Tiedättekö rakkaat, mun on hyvä olla. Ihan helvetin hyvä. Tätä oloa mä olen kaivannut niin pitkään ja nyt se on täällä.
Mä alan vihdoin olla osa porukkaa. Mä en ole vain mukana roikkuva taakka, vaan osa kokonaisuutta. Mä olen hyväksytty, kaivattu ja ennen kaikkea tärkeä.
Enää ei ole vain he ja minä, vaan me. Lauri on täällä, ystävät ovat täällä ja onni on täällä.
Tarkennusta myöhemmin, mun oli vain pakko tulla ilmoittamaan, että hengissä ollaan. Enemmän hengissä kuin aikoihin.
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
perjantai 28. marraskuuta 2014
Viikon positiiviset 10
Viikon positiivisiksi riittäköön tällä viikolla se, että Lauri on vihdoin täällä. Edes postauksen numerosta mä en ole varma, tarkistetaan se myöhemmin.
Mä olen niin onnellinen, että itkettää!
Mä olen niin onnellinen, että itkettää!
torstai 27. marraskuuta 2014
Malttamaton
Nää kaks viikkoa alkaa vihdoin olla ohitse. Kaks tuskallista viikkoa, joiden aikana mä en ole kertaakaan saanut kuulla minulle rakkaimman ihmisen ääntä. En ole saanut kertoa hänelle mitä mulle kuuluu ja ainoa elonmerkki häneltä on yksi keskellä yötä kirjoitettu viesti: "mulla on ikävä sua".
Huomenna hän vihdoin tulee hakemaan mut kotiin ja mä saan olla hänen kanssaan taas hetken. Saan kertoa kaiken, mitä mä olen näinä päivinä miettinyt, saan tuntea hänen ihonsa ihollani ja saan olla onnellinen taas. Luoja mulla on ikävä.
Tää päivä on tuntunut jotenkin erityisen raskaalta. Huominen on niin lähellä, mutta silti liian kaukana. Malttamattomuus kihelmöi koko kehossa ja tekisin mitä vain, jotta huominen tulisi nopeammin.
Huomenna hän vihdoin tulee hakemaan mut kotiin ja mä saan olla hänen kanssaan taas hetken. Saan kertoa kaiken, mitä mä olen näinä päivinä miettinyt, saan tuntea hänen ihonsa ihollani ja saan olla onnellinen taas. Luoja mulla on ikävä.
Tää päivä on tuntunut jotenkin erityisen raskaalta. Huominen on niin lähellä, mutta silti liian kaukana. Malttamattomuus kihelmöi koko kehossa ja tekisin mitä vain, jotta huominen tulisi nopeammin.
tiistai 25. marraskuuta 2014
Lopussa
Aamuinen turhautuminen purkautui blogiin tässä muodossa. Mä ajattelin aluksi jättää sen julkaisematta, mutta palasin nyt julkaisemaan sen kuitenkin.
---
Mä olen väsynyt, niin vitun väsynyt. Ja lopussa. LOPUSSA.
Minkä helvetin takia kaikki paska osuu mun kohdalleni? Miks mä en koskaan saa olla onnellinen enkä tehdä mitä mua huvittaa? Mun täytyy vaan maata paikallani ja sekin on niin vitun tylsää ja kun mä yritän kävellä, mua sattuu ja kun mä makaan, mua sattuu ja mulla on tylsää. Samapa tuo kai sitten mitä mä teen kun sattuu joka tapauksessa.
Mä en kestä olla täällä enää mä haluan vain kotiin. Omaan kotiin. Tai ihan sama kenen kotiin, kunhan Lauri on siellä ja kunhan mä saan rauhassa lääkitä itseni sellaiseen tilaan, että mä voin olla edes hetken onnellinen. Se vaan ei oo mahdollista koska tänään on tiistai eikä perjantai. Olis jo perjantai, mä sekoan.
Minkä takia ihmisen täytyy sinnitellä täällä vajaa sata vuotta palvelemassa yhteiskuntaa ja kuluttamassa valtion varoja jos siitä ei kuitenkaan oo kenellekään mitään hyötyä? Mä olen vaan joku sätkynukke, jota isot herrat ohjailee mielensä mukaan. Mun parantamiseen kulutetaan niin helvetisti rahaa, muttei silti ihan tarpeeksi. Ne yrittää muokata musta loistavaa työnarkomaania, mutta mä voin jo nyt kertoa, että musta ei sellaista saa tekemälläkään. Mä en kestä painetta, en pätkääkään ja mä olen SAIRAS.
Jutteluapu auttaa, auttaa niin helvetisti joo. Mä puhun ja puhun niin että suu kuivaa, enkä mä silti saa mitään apua irti siitä. Kuuntelija nyökyttää, elää mukana ja on niin helvetin ymmärtäväinen, mutta mitä se muka auttaa? Ei yhtään mitään. Kaiken saman mä olen täälläkin kertonut ja te olette tuhat kertaa ymmärtäväisempiä, kuin kukaan koskaan osaa kasvotusten olla.
Mä olen kuullut Laurin ääneen viimeeksi toissa maanantaina, yli viikko sitten, enkä mä enää edes muista miltä se kuulostaa. Mä tahdon hänet tänne, hän on ainoa joka mut voi tältä ololta pelastaa. Mä haluan KOTIIN.
---
Mä olen väsynyt, niin vitun väsynyt. Ja lopussa. LOPUSSA.
Minkä helvetin takia kaikki paska osuu mun kohdalleni? Miks mä en koskaan saa olla onnellinen enkä tehdä mitä mua huvittaa? Mun täytyy vaan maata paikallani ja sekin on niin vitun tylsää ja kun mä yritän kävellä, mua sattuu ja kun mä makaan, mua sattuu ja mulla on tylsää. Samapa tuo kai sitten mitä mä teen kun sattuu joka tapauksessa.
Mä en kestä olla täällä enää mä haluan vain kotiin. Omaan kotiin. Tai ihan sama kenen kotiin, kunhan Lauri on siellä ja kunhan mä saan rauhassa lääkitä itseni sellaiseen tilaan, että mä voin olla edes hetken onnellinen. Se vaan ei oo mahdollista koska tänään on tiistai eikä perjantai. Olis jo perjantai, mä sekoan.
Minkä takia ihmisen täytyy sinnitellä täällä vajaa sata vuotta palvelemassa yhteiskuntaa ja kuluttamassa valtion varoja jos siitä ei kuitenkaan oo kenellekään mitään hyötyä? Mä olen vaan joku sätkynukke, jota isot herrat ohjailee mielensä mukaan. Mun parantamiseen kulutetaan niin helvetisti rahaa, muttei silti ihan tarpeeksi. Ne yrittää muokata musta loistavaa työnarkomaania, mutta mä voin jo nyt kertoa, että musta ei sellaista saa tekemälläkään. Mä en kestä painetta, en pätkääkään ja mä olen SAIRAS.
Jutteluapu auttaa, auttaa niin helvetisti joo. Mä puhun ja puhun niin että suu kuivaa, enkä mä silti saa mitään apua irti siitä. Kuuntelija nyökyttää, elää mukana ja on niin helvetin ymmärtäväinen, mutta mitä se muka auttaa? Ei yhtään mitään. Kaiken saman mä olen täälläkin kertonut ja te olette tuhat kertaa ymmärtäväisempiä, kuin kukaan koskaan osaa kasvotusten olla.
Mä olen kuullut Laurin ääneen viimeeksi toissa maanantaina, yli viikko sitten, enkä mä enää edes muista miltä se kuulostaa. Mä tahdon hänet tänne, hän on ainoa joka mut voi tältä ololta pelastaa. Mä haluan KOTIIN.
maanantai 24. marraskuuta 2014
Paossa
Kaikki romahti taas. Olisi mun pitänyt arvata, ettei yksi hyvä päivä voi olla mitään muuta, kuin enne pahasta.
Tämän päivän mä ravasin edes takaisin lääkäriltä lääkärille ja asun sukulaiseni luona ainakin siihen asti, kunnes saan Laurin kotiin. Täällä mun ei tarvitse tehdä mitään, saan vain levätä.
Blogista mä en tiedä, pyrin kyllä pitämään teidät kärryillä, mutta nyt mun on pakko ajatella itseäni ensin.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Sairaudestani, vihdoin
Täällä on monesti ollut puhetta siitä, että mä olen sairas. En kuitenkaan koskaan ole tahtonut tarkentaa asioita, vaan pitänyt ne salassa täällä ja muuallakin. Edes monet mun läheiseni eivät tiedä mikä mua vaivaa. Koko asia on niin vaikea mulle ymmärtää ja hyväksyä, etten mä puhu siitä kuin isän, Laurin ja psykologin kanssa, heidänkin kanssaan todella vähän. Mä yritän vain olla hiljaa ja hyväksyä.
Jostain syystä tänään, kun mä olen taas pitkästä aikaa ollut edes hieman vähemmän kipeä, mulle tuli tunne, että mä tahdon kirjoittaa tästä. En mä ole ollut hiljaa siksi, ettei mulla olisi sanottavaa, sitä kyllä löytyy vaikka loputtomiin. Mä en tahdo, että koko blogi menee tästä aiheesta jauhamiseksi, mutta tämän kerran nostan koko jutun esille. Kommenteissa on tilaa kysyä ja mä vastailen teille kyllä mielelläni. Yritän kuitenkin tiivistää kaiken olennaisen tähän alle.
Mulla on ollut hermokipuja käsissä ja selässä lapsuudesta asti. Alussa ongelma ilmeni vain kovan rasituksen tai huonojen yöunien jälkeen, eikä niinkään vaivannut minua. Toisinaan kävin lääkärissä valittamassa selkäsärkyjä ja sain kipulääkkeitä. Minua kuvattiin, otettiin verikokeita ja muuta, mutta mikään ei ollut vialla. Asia oli toki kokoajan läsnä, muttei mitenkään jokapäiväisenä mielessäni. Pärjäsin sen kanssa ja otin buranaa, jos koski.
Vajaa kaksi vuotta sitten mua koski oikein todenteolla, enemmän kuin koskaan aiemmin. Kipu paheni muutaman päivän sisällä niin tuskalliseksi, että mä olin lopulta ensiavussa ja kipulääkettä tiputettiin suoraan suoneen. Juoksin lääkäriltä toiselle, kuvauksesta toiseen, verikokeesta toiseen. Ei mitään vialla. Kokoajan kuitenkin vakuuteltiin, että homma on hallussa, ei tarvitse lähteä paremmille lääkäreille eikä tarvitse tutkia lisää. Fysioterapeutti vähän hieroo ja voit itse jumppailla. Kirjoitettiin lääkkeitä ja lähetettiin kotiin. Hain maksusitoumusta parempaan hoitopaikkaan parantumisen toivossa. Hylätty päätös, kyllä me hoidetaan homma täällä.
Muutama viikko sitten lääkäri soitti. Mun täytyisi mennä hänen vastaanotolleen allekirjoittamaan maksusitoumuspapereita. Mikäli mun sairauteni olisi parantunut, se olisi parantunut jo aikoja sitten. Oikeastaan mitään ei ole tehtävissä, mutta nyt mulle lyödään käteen maksusitoumus, josta olisi saattanut olla hyötyä vuosi sitten, muttei enää. Mä olen niin itsepäinen, että mun melkein tekisi mieli olla allekirjoittamatta koko paperi, mutta mä kirjoitan, koska se on ainoa mahdollisuus, mikä mulla on.
Mä olen niin kipeä suurimman osan ajasta, etten mä jaksa tehdä mitään. Mä en ole työkykyinen, mä en jaksa istua kauaa enkä seisoa kauaa. Mun täytyy saada liikkua jatkuvasti ja mä olen niin lääkekoukussa, etten mä selviä muutamaa tuntia pidempään ilman. Kivut ja lääkkeet yhdessä vievät kaiken ruokahalun ja janon pois, mikä johtaa nestehukkaan. Mä ravaan nesteytyksissä ja ravitsemusterapeuteilla jatkuvasti. Mä en saa kuormittaa itseäni, mä en saa urheilla, mä en saa nauttia alkoholia. Mä en saa kumartua, en hyppiä, en nostaa painavia taakkoja. Mä en saa nukkua kyljelläni enkä pitää käsiä ylös päin kurotettuina. Mä en saa juosta, en kävellä liian pitkiä matkoja enkä tehdä mitään muutakaan. Mä en saa olla nuori, mä en saa olla tavallinen. Mä olen sairas. Luultavasti lopun elämääni.
Jostain syystä tänään, kun mä olen taas pitkästä aikaa ollut edes hieman vähemmän kipeä, mulle tuli tunne, että mä tahdon kirjoittaa tästä. En mä ole ollut hiljaa siksi, ettei mulla olisi sanottavaa, sitä kyllä löytyy vaikka loputtomiin. Mä en tahdo, että koko blogi menee tästä aiheesta jauhamiseksi, mutta tämän kerran nostan koko jutun esille. Kommenteissa on tilaa kysyä ja mä vastailen teille kyllä mielelläni. Yritän kuitenkin tiivistää kaiken olennaisen tähän alle.
Mulla on ollut hermokipuja käsissä ja selässä lapsuudesta asti. Alussa ongelma ilmeni vain kovan rasituksen tai huonojen yöunien jälkeen, eikä niinkään vaivannut minua. Toisinaan kävin lääkärissä valittamassa selkäsärkyjä ja sain kipulääkkeitä. Minua kuvattiin, otettiin verikokeita ja muuta, mutta mikään ei ollut vialla. Asia oli toki kokoajan läsnä, muttei mitenkään jokapäiväisenä mielessäni. Pärjäsin sen kanssa ja otin buranaa, jos koski.
Vajaa kaksi vuotta sitten mua koski oikein todenteolla, enemmän kuin koskaan aiemmin. Kipu paheni muutaman päivän sisällä niin tuskalliseksi, että mä olin lopulta ensiavussa ja kipulääkettä tiputettiin suoraan suoneen. Juoksin lääkäriltä toiselle, kuvauksesta toiseen, verikokeesta toiseen. Ei mitään vialla. Kokoajan kuitenkin vakuuteltiin, että homma on hallussa, ei tarvitse lähteä paremmille lääkäreille eikä tarvitse tutkia lisää. Fysioterapeutti vähän hieroo ja voit itse jumppailla. Kirjoitettiin lääkkeitä ja lähetettiin kotiin. Hain maksusitoumusta parempaan hoitopaikkaan parantumisen toivossa. Hylätty päätös, kyllä me hoidetaan homma täällä.
Muutama viikko sitten lääkäri soitti. Mun täytyisi mennä hänen vastaanotolleen allekirjoittamaan maksusitoumuspapereita. Mikäli mun sairauteni olisi parantunut, se olisi parantunut jo aikoja sitten. Oikeastaan mitään ei ole tehtävissä, mutta nyt mulle lyödään käteen maksusitoumus, josta olisi saattanut olla hyötyä vuosi sitten, muttei enää. Mä olen niin itsepäinen, että mun melkein tekisi mieli olla allekirjoittamatta koko paperi, mutta mä kirjoitan, koska se on ainoa mahdollisuus, mikä mulla on.
Mä olen niin kipeä suurimman osan ajasta, etten mä jaksa tehdä mitään. Mä en ole työkykyinen, mä en jaksa istua kauaa enkä seisoa kauaa. Mun täytyy saada liikkua jatkuvasti ja mä olen niin lääkekoukussa, etten mä selviä muutamaa tuntia pidempään ilman. Kivut ja lääkkeet yhdessä vievät kaiken ruokahalun ja janon pois, mikä johtaa nestehukkaan. Mä ravaan nesteytyksissä ja ravitsemusterapeuteilla jatkuvasti. Mä en saa kuormittaa itseäni, mä en saa urheilla, mä en saa nauttia alkoholia. Mä en saa kumartua, en hyppiä, en nostaa painavia taakkoja. Mä en saa nukkua kyljelläni enkä pitää käsiä ylös päin kurotettuina. Mä en saa juosta, en kävellä liian pitkiä matkoja enkä tehdä mitään muutakaan. Mä en saa olla nuori, mä en saa olla tavallinen. Mä olen sairas. Luultavasti lopun elämääni.
No hyvä sun on puhuu, kun sä et tiedä miltä musta tuntuu
Kymmeniä kertoja mä olen aloittanut kirjoittamaan ja kymmeniä kertoja mä olen pyyhkinyt sen tekstin pois. En osaa kertoa miltä musta tuntuu. Ei musta tunnu yhtään miltään enää. Samantekevää kaikki.
Mä tahdon elää, olla, mennä, mut ei. Kukaan ei tee mun kanssa mitään, ei ole edes ketään keneltä kysyä. Mä vaan makaan kotona ja murehdin rahattomuutta ja ajan hidasta kulumista.
Olispa kesä. Voi luoja kuinka kovasti mä toivonkaan, että olis kesä. Kaikki tää olis vihdoin ohitse. Mut ei. Marraskuu, kylmää, sateista ja harmaata. Helvetin upeeta, sanoisinko.
lauantai 22. marraskuuta 2014
Mä tiedän, kierrän totuutta
Pää hajoaa palasiksi. Miks kaiken täytyy aina olla niin vaikeeta? Eiks me voitais vaan antaa olla? Voisko joku lääkitä mut tunteettomaksi? Mä en tahdo välittää enää.
Mä kaipaan kaljaa. Oispa kaljaa. Ainiin, onhan mulla. Mä vaan lupasin Laurille, että seuraavaks ryypätään vasta kun hän on kotona. Jostain syystä Lauri on ainoa, joka yleensä saa mut pitämään lupaukseni sen asian suhteen.
Mä kulutan viimeiset rahani bensaan, ajelen ympäriinsä ja luukutan musiikkia. Se lievittää ahdistusta ja juuri sitä mä nyt tahdon. Ja mä tahdon Laurin kotiin. Nyt. TJ26 tai jotain vastaavaa, seuraavaan lomaan kuusi aamua. Puolet tästä gineksestä selvitty, puolet jäljellä. Sattuu.
Onneks mulla on sentään helppo ensi viikko tiedossa. Se tosin tietää monin kertaisesti lisää vapaa-aikaa, mikä taas ei ole yhtään hyvä. Lisää kellon tuijottamista tiedossa.
Ahdistaa, ajatukset pomppii ja mä en tajua mistään mitään. Tommi pommittaa mua ahdistavilla kysymyksillä ja mun täytyis kuulemma ajaa vielä sinne tänään. Ehkäpä. Aiemmasta keskustelusta ei tullut yhtään mitään, se vain sekoitti asioita entisestään. Olis parempi vaan poistaa numero ja antaa olla. Mutta kun mä en tahdo.
Mä kaipaan kaljaa. Oispa kaljaa. Ainiin, onhan mulla. Mä vaan lupasin Laurille, että seuraavaks ryypätään vasta kun hän on kotona. Jostain syystä Lauri on ainoa, joka yleensä saa mut pitämään lupaukseni sen asian suhteen.
Mä kulutan viimeiset rahani bensaan, ajelen ympäriinsä ja luukutan musiikkia. Se lievittää ahdistusta ja juuri sitä mä nyt tahdon. Ja mä tahdon Laurin kotiin. Nyt. TJ26 tai jotain vastaavaa, seuraavaan lomaan kuusi aamua. Puolet tästä gineksestä selvitty, puolet jäljellä. Sattuu.
Onneks mulla on sentään helppo ensi viikko tiedossa. Se tosin tietää monin kertaisesti lisää vapaa-aikaa, mikä taas ei ole yhtään hyvä. Lisää kellon tuijottamista tiedossa.
Ahdistaa, ajatukset pomppii ja mä en tajua mistään mitään. Tommi pommittaa mua ahdistavilla kysymyksillä ja mun täytyis kuulemma ajaa vielä sinne tänään. Ehkäpä. Aiemmasta keskustelusta ei tullut yhtään mitään, se vain sekoitti asioita entisestään. Olis parempi vaan poistaa numero ja antaa olla. Mutta kun mä en tahdo.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Viikon positiiviset 9
Tajusin just tuossa äskettäin, että tänään on tosiaan perjantai. Johonkin se viikko vaan katos, vaikka sunnuntaina tuntui melko toivottomalta. Nyt vaan täytyis vielä kestää toinen tällainen, ennen kuin voin elää taas. Huolimatta siitä, että viikko kului suhteellisen nopeasti, ei se ollut mitenkään edellistä parempi. Huonompi jopa, sanoisin. Jotain positiivista on kuitenkin aina pakko löytää.
♥ Viikonloppu sujui nopeasti hauskassa seurassa
♥ Vietin paljon tavallista enemmän aikaa Tommin kanssa
♥ Pääsin jopa ryyppäämään ja nollaamaan päätä oikein kunnolla pitkästä aikaa
♥ Minua kehuttiin harvinaisen monta kertaa
♥ Sain pitkästä aikaa sähköpostia eräältä tutulta
♥ Lauri herätti mut viestillä ja kerrankin puhui tunteistaan jotakin
Ps. Mä en yleensä mainosta muiden blogeja täällä, mutta nyt on yksinkertaisesti pakko. Käykää kyselemässä täällä, joohan?
♥ Viikonloppu sujui nopeasti hauskassa seurassa
♥ Vietin paljon tavallista enemmän aikaa Tommin kanssa
♥ Pääsin jopa ryyppäämään ja nollaamaan päätä oikein kunnolla pitkästä aikaa
♥ Minua kehuttiin harvinaisen monta kertaa
♥ Sain pitkästä aikaa sähköpostia eräältä tutulta
♥ Lauri herätti mut viestillä ja kerrankin puhui tunteistaan jotakin
Ps. Mä en yleensä mainosta muiden blogeja täällä, mutta nyt on yksinkertaisesti pakko. Käykää kyselemässä täällä, joohan?
Rappu B
Mä sekoan näiden ajatusteni kanssa. Tommi leikkii mun mielelläni, odottaa hetkeä jolloin mä sekoan. Tulee sairaalaan katsomaan mua ja myrkyttää mun juoman. Kiskoo naruista ja laittaa mut tanssimaan. Ei välitä vaikka mua sattuu.
Kaikki on vaan mun syytäni. Mä teen asioista ongelman. Ei se oikeasti ole ongelma, että hän tahtoisi pettää tulevan lapsensa äitiä mun kanssani, mä vaan teen siitä ongelman. Ei se ole ongelma, että mä tahtoisin lähteä, on mun syytä, että mä en pysty siihen.
Viikko vielä, ennen kuin Lauri tulee kotiin. Ei yhteyden ottoja, ei mitään merkkejä siltä suunnalta. Just nyt mä voisin vaikka maksaa siitä, että saisin edes pikaisesti kuulla hänen äänensä. Se on ainoa asia, mikä pitää mut järjissäni.
Mä ilmoitin Tommille, että meidän täytyy nähdä huomenna heti aamulla.
"Täytyy puhua asioista", mä sanoin. En mä tiedä, mitä mä aion sanoa. Sen mä kuitenkin tiedän, että jotain on pakko päättää nyt. Ei tää voi jatkua näin.
Kaikki on vaan mun syytäni. Mä teen asioista ongelman. Ei se oikeasti ole ongelma, että hän tahtoisi pettää tulevan lapsensa äitiä mun kanssani, mä vaan teen siitä ongelman. Ei se ole ongelma, että mä tahtoisin lähteä, on mun syytä, että mä en pysty siihen.
Viikko vielä, ennen kuin Lauri tulee kotiin. Ei yhteyden ottoja, ei mitään merkkejä siltä suunnalta. Just nyt mä voisin vaikka maksaa siitä, että saisin edes pikaisesti kuulla hänen äänensä. Se on ainoa asia, mikä pitää mut järjissäni.
Mä ilmoitin Tommille, että meidän täytyy nähdä huomenna heti aamulla.
"Täytyy puhua asioista", mä sanoin. En mä tiedä, mitä mä aion sanoa. Sen mä kuitenkin tiedän, että jotain on pakko päättää nyt. Ei tää voi jatkua näin.
torstai 20. marraskuuta 2014
Onko tunnelin päässä valoo
Aika vaan kuluu ja kaikki valuu hukkaan. Päivä päivältä mä olen enemmän ja enemmän poissa. Koulusta, todellisuudesta. Mä odotan hetkeä, jolloin kaikki leviää käsiin, enkä mä saa otetta enää. Putoan johonkin toiseen todellisuuteen, enkä palaa koskaan enää. Olen yksi niistä harhailijoista öisillä kaduilla neulat kyynärtaipeista roikkuen.
Mä olen sanonut tän sata kertaa, mutta sanon taas. Mulla ei oo koskaan mennyt näin huonosti. Enkä mä edes tiedä mistä se johtuu tänään. Mä olen väleissä Tommin kanssa, Laurin kanssa kaikki on loistavasti ja silti mä olen vaan LOPUSSA.
Kuten askissa tänään olikin jo puhetta, niin kai mä vaan olen itsekäs paska. En osaa nauttia siitä, mitä mulla on ja valitan vielä lisää, kun mä menetän sen.
TJ28 enkä mä enää näe valoa tunnelin päässä.
Mä olen sanonut tän sata kertaa, mutta sanon taas. Mulla ei oo koskaan mennyt näin huonosti. Enkä mä edes tiedä mistä se johtuu tänään. Mä olen väleissä Tommin kanssa, Laurin kanssa kaikki on loistavasti ja silti mä olen vaan LOPUSSA.
Kuten askissa tänään olikin jo puhetta, niin kai mä vaan olen itsekäs paska. En osaa nauttia siitä, mitä mulla on ja valitan vielä lisää, kun mä menetän sen.
TJ28 enkä mä enää näe valoa tunnelin päässä.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Minä annan kaiken ja enemmän
"Mä en kestä tätä enää. Sä et tiedä kuinka lujaa mua sattuu. Sä et tiedä miltä musta tuntuu, et vaan tiedä, älä väitä niin.
Jos mä voisin lähteä tästä maailmasta satuttamatta mun läheisiäni, mä en harkitsisi hetkeäkään enää.
Se on lapsi. LAPSI. Elävä olio, ei se mee pois. Koskaan enää. Älä puhu mulle paremmasta huomisesta, se on paskaa.
Älä sano rakastavas. Älä koskaan enää. Älä tuhoa mua, kaikki on myöhäistä nyt. Ei ollut aiemmin, ei lainkaan. Vasta nyt, kun sä koit pakottavaa tarvetta tunkea kyrpäs johonkin mihin 'ei ollut tarkoitus'. Vasta nyt, kun sä teet jälkikasvua 'väärälle ihmiselle'. Älä jauha samaa paskaa päivästä toiseen, itse sä olet valintas tehnyt. Mä yritin neuvoa, kerta toisensa jälkeen.
Nyt peli on vasta oikeasti poljettu käyntiin, älä jarruttele enää.
Ole ystävä jos olet, mutta älä tuhoa sitä viimeistäkin, mikä mulla on. Älä tuhoa mun suhdetta. Älä vie multa sitä, mikä pitää mut kiinni tässä elämässä."
tiistai 18. marraskuuta 2014
Vieraissa. Ja vitut.
Humalapostaus, pitkästä aikaa. Tommin kämpiltä, tosi pitkästä aikaa.
Tommin parempi puolisko on reissun päällä, minun parempi puoliskoni huitelee jossakin metsiköissä, joten täällä ollaan. Salaa, hahahaha. Paskoja ihmisiä. Minkäs teet. Ei tässä oo mitään väärää, ei tää kenellekään kuulu. Meidän välinen asia, ihan sama. Ja mä sitäpaitsi nukun sohvalla ja saunassakin me käytiin melkein eri aikaan.
Mitä mä tässä itseäni puolustelen kenellekään, kuten sanoin, ei oo muiden asia. Tai sitten mä tosiaan vaan koen syyllisyyttä asioista, joista ei tarvis kokea. Vaikka kyllä mä tiedän, ettei Lauri tästä riemastuiskaan.
On mullakin välillä oikeus huidella missä huvittaa, ei mun täydy aina vaan makoilla viikkoja yksin kotona nukkumassa. On mullakin oikeus olla onnellinen silloinkin, kun Lauri on poissa. En mä tee sitä kenenkään kustannuksella tai -pahaksi, mä vaan mietin itseäni toisin kuin suurimman osan ajasta.
Syvällistä, helvetin syvällistä. Tommi istuu lattialla boxerit jalassa ja juo kaljaa. Ja tuijottaa mua, jos siitä lähdetään.
"Näytä tissit juoppo."
"Haista vittu."
Ja helvetillinen naurun remakka.
Tommin parempi puolisko on reissun päällä, minun parempi puoliskoni huitelee jossakin metsiköissä, joten täällä ollaan. Salaa, hahahaha. Paskoja ihmisiä. Minkäs teet. Ei tässä oo mitään väärää, ei tää kenellekään kuulu. Meidän välinen asia, ihan sama. Ja mä sitäpaitsi nukun sohvalla ja saunassakin me käytiin melkein eri aikaan.
Mitä mä tässä itseäni puolustelen kenellekään, kuten sanoin, ei oo muiden asia. Tai sitten mä tosiaan vaan koen syyllisyyttä asioista, joista ei tarvis kokea. Vaikka kyllä mä tiedän, ettei Lauri tästä riemastuiskaan.
On mullakin välillä oikeus huidella missä huvittaa, ei mun täydy aina vaan makoilla viikkoja yksin kotona nukkumassa. On mullakin oikeus olla onnellinen silloinkin, kun Lauri on poissa. En mä tee sitä kenenkään kustannuksella tai -pahaksi, mä vaan mietin itseäni toisin kuin suurimman osan ajasta.
Syvällistä, helvetin syvällistä. Tommi istuu lattialla boxerit jalassa ja juo kaljaa. Ja tuijottaa mua, jos siitä lähdetään.
"Näytä tissit juoppo."
"Haista vittu."
Ja helvetillinen naurun remakka.
maanantai 17. marraskuuta 2014
Turha rakentaa mitään kestävää
Yksinäisyys on täällä taas. Uni ei tullut viime yönä laisinkaan ja nyt mua lähinnä uuvuttaa. Tuskin mä tänäänkään saan nukuttua, ei tunnu yhtään sellaiselta vieläkään. Ahdistus puristaa kurkkua ja on vaikeaa olla. En liioittele yhtään, kun sanon, että jokainen minuutti tuntuu tunnilta. Kymmenen kokonaista päivää kestettävänä yksin, ei kuulosta liian pahalta, mutta tulee olemaan sitä kyllä.
Kunhan tää yksin olo nyt lähtee tästä rullaamaan taas niin enköhän mä kuitenkin selviä. Mä muistan niin selvästi sen kuristavan tunteen, mikä mulla oli heinäkuun seitsemäntenä päivänä, kun mä mietin tulevia puolta vuotta ja nyt mua lohduttaa suuresti se, että TJ kulkee jossakin kolmenkympin tietämillä.
Tänään mä olen alkanut stessata tulevasta. Kolmet kirjoitukset odottavat nurkan takana, aivan kuten myös haku jatko-opintoihin. Mä en tahdo hakea. En mä tahdo päättää tulevien kolmen tai neljän vuoden ohjelmaa etukäteen. En tahdo olla sidottu mihinkään. Enkä mä tiedä onko minusta edes opiskelijaksi tällä kunnolla. Pakko se kai on olla, muuten koko elämä lähtee ihan käsistä, jos mä jään Laurin kanssa tyhjän pantiksi makoilemaan.
Joku muu vois tehdä nää ikävät hommat mun puolesta, että mä voisin sekoilla rauhassa. Ja heti seuraava mieleen tuleva asia on se, että tästä alkaa kahden viikon raittius. Ei mitään päihteitä, ennen kuin Lauri on kotona. Mun on pakko kestää tätä elämää selvänä. Lääkkeitä ei lasketa. Än. Yy. Tee. Nyt.
Kunhan tää yksin olo nyt lähtee tästä rullaamaan taas niin enköhän mä kuitenkin selviä. Mä muistan niin selvästi sen kuristavan tunteen, mikä mulla oli heinäkuun seitsemäntenä päivänä, kun mä mietin tulevia puolta vuotta ja nyt mua lohduttaa suuresti se, että TJ kulkee jossakin kolmenkympin tietämillä.
Tänään mä olen alkanut stessata tulevasta. Kolmet kirjoitukset odottavat nurkan takana, aivan kuten myös haku jatko-opintoihin. Mä en tahdo hakea. En mä tahdo päättää tulevien kolmen tai neljän vuoden ohjelmaa etukäteen. En tahdo olla sidottu mihinkään. Enkä mä tiedä onko minusta edes opiskelijaksi tällä kunnolla. Pakko se kai on olla, muuten koko elämä lähtee ihan käsistä, jos mä jään Laurin kanssa tyhjän pantiksi makoilemaan.
Joku muu vois tehdä nää ikävät hommat mun puolesta, että mä voisin sekoilla rauhassa. Ja heti seuraava mieleen tuleva asia on se, että tästä alkaa kahden viikon raittius. Ei mitään päihteitä, ennen kuin Lauri on kotona. Mun on pakko kestää tätä elämää selvänä. Lääkkeitä ei lasketa. Än. Yy. Tee. Nyt.
Vauvakuumetta
Tarkoitus oli nukkua ja jättää blogiin kirjoittaminen huomiselle, mutta täällä sitä ollaan. Pyörin sängyssä muutaman tunnin ja totesin, että ei helvetti tästä tule yhtään mitään.
Lauri on intissä taas ja minä olen yksin täällä. Pari viikkoa täytyisi kestää ja mua pelottaa nyt jo. Viikonloppu oli täydellinen ja viikot... noh, ne vaan on. Pakkopullaa, joka täytyy kestää.
Mä tosiaan kerroin Laurille mun raskaudestani. Ihan hyvin hän sen otti, vaikka järkyttyneeltä tuntuikin. Hän vaati hetken aikaa olla yksin ja sitten me puhuttiin lisää. Erityisesti yksi kommentti jäi todella vaivaamaan mun mieltäni. Siinä hetkessä mä hämmennyin siitä niin paljon, etten ymmärtänyt pyytää tarkennuksia ja nyt niitä on myöhäistä kysyä.
"Mut ihan helpotus lopulta, että se meni kesken", mä sanoin lopuksi.
"Ai, niinkö sä ajattelet vai?"
Mitä? Hä? Eikö hän ajattelekaan niin?
"Älä nyt uudestaan tuu raskaaksi, mut jos niin käy, niin älä pelkää kertoa siitä mulle. Mä rakastan sua."
Tahtooko se sittenkin vauvan? Kuuluisko mun sittenkin olla surullinen tästä keskenmenosta? Miksi hän oli niin surullinen? Toivooko hän perhettä mun kanssani? Olisko se vauva sittenkin ollut toivottu? Senkö takia hän ei tahdo ehkäisyä? Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Mies, jonka ei koskaan pitänyt tahtoa isäksi taitaakin olla vauvakuumeessa. Vai mitä tämä on?
perjantai 14. marraskuuta 2014
Viikon positiiviset 8
Ehdinpäs! Mä jo luulin, että viikon positiiviset jää taas ilmestymättä, mutta täällä ollaan. Mulla on aikaa just tasan sen verran, mitä Laurilla kestää suihkussa, joten eiköhän aloiteta.
♥ Pääsin Laurin kanssa kahville, kun tämä oli keskustassa iltalomilla
♥ Tänään vihdoin sain tuon hölmöläisen kotiin
♥ Sain sovittua riidat Tommin kanssa
♥ Vietin aikaa hänen tyttöystävänsä kanssa
♥ Olin yllättävän vähän yksin kotona
♥ Muistin vihdoin ostaa kinuskijäätelöä kaupasta
Nyt kulunut viikko tuntuu yllättävän hyvältä, vaikka olin kyllä tosi huonoilla fiiliksillä jossain vaiheessa viikkoa. Ihan hyvin mulla menee. Nyt mä korkkaan iltakaljan ja alan katsomaan leffaa Laurin kanssa. Hauskaa perjantaita!
♥ Pääsin Laurin kanssa kahville, kun tämä oli keskustassa iltalomilla
♥ Tänään vihdoin sain tuon hölmöläisen kotiin
♥ Sain sovittua riidat Tommin kanssa
♥ Vietin aikaa hänen tyttöystävänsä kanssa
♥ Olin yllättävän vähän yksin kotona
♥ Muistin vihdoin ostaa kinuskijäätelöä kaupasta
Nyt kulunut viikko tuntuu yllättävän hyvältä, vaikka olin kyllä tosi huonoilla fiiliksillä jossain vaiheessa viikkoa. Ihan hyvin mulla menee. Nyt mä korkkaan iltakaljan ja alan katsomaan leffaa Laurin kanssa. Hauskaa perjantaita!
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Syteen tai saveen
Mä olin raskaana. Olin, en ole enää. Haamuplussan mä sain aikaiseksi ja se oli siinä. Jos mä laskin oikein, niin viikolle viisi mä pääsin, hedelmöityksestä laskettuna siis. Kemiallinen raskaus siis kai. Ja kivut ovat sen mukaiset, luoja. Onneks mulla on kovia lääkkeitä jo omasta takaa.
Jollain oudolla tavalla tuntuu pahalta tuntea kun kaikki se vuotaa ulos musta. Se pieni alku, mikä siellä oli. Meidän vauvan alku. Mut eipä siinä, en mä olis oikeasti tahtonut äidiksi, enkä pystynytkään, vaikka kuinka olisin tahtonut. Ei musta tällä terveydentilalla ja lääkityksellä saati sitten mielenterveydellä ole ottamaan vastuuta kenestäkään muusta, välillä ei edes itsestäni. Mä olen jo vierestä kauhistellut Tommin tilannetta, enkä mä tahdo joutua samaan paikkaan.
Ainoa oikea ongelma tällä hetkellä on se, kerronko mä Laurille tästä. Hän kyllä aavistaa jonkin olevan vialla, muttei tiedä syytä. Mä laitoin hänelle jo viestiä ja pyysin soittamaan, muttei hänestä ole vielä kuulunut. Sillä hetkellä mä tahdoin jakaa koko jutun hänen kanssaan, mutta nyt mä epäröin. Lauri on tehnyt jo selväksi, ettei vauva ole tervetullut vielä ja että hän lähtee, jos niin käy. Mä pelkään, että hän suuttuu, vaikkei aihetta varsinaisesti olekaan ja vaikkei koko juttu ole yksinään mun syytäni.
Ehkä tää on sellainen juttu, joka parisuhteessa kuuluu jakaa toisen kanssa. Syteen tai saveen, mun on pakko kertoa.
Jollain oudolla tavalla tuntuu pahalta tuntea kun kaikki se vuotaa ulos musta. Se pieni alku, mikä siellä oli. Meidän vauvan alku. Mut eipä siinä, en mä olis oikeasti tahtonut äidiksi, enkä pystynytkään, vaikka kuinka olisin tahtonut. Ei musta tällä terveydentilalla ja lääkityksellä saati sitten mielenterveydellä ole ottamaan vastuuta kenestäkään muusta, välillä ei edes itsestäni. Mä olen jo vierestä kauhistellut Tommin tilannetta, enkä mä tahdo joutua samaan paikkaan.
Ainoa oikea ongelma tällä hetkellä on se, kerronko mä Laurille tästä. Hän kyllä aavistaa jonkin olevan vialla, muttei tiedä syytä. Mä laitoin hänelle jo viestiä ja pyysin soittamaan, muttei hänestä ole vielä kuulunut. Sillä hetkellä mä tahdoin jakaa koko jutun hänen kanssaan, mutta nyt mä epäröin. Lauri on tehnyt jo selväksi, ettei vauva ole tervetullut vielä ja että hän lähtee, jos niin käy. Mä pelkään, että hän suuttuu, vaikkei aihetta varsinaisesti olekaan ja vaikkei koko juttu ole yksinään mun syytäni.
Ehkä tää on sellainen juttu, joka parisuhteessa kuuluu jakaa toisen kanssa. Syteen tai saveen, mun on pakko kertoa.
Toy soldiers
Hengissä se mies siellä oli. Hän lähti iltalomilla pois kasarmin alueelta ja mä ehdin tunnin istua kahvilla hänen kanssaan. Voin kertoa, että helpotti todella paljon. Hetken kaikki oli miltei kuin yleensä ja mä olin onnellinen. On se kuitenkin jollain tavalla tosi rankkaa katsoa väsynyttä miestä, eikä saa koskea eikä pussata. Sotilaallinen käytös ja niin edelleen. Kohta se kuitenkin tulee kotiin ja sit mä saan olla kiinni niin paljon kuin haluan.
Mä en osaa edes kuvailla kuinka paljon mä odotan perjantaita. Vielä eilen se odotus oli ahdistuksen kaltaista, mutta nyt se on lähinnä kihelmöintiä vatsan pohjassa. Alitajunta kuitenkin kiljuu, että sunnuntaina koittaa toinen kahden viikon ero ilman mahdollisuutta tavata. Selvisin mä tästäkin, selviän mä siitäkin.
Jottei tää menis pelkäksi Laurista puhumiseksi, niin kerrotaan vaihteeksi Tommista. Mä tosiaan tapasin hänet tänään. Perhe-elämä näyttää sujuvan, kihlasormus oli sormessa ja ainoa puheenaihe oli hänen tuleva perheensä. Olen mä onnellinen hänen puolestaan, mutta en mä kiellä, etteikö se myös sattuisi ihan helvetisti. Vielä vuosi sitten meillä oli samat lähtökohdat: paska parisuhde, ei ystäviä, ei työtä, ei motivaatiota mihinkään ja päihdeongelma. Ja nyt sitten. Mä olen samassa pisteessä lukuun ottamatta paskaa parisuhdetta, sitä mulla ei kai enää ole. Kaikki muu on ennallaan. Ja entäs Tommi? Loistava työ, ystäviä, perhe, uusi koti ja oma auto. "Punainen tupa ja perunamaa".
Kai mä vain teen jotain väärin. Mut ei se mitään, en mä vaihtais paikkoja Tommin kanssa, vaikka voisin. En mä tahtoisi lasta parin kuukauden tuntemisen jälkeen, enkä mä pystyisi tekemään töitä tällä hetkellä. Kai tää vain on tarkoitettu meneväksi näin.
Joo, alkaa mennä jo turhankin syvälliseksi. Ehkä parasta nukkua.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Tuu jo kotiin mä en kestä enää
"Tuu jo kotiin mä en kestä enää.
Mä tiedän että
sä tuut kohta ja
mä tiedän ettei
mulla oo mitään hätää
täällä.
Mut
silti
mua
vaan
AHDISTAA.
Kohta tää kaikki on vaan
kullattuja muistoja ja
ihanaa menneisyyttä
mut nyt
tää
on kipeä todellisuus.
Mä kaipaan sun kosketusta
mä tahdon nähdä sut
mä tahdon
että sä olet täällä oikeasti
etkä vain
äänenä puhelinvastaajassa.
Mä tuun hulluksi
ihan just.
Huomenna mä tulen sinne.
Mun on vaan pakko tulla.
Ihan pakko.
Mä en kestä.
Mua
vaan
itkettää
päivästä toiseen
ja se on
säälittävää.
Nää viimeiset viikot
sattuu mua enemmän
kuin koko intti yhteensä.
Mä tarvin sua täällä nyt.
Kaikki ei oo hyvin.
MIKÄÄN ei oo hyvin.
Mun
täytyy
saada sut kotiin
tai mä kuolen."
sunnuntai 9. marraskuuta 2014
Riskipeliä
Mä en oikein tiedä mitä mä kirjoittaisin tästä. Mä en tiedä mitä sanoa, enkä mä oikeastaan edes tiedä mitä ajattelen. Kaikki on vain niin sekaisin tämän asian tiimoilta, ettei mua jaksa edes kiinnostaa. Mutta silti mua kiinnostaa, ahdistavan paljon.
Joulukuun loppu, tammikuun alku. Menkat myöhässä kolme viikkoa. Haamuplussa raskaustestissä. Kaksi viikkoa sen jälkeen negatiivinen testi ja järkyttävät kivut. Menkat alkaa. Kemiallinen raskaus siis luultavasti tai ainakin jotain sen tyyppistä.
Lokakuun loppu, marraskuun alku. Menkat myöhässä kaksi viikkoa. Hetki sitten tehty raskaustesti negatiivinen. Kauhu. Tuntiaikataulua noudattavat kuukautiset ovat poissa aivan yllättäen, ilman syytä. Nettipalstat kertovat mulle, ettei mahdollinen raskaus välttämättä näy niin ajoissa testattaessa.
Ehkäisy: olematonta jo puolitoista vuotta. Käytetty ehkä joka viides kerta. Typerää.
Lauri on jo aikoja sitten tehnyt selväksi, ettei hänestä ole isäksi vielä vuosiin. Seksi silti kelpaa. Vastuullista. Vaikka mikäs mä olen saarnaamaan, en mäkään äidiksi kykenisi tällä mielenterveydellä.
Vastuutonta riskipeliähän tämä on kokoajan ollut. Mulle on huomautettu sata kertaa, käsketty lopettamaan ajoissa. Ja mitä mä teen? En mitään. Ei sillä, kyllä mä sen kai pitäisin ja rakastaisin, mutta ei se mitenkään unelma olis tässä vaiheessa. Yksinhuoltajuus ei ole koskaan ollut mun tavoitteena.
Mut ei, ei se voi vauva olla. Ei tällaisen sekakäyttäjän kohtuun kukaan tahdo.
Huomenna täytyy kai testata uudelleen. Helvetti.
Joulukuun loppu, tammikuun alku. Menkat myöhässä kolme viikkoa. Haamuplussa raskaustestissä. Kaksi viikkoa sen jälkeen negatiivinen testi ja järkyttävät kivut. Menkat alkaa. Kemiallinen raskaus siis luultavasti tai ainakin jotain sen tyyppistä.
Lokakuun loppu, marraskuun alku. Menkat myöhässä kaksi viikkoa. Hetki sitten tehty raskaustesti negatiivinen. Kauhu. Tuntiaikataulua noudattavat kuukautiset ovat poissa aivan yllättäen, ilman syytä. Nettipalstat kertovat mulle, ettei mahdollinen raskaus välttämättä näy niin ajoissa testattaessa.
Ehkäisy: olematonta jo puolitoista vuotta. Käytetty ehkä joka viides kerta. Typerää.
Lauri on jo aikoja sitten tehnyt selväksi, ettei hänestä ole isäksi vielä vuosiin. Seksi silti kelpaa. Vastuullista. Vaikka mikäs mä olen saarnaamaan, en mäkään äidiksi kykenisi tällä mielenterveydellä.
Vastuutonta riskipeliähän tämä on kokoajan ollut. Mulle on huomautettu sata kertaa, käsketty lopettamaan ajoissa. Ja mitä mä teen? En mitään. Ei sillä, kyllä mä sen kai pitäisin ja rakastaisin, mutta ei se mitenkään unelma olis tässä vaiheessa. Yksinhuoltajuus ei ole koskaan ollut mun tavoitteena.
Mut ei, ei se voi vauva olla. Ei tällaisen sekakäyttäjän kohtuun kukaan tahdo.
Huomenna täytyy kai testata uudelleen. Helvetti.
Salla
Sallasta kysellään tasaisin väliajoin.
"Mitä sille kuuluu?"
"Millaiset teidän välit on nykyään?"
"Onko se vielä samanlainen, kuin ennen?"
Ja niin edelleen.
Ei ole kai sopivaa sanoa, että Salla on päästään vialla, mutta jos se olisi sopivaa, mä sanoisin niin. Yleensä mulla ei ole tapana puhua pahaa toisista ihmisistä, varsinkaan sairaista sellaisista, mutta Salla on jostain syystä poikkeus tapaus. Mä en vain osaa millään tavalla arvostaa ihmistä, joka tekee pahaa mulle ja muille. En, vaikka hän olisi kuinka sairas mieleltään.
Ennen Sallan ilkeät katseet, töniminen, selän takana puhuminen jne. jne. oli toki paljon runsaampaa, kuin nykyään, mutta esiintyy sitä vieläkin. Etenkin juoruja kulkee edelleen runsaasti. En mä kuitenkaan jaksa välittää enää, ei mulla ole ystäviä kuitenkaan. Tuntemattomien juoruilu ei jaksa enää liikuttaa mua. Luulkoon mitä luulee, mun rakkaimpani tietävät totuuden ja se riittää.
Ymmärtääkseni Salla saa nykyään jonkinlaista apua niin lääkityksen kuin keskustelunkin muodossa ja vaikka mä en hänestä pidäkään, olen mä iloinen siitä. Lähinnä kai itseni takia, avun saanti kun tuntui helpottaneen mun tilannettani ja olen saanut olla suhteellisen rauhassa. Sallan koulupoissaolot ovat myös lisääntyneet, eikä mun tarvitse nähdä häntä päivittäin.
Kokonaisuutena se ihminen on onnistunut jättämään ikuisen jäljen minuun. Mä en tule koskaan unohtamaan kaikkia niitä ilkeyksiä, joita hän on minusta sanonut, enkä mä koskaan unohda myöskään niitä kyynärpään iskuja kyljessäni. Ajan kuluessa mä kuitenkin olen oppinut elämään niiden juttujen kanssa ja ne eivät pyöri mun mielessäni läheskään niin paljon. Voin mä kuitenkin ihan avoimesti myöntää, että kun mä tilaan hissin alakertaan, pelkään mä joka kerta Sallan seisovan avautuvien ovien takana ja joka kerta kun hän kävelee mua kadulla vastaan, mä valmistaudun väistämään hyökkäystä.
En mä koskaan voi antaa anteeksi sille ihmiselle, mutta kyllä mä kykenen ymmärtämään edes jollainlailla ja se helpottaa mun omaa elämääni melkoisesti. Samanlainen tilanne on kai Tommillakin. Joka kerta kun me nähdään, on Salla puheenaiheena ainakin hetken. Menneisyys pyörii kaikkien mielissä, eikä sitä ole helppoa unohtaa. Mä tosiaan toivon, että Salla saa tarvitsemaansa apua, eikä kukaan muu joudu kokemaan samaa, kuin minä ja Tommi ollaan koettu.
"Mitä sille kuuluu?"
"Millaiset teidän välit on nykyään?"
"Onko se vielä samanlainen, kuin ennen?"
Ja niin edelleen.
Ei ole kai sopivaa sanoa, että Salla on päästään vialla, mutta jos se olisi sopivaa, mä sanoisin niin. Yleensä mulla ei ole tapana puhua pahaa toisista ihmisistä, varsinkaan sairaista sellaisista, mutta Salla on jostain syystä poikkeus tapaus. Mä en vain osaa millään tavalla arvostaa ihmistä, joka tekee pahaa mulle ja muille. En, vaikka hän olisi kuinka sairas mieleltään.
Ennen Sallan ilkeät katseet, töniminen, selän takana puhuminen jne. jne. oli toki paljon runsaampaa, kuin nykyään, mutta esiintyy sitä vieläkin. Etenkin juoruja kulkee edelleen runsaasti. En mä kuitenkaan jaksa välittää enää, ei mulla ole ystäviä kuitenkaan. Tuntemattomien juoruilu ei jaksa enää liikuttaa mua. Luulkoon mitä luulee, mun rakkaimpani tietävät totuuden ja se riittää.
Ymmärtääkseni Salla saa nykyään jonkinlaista apua niin lääkityksen kuin keskustelunkin muodossa ja vaikka mä en hänestä pidäkään, olen mä iloinen siitä. Lähinnä kai itseni takia, avun saanti kun tuntui helpottaneen mun tilannettani ja olen saanut olla suhteellisen rauhassa. Sallan koulupoissaolot ovat myös lisääntyneet, eikä mun tarvitse nähdä häntä päivittäin.
Kokonaisuutena se ihminen on onnistunut jättämään ikuisen jäljen minuun. Mä en tule koskaan unohtamaan kaikkia niitä ilkeyksiä, joita hän on minusta sanonut, enkä mä koskaan unohda myöskään niitä kyynärpään iskuja kyljessäni. Ajan kuluessa mä kuitenkin olen oppinut elämään niiden juttujen kanssa ja ne eivät pyöri mun mielessäni läheskään niin paljon. Voin mä kuitenkin ihan avoimesti myöntää, että kun mä tilaan hissin alakertaan, pelkään mä joka kerta Sallan seisovan avautuvien ovien takana ja joka kerta kun hän kävelee mua kadulla vastaan, mä valmistaudun väistämään hyökkäystä.
En mä koskaan voi antaa anteeksi sille ihmiselle, mutta kyllä mä kykenen ymmärtämään edes jollainlailla ja se helpottaa mun omaa elämääni melkoisesti. Samanlainen tilanne on kai Tommillakin. Joka kerta kun me nähdään, on Salla puheenaiheena ainakin hetken. Menneisyys pyörii kaikkien mielissä, eikä sitä ole helppoa unohtaa. Mä tosiaan toivon, että Salla saa tarvitsemaansa apua, eikä kukaan muu joudu kokemaan samaa, kuin minä ja Tommi ollaan koettu.
lauantai 8. marraskuuta 2014
Vaikee lopettaa ku kaveritki hatsaa
Lauri soitti kuin soittikin, keskellä yötä tosin, mutta silti. Mä en nyt tiedä, että pääsenkö mä käymään siellä ennen kuin hän jo tulee lomille, mutta yritys on ainakin kova. Hän lupasi soittaa mulle vielä tässä viikonlopun aikana ja varmistaa tulevan viikon ohjelmansa silloin.
Mä en osaa edes kuvailla sitä tunnetta mikä mulla on aina, kun me ei olla puhuttu pitkään aikaan ja Laurin nimi ilmestyy puhelimen näytölle.
"Sä kuulostat iloiselta", sanoi hän eilenkin, kun mä vastasin puhelimeen.
No joo, viikko erossa ei oo mitenkään erityisen mukavaa, varsinkaan kun on kokoajan yksin.
Tänään on lauantai ja mulla on yllättävän hyvä mieli. Ajattelin tässä päivällä käydä ruokakaupassa ja illemmalla ehkä mennä pitkästä aikaa istumaan mun vakiopubiin. Tommilla tosin on taipumusta käydä siellä miltei joka päivä ja meidän välillä on taas jotain erimielisyyksiä, enkä mä välttämättä tahtoisin törmätä häneen tänään. Täytyy katsoa illemmalla jaksanko mä lähteä.
Tänne ei kuulu tänään mitään ihmeellistä, Sallasta mun oli tarkoitus kirjoittaa, mutten saanut sitä tekstiä vielä valmiiksi, joten julkaisen sen vasta myöhemmin.
Mä en osaa edes kuvailla sitä tunnetta mikä mulla on aina, kun me ei olla puhuttu pitkään aikaan ja Laurin nimi ilmestyy puhelimen näytölle.
"Sä kuulostat iloiselta", sanoi hän eilenkin, kun mä vastasin puhelimeen.
No joo, viikko erossa ei oo mitenkään erityisen mukavaa, varsinkaan kun on kokoajan yksin.
Tänään on lauantai ja mulla on yllättävän hyvä mieli. Ajattelin tässä päivällä käydä ruokakaupassa ja illemmalla ehkä mennä pitkästä aikaa istumaan mun vakiopubiin. Tommilla tosin on taipumusta käydä siellä miltei joka päivä ja meidän välillä on taas jotain erimielisyyksiä, enkä mä välttämättä tahtoisin törmätä häneen tänään. Täytyy katsoa illemmalla jaksanko mä lähteä.
Tänne ei kuulu tänään mitään ihmeellistä, Sallasta mun oli tarkoitus kirjoittaa, mutten saanut sitä tekstiä vielä valmiiksi, joten julkaisen sen vasta myöhemmin.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Viikon positiiviset 7
Taas kerran tätä perinteistä luvassa sateisen perjantain piristykseksi.
♥ Löysin uuden lempiruoan ja osasin kokata sitä itse
♥ Tämän kuukauden rahat tulivat tilille
♥ Raskaustesti oli negatiivinen
♥ Laskin säästöpossuni sisällön ja siellä oli paljon enemmän rahaa, kuin luulin
♥ Keksin, mitä ostan Laurille joululahjaksi
♥ Sain lahjan äidiltä (vaikkei ollut edes mitään syytä)
♥ Alkuviikon negatiivisuudesta huolimatta sain itseni liikkeelle
♥ Pääsen (ehkä) pian Lauria tapaamaan
Ihan positiivinen viikko siis, vaikka maanantaina näyttikin huonolta. Sunnuntaina on isänpäivä, mutta muuten mun viikonloppuni näyttää melko tyhjältä. Tänään mun täytyisi hoitaa vielä muutama asia pois alta, mutta sen jälkeen pääsen rentoutumaan ja nauttimaan vapaasta. Hyvää viikonloppua teille!
♥ Löysin uuden lempiruoan ja osasin kokata sitä itse
♥ Tämän kuukauden rahat tulivat tilille
♥ Raskaustesti oli negatiivinen
♥ Laskin säästöpossuni sisällön ja siellä oli paljon enemmän rahaa, kuin luulin
♥ Keksin, mitä ostan Laurille joululahjaksi
♥ Sain lahjan äidiltä (vaikkei ollut edes mitään syytä)
♥ Alkuviikon negatiivisuudesta huolimatta sain itseni liikkeelle
♥ Pääsen (ehkä) pian Lauria tapaamaan
Ihan positiivinen viikko siis, vaikka maanantaina näyttikin huonolta. Sunnuntaina on isänpäivä, mutta muuten mun viikonloppuni näyttää melko tyhjältä. Tänään mun täytyisi hoitaa vielä muutama asia pois alta, mutta sen jälkeen pääsen rentoutumaan ja nauttimaan vapaasta. Hyvää viikonloppua teille!
torstai 6. marraskuuta 2014
I need you now
Sunnuntaina me ollaan puhuttu viimeeks, halattu hyvästiksi ja päästetty irti pariksi viikoksi. Sen jälkee herrasta ei ole kuulunut mitään. Mä olen lähettänyt kaksi viestiä, tarjoutunut menemään hänen luokseen, kertonut kuulumisia ja kertonut ikävöiväni. Eikä mitään.
Kyllä mä tiedän, että nämä pari viikkoa ovat kiireisiä, muttei edes minuuttia yhden viestin laittamiseen?
Mä tiedän myös, että se viesti tulee ennemmin tai myöhemmin ja mä tiedän, että viikon päästä me nähdään jo, mutta silti mua turhauttaa. Viikko tuntuu tuskallisen pitkältä ja yksinäisyys polttelee mua. Painajaiset eivät jätä rauhaan, eikä väsymys helpota. Voi kun mä vain saisin puhua hänen kanssaan edes hetken.
Mulla on myös ongelmia, joita mun olisi pakko saada purkaa ja joista mä en voi puhua muille, en edes teille vielä. Tunnit tuntuvat vuosilta, kun mä vain odotan yhteyden ottoa. Karu totuus on kuitenkin, ettei sitä välttämättä kuulu vielä päiviin...
Kyllä mä tiedän, että nämä pari viikkoa ovat kiireisiä, muttei edes minuuttia yhden viestin laittamiseen?
Mä tiedän myös, että se viesti tulee ennemmin tai myöhemmin ja mä tiedän, että viikon päästä me nähdään jo, mutta silti mua turhauttaa. Viikko tuntuu tuskallisen pitkältä ja yksinäisyys polttelee mua. Painajaiset eivät jätä rauhaan, eikä väsymys helpota. Voi kun mä vain saisin puhua hänen kanssaan edes hetken.
Mulla on myös ongelmia, joita mun olisi pakko saada purkaa ja joista mä en voi puhua muille, en edes teille vielä. Tunnit tuntuvat vuosilta, kun mä vain odotan yhteyden ottoa. Karu totuus on kuitenkin, ettei sitä välttämättä kuulu vielä päiviin...
tiistai 4. marraskuuta 2014
Ja jos sä tahdot oon sun
Pian tulee kuluneeksi puolitoista vuotta siitä, kun mä ensikertaa puistossa istuin samaan porukkaan erään sinisilmäisen hurmurin kanssa. Jos mulle oltais sillä hetkellä kerrottu, missä mä olen tänään, 4.11.2014, mä olisin nauranut ja haistattanut vitut päälle. Tässä sitä kuitenkin ollaan, puolitoista vuotta myöhemmin odottamassa sitä samaista sinisilmäistä miestä intistä kotiin, ikävöimässä ja rakastamassa ihan helvetisti.
Sinä alkukesän päivänä mun ja Tommin juttu oli aikalailla kuihtunut kasaan ja mä vannoin henkeen ja vereen, etten koskaan enää kajoa yhteenkään mieheen. Never say never ja niin edelleen. Noin puolen tunnin sisällä mun vannomisestani mä jo pussasin tätä miestä huulille. Tunti sen jälkeen me lähdettiin samaa matkaa yötä viettämään. Se piti olla vain hetken hairahdus, yhden illan onni. Se ilta vain venyi ja tässä sitä ollaan edelleen.
Tää suhde on ollut mulle vaikea, ihan hirmu vaikea. Yhtäkään hetkeä mä en kuitenkaan vaihtaisi pois, sillä ilman niitä hetkiä me ei oltais nyt tässä. Enkä mä olisi ilman niitä hetkiä tällainen ihminen, kuin mä tänään tässä hetkessä olen.
Mä olen oppinut Laurilta paljon asioita. Hänellä on ollut suuri vaikutus muhun. Jos mä sanoisin, että se vaikutus on ollut pelkästään positiivinen, mä valehtelisin pahemman kerran, mutta on siinä ollut paljon hyvääkin. Viimeaikoina mä olen kuitenkin oppinut rakastamaan myös niitä negatiivisia piirteitä, joita Lauri on minuun tuonut.
Aina sanotaan, että pari muuttuu toistensa kaltaiseksi ajan kuluessa ja mä olen alkanut pikkuhiljaa huomata tämän muutoksen ja mä rakastan sitä. Mun on helppoa luottaa ja ainakin helpompaa ymmärtää, kuin aiemmin. Mä osaan olla täysin oma itseni ja mä voin laskea vaikka henkeni Laurin käsiin.
Ajan kuluessa mä olen myös alkanut muovautua osaksi porukkaa. Ennen oli vain he ja minä, mutta nykyään alkaa olla jo "me". Kehitystä tapahtuu vielä, enkä mä ole täysin sulautunut siihen ihmismassaan, mutta tilanne on ainakin roimasti parempi, kuin vielä kuukausikin sitten ja mä olen iloinen siitä.
Mä en osaa vielä sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, enkä mä halua asettaa liikaa odotuksia sille. Kaikki tapahtuu itsestään ja mä voin vain toivoa, että muutokset ovat mulle mieluisia. On hyviä päiviä ja huonoja päiviä, mutta jokaisella niistä on jokin tarkoitus.
Sinä alkukesän päivänä mun ja Tommin juttu oli aikalailla kuihtunut kasaan ja mä vannoin henkeen ja vereen, etten koskaan enää kajoa yhteenkään mieheen. Never say never ja niin edelleen. Noin puolen tunnin sisällä mun vannomisestani mä jo pussasin tätä miestä huulille. Tunti sen jälkeen me lähdettiin samaa matkaa yötä viettämään. Se piti olla vain hetken hairahdus, yhden illan onni. Se ilta vain venyi ja tässä sitä ollaan edelleen.
Tää suhde on ollut mulle vaikea, ihan hirmu vaikea. Yhtäkään hetkeä mä en kuitenkaan vaihtaisi pois, sillä ilman niitä hetkiä me ei oltais nyt tässä. Enkä mä olisi ilman niitä hetkiä tällainen ihminen, kuin mä tänään tässä hetkessä olen.
Mä olen oppinut Laurilta paljon asioita. Hänellä on ollut suuri vaikutus muhun. Jos mä sanoisin, että se vaikutus on ollut pelkästään positiivinen, mä valehtelisin pahemman kerran, mutta on siinä ollut paljon hyvääkin. Viimeaikoina mä olen kuitenkin oppinut rakastamaan myös niitä negatiivisia piirteitä, joita Lauri on minuun tuonut.
Aina sanotaan, että pari muuttuu toistensa kaltaiseksi ajan kuluessa ja mä olen alkanut pikkuhiljaa huomata tämän muutoksen ja mä rakastan sitä. Mun on helppoa luottaa ja ainakin helpompaa ymmärtää, kuin aiemmin. Mä osaan olla täysin oma itseni ja mä voin laskea vaikka henkeni Laurin käsiin.
Ajan kuluessa mä olen myös alkanut muovautua osaksi porukkaa. Ennen oli vain he ja minä, mutta nykyään alkaa olla jo "me". Kehitystä tapahtuu vielä, enkä mä ole täysin sulautunut siihen ihmismassaan, mutta tilanne on ainakin roimasti parempi, kuin vielä kuukausikin sitten ja mä olen iloinen siitä.
Mä en osaa vielä sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, enkä mä halua asettaa liikaa odotuksia sille. Kaikki tapahtuu itsestään ja mä voin vain toivoa, että muutokset ovat mulle mieluisia. On hyviä päiviä ja huonoja päiviä, mutta jokaisella niistä on jokin tarkoitus.
Let me go
Mä en oikein tunnu saavan otetta arjesta taaskaan. Nyt on jo tiistai ja Lauri on ainoa asia mun ajatuksissani. Yksinäisyys ahdistaa ja niin edelleen. Blaa blaa, samaa kuten aina.
Tommista mä en oikein tiedä. Me oltiin jo ihan puheväleissä hetki sitten ja tapansa mukaan herra vain katosi yhtäkkiä, eikä vastaa puhelimeen enää. Niinpä mä siis istun yksin kotona ja yritän hengittää.
Mulla on bloginkin suhteen kamalat paineet, kun jotain sisältöä täytyis tuottaa, mutta mitään ei oikein ole. Ahdistaa, ahdistaa, siitä mä voisin kertoa vaikka loputtomiin.
Tommista mä en oikein tiedä. Me oltiin jo ihan puheväleissä hetki sitten ja tapansa mukaan herra vain katosi yhtäkkiä, eikä vastaa puhelimeen enää. Niinpä mä siis istun yksin kotona ja yritän hengittää.
Mulla on bloginkin suhteen kamalat paineet, kun jotain sisältöä täytyis tuottaa, mutta mitään ei oikein ole. Ahdistaa, ahdistaa, siitä mä voisin kertoa vaikka loputtomiin.
maanantai 3. marraskuuta 2014
Nobody can make it out here alone
Maanantait ovat silkkaa tuskaa, etenkin tämä maanantai. Mä en oikein tiedä mitä mä olen koko päivän tehnyt. En ainakaan käynyt koulussa, syönyt ja ollut sosiaalinen, kuten oli tarkoitus. Mä vain jossain vaiheessa löysin itseni tärisemästä lattialta ja ajattelin, että nyt on oikeesti pakko skarpata. Ei näistä kahdesta viikosta tuu mitään näin.
Opintotuki kolahtaa pian tilille ja sen jälkeen mä hyppään junaan, linja-autoon ja ties mihin kulkuneuvoon päästäkseni Laurin luo edes hetkeksi. Mulla sekoaa pää tähän yksinäisyyteen jo nyt. Tulevaa viikkoa kuluttavat onneksi lukuisat lääkärikäynnit ynnä muut, joten aika kuluu edes hieman nopeammin.
Tänään mä tein raskaustestin, joka kaikesta pelosta ja stressistä huolimatta oli onneksi negatiivinen. Jotain muuta mun kropassa on taas vialla, mutta onneksi se ei ainakaan ollut pieni pelätty syöpäläinen kohdun puolella. Se olis ollut viimeinen niitti, oikeesti.
Mä en osaa sanoin kuvailla, kuinka paljon tuleva yö ahdistaa mua. Edellinen yö kului painajaisten ja mörköjen seurassa ja mä pelkään seuraavan olevan samanlainen. Siinä tulee luultavasti käymään niin, että mä valvon puolet yöstä, nukahdan sohvalle ja herään painajaiseen joskus aamuyön tunteina. Huominen siis tuskin tulee olemaan kovinkaan paljon pirteämpi, kuin tämä päivä.
Mä vain odotan, että Lauri soittaisi ja kertoisi kuulumisia, mä voisin kertoa negatiivisesta testistä ja turhanpäiväisistä mietteistäni. Mut ei se vielä, se on liian kiireinen ja väsynyt. Täytyy vain kestää yksin näitä ajatuksia.
Opintotuki kolahtaa pian tilille ja sen jälkeen mä hyppään junaan, linja-autoon ja ties mihin kulkuneuvoon päästäkseni Laurin luo edes hetkeksi. Mulla sekoaa pää tähän yksinäisyyteen jo nyt. Tulevaa viikkoa kuluttavat onneksi lukuisat lääkärikäynnit ynnä muut, joten aika kuluu edes hieman nopeammin.
Tänään mä tein raskaustestin, joka kaikesta pelosta ja stressistä huolimatta oli onneksi negatiivinen. Jotain muuta mun kropassa on taas vialla, mutta onneksi se ei ainakaan ollut pieni pelätty syöpäläinen kohdun puolella. Se olis ollut viimeinen niitti, oikeesti.
Mä en osaa sanoin kuvailla, kuinka paljon tuleva yö ahdistaa mua. Edellinen yö kului painajaisten ja mörköjen seurassa ja mä pelkään seuraavan olevan samanlainen. Siinä tulee luultavasti käymään niin, että mä valvon puolet yöstä, nukahdan sohvalle ja herään painajaiseen joskus aamuyön tunteina. Huominen siis tuskin tulee olemaan kovinkaan paljon pirteämpi, kuin tämä päivä.
Mä vain odotan, että Lauri soittaisi ja kertoisi kuulumisia, mä voisin kertoa negatiivisesta testistä ja turhanpäiväisistä mietteistäni. Mut ei se vielä, se on liian kiireinen ja väsynyt. Täytyy vain kestää yksin näitä ajatuksia.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Party people
Joo, että sellainen viikonloppu. Roima känni, iso porukka, riitoja, ambulanssi ja paljon päihteitä. Isot bileet siis ja isoilla mä tarkoitan oikeasti isoja. Perjantaista tähän päivään samalla porukalla, Laurin kaveripiirin kanssa lähinnä.
Nyt jäljellä on vain tyhjä kämppä, tyhjä olo ja suurempaakin suurempi krapula. Lauri on palannut tavalliseen arkeensa kurkkusalaatteihin ja porukka on hajonnut. Mä istun yksin täällä ja yritän totutella tavallisuuteen. Seuraavat pari viikkoa menee ylväässä yksinäisyydessä, enkä mä tiedä kestänkö mä sekoamatta.
Eiköhän tää tästä. Palataan paremmassa kunnossa myöhemmin!
Nyt jäljellä on vain tyhjä kämppä, tyhjä olo ja suurempaakin suurempi krapula. Lauri on palannut tavalliseen arkeensa kurkkusalaatteihin ja porukka on hajonnut. Mä istun yksin täällä ja yritän totutella tavallisuuteen. Seuraavat pari viikkoa menee ylväässä yksinäisyydessä, enkä mä tiedä kestänkö mä sekoamatta.
Eiköhän tää tästä. Palataan paremmassa kunnossa myöhemmin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)