Oven avaan, en henkeä saa

Monille ihmisille on tullut viime aikoina yllätyksenä, että mä en oikeasti olekaan kiltti loputtomuuksiin asti. Mulla on pitkä pinna joo, mutta kun se loppuu, se loppuu todenteolla. Mä en todellakaan ota paskaa niskaan asioista, joista mä en yksin ole vastuussa tai joihin mä olen täysin syytön. Monet vain viimeiseen asti tahtovat uskoa, että mua voi syyttää aina ja kaikesta.

Lisäks meillä on meneillään suuremman luokan riita lapsen huoltajuudesta, nimestä, uskonnosta ja tulevaisuuden rahajärjestelyistä. Mä tiedän, että mulla on paras ratkaisu asioihin, ei pelkästään mun, vaan kaikkien kannalta, mutta mua ei tahdota kuunnella.

Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta ihmiset tuntuvat tahallaan vaikeuttavan asioita ja aiheuttavan mulle stressiä. Mua väsyttää jo valmiiksi aivan tarpeeksi paljon, en mä kaipaa yhtään enempää rasitusta enää.

Pienet sormet

Oi voi, tänään kaikki alkoi taas tuntua hiukkasen todellisemmalta. Sain tietää lapsen sukupuolen ja näin pikkutyypin heiluttelevan käsiään ja jalkojaan. Vaikka jo ensimmäisessä ultrassa asiat alkoivat muuttua todellisiksi, niin kyllä oli vielä hienompaa nähdä näytöllä mönkivän aivan ihmisen näköinen olento, eikä enää niin katkarapua muistuttava kaveri. 

Asiat alkavat muutenkin olla aika mallillaan. Tukijoukkoja on ilmaantunut yllättävän paljon kuin itsestään ja muutama Laurinkin sukulainen on ollut yhteyksissä minuun. Vaatteita ja tarvikkeita tarjotaan sieltä ja täältä, eikä varmasti mitään tarvitse ostaa uutena. 

Pieni stressi tietysti aina painaa päälle, mutta ei mitään maailmaa kaatavaa. Laurin osuus tämän lapsen elämässä on tällä hetkellä kai se suurin kysymysmerkki, mutta en mä jaksa sitäkään stressata. Kyllä kaikki järjestyy ajan kanssa ja itsestään, niin on käynyt ennenkin.

Gotta stay high all my life to forget I'm missing you

Toisinaan mä vieläkin maalailen taivaanrantaan kuvia meistä pienenä perheenä. Kuvittelen kuinka hän vuosien jälkeen palaa takaisin ja kaikki on täydellistä ja melkein kuten ennen. Näen hänet mielikuvissani muuttuneena, täydellisenä ja se saa mut ikävöimään taas.

Minä typerä ehdin hetken kuvitella, että hän ei voisi jättää lastaan isättömäksi tietäen itse, miltä se tuntuu. Kai häneltä vain täysin puuttuu empatiakyky, koska tuskin hän koskaan edes ohi menevää sekunttia harkitsi jäävänsä meidän luo.

Aivan yhtä epätodelliset ovat kuitenkin hänenkin mielikuvansa ja sisimmässäni mä voin vain nauraa niille. Tahtoisin nähdä läheltä sen päivän, kun hän ymmärtää, ettei elämä olekaan niin helppoa. Silloin hän ehkä vihdoin ymmärtää, mitä kaikkea mä käyn läpi nyt. Ja hän saattaa ehkä myös tajuta, että se mitä mä olen hänelle nyt tarjoamassa, on paljon hienompaa, kuin ne haarat auki makaavat naiset, joiden luo hän nyt niin kipeästi haluaa.

"Vielä tulee se päivä, kun sä ymmärrät, että kaikki oli kultatarjottimella sun nenän edessä. Ja kun sä ymmärrät sen, peli on menetetty jo aikoja sitten. Mä en enää edes rakasta sua. Mä rakastan sitä, mitä meillä oli vielä hetki sitten. Hyvästi ja onnea matkaan."

Mä en tiedä mitä mä voin lapselle kertoa hänen isästään. Mä en tiedä kerronko mä mitään, vai kerronko mä vain ne hyvät puolet. Kerronko mä karun todellisuuden, vai kaunistellun version kaikesta. Aika näyttää, miten asiat tulee menemään. Mutta sen mä tiedän, että me pärjätään kyllä.

Bye

Lauri on lähdössä. Pakkaaminen on alkanut ja uusi asunto hankittu. Kaukaa. Tarpeeksi kaukaa, jottei hänen koskaan enää tarvitse nähdä mua. Mua sattuu, pakkohan se on myöntää. Hävettää, että haikailen tuollaisen perään, mutta haikailen silti. Mä ihan tosissani luulin, että meillä oli jotain enemmän. Mä aion kuitenkin olla vahva. Mä sinnittelen, pärjään, teen elämästäni hienon ilman häntä. Yritän unohtaa, olla katkeroitumatta, ajatella näin olevan parempi. Ja sitten vuosien päästä kun hän palaa takaisin, hän näkee, että mä en tarvinut häntä saadakseni kaiken, mitä mä tältä elämältä tarvitsen.

Mä olen niin vihainen, että musta on tullut aivan helvetin sinnikäs. Mä kasvatan tän lapsen yksin, mä teen siitä hienon ihmisen, aivan toisenlaisen kuin isänsä. Mä kasvatan hänestä sellaisen, että mä voin ylpeydellä sanoa hänen olevan mun lapseni. Ei meidän, vaan mun. Mä teen kaiken sen, mihin Lauri ei usko mun pystyvän.

Vaikka on tää helvetin rankkaa. Mua sattuu, fyysisesti ja henkisestikin. Vauva potkii ja toisinaan mä tahdon kieltää sen olemassa olon kokonaan. Samalla mä kuitenkin rakastan sitä niin hirveästi, etten ole ketään koskaan rakastanut, edes Lauria. Se on mun lapsi, mun pieni lapsi. Me pärjätään, aina.

Ada

"Kerro jotain itsestäsi."

Mä olen Ada, 19-vuotias haaveilija. Mulla on takkuinen tukka ja reikäinen mekko. Kasvava vatsa ja liian suuri koti yhdelle ihmiselle. Mä rakastan istua iltaisin kalliolla ja lukea hullunkurisia novelleja. Mä rakastan myös kirjoittaa, rakastan yli kaiken. Iltateessäni maistuu mieto kamomilla ja aamuisin juon kahvini mustana. Mulla on paljon ystäviä, vähän sukulaisia ja juuri tarpeeksi tukijoukkoja.

Torstaisin mulla on tapana lukea runoja ja kirjoittaa parhaimmat ajatukseni pieneen punakantiseen vihkoon. Jo pitkään suurin osa niistä ajatuksista on koskenut häntä. Hän on mun lapseni isä, ääliö, vastuuton kakara, jota mä rakastan kuin umpihullu. Yhä mä salaa toivon meidän vielä joskus kävelevän kostealla niityllä juhannus yönä, mutta niin tuskin tulee tapahtumaan. Ainakaan tänä juhannuksena.

Eksyn liian usein aiheesta ja toisinaan puhun liikaa. Jätin menemättä koulun pääsykokeisiin, muutin hiukan liian kalliiseen asuntoon ja vaihdoin puhelinnumeroa. Kaipaan muutosta, mutta tuskin koskaan olen tarpeeksi rohkea tekemään mitään radikaalia. Olen pitkä pinnainen, mutta suuttuessani suurinkin mies pelkää mua. En ole pitkä vihainen, enkä koskaan turhaan.

Päiväni täyttyvät musiikilla, typerillä ihmissuhteilla ja maalaamisella. Toisinaan ostan arpoja, vaikken vielä viime viikolla uskonut niissä koskaan olevan voittoja. Luuloni todistettiin vääräksi.

Mulla on reikä sukassa, uni silmässä ja liian väsyneet kädet.

Friends

Vielä vuosi sitten mulla ei ollut oikeastaan yhtään oikeaa ystävää. Nykyisin tilanne on täysin toinen, mutta blogissa mä en ole paljon ehtinyt näistä puhuakaan. Mä olen kokoajan menossa eikä ole päivääkään, etteikö joku tavoittelisi mua ja pyytäisi johonkin. Ja siitä mä nautin.

Mun ympärilläni pyörii paljon Laurin ystäviä ja heidän ystäviään. On hän, joka soittaa mulle aamuisin ja tahtoo päästä kahville. On hän, joka tukee mua riitojen keskellä. On hän, jolla on pieni poika ja joka välittää minusta ihan liikaa. On hän, joka on aina mun puolellani, vaikka onkin tuntenut Laurin vauvasta saakka. Miehiä kaikki ja helvetin tärkeitä mulle. Ja mikä hienointa, mä tiedän, että vaikka mä en olisi väleissä Laurin kanssa, nämä ystävät pysyvät.

Tänään kun me lähdettiin porukalla grillaamaan, täytyi mennä kolmella autolla, jotta kaikki mahtuvat. Meitä todella on iso porukka ja mä olen tärkeä osa sitä. Tätä mä kaipasin kaikki ne vuodet ja nyt mulla vihdoin on asiat hyvin sillä puolella.

Mustaa kahvia

Tiistaina pieni poika katsoo mua surullisin silmin ja kysyy, miksi mä en voi olla hänen äitinsä. Miksi mä en voi muuttaa heille asumaan ja miksei mun vauvani voi olla hänen veljensä. Rakastanhan mä hänen isäänsä ja nähdäänhän me vielä.

Keskiviikkona mä herään liiankin tutuista lakanoista ja itken itseni takaisin uneen. Voisipa aikaa kelata vuosia eteenpäin ja voisipa kaikki olla yksinkertaista. Yritän hyväksyä totuuksia, vaikka ne pistelevät neulojen lailla.

Torstaina etsin Otavaa taivaalta ja ikävöin kuolleita. Tahtoisin kovasti olla yksi heistä, mutta samalla elän enemmän kuin koskaan. Mun on niin paha olla, että oksettaa, mutta tiedän sen olevan ohi menevää.

Tänään yritän ymmärtää itseäni ja maailmaa. Miettiä, mitä on taas tullut tehtyä ja ketkä ovat mun kanssani vain oman etunsa takia. Otan jo toista kertaa yhteen uusien naapureiden kanssa ja kiroan koko taloyhtiön alimpaan helvettiin.

Mihin tää maailma mua oikein kuljettaa?