä, tietää kaikki murheesi. Hän lukee ajatuksiasi, tuntee jokaisen mielesi sopukan. Olet tuntenut sen ihmisen niin kauan, että hän tietää sinusta ja menneisyydestäsi aivan kaiken. 

Mulla oli sellainen ihminen. Mulla ei ole sitä enää. Joskus, kai puoli vuotta sitten, se ihminen puukotti mua selkään. Unohti kaiken sen, mitä me ollaan yhdessä koettu. Mikään ei merkinnyt hänelle enää yhtään mitään. Ymmärrys oli muuttunut katkeruudeksi, rakkaus vihaksi. Hän ei välittänyt minusta enää, ei, vaikka kuinka yritin olla hyvä ystävä. Jokainen tekee virheitä, mä tiedän. Mut mä en vieläkään voi käsittää, että miksi kaikki loppui niin. Mä en käsitä, miksi kaikkien niiden hyvien muistojen jälkeen täytyy katkeroitua ja tehdä jotain niin ilkeää ja loukkaavaa toiselle. 

Mä en vieläkään käsitä, mitä kävi. Musta tuntuu, että kaikki syy kaadettiin mun niskoille. Mä olen huora, mä olen tyhmä ja mä pilasin kaiken. Ei hän sanonut niin, mutta siltä musta tuntui. Ja tuntuu vieläkin. 

Sekunneissa kaikki ne tulevaisuuden retket ja hauskuudet oli pyyhitty pois. Hän ei tahtonut niitä enää, ei minun kanssani. Mulla ei ollut mitään väliä enää. 

Pitkäksi aikaa mä suljin tämän asian pois mielestäni. Leikin, ettei mua satu, etten mä välitä. Leikin, ettei sillä oo mitään merkitystä. Ja nyt, psykologikäyntien myötä tämä ja muut ongelmat alkavat palata takaisin alitajunnan syvyyksistä. Ja se sattuu. Sattuu niin paljon, että mä en kestä.

“This is what happens. You tell your friends your most personal secrets, and they use them against you.” 

-

Sillä samalla hetkellä, kun sä makaat lattialla veitsi kaulalla sä vihdoin ymmärrät sen, mitä ihmiset on yrittäneet sulle jo pitkään sanoa: Ihminen, jotka sä kutsut parhaaks ystäväkses ei ole mitään mitä sä olet luullut. Sä et tunne sitä ihmistä ollenkaan.

Sillä samalla hetkellä kun sä juokset alusvaatteisillas alas sen ihmisen kodin portaita sä ymmärrät, että ne kaikki muut olivat kokoajan oikeassa.

Ja kun sä vihdoin pääset kauas sieltä, missä sä olit aiemmin, sä pelkäät kokoajan. Pelkäät sen ihmisen olevan sun oven takana, sun sängyn alla, jopa sun vaatekaapissa. Ja sä syytät vain itseäs; "Miksi mä en kuunnellut kun mulle puhuttiin?"

Epäreilua

"Mua koskee tietää, ettet sä välitä. Että mä vain ärsytän sua, olen pelkkä häiriötekijä. Mua koskee tietää, ettei mun kyyneleillä ole väliä. Kylmästi sä vain lyöt luurin korvaan kerta toisensa jälkeen. Jätät vastaamatta viesteihin, vaikka mulla olis ihan oikeesti asiaa sulle. Jätät tulematta sovittuihin tapaamisiin ja kaadat kaiken vastuun mun niskaan. 

Mua koskee ymmärtää, että vaikka sä sanot rakastavasi, sä et taaskaan osoita sitä teoin. Sä loukkaat mua tahallasi. Mua koskee ymmärtää, että vielä vuoden jälkeen sä olet valmis päästämään irti niin helposti. Luovutat pienissäkin vastoinkäymisissä, etkä suostu puhumaan asioista. Ei sellainen suhde voi toimia.

Mua koskee niin kovin, kun sä olet niin ehdoton. Et ole valmis joustamaan missään asioissa, et tulemaan puolitiehen vastaan. Mua koskee, kun sä kuvittelet aina olevas oikeassa, olet niin äärimmäisen itsevarma. 

Mua koskee, ettei mulla ole ketään, johon voin luottaa sata prosenttisesti. Ja se on epäreilua, että sulla on minut."

Se on sokerista harhaa, tahdon jotain todellista ja varmaa

Meidän peli taitaa olla pelattu. Mä kyllä tiesin tämän johtavan eroon, mutten kuvitellut sen tapahtuvan näin. Toivoin meidän voivan erota ystävinä ja ajattelin, että Lauri toivoi samaa. Hän taisi kuitenkin toteuttaa kaiken pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän rakasti minua viimeiseen asti, teki minut onnelliseksi vielä yhden kerran ja lähti. Jätti minut yksin tänne sanomatta mitään.

Mä en kestä. Ei hyvästejä, ei mitään. Hän vain jättää vastaamatta puhelimeen, näkee kaikki viestit, muttei sano mitään. Odottaa minun luovuttavan ja uskoo kaiken unohtuvan kuin itsestään. Ei se mee niin. Ei todellakaan. Mä en unohda. En mä voi unohtaa ketään, ketä mä rakastan niin paljon.

Voihan se olla, että hän soittaa vielä. Voi olla, että joku ilta hän seisoo oveni takana ja hymyilee. Mä en kestä sitä ajatusta. Mä en vaan kestä. Tää kaikki tietämättömyys tekee mut hulluksi. Mä en tiedä onko tää ikuista vai hetkellistä, mä en tiedä yhtään mitään.

Kaikki ne hetket yhdessä sylikkäin peiton alla. Kaikki ne halaukset ja läheisyys. Kaikki kulutetut minuutin McDonaldsin drive in:illä ja laiturilla katsomassa tyyntä järveä. Kaikki pitkät puhelut keskellä yötä. Yllätysaamiaiset ja suudelmiin herääminen. Kaikki ne olivat vain hetkellinen harha. Kuvitelma onnesta, joka nyt murskautuu palasiksi maahan.

If life was a movie, then it wouldn't end like this

Milloin mä saan sanoa, että mä en jaksa enää? Milloin on oikein luovuttaa?

Repii, rikkoo, satuttaa.

Ne kaikki potkii mua maahan ja nauraa ilkkuvasti, kun mä kaadun. Ei oo enää ketään, joka nostais mut takaisin ylös.

Mikset kiinni pidä lujempaa?
Voisin potkii vielä kovempaa.
Pistää häkkiin viiden lukon taa,
jaksaisi en enää odottaa.

Ehkä mä olen liian vaikea rakastettavaks. Ehkä mua ei voi kukaan rakastaa. Ehkä tää kaikki on mun syytä. Ehkä se olin alusta alkaen minä. Ehkä se koko Tommi juttukin johtui minusta. Ehkä minä olen se hirviö. Ehkä minä ajan ihmiset pois, saan heidät pettämään lupauksiaan. Ehkä minä tiedostamattani teen jotain väärin kerta toisensa jälkeen.

Päivällä esitän normaalii
ja leikin et oon elämässä kii.

Musiikki soi taustalla ja mun päässä naksuu. Ehkä mä oikeasti tuun kohta hulluks. Silmät kääntyy väärin päin enkä tiedä enää edes omaa nimeäni. Joudun laitokseen ja mut lääkitään onnelliseks. Olis sekin parempaa kuin tää.

Tää kuva repii mut kappaleiks. Mä en jaksa enää. Lauri on ainoo mitä mulla on, Lauri on mun koko elämä. Se on se ihminen, jonka takia mä nousen ylös aamuisin. Miks mä nousisin enää, kun Lauria ei oo?

Miten joku voi olla niin julma mulle, että laittaa kaiken poikki sanomatta mitään? Miks se tekee mulle niin ihan ilman syytä, ihan yhtäkkiä. Häviää vaan, eikä vastaa mulle enää. Ei niin voi tehdä, jos rakastaa. 

"Oo siellä jossain mun."

Sen on pakko soittaa vielä. Kohta kaks vuorokautta on kulunut, eikä se vaan vastaa mulle. On online Facebookissa, muttei sano mitään. Ei se voi tehdä mulle niin, tulen hulluksi.

Mun pää leviää. Ihan tosissaan, mun tekee mieli repiä hiukset päästä ja juosta päin seiniä.