Toisinaan mä vieläkin maalailen taivaanrantaan kuvia meistä pienenä perheenä. Kuvittelen kuinka hän vuosien jälkeen palaa takaisin ja kaikki on täydellistä ja melkein kuten ennen. Näen hänet mielikuvissani muuttuneena, täydellisenä ja se saa mut ikävöimään taas.
Minä typerä ehdin hetken kuvitella, että hän ei voisi jättää lastaan isättömäksi tietäen itse, miltä se tuntuu. Kai häneltä vain täysin puuttuu empatiakyky, koska tuskin hän koskaan edes ohi menevää sekunttia harkitsi jäävänsä meidän luo.
Aivan yhtä epätodelliset ovat kuitenkin hänenkin mielikuvansa ja sisimmässäni mä voin vain nauraa niille. Tahtoisin nähdä läheltä sen päivän, kun hän ymmärtää, ettei elämä olekaan niin helppoa. Silloin hän ehkä vihdoin ymmärtää, mitä kaikkea mä käyn läpi nyt. Ja hän saattaa ehkä myös tajuta, että se mitä mä olen hänelle nyt tarjoamassa, on paljon hienompaa, kuin ne haarat auki makaavat naiset, joiden luo hän nyt niin kipeästi haluaa.
"Vielä tulee se päivä, kun sä ymmärrät, että kaikki oli kultatarjottimella sun nenän edessä. Ja kun sä ymmärrät sen, peli on menetetty jo aikoja sitten. Mä en enää edes rakasta sua. Mä rakastan sitä, mitä meillä oli vielä hetki sitten. Hyvästi ja onnea matkaan."
Mä en tiedä mitä mä voin lapselle kertoa hänen isästään. Mä en tiedä kerronko mä mitään, vai kerronko mä vain ne hyvät puolet. Kerronko mä karun todellisuuden, vai kaunistellun version kaikesta. Aika näyttää, miten asiat tulee menemään. Mutta sen mä tiedän, että me pärjätään kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti