Tämän tyyppiset tapaukset huomiotta jätetään

Valtavan kiireinen päivä takana, mutta täällä ollaan taas. Nyt kun muistan, niin haluan heti tähän alkuun nostaa esille erään asian. Haluan kiittää teitä kaikista jättämistänne kommenteista, niitä on tullut ennätys paljon viimeaikoina. Myös kaikki saamani negatiiviset kommentit ja palautteet ovat olleet melkolailla asiallisia ja perusteltuja. Olen saanut jonkin verran kommentteja myös vanhoihin postauksiini, mutta yksi niistä vei huomioni. Pääsette lukemaan kommentin tästä KLIK. Sain siis tosiaan anonyymiltä kommentin, johon haluaisin enemmänkin mielipiteitä. Vastasin hänen kommenttiinsa ja linkistä pääsette lukemaan myös vastaukseni. Pitääkö anonyymin kommentti paikkaansa? Mitä mieltä olette hänen esille nostamistaan asioista? Oliko minun kommentissani mitään järkeä, vai oliko se vain itseni puolustelua?

Sitten on kai aika kertoa vähän tämän päivän kuulumisia. Heti aamulla mentyäni kouluun, näin Sallan. Myös hän näki minut, mutta esitti, ettei huomaa. Tommi on kai saanut hänet lepytettyä. Heillä on varmastikin sopimus, että minulle, eikä minusta puhuta. Tommista ei ole kuulunut mitään sunnuntain jälkeen ja hyvä niin.

Toinen juttu tässä päivässä oli se, että sain koulun jälkeen kahviseuraa. Jonkinlainen sopu on kai saatu ystäväni kanssa aikaan ja kävimme kahvilla siellä, missä Tommi on töissä. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, onneksi.

Kahvilasta suuntasin Laurille syömään ja siitä kotiin. Elämän hyvät puolet alkavat pikkuhiljaa tulla esille. Ehkä minäkin alan nauttia niistä pienistä positiivisista jutuista elämässä ja osaan sivuuttaa ne negatiiviset asiat. Talvesta tulee hyvä. Loistava, toivottavasti.

Eipä minulla muuta tällä kerralla, kommenttikenttä on nyt teidän!

Petyit niihin puheisiin, joissa kaikki on kohta, mut ei vielä, vielä, vielä, ikinä ei

En vain yksinkertaisesti voi olla nauramatta enää. Tommi ja Salla ovat kihloissa. Kolme päivää edellisen eron jälkeen. Kolme päivää sen jälkeen, kun Salla sai tietää Tommin valehdelleen hänelle kokoajan. Kolme päivää sen jälkeen, kun Salla kuuli minun ja Tommin olleen tekemisissä melkein kokoajan hänen selkänsä takana.

Miten joku voi olla noin tyhmä? Ensinäkin, miten Salla voi vielä antaa kaiken anteeksi? Kymmenien erojen jälkeen, satojen valheiden jälkeen hän antaa anteeksi asiaa sen enempää miettimättä. Hän kaataa kaikki syyt minun niskaani ja ottaa Tommin takaisin miettimättä yhtään. Ja toiseksi, Tommi on naurettava. Miksi hän ottaa Sallan takaisin kaikkien niiden veitsellä uhkailujen, haukkumisten ja riitelyiden jälkeen? Miksi hän hakee vakituista parisuhdetta, vaikka tietää itsekin, ettei voi olla pettämättä? En ymmärrä. En mitenkään. Olen itsekin tehnyt virheitä, ollut sinisilmäinen ja niin edelleen, mutta tuo menee yli ja rajusti.

Tuo kihlaus -juttu on melko varma tieto, mutta kuulin myös toisen jutun, joka on ihan täysin kuulopuhetta. En yleensä usko juoruihin joita levitellään pitkin poikin, mutta tänään kuulin sellaisen juorun, joka vaikuttaa jopa jollainlailla todelta. Tommilla on suhde työkaverinsa kanssa. Ollut jo pitkään. Kuulemma. Korostan siis, että tämä on täysin kuulopuhetta, enkä ole yhtään, tippaakaan varma siitä, pitääkö se paikkaansa. Mutta mainitsen sen teille silti, koska rehellisesti sanottuna en olisi yhtään yllättynyt. Adan huorapalvelu laittoi luukut kiinni, joten Tommi etsi uuden.

Täytyy vielä lopuksi sanoa, että en tosiaan usko juoruja, kun niitä kuulen. Tiedän, minkälaista tekstiä minusta liikkuu ihmisten keskuudessa ja tiedän myös, että niistä jutuista lähes kaikki on pelkkää valhetta, joten osaan olla kriittinen kuulemieni asioiden suhteen. Tuo vain jotenkin täsmäsi täysin aavistuksiini ja Tommin luonteeseen.

Kyllä se ihminen on jotenkin sairas. Ehkä minäkin olen, mutta niin on hänkin. Olisi niin paljon helpompi ymmärtää, jos kaikelle tuolle käytökselle olisi jokin syy. Jos olisi diagnoosi, jolla perustella kaikki tuo. Mutta se diagnoosi taitaa olla vain yksinkertaisesti omatunnon täydellinen puuttuminen.

No jaa, ei liikuta minun elämääni enää. Annan heidän elää rauhassa niin kauan, kuin he antavat minun. Ja lisättäköön vielä, että Laurin kanssa menee taas loistavasti. Se "ok -vaihe" on ohi ja "loistava vaihe" on alkanut ♥

Päivät vain äkkiä hävisi

Pikkukaupungin iloista olen tänään taas saanut nauttia oikein koko sydämelläni. Juorut kulkee nopeammin kuin pikajuna, mutta en välitä. Antaa heidän juoruilla, jos heillä ei ole parempaakaan tekemistä. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sallaa en onneksi nähnyt tänään.

Lauria näin tänään aiemmin ja hän on tulossa ihan kohta yöksi tänne. Meni vähän myöhäiseksi taas ja minulla on aikainen herätys huomenna, mutta ei voi mitään. Rakastan hänen vieressään nukkumista, joten päästän hänet tänne vaikka keskellä yötä.

Kirjoittelin äsken teille taas vähän henkilökohtaisempaa postausta, mutten millään ehdi saada sitä tänäänkään valmiiksi, joten saatte vielä odottaa. Tämä on nyt vain tällainen pikainen kuulumispostaus, nyt kuitenkin täytyy mennä, palataan huomenna asiaan. Öitä!

Mitä sä pelkäät?

Jokaiselta ihmiseltä on varmasti joskus kysytty kysymys "Mitä sä pelkäät?". Kuten myös minulta. Puhuin tästä tänään Laurin kanssa ja ajattelin nostaa aiheen esille myös blogin puolella.

Tunnen olevani tällä hetkellä melko itsevarma ainakin joistakin tietyistä aiheista puhuttaessa. No, Lauri kysyi minulta, että mitä minä pelkään. Itsevarma osa minusta nosti heti päätään ja hetkeäkään epäilemättä vastasi: "Mä en pelkää mitään". Vastaus oli täysin varma ja automaattinen, enkä epäillyt itseäni hetkeäkään.

Keskustelun jatko kuitenkin yllätti minut täysin. Olen tuntenut Laurin vasta kesän alusta asti, enkä olisi ikinä osannut kuvitella, kuinka paljon tietoa hän on siinä ajassa tankannut sisäänsä. Ja noiden tietojen pohjalta hän nyt alkoi todistaa väitettäni vääräksi.

"Me käveltiin käsikkäin rantaa pitkin ja mä pidin sua kädestä. Kuun jäädessä puiden taakse sä pyysit mua pitämään kiinni lujempaa. Sä pelkäät pimeää. 
Mun viedessä sut sen kerrostalon katolle, sä et halunnut mennä lähemmäs reunaa. Sä pelkäät korkeita paikkoja.
Mun viedessä sua kotiin, sä pussaat mua autossa vielä kerran ja sanot 'soitellaan'. Sä pelkäät, että mä en soitakaan.
Ja mun lähtiessä sun kämpältä kotiin, sä sanot vielä ovella 'mä rakastan sua'. Ja sisimmässäs sä pelkäät, että joku päivä mä en rakastakaan sua takaisin.
Sä istut yksin keskustassa ja juot kahvia. Sä pelkäät, että sä tulet aina olemaan yksinäinen.
Aina kun sun puhelin soi, sä pelkäät, että se on Tommi taas. Ja sä pelkäät, että se tulee meidän kahden väliin.
Ja kun sä menet kouluun, sä pelkäät kohtaavas Sallan siellä. Sä pelkäät menneisyyttäs ja sen vaikutusta sun elämään."

Itken ja hän halaa minua kokoajan tiukemmin. Tiedän hänen olevan oikeassa. En osaa sanoa mitään. Nyökkään, pussaan häntä ja itken lisää. Tässä on hyvä olla. Tähän minä kuulun.

Vielä mä nousen ja maailmalle nauran

Kaikki meni juuri kuten ajattelinkin. Minä olen syypää kaikkeen. Minä olen huora, minä olen tehnyt kaikki virheet. Olen väkisin tunkenut itseni ihmisten elämään. Minä olen ottanut yhteyttä, minä olen soitellut perään ja ahdistellut. Minä olen roikkunut mukana ja tyrkyttänyt itseäni. Minä olen kerjännyt sääliä ja ollut lapsellinen. Minä olen flirttaillut ja yrittänyt iskeä.

Tommi on viaton uhri. Täysin syytön kaikkeen, olen pakottanut hänet ystäväkseni. Hän on liian kiltti kieltäytymään. Hän ei olisi halunnut puhua minulle, mutta pakotin hänet. Uhkailin ja kiristin. Itkin ja raivosin ja sain hänet aina puolelleni. Voi voi Tommi raukkaa.

En väitä, että olisin viaton kaikkeen, mitä minun ja Tommin välillä aikoinaan tapahtui, mutta en todellakaan allekirjoita sitä, mitä minulle nyt väitetään. Kaikki entiset ystäväni tietävät nuo yllä mainitut asiat. He tietävät kaiken. He tietävät Sallan version ja kuvittelevat sen olevan yksi ja ainoa totuus. Kaikista naurettavinta on, että kukaan ei edelleenkään tiedä millainen suhde tässä oikeasti oli kyseessä. Pelkistettynä siis, kaikki tietävät minun olleen varatun miehen ystävä.

Ja minua ei kiinnosta. Ei paskan vertaa. Niitä ihmisiä en olisi saanut takaisin elämääni, vaikka olisin halunnut. Ja nyt en edes enää halua. Jos he tosiaan ovat niin kapea katseisia, etteivät pysty edes käsittämään, että Sallan suusta tullut totuus ei aina välttämättä ole se ainoa oikea, niin en tarvitse heitä enää. Minulla ei ole mitään tarvetta vakuutella mitään kenellekään. Jatkakoon Tommi sitä kulissia, jos kerran haluaa. Uskokoon Salla kaikki ne valheet. Minua ei enää kiinnosta. Olen ihan täysin kyllästynyt koko kuvioon. 

En halua kuulua heidän elämäänsä milläänlailla, en halua kuulla heistä enää sanaakaan. Minulla on oma elämäni ja se riittää minulle. En kaipaa enää yhtään lisää draamaa. Minulla on ihan tarpeeksi ongelmia muidenkin asioiden kanssa, en kaipaa Sallaa, enkä varsinkaan Tommia aiheuttamaan niitä yhtään enempää. 

Sä oot hullu, hullu, hulluhan sä oot

Kiitos kaikista tsempeistänne ♥

Täällä ollaan taas, en nyt sanoisi että entistä vahvempana, mutta ollaan silti.

Heti aluksi täytyy sanoa, että Laurin kanssa kaikki ok. Hän ei tullut eilen, mutta puhuimme pitkään puhelimessa ja näin hänet tänään ruokatunnilla. Olen todella helpottunut, että kaikki on vihdoin hyvin ja uskon, että tämä lähtee toimimaan taas. Vastoinkäymiset vahvistavat, uskon niin.

Ja sitten tämä hämmennystä herättänyt juttu eiliseltä. En siis itse tiedä vieläkään mistään mitään, enkä oikeastaan haluakaan. Kaikki katastrofin ainekset olivat kasassa, mutta peräännyin. En lähtenyt mukaan siihen lapselliseen leikkiin. Yritin muutaman kerran selvittää asiat "aikuisten tavalla", mutta kun vastassa on kaksi kymmenen vuotiaan tasolle paatunutta ihmistä, niin totesin sen mahdottomaksi. Mikään asia ei selviä huutamalla, kiroilemalla ja haukkumalla. Asioista pitäisi puhua rauhallisesti ja opetella edes jollainlailla hallitsemaan sitä omaa vihaansa, mutta joillekin ihmisille se vain tuntuu olevan täysi mahdottomuus.

Siis tiivistetty ja täysin minun näkökulmastani kerrottu versio asioista menee kutakuinkin seuraavasti:

Yleensä se olin aina minä, joka leikkii tulella ja nyt Tommi oli mokannut kaiken. Hänellä jostain syystä oli minusta tallessa kuvia (ei siis mitään alastonkuvia yms. vaan ihan tavallisia valokuvia keväältä), jotka olivat jotain kautta päätyneet Sallan käsiin. Ja Sallahan tietysti suuttui jo siitä, että Tommi säilöö minun kuviani kaapeissaan ja vielä suurempi viha oli tullut siitä, että Salla ymmärsi kuvien olevan ajalta, jolloin minun ei kaiken logiikan mukaan olisi edes pitänyt olla tekemisissä Tommin kanssa enää. Ja ne kuvat eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä oli tulossa. Minun ja Tommin viestiketjuja tulostettuna paperille. Ja siitä se riemu alkoi. 

Tommi soitti ja varoitti minua Sallasta, Salla soitti ja huusi. Puhelimessani on tällä hetkellä kymmeniä ja kymmeniä eilen saapuneita viestejä Sallalta, jossa kerrotaan mm. erinäisiä tapoja, kuinka hän aikoo tuhota elämäni ja niin edelleen. Kyllä noista kai jo voisi saada syytteen kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta tai jostain, mutten jaksa lähteä sellaiseen. Puhelimeni soi vielä myöhään yöllä, Salla yritti tavoitella. Tasan kolme kertaa vastasin hänelle eilisen aikana ja joka kerta puhelu alkoi sanoilla "Haista vittu, huora" tai jotain sen tyyppistä, joten en edes jaksanut kuluttaa aikaani häneen. Vaivautui hän ovenikin taakse jossain vaiheessa, mutten edes noussut ylös sohvalta, kun tiesin kuka siellä on. Kuluttakoon niin paljon energiaansa minuun kuin haluaa, minä jatkoin eteenpäin ja annoin heidän elää omaa elämäänsä, tekisi hänkin niin.

Eilen olin aikalailla järkyttynyt kaikesta ja itkin ja tärisin vain koko illan, mutta nyt tämä on jo jollainlailla muuttunut koomiseksi. En tiedä mitä viestejä Salla on lukenut, en tiedä mitä kuvia hän on nähnyt. Mutta kaikista huvittavinta on, etten tiedä miksi Tommi säilöö kuviani ja keskustelujamme. En ole puhunut eilisen jälkeen Tommin kanssa, enkä myöskään Sallan. Ja tein melko vahvan päätöksen, että annan vain olla. Selvittäköön asiat keskenään, keksiköön Tommi taas uuden tarinan valheidensa peitoksi. Antaisivat minun vain olla.

Äh, epäselvää ja ahdistavaa. Kerron lisää kun olen itsekin hieman viisaampi. Kaikki kuitenkin ihan kohtalaisen ok tällä hetkellä.

Sä tiedät miten tässä vielä käy

Hajoan palasiksi lattialle. Tuhansiksi sirpaleiksi, joita on mahdotonta saada enää kasaan. Kaikki romahtaa kerralla. Missään ei ole enää mitään järkeä. En tajua enää mistään mitään.

Laurin piti tulla yöksi, mutta hän jätti tulematta. Jokin on yhä vialla, enkä tiedä mikä. Hän ei vastaa puheluihini, eikä viesteihini. Hän on nyt kaksi tuntia myöhässä, enkä usko, että hän on tulossa.

Puhelin soi. Minulle soittaa numero, jota en tunnista. Tommi. Viesti Sallalta. Puhelu. Viesti, viesti, viesti. Puhelu uudelleen. Tommi, Salla, Tommi. Numero numeron perään, en enää tiedä kuka soittaa. En edes vastaa enää. En jaksa. Tilanne lähtee käsistä, minä tunnen olevani ainoa, joka yrittää edes jollainlailla asiallisesti selvittää tilanteen ja samaan aikaan minulle soittaa kolmesta eri numerosta kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin tahollaan huutavat asiaansa minulle.

Katastrofi. Ovikello soi. Salla. En avaa. Nyrkkejä oveen, potkuja ja huutoa. Hiljaisuus.

Istun lattialla ja itken.

Pää parka leijuu erillisenä minusta katossa nauramassa tilanteelleni. Olen vain ihmiskimpale. Koko se henkinen puoli on kadonnut, sitä ei vain enää ole. Menetän hallinnan ihan täysin. Itken, itken.

En halua enää. En halua kantaa tätä taakkaa enää, se on liian raskas. Luulin kaiken selvinneen jo, luulin jättäneeni menneisyyden taakseni ja nyt näen sen edessäni.

Ja huomenna aamulla menen kouluun kohtaamaan sen todellisuuden silmästä silmään. Ja minulla on tunne, että minulla ei ole silmiä enää sen kohtaamisen jälkeen. Hän varmasti repii silmäni päästäni, lyö ja raapii, tekee kaikkensa tuhotakseen sen fyysisenkin osan minusta.

Tauon paikka. Palaan linjoille luultavasti huomenna, nyt keräilen palasiani lattialta ja yritän saada asiat edes Laurin kanssa selviksi.

Tuli vakava syksy ja toinenkin

Tämä viikko on ollut melko vaikea minulle ja Laurille. En oikeastaan edes tiedä miksi. Mikään ei ole varsinaisesti vialla, mutta silti jokin on huonosti. Vaikeaa selittää. Häntä väsyttää, minä olen kipeänä, hänellä ei ole aikaa, minulla on liikaa aikaa. Emme varsinaisesti riidelleet, mutta emme olleet sovussakaan. No, viime yönä ajattelin, että on aika puhdistaa ilmaa ja selvittää mikä on vialla.

Laitoin Laurille viestiä "nukutko sä?" ja viiden minuutin päästä soi puhelin. Hän tiesi kyllä itsekin mitä asiaa minulla on. Hän pyysi anteeksi, minä pyysin ja sovimme, että kaikki on ihan okei. Tämäkin ongelma johtuu kai siitä, ettemme ole tunteneet kovinkaan kauaa. Emme olleet ystäviä ennen ihastusta, emme edes tuttuja. Hyppäsimme vain suoraan suhteeseen ajattelematta asiaa sen enempää. Tutustumiseen kuuluu myös se, että löytää ne huonot puolet ja ymmärsin sen nyt. Ne huonot puolet meinasivat repiä meidät erilleen, mutta taistelimme vastaan. Yhdessä. 

On ihanaa huomata, että tässä suhteessa minä en ole ainoa, joka tekee töitä. Myös hän näkee vaivaa tämän eteen ja yrittää parhaansa mukaan saada tämän toimimaan. Meitä kun tarkastelee ihmisinä, olemme miltei vastakohtia. Mutta eikös se niin mene, että vastakohdat täydentävät toisiaan?

Tänään minulla on ohjelmassa lepäilyä, lämmintä kaakaota ja pidän peukkuja sille, että ehkä myös leffailua Laurin kanssa.

Toiset voi olla sun sydämessä, mut ei elämässä

Alla oleva teksti sisältää minulle niin henkilökohtaista materiaalia, että toivon teiltä harkintaa kommenttienne suhteen. Tiedän olleeni typerä, tiedän tehneeni virheitä ja toivon, ettei kukaan teistä joudu kokemaan mitään sellaista, mitä minä olen kokenut. Negatiivisetkin kommentit ovat sallittuja, mutta muistakaa, että annoin nyt melko suuren palan itsestäni teille, joten älkää murskatko minua ihan täysin. 

Olen lukemattomia kertoja alkanut kirjoittaa teille postausta menneisyydestäni. Ajasta, josta ei ole edes kovin kauaa, mutta sen ajan jälkeen minä ja elämäni on muuttunut niin paljon, että se aika tuntuu todella etäiseltä. Nyt kuitenkin lukijan pyynnöstä otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin tämän postauksen loppuun asti. En milläänlailla kaipaa sääliä kokemieni asioiden takia, mutten myöskään halua, että niitä käytetään minua vastaan. Seuraavaksi kertomani asiat ehkä auttavat teitä ymmärtämään miksi olen tänä päivänä juuri tällainen kuin olen. Silloin elämääni kuuluneita ihmisiä suojellakseni en kerro asioita kovinkaan tarkasti, enkä käytä kenenkään nimiä kertoessani tapahtumista. Mitään tapahtuneita juttuja en lähde vääristelemään enkä dramatisoimaan, vaan kerron ne juuri sellaisina kuin ne ovat, olivat ne sitten kuinka hurjia tai tylsiä tahansa. En kuitenkaan halua, että tapahtumapaikat tai henkilöt ovat tunnistettavissa, joten osan jutuista jätän suosiolla pois.

Kesällä 2012 muutin omaan asuntoon, eri kaupunkiin kuin vanhempani. Muuttoon oli useita syitä, enkä niitä lähde tässä nyt sen tarkemmin erittelemään. Saman vuoden syksynä aloitin lukion, joka lähti käyntiin ihan hyvin. Minulla oli kolme läheistä ystävää, joista yksi oli siis Salla. Melko pian lukion alettua kuitenkin huomasin, että koulu on haastavampaa kuin ikinä osasin kuvitella. Välit vanhempieni kanssa olivat täysin rikki, koulu ei sujunut ja rahat olivat tiukalla. Etsin töitä niitä ikinä saamatta. Opiskelu vei niin suuren osan energiastani, että olin jatkuvasti väsynyt ja kiukkuinen. Välit kahden ystäväni kanssa viilenivät. Elämäni pyöri nukkumisen, syömisen, koulun ja Sallan ympärillä. Välillä viikonloppuisin nollasimme tilanteen Sallan kanssa, joimme alkoholia ja pidimme hauskaa. Tämä oli kuitenkin satunnaista ja alkoholia jäi usein yli. Säilöin ne kaappeihini tulevia viikonloppuja varten. 

Olin väsynyt. Ulkona oli pimeää, joten istuin sisällä tekemättä mitään. Söin, söin, lihoin, lihoin. En nyt niin valtavasti, mutta pahalta se tuntui silloin. Jätin aterioita välistä. Paastosin ja jossain vaiheessa ymmärsin, että alkoholi nostattaa mielialaa ja vie nälän pois. Hörpin yksin viikonloppuisin kaappeihini säilömiäni juomia. Poikkeuksena joskus myös arki-iltaisin otin siiderin tai kaksi. Poikkeuksesta tuli sääntö, kaksi siideriä muuttui kuudeksi. Salla oli kanssani silloin tällöin, mutta usein miten join yksin. Poissaoloja koulusta, hylättyjä kursseja, lisää hankaluuksia vanhempieni kanssa.

Tuli marraskuu ja sairastelut. Lääkekuuri. Tyhjä vatsa, alkoholia ja lääkkeitä. Paino putosi. "Onks sulla anoreksia? Onks kaikki hyvin?" Uskottelin kaikille, että kaikki on ihan hyvin. Itkin itseni uneen, näin painajaisia ja heräsin jo muutaman tunnin unien jälkeen. Päätä särki, lisää lääkkeitä. Pää sekaisin olin onnellinen. Tai onneksi minä sitä luulin, eihän se sitä ollut, ei tietenkään. Se oli vain sekavuutta.

Vuosi vaihtui, ei muistikuvia. Kokonaisia viikkoja katosi elämästäni. Kävin koulussa, entiset ystävät olivat huolissaan. Vakuutin kaiken olevan hyvin. Salla löysi Tommin. Iloitsin heidän puolestaan, mutta samalla pelkäsin menettäväni sen viimeisenkin hyvän ystävän. Tutustuin Tommiin paremmin, hän oli huolissaan minusta jo alusta alkaen. Hän oli menettänyt päihteille niin monta rakasta, ettei halunnut samaa tapahtuvan minulle. Samalla hän kuitenkin itse taisteli alkoholia vastaan. Salla mustasukkaili, mutta se ei ollut mitenkään ongelmallista vielä siinä vaiheessa. Hän välitti minusta ja oli valtavan huolissaan. Lääkkeet loppuivat, alkoholi loppui. Romahdin. Kehittelin itselleni oireita ja hain uuden reseptin. Ikinä en syönyt muiden lääkkeitä, aina vain omiani. Alkoholit sen sijaan olivat aina hankittu hieman kyseenalaisia reittejä pitkin. Tutustuin vääriin ihmisiin.

Huumeita, aseita, velkoja. Huumeisiin en kuitenkaan koskenut, en ikinä, kertaakaan. Ja siitä olen ylpeä, sillä tiedän, että jos olisin hairahtanut kerrankin, en olisi tässä nyt. Ihmiset ympärillä olivat kuitenkin erilaisia. Sekoilua, väkivaltaa, kuolemaa. Luojan kiitos olen unohtanut hetkiä niistäkin ajoista. Pää parkani ei kertakaikkiaan kestäisi kaikkia niitä muistoja. 

Tommi koki tarvetta auttaa, hän näki hätäni. Myös Salla yritti tukea minua parhaansa mukaan. Hän kuitenkin luovutti melko pian, olin liian vaikea tapaus. Yritin itsekin tahollani auttaa muita, vaikka tiesin hyvin, ettei mitään ole tehtävissä enää. Enkä minä voinut auttaa, olin itsekin liian syvällä siellä suossa. En kuitenkaan nähnyt tilannettani milläänlailla negatiivisena, luulin olevani onnellinen. Ihastuin Tommiin, mutta sen tarinan te tiedättekin jo. Omatunto soimasi, alkoholi auttoi. Kävin kyllä koulussa silloin tällöin, mutten muista niistä ajoista juurikaan mitään.

Ja sitten tapahtui muutos. Jokin suurempi voima kai ymmärsi, etten olisi tässä maailmassa enää pitkään. Aikani alkoi loppua ja muutoksen oli tapahduttava nyt tai ei koskaan. Miltei kaksikymmentä astetta pakkasta, metri lunta, pimeys ja minä. Puhuin puhelimessa Sallan kanssa. En tiedä minne olin menossa, enkä tiedä mistä olin tulossa. Siinä minä kuitenkin olin. Pysähdyin hetkeksi lepuuttamaan jalkojani. Ja seuraava muistikuva on Tommin autosta. Makaan takapenkillä ja minua oksettaa. Salla ravistelee minua olkapäistä ja Tommi pukee takkiaan päälleni. Valoja joka puolella, paha olo ja ennen kaikkea kylmä. Olin sammunut lumihankeen ja Tommi tuli Sallan kanssa pelastamaan minua.

Muutama päivä myöhemmin he uskalsivat päästää minut kotiin. Soitin vanhalle ystävälleni. Pyysin anteeksi kaikkea ja sovin riidat. Olin taas vihdoin kiinni tässä elämässä. Hairahdin sen jälkeen vielä muutaman kerran, mutta vain ollessani ystävieni seurassa. He tukivat minua, nostivat minut takaisin jaloilleni. Suurin kiitos kaikesta kuuluu Tommille. Jos hän ei olisi jaksanut taistella henkeni edestä, en olisi tässä kirjoittamassa tätä tekstiä nyt.

Nyt, kun olen taas yksin ja ilman ystäviä, pelkään ajautuvani samaan tilanteeseen uudelleen. Opin kuitenkin jo kerrasta ja tiedän, ettei niin käy enää. Kaiken tämän jälkeen Tommista tuli minulle niin rakas ja tärkeä, että irti päästäminen on ollut suunnattoman vaikeaa. 

En tiedä kuinka hyvin sain tuotua tarinani teille, mutta itse ainakin itken nyt niin hillittömästi, että eiköhän tämä ollut tässä. Vastailen kyllä mielelläni kysymyksiinne niin hyvin kuin vain pystyn. Olette rakkaita ♥

We don't need anything or anyone

Kirjoitin yöllä teille kaksikin erilaista postausta, mutta kummankin niistä jätin vain luonnoksiin lojumaan. Ei niistä kumpikaan käsitellyt mitään järkevää aihetta, kertoivat vain jotain painajaisistani ja niin edelleen. Ja tässä minä taas olen, takana muutaman tunnin yöunet ja edessäni tyhjä, valkoinen tekstikenttä.

En aluksi tiennyt mitä haluan kirjoittaa teille, mutta koska kukaan ei ole esittänyt mitään erityisiä toiveita, niin ajattelin, että tykkäätte lukea postauksiani juuri tällaisina kuin ne ovat. Ehkä vähän sekavina ja päättöminä, mutta jokin kirjoitustavassani silti viehättää.

Mitään varsinaista aihetta minulla ei taaskaan ole, mutta kuulumisia on kyllä. Jatketaan siis niillä.

Tänään pitkästä aikaa minulla on jopa jotain suunnitelmia koko päiväksi. Pikkuveljeni tulee luokseni hoitoon, äiti lupasi tuoda hänet yhdeksi tänne. Menemme leikkipuistoon, jos sää sen sallii ja sen jälkeen pizzalle. En ole pitkään aikaan viettänyt kunnolla aikaa hänen kanssaan, vaikka hän tärkeä minulle onkin, niin nyt lupasin olla koko päivän hänen seuranaan. Ja illalla, kun äiti hakee pikkuveljeni, menen Laurille. Toivottavasti. En millään jaksaisi mennä sinne huomenna, koska joudun kuitenkin menemään kouluun maanantaina, joten toivon, että tämä päivä käy. Puhuin Laurin kanssa kyllä yöllä, kun hän soitti minulle humalassa kaverinsa kämpiltä, mutten varsinaisesti saanut selville voiko heille mennä yöksi vai ei. 

Lauri tosiaan oli eilen kavereidensa kanssa juomassa ja baarissakin ilmeisesti jossain vaiheessa. Hän soitteli muutaman kerran, kertoi rakastavansa ja niin edelleen. Olisi hän kai tullut tännekin, mutta humalainen rakkauttaan osoittava mies ei oikein houkutellut minua kolmen aikaan yöllä, joten opastin hänet ihan vain omaan sänkyyn nukkumaan humalaansa pois. Raukalla siis krapulapäivä tiedossa, enkä ikinä voi olla nauramatta hänelle, kun hänellä on krapula. Toinen vain istuu suu auki sohvalla ja tuijottaa suoraan eteenpäin. Hah, mitäs juo niin överit!

Nyt alan kuitenkin valmistautua pikkuveljeni tuloon ja siivoilen ehkä vähän. Minulla on luonnoksissa odottamassa monta keskeneräistä postausta mm. liittyen käytökseeni miesten suhteen, entisiin ystäviini, seksiin ja kirjoittelin jotain myös siitä, kun muutin pois kotoa jo 16-vuotiaana. Olisiko erityistoiveita mitä halutte julkaistavan ensimmäiseksi tai mahdollisesti toiveita aiheista?

Kuka sä oot, lukija?

Edellisen postauksen kommenteissa käytiin keskustelua monenlaisista asioista ja se keskustelu taitaa jatkua yhä, ainakin toivon niin. Ne kommentit nostavat blogini viihdearvoa melkoisesti ja luin hymyssä suin jokaisen kommentin. Voitte itse käydä katsomassa mistä oli puhetta, mutta yhden asian haluaisin kuitenkin nostaa pinnalle. Te lukijat ja minun käsitykseni teistä. Jollainlailla sokeasti olen aina olettanut, että blogiani lukevat vain naiset, tai ainakin, että kaikki kommentoijat ovat naisia. Tänään kuitenkin ymmärsin olleeni väärässä ja se oli oikeastaan vain hyvä asia. Miesten näkökulma on vääjäämättä erilainen kuin naisten ja he usein katsovat asioita eri kannalta, joten on mukavaa saada myös niitä miesten ajatuksia esille.

Jotenkin automaattisesti, täysin ajattelematta sitä, muodostan jokaisesta kommentoijasta itselleni mielikuvan. Mitä useammin hän kommentoi, sitä vahvemmaksi se mielikuva kehittyy. Ja jollainlailla minua häiritsee, että todellisuudessa en kuitenkaan yhtään tiedä millaiset ihmiset blogiani lukevat. Blogini avataan keskimäärin neljäsataa kertaa päivässä, joten melko paljon porukkaa täällä käy. Olisin todella kiinnostunut kuulemaan edes muutaman sanan teistä, ketkä siellä ruudun toisella puolella olette. Joten nyt te laiskatkin kommentoijat, kertokaahan jotain itsestänne. Vaikkapa pelkkä sukupuoli tai ikä, mutta edes jotain. Toki saatte pidempiäkin tarinoita kertoa esimerkiksi siitä, mitä kautta päädyitte tänne, kuinka usein käytte täällä ja vaikkapa omasta parisuhde tilanteestanne. Eiväthän ne minulle varsinaisesti kuulu, mutta olisi mukavaa kuulla edes jotain.

Joten kertokaahan, rakkaat!

Kuulisin myös mielelläni teidän mielikuvianne minusta. Tätä olen kysynyt ennenkin, mutta tuskin te kaikki olitte silloin mukana. Miltä kuvittelette minun näyttävän, millainen on luonteeni, ihan mitä vain! Kirjoittakaa niin syvällisiä analyysejä kuin vain mieleenne tulee. Kunhan kerrotte jotain. Kaipaan vuorovaikutusta, haluan herättää keskustelua!

Tähän loppuun vielä kerrottakoon, että minulla on työnalla eräs suurempi postaus. En vielä tiedä milloin saan sen kirjoitettua loppuun, mutta yritän parhaani. Mutta nyt, pidemmittä puheitta, yllättäkää minut, jooko, ja täyttäkää kommenttiboksi kaikella mitä tulee mieleenne!

Oot vielä yhtä holtiton kuin ennenkin

Yritin jo eilen illalla kirjoittaa teille jotain tekstiä, mutta ajatus harhailee sen verran kokoajan, etten saanut mitään järkevää aikaan. Täällä ollaan kuitenkin taas. En sitten tiedä kuinka kasassa se ajatus nyt on, mutta kirjoitan silti.

Tommista ei ole sen sähköpostin jälkeen kuulunut mitään, enkä hänelle vastannut. Arvasin kyllä, ettei hän luovuta ja tulen varmasti kuulemaan hänestä vielä myöhemminkin, mutta en jaksa välittää enää. Siitä asiasta ei sen enempää...

Laurin kanssa kaikki on vieläkin hyvin. Näimme pikaisesti eilen, mutta yökylään en ole ehtinyt taas pitkään aikaan. Olemme kuitenkin puhuneet puhelimessa monta kertaa päivässä ja tämä tilanne on ihan ok. Lauri kysyi jo eilen, että voisinko mennä heille tässä viikonlopun aikana yöksi, joten sellaista siis luultavasti luvassa. Eipä minulla oikeastaan Lauristakaan ole muuta kerrottavaa. Minulta aina silloin tällöin kysytään, että miksi en puhu Laurista enemmän, niin se johtuu ihan täysin siitä, että ei minulla ole mitään erityistä kerrottavaa. Meidän kahdenkeskisiä keskusteluja en halua tuoda tänne blogiin, mutten jaksa jatkuvasti hehkuttaa siitäkään, että meillä menee hyvin. Jos jotain erityistä tapahtuu, niin kerron siitä kyllä teillekin.

Ja tähän lopuksi vielä omia kuulumisiani hieman. Minulla menee siis ihan hyvin. Olen ollut vähän kuumeisena tässä muutaman päivän, mutta en kuitenkaan kovin pahasti. Mielialani on pysynyt kohtalaisen tasaisena ja olen nyt melkolailla tietoinen siitä, mitä haluan elämältä tässä lähitulevaisuudessa.

Teksti tosiaan takkuaa nyt niin pahasti, että taidan jättää tämän tähän. Niin kuin olen aiemminkin sanonut, niin postaustoiveita saa aina jättää ja kommentoida jos tulee jotain mieleen!

Don't grow up it's a trap

Pienenä näin elämän ruusuisena ja vaaleanpunaisena. Halusin kasvaa isoksi äkkiä ja saada kaiken sen vapauden, mikä aikuisilla oli. Ne lapsen silmät eivät kuitenkaan nähneet sitä vapauden kääntöpuolta, kaikkea sitä vastuuta, joka tulisi kaupanpäällisenä. Ne lapsen silmät näkivät vain sen kultareunuksisen kuvan, jossa ratsastetaan valkoisella hevosella auringonlaskuun. Jossa elämä on pelkkää riemua ja juhlaa. Ja voi sitä hetkeä, kun se todellisuus löi vasten kasvoja. Se todellisuus iski minut maahan ja jäi seisomaan päälleni ilkikurisesti nauraen. Se hyppi rintakehälläni rautaisilla saappaillaan, tökki valtikallaan vatsaani. Ja se todellisuus oli niin painava, että sain tosissani taistella säilyäkseni hengissä.

En minä ole vielä edes aikuinen! Mitä minä teen täällä aikuisten maailmassa? Miksi olen aikuisten ympäröimänä, miksi kasvoin aikuiseksi liian nopeasti? En ole edes täysi-ikäinen vielä. Silti olen nähnyt ja kokenut niin paljon asioita, että miltei uskallan sanoa, ettei useat aikuisetkaan ole eläneet näin tasapainotonta elämää, kuin minä olen.

Minulla oli kaikki lähtökohdat upealle elämälle. Mahdollisuus loistavaan koulutukseen, perheeseen ja omakotitaloon. Ja minä tuhosin sen mahdollisuuden. Se oli liian tylsää. Kaipasin jotain erilaista. Mutta voin ylpeänä sanoa, etten kadu hetkeäkään sitä päätöstä. Lääkärin takki ei sovi minulle. En näe paikkaani leikkaussalissa hansikkaat kädessä. En näe kuuluvani punaiseen omakotitaloon maalle. Enkä näe paikkaani vakavan kemistimiehen vierellä kahden täydellisen lapsen kanssa. Älkää siis ymmärtäkö väärin, äsken kertomissani asioissa ei ole mitään vikaa ja jollekin ne saattavat sopia oikein hyvin, mutta eivät minulle. Kaipaan jotain muuta. En tavoittele täydellisyyttä. Haluan kokea asioita, kaipaan vaihtelua. Näen itseni ennemminkin hallitun kaaoksen keskellä rivitalokaksiossa, kainalossani täydellisen epätäydellinen mies. Muutama lapsi, hieman kurittomia, mutta ah niin suloisia. Herätämme kenties hieman pahennusta niissä täydellisten perheiden äideissä, mutta me emme välitä.

Tähän seitsemäntoista vuoden ikään mennessä olen ehtinyt jo luoda melko mahtavan pohjan näille haaveilleni. Olen nähnyt elämän koko kirjon sieltä kauneimmasta päästä aina rumimpaan asti. Olen katsonut läheltä ihmisen taistelua surun keskellä. Olen nähnyt sen hetken, kun ihminen romahtaa lattialle kuultuaan menettäneensä perheensä. Olen elänyt sen ihmisen rinnalla tukien häntä parhaani mukaan. Olen taluttanut ihmistä alkoholivieroitukseen ja katsonut hänen taisteluaan sitä helvettiä vastaan. Olen pitänyt huumeissa sekoilevaa ihmistä ranteista, jottei hän vahingoittaisi itseään. Olen istunut rappukäytävässä samalla, kun minulle rakasta ihmistä osoitetaan aseella oven toisella puolella minun tietämättä siitä mitään. Olen sekoillut päihteiden kanssa. Olen nukahtanut pakkasella ulos ja käynyt lähellä kuolemaa. Olen katsonut läheltä velkahelvettiä. Olen pakottanut ihmisen ottamaan lääkkeensä, jottei hän vajoaisi psykoosiin. Kaikki ystäväni ovat kääntäneet selkänsä minulle. Tiedän, millaista se on, kun ei ole rahaa ostaa edes ruokaa. Olen viimeisillä kolikoillani osanut ruokaa nälkäiselle. Olen ottanut kodittoman luokseni yöksi, jottei hänen tarvitse nukkua ulkona pakkasessa. Olen tukenut ihmistä, jonka kaikki muut ovat hylänneet. Ja olen harrastanut seksiä ystäväni poikaystävän kanssa.

Edellinen lause tekee minusta paskan ihmisen. Kaikki muut edellä mainitsemani asiat ovat yhdentekeviä, olenhan huora. Luuletteko tosissanne, että halusin satuuttaa Sallaa tai ketään muutakaan? En halunnut. Muiden parasta minä tässä elämässä aina ensiksi ajattelen, mutta joidenkin ihmisten tuntuu vain olevan niin helvetin vaikeaa ymmärtää sitä. Joten sinä, jolta sain taas tänään sähköpostia, tunne pisto sydämessäsi nyt ja mieti asioita vähän enemmän, ennen kuin tulet kertomaan minulle mitään elämästä. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin luulet. Ja kehtaakin käyttää menneisyyttäni minua vastaan! Asiallista kritiikkiä otan kyllä vastaan, mutta tuo ei ole sitä. Yhtäkään viestiäsi en enää lue, en jaksa kuluttaa energiaani niihin enää. Kyllä, pahoitit mieleni. Kiitos siitä.

Ja jottei koko postaus jäisi kauttaaltaan negatiiviseksi, niin muistan kyllä teidän ihanien lukijoidenkin olemassaolon. Kiitos kaikista niistä tsempeistä ja neuvoista, joita olette antaneet. Tässä teille taas vähän henkilökohtaisempaa asiaa minusta. Olette rakkaita ♥

Sä olet ainutlaatuinen

Tässä tällaista positiivista juttua välillä kaiken sen valituksen sekaan. Olen söpöillyt Laurin kanssa puhelimessa koko päivän, koska emme ehtineet näkemään tänään. Kirjoitin sitten ajatuksissani kirjeen hänellekin. En toki ikinä aio lähettää sitä, mutta ihan omaksi ilokseni vain. Meillä menee hyvin ♥

"Mä voisin kertoa, kuinka tuon sulle vaikka kuun taivaalta tai enemmänkin, mutta en kerro. En lupaa, koska en pysty siihen. Mutta yhden asian mä lupaan. Mä rakastan sua aidosti ja vilpittömästi. Mä teen sun eteen kaikkeni. Mä huolehdin, mä välitän. Mua kiinnostaa sun asiat. Mä herään keskellä yötä varmistaakseni, että oot päässy baarista kotiin. Mä kuuntelen, kun sulla on murheita. Mä valvon sun kanssa yömyöhään, vaikka mulla on aamulla aikainen herätys. Mä kävelen tunnin kaatosateessa päästäkseni sun luo. Mä rakastan.

Mutta mä olen myös vaikea. Mulla on menneisyys, joka vaikuttaa muhun vieläkin. Se kaikki menneisyydessä kokemani potkii päähän vieläkin silloin tällöin, mut mä kestän sen. Mä olen ärsyttävä ja näsäviisas. Mä liioittelen ja dramatisoin asioita. Mä kehittelen ongelmia pienistäkin asioista. Mä olen ylitunteellinen ja negatiivinen ihminen. Mä olen arka ja säikyn kosketusta. Mä en osaa puhua asioista.

Mut sä osaat nähdä jokaisen mun virheen vahvuutena. Sä halaat ja silität mua kun mä itken. Sä saat mut rauhoittumaan, kun mä panikoin. Sä istut mun päällä lattialla ja pidät mua ranteista, kun mä raivostun, etten mä satuttais itseäni. Sä naurat mun hölmöilyille. Mun hymy tarttuu suhun. Ja mä rakastan sitä. Mikään ei oo täydellistä, mut tää on ainakin aika lähellä sitä!"

Sä olit mun, mä omistin sut

Sähköpostissa kymmenen saapunutta viestiä. Yhdeksän niistä on roskapostia ja kymmenes kiinnittää huomioni. Saapunut viisi minuuttia sitten. Lähettäjänä tuttu osoite. Tommi. Epäröin hetken, mutta uteliaisuus voittaa ja avaan viestin.

Yksi sana. "Anteeks", sekin kirjoitettuna yhdellä eellä. Se on humalassa keskellä viikkoa. Ja se haluaa seksiä. Mut mun huorapalvelun salasana on vaihtunut. 'Anteeks' ei toimi enää. Eikä mikään muukaan sana. Rakkaus kaatoi tämän palvelun, lopullisesti. Kirjoitan pitkän vastausviestin, kiellän Tommia leikkimästä mitään Herra Täydellistä, käsken jättämään minut rauhaan lopullisesti. Loukkaan tahallani. "Ei se ansaitse noin pitkää vastausta", mietin. Lyhennän vastauksen puoleen. Ja sitten muistan, että hän ei ole sen arvoinen. Pyyhin koko vastauksen pois ja kirjaudun ulos sähköpostistani. 

En vastaa mitään. Etsiköön huoransa muualta, tässä osoitteessa niitä ei ole. Säälin tosissani Sallaa. Ja säälin kaikkia niitä naisia, jotka päätyvät Tommin sänkyyn. Tommi ei ansaitse ketään. Hän ei ole edes kumppanin arvoinen, en pidä häntä edes ihmisenä tällä hetkellä. Ja miksi pitäisin? En minäkään ollut hänelle ihminen. Olin esine, varaventtiili, huora. Olen sitä hänen silmissään edelleen. Ihan sama.

Yritin antaa anteeksi. Yritin nähdä hyvät puolet hänessä, mutten pysty siihen enää. Tommi on läpimätä. En näe hänessä yhtäkään hyvää puolta enää. Jokaisella hyvällä teolla on jokin paha taka-ajatus. Ei hän tee mitään puhdasta hyvyyttään, omia etujaan hän vain ajattelee. 

Miksi hän on tuollainen? Voiko tuollaiseksi oikeasti syntyä, vai onko jokin tapahtuma menneisyydessä tehnyt hänestä noin kylmän ihmisen? En tiedä, enkä halua ajatella. En tuhlaa energiaani enää häneen. On vain mahdottoman vaikeaa unohtaa, kun hän ei jätä minua hetkeksikään rauhaan. Mihin olenkaan sotkeutunut...

"sä olit mun, mä omistin sut mut sä oot liian ehjä,
enkä mä voi sitä estää enkä mitään tehdä,
niin paholainen hävisi ammottavaan helvettiin,
ja mä näin sen paikan kammottavan selkeesti,
kun aurinko nousi se ei päästänyt mua hukkumaan,
nuku vaan kulta, aurinko nousee aina"

Steen1 - Sinä

Joku mennyt mun mieltä vaivaa

Tässä minä istun kahvini kanssa kahvilan pöydän ääressä. Vilkuilen töitään tekevää Tommia, esitän, etten huomaakaan. "Harjoittelija, Tommi", kertoo nimikyltti ilkkuen minulle. Ihan kuin en sitä tietäisi! Yritän keskittyä kirjoittamaan teille, enkä katsomaan häntä, mutta ajatus harhailee.

Vaakkumatonta ammattitaitoa hänellä ainakin on. Hän osaa pitää työt ja vapaa-ajan erillään. Palvella minua kuin ketä tahansa asiakasta. Toisaalta se on ihan hyvä, mutta kyllähän se kylmyys ja välinpitämättömyys myös sattuu. Ja lujaa sattuukin. Mutten anna sen vaikuttaa itseeni. Kylmän rauhallisesti otan hörpyn kahvistani enkä nostakaan katsettani uuden älypuhelimeni näytöstä. Te lukijat olette tässä kanssani, en ole yksin. Hermoni kestävät, niiden täytyy kestää.

Kasa muistoja tulvii päähäni taas, kun Tommi siirtyy tiskin takaa pyyhkimään pöytiä. Hän tekee sen ihan tahallaan, vain päästäkseen edes hetkeksi lähemmäs minua. Muistuttaakseen olevansa täällä, kiinnittääkseen huomioni. Ensimmäinen pöytä, toinen, kolmas. Ja sitten pöytä minun vieressäni. Näen sivusilmällä hänen katsovan minuun, mutten nosta katsettani. En halua nähdä hänen silmiään. Hän osaa vedota minuun katseellaan, enkä halua sitä. Tunnen tuijotuksen, mutten katso häneen.

Istun vielä hetken ja se saa riittää. Loppu ajan hyppytunnistani istun koululla. En pysty olemaan täällä enää yhtään kauempaa. Koko paikan tunnelma on pilalla. Tämä oli minulle se rauhallinen ja kotoisa kahvila, mutta se ei ole sitä enää. Tommi toi mukanaan huonon tunnelman. Toivon, ettei hänestä tule vakituista työntekijää. Haluan kahvipaikkani takaisin!

Täytyy hyväksyy, että sä et oo enää tässä

Nyt on taas sellainen hetki, kun ikävöin. Ikävöin ihan liikaa ja se tekee minut surulliseksi. Kaipaan ystävää. Ihmistä, jolle voin soittaa. Ihmistä, joka osaa neuvoa ja jaksaa kuunnella. Juuri sellaista, kun Tommi oli. Siis se aiempi Tommi, se, jota ei ole olemassakaan enää. Se Tommi, joka katosi. Hävisi yön pimeyteen, eikä enää ikinä tullut takaisin. Se Tommi, josta on vain varjo jäljellä. Se Tommi, jonka maailma tuhosi ja vei minulta. Tekisi mieli soittaa. Pyytää anteeksi ja alistua hänen tahtoonsa. Mutten ole sellainen enää. Se Ada katosi samaan aikaan kuin se Tommikin. He lähtivät yhdessä, eivätkä palanneet enää ikinä. He ovat nyt yhdessä jossain, kaukana täältä. Ja jäljellä ovat vain varjot, minun hyvä varjo ja Tommin paha. Ja niitä ei ole tarkoitettu yhteen. Ei edes ystäviksi.



En ikinä halunnut, että tämä päättyisi näin. Olisin halunnut erota sovussa. Olisin halunnut, että hän edes moikkaa tullessaan vastaan. Kyselee kuulumisia silloin tällöin. Ja toivon, ettei hän muistele pahalla. En halua jäädä kenenkään mieleen hirviönä. En halua, että kukaan vihaa minua. Mutten silti ottaisi menneisyyttä takaisin. En palaisi puolen vuoden takaiseen, vaikka pystyisin. En edes vuoden takaiseen. Minulla on Lauri nyt ja olen onnellinen näin. Lauria en vaihtaisi mihinkään.

Äh, mietin taas liikaa.

If it hurts you still care

Tommi ei ollut töissä tänään. Kävin kyllä kahvilalla, mutta siellä oli toinen työntekijä. Se Ada, joka olin ennen, olisi jäänyt koko loppu illaksi odottamaan häntä. Se Ada olisi yrittänyt väkisin selvittää Tommin työajat, mutta tämä Ada ei tee sitä. Tämä Ada antaa vain olla. Ja tämä Ada käy kahvilassa juuri silloin kun haluaa, oli Tommi siellä tai ei.

Tänään on taas ollut sellainen päivä, ettu muistot ovat olleet mielessä kokoajan. Tottakai se sattuu. Ja tottakai minä välitän. Ei tuollaista unohda heti, jos koskaan. Minä rakastin. Ei se rakkaus lopu hetkessä. En voi ikinä olla huolehtimatta, minä välitän. Ei kukaan, ketä olen rakastanut niin paljon, voi yhtäkkiä olla minulle täysin yhdentekevä. Tarkkailen hänen silmiään aina nähdessäni hänet. Tunnen jokaisen eleen ja ilmeen niin hyvin, että osaan tulkita miten hänellä menee. Ja minua kiinnostaa ja toivon, että hänellä menee hyvin. Ja jokin pieni osa minusta toivoo, että hänellä on edes sen verran sydäntä, että myös hän tarkkailee minun silmiäni. Muttei hänellä ole. Häntä ei kiinnosta enää. Hän on tunteeton. Mutta kyllä minä pärjään. Ja niin pärjää hänkin. Kaikki on nyt hyvin.

Minulla alkaa vihdoin olla henkinen puoli edes jollainlailla kasassa. Se rakoilee yhä silloin tällöin, muttei läheskään niin pahasti kuin ennen. Olen tuplasti vahvempi kuin olin vielä jokin aika sitten. Ja se on Laurin ansiota. Ja ehkä minun itsenikin vähän. Nyt kuitenkin väsymys ja se jatkuva uupumus alkaa viedä veronsa ja fyysinen puoli ei pysy kasassa. Ylös päin ollaan kuitenkin menossa kovaa vauhtia ja olen ylpeä siitä.

Suuri kiitos kuuluu myös teille siellä ruudun toisella puolella. Vaikkette ehkä sitä usein ajattelekaan, niin olette minulle korvaamattomia. Arvostan jokaista kommenttia, sivunkatselua ja lukijaa. Jokaista tsemppausta ja palautetta. Kiitos, että olette siellä <3

En oikeen tiedä itsekään mitä mä koitan selittää

Tämän päivän varasin ihan täysin itselleni. Nukuin puolet päivästä ja loppu ajan istuin kotona kuuntelemassa musiikkia ja piirsin jopa jotain pitkästä aikaa. Keräsin voimia huomiselle. Menen huomenna kahville. Toivon, että Tommi on töissä, sillä haluan osoittaa hänelle olevani vahva. Haluan näyttää, että olen päässyt yli hänestä ja jatkanut eteenpäin. Pitäkää peukkuja, että kaikki menee hyvin.

Viime yön unettomina tunteina päätin alkaa kirjoittaa jotain ihan päätöntä tekstiä, vailla minkäänlaista punaista lankaa. Outoja ajatuksia sekaisin, mietintää minusta itsestäni ja tulevaisuudesta. Rankkaa yleistystä ja vääriä mielikuvia on myös saattanut eksyä mukaan. Ja myöskin tavoistani poiketen kiroilua on jonkin verran, joten jos sellainen häiritsee, kannattaa jättää suosiolla lukematta. Ajatusten virtaa, kaikki kirjoitettuna juuri niin kuin ne mieleeni tulivat. Hieman blogin yleisestä tyylistä poikkeava teksti, mutta eikö se ole ihan hyvä vain kirjoittaa välillä jotain erilaista? Tässä tämä nyt olisi, nauttikaa ihmeessä.

"Viisitoista tai kuusitoista kesäisenä ihminen on yleensä elämän suurten päätösten äärellä. Tuleva jatko-opiskelupaikka täytyisi valita, päättää jääkö omaan kotikaupunkiinsa vai lähteekö maailmalle kokeilemaan siipiään. Ja juuri silloin samaan aikaan ihminen on sellaisessa iässä, että kaikki päätökset tulee helposti tehtyä aivojen sijasta jollakin aivan muulla elimellä.  Ja lienee sanomattakin selvää, että vituiksihan se menee. Tai ainakin minun kohdallani kävi juuri nimenomaan näin.

'Mä menen lukioon, niin mulla on vielä kolme vuotta aikaa miettiä mikä mä haluan olla isona'. Ja paskat! Ensimmäinen vuosi menee uuteen kouluun ja uuteen kotiin totuttelussa, läksyjen tekemisessä ja päättömässä sekoilussa. Ja jo toisen vuoden alussa jostain ilmestyy opinto-ohjaaja koputtamaan selkään ja kysymään mikä mä haluan olla isona. 'Nyt olis aika tehdä ne tulevaisuuden kannalta ratkaisevat ainevalinnat'. Ja siinä tilanteessa taas olisi soveliasta käyttää niitä aivoja, mutta ei. Ne ovat edelleen kadoksissa ja ne valinnat tehdään lottoamalla. Toisen vuoden alussa tulee keskustelua ylioppilaskirjoituksista. 'No mut en mä oo valinnu kaikkia kursseja mistään aineesta'. Hups. Muutama valinnainen äidinkieli, muutama uskonto, psykologiaa, filosofiaa, maantietoa ja biologia. Terveystiedon kurssi ja matematiikka, josta otan hylätyn. Hienoa, Ada. Aivan loistavaa. Kirjoita nyt sitten näillä valinnoilla ylioppilaaksi.

Sinne nieltiin taas kolme vuotta mun elämästä, joiden aikana mun oli tarkoitus saada selvyys siihen, mikä musta tulee isona. Tässä mä olen, samassa tilanteessa kuin silloin ysiluokan lopussa. Yksin ja eksyneenä, enkä tunne vetoa millekään alalle. Lukiotakin on vielä yli vuosi jäljellä, eikä siitäkään ole mitään hyötyä enää. Lakin saamisesta ei ole mitään varmuutta, eikä oikeastaan ole energiaa edes panostaa siihen. 

Just silloin, kun mun olis tarkoitus panostaa mun tulevaisuuteen, juoksen mä ympäriinsä miesten perässä. Sekoitan pääni miehillä ja päihteillä, menetän ystäväni ja jään yksin. Tukeudun yhteen ainoaan ihmiseen. Ihmiseen, joka on mun koko elämä. Ja pelkään, että joku päivä se ihminen ei ookkaan enää tässä ja mä romahdan taas. Niin on käynyt ennenkin, miks niin ei kävis nyt? 

Tää koko elämä on vaan opettelua. Mut nyt mä oon ymmärtäny, ettei tätä elämää eletä niillä matikan kaavoilla tai äidinkielen kieliopilla. Tätä elämää eletään taidoilla, jota ei opita koulunpenkillä. Mun täytyy opetella luottamaan. Mun täytyy opetella olemaan ihminen, sellainen, jota voi rakastaa ja etenkin sellainen, joka osaa rakastaa. Ja niitä asioita ei opi kirjasta lukemalla. Ne oppii ainoastaan elämällä. Mun täytyy antaa mahdollisuus tälle elämälle. Mun täytyy sulkea ovia, jotta uudet ovet pääsevät aukeamaan. 

Koulu mun on pakko suorittaa loppuun, vaikka mä en jaksais. Se on asia, jolle en vain voi mitään, mut sen asian mä ohitan stressaamatta. En anna koulun viedä niin isoa palaa mun energiasta, kun se nyt vie. Mä keskityn olemaan minä. Keskityn positiivisiin asioihin mun elämässä ja lakkaan olemasta tällainen negatiivinen paska. Ja mä kerään viimeisetkin rippeet itsestäni tuolta lattian rajasta ja jatkan eteenpäin ihan eri ihmisenä. 

Ja miks mä teen tän kaiken? Mä teen tän Tommin takia. Mulla on valtavasti energiaa, jonka olen saanut vihasta. Mä haluan näyttää Tommille, että mä olen vahva. Mä näytän sille, että mä en ole sen sätkynukke enää. Ja mä teen tän Laurin takia. Mä olen Laurin arvoinen. Mä olen itsevarma ja hyvä kumppani, mä rakastan sataprosenttisesti ja ylikin. Mut kaikista eniten mä teen tän itseni takia. Mun on vihdoin aika jättää kaikki se paska mun taakseni ja aloittaa puhtaalta pöydältä. En ikinä tyhjentäny sitä pöytää kokonaan vaan heitin vaan osan roskista pois ja osa jäi aina siihen. Nyt mulla on voimaa tyhjentää se pöytä kokonaan. 

Mä suljen ne viimeisetkin ovet, joiden sulkemista oon aina epäröiny. Mä lyön ne ovet kiinni, enkä käänny katsomaan taakseni enää ikinä. Mä otan mukaani vain ne opetukset, joita oon saanu ja katson kohti tulevaisuutta."

Pitäis nainen ykköseks laittaa aina

Yhdeksän jälkeen aamulla ovikello soi. En odottanut vieraita, enkä yhtään osannut aavistaa kuka ovella olisi. Pelkäsin Tommin tulevan, mutten uskonut siihen. Ei hänellä ole mitään asiaa tänne. Unisena nousin avaamaan oven ja se oli Lauri.

"Huomenta, herätinks mä?"
"No joo, mitä sä teet täällä? Eiks sulla oo krapula sen baari-illan jäljiltä?"

Herra oli ollut baarissa juomatta mitään ja lähtenyt ajoissa kotiin vain voidakseen tulla aamulla tänne. Kuinka söpöä! Kaikenlisäksi hän toi mukanaan aamupalaa ja minä keitin kahvia. Hän kuulemma oli ajatellut minua koko illan ja halunnut yllättää. Siinä hän ainakin onnistui!

Olimme koko päivän täällä meillä, katsoimme sen elokuvan joka meidän oli tarkoitus katsoa eilen illalla ja olimme vain. Täydellistä.

Äsken hän lähti kaveriaan moikkaamaan ja sitten kotiin ja minä jäin tänne. Nyt vain kuuntelen musiikkia ja alan kohta tekemään ruokaa itselleni. Kaikki hyvin siis, paremminkin kuin hyvin. Tänään oli myös ensimmäinen kerta varmaankaan ikinä, kun Tommi ei kertaakaan tullut mieleeni ollessani Laurin kanssa. Yleensä alitajuntani nostaa Tommin ajatuksiini aina, kun Lauri on täällä, mutta nyt niin ei käynyt. Minä edistyn, jes!

Olen muuten jo muutaman päivän ajatellut, että haluaisin kirjoittaa jonkinlaisen mielipidetekstin tai jonkin tekstin jostain aiheesta, mutta mieleeni ei tule mitään aihetta. Olisiko teillä mitään toivomuksia, kysymyksiä yms.?

Suhtees molempien sana painaa saman verran

Eräästä saamastani kommentista minulle tuli mieleen aihe, josta haluan kirjoittaa. Olen pohtinut viime päivinä niitä positiivisia asioita, joita Tommiin tutustumisesta seurasi. En halua enää rypeä itsesäälissä ja miettiä vain niitä negatiivisia juttuja, vaan keskittyä niihin hyviin puoliin.

Paras asia, jonka minun ja Tommin suhteesta siirsin suhteeseeni Laurin kanssa on se, etten ole mustasukkainen. Tommin kanssa ollessani opin, ettei minulla ole varaa olla mustasukkainen Sallasta, olenhan kuitenkin se "kakkos vaihtoehto". Eikä suhteemme olisi edes toiminut, eikä siinä olisi ollut pienintäkään järjen hiventä, jos olisin mustasukkaillut kokoajan. Tommin kanssa ollessani hän saattoi kehua jonkun naisen ulkonäköä tai luonnetta, kehua Sallaa tai skipata sovitun tapaamisen Sallan takia. En kuitenkaan ikinä edes kokenut sitä ongelmaksi, vaan se oli ihan luonnollista.

Tämä sama asia on jatkunut suhteessani Laurin kanssa. "Hyvät tissit" saa minulta usein vastaukseksi "Joo ja toi paita korostaa niitä kivasti" tai jotain muuta positiivista. Vastaus on luonnollinen reaktio, enkä ajattele sitä sen enempää. Esimerkiksi Salla suuttuisi tuon tyyppisestä kommentista aivan hillittömästi ja uhkaisi erolla samantien. Minä en edes ajattele suuttumista. En näe mitään syytä suuttua. 

Olen myös tottunut siihen, että sovitut tapaamiset peruuntuvat. Sekään ei ole minulle enää isku vasten kasvoja, vaan osaan ottaa sen vastaan hyvin. "Okei, mennään joku muu päivä" on tyypillinen vastaus minulle, enkä ota tapaamisen peruuttamista milläänlailla loukkauksena. Tommin kanssa se oli arkipäivää minulle ja nykyään olen aina positiivisesti yllättynyt, kun Lauri on sovittuun aikaan sovitussa paikassa. Sanonkin usein Laurille "kiva kun sä tulit" tai jotain muuta vastaavaa ja hän ihmettelee sitä yhä. "Tottakai mä tulin." Ennen vain oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että saavuin paikalle vain todetakseni, ettei toinen osapuoli olekaan tulossa.

Tällä hetkellä minun kuuluisi olla Laurilla katsomassa elokuvaa ja tekemässä pannukakkuja. Ja täällä minä olen, kotona. Herra lähti kavereidensa kanssa baariin ja kysyi, sopisiko jos näemme joku toinen päivä. Minulle sopi oikein hyvin. Ja tiedän, että jos olisin sanonut, ettei se sovi, hän olisi kyllä ollut kanssani tämän illan. Mutta minua ei haitannut yhtään suunnitelmien muuttuminen, koska tiedän myös, että ne toteutuvat joku toinen ilta. En halua olla este. En halua erottaa Lauria ystävistään, enkä halua roikkua. Minulla ei ole ikää baariin, mutta ei se silti estä häntä menemästä. Luotan siihen, että hän lähtee baarista yksin kotiin tai korkeintaan kaverinsa sohvalle, eikä kenenkään naisen matkaan. 

Olen siis mustasukkaisuudessa täysin Sallan vastakohta ja se lienee se juttu, mikä minussa vetää Tommia puoleensa. Hänen täytyy kuitenkin niellä tappionsa, sillä kaikki tunteeni häntä kohtaan ovat sammuneet.

Kai riidat oli riitoi, joita ei vaan voida selvittää

Koko elämäni on enää yksi surkea vitsi. Pelkkää huonoa komediaa. Minusta tuntuu jopa typerältä kirjoittaa tästä tänne, "ei ne usko kuitenkaan". Pelkään myös hieman, että joku tunnistaa minut tästä, mutta onko sillä nyt sitten enää mitään väliä? Antaa mennä.

Tänään tapahtui jotain, josta se Ada, joka olin vielä puoli vuotta sitten, olisi murtunut ihan täysin. Kaikki se viha, pettymys ja ärtymys olisi ryöpynnyt täysin hallitsemattomasti ulos hänestä. Mutta tämä Ada, joka olen nyt, osasi käsitellä asian heti siinä paikan päällä ja jatkaa ylväästi eteen päin. Ja tämä Ada tässä on todella ylpeä itsestään.

Kaikki alkoi siis tänään kun pääsin koulusta. Minulla on usein tapana istua eräässä keskustan suloisessa pikku kahvilassa tekemässä läksyjä ja lukemassa blogin kommentteja. Se on minun kantapaikkani ja rakastan sitä. Se on ihanan kotoisa, siellä soi hyvää musiikkia ja on kohtalaisen vähän asiakkaita. No, tänään, kuten tavallista kävelin koulun jälkeen kahvilalle. Minulla oli hieman ylimääräistä rahaa, joten ajattelin perjantain kunniaksi ostaa kahvin lisäksi leivän. Avasin kahvilan oven ja painoin myyjänkutsu -painiketta. Ja myyjähän tuli. Uusi harjoittelija. Tommi.

Siis mitä? Tommi. Myyjänä. Minun lempikahvilassani. Tämän täytyy olla jokin surkea vitsi. Piilokamera. Paha juoni minua vastaan. Ei Tommi ole myyjä. Ei hän ole ikinä myynyt mitään. Ei hän voi yhtäkkiä olla jättänyt työpaikkaansa. Tämä on sairasta. Tämä on liikaa.

"Moikka! Mä tarvitsin vähän lisätöitä niiden toisten rinnalle ja oon nyt täällä. Mitä sais olla?"

Sekunnin murto-osan ajan olin nostamassa mekkalaa ja lähtemässä ulos ovet paukkuen. "Hillitse itsesi. Ole vahva. Ole asiallinen", mieleni sanoi.

"Kahvi. Mukaan."

Hillityn rauhallisesti Tommi sanoi hinnan, otti rahat ja antoi kuitin. Aivan kuten kenelle tahansa asiakkaalle. 
Se oli minun kahvilani! Minun vakiopaikkani! Paikka, joka vei yksinäisyyden tunteen edes hetkeksi pois. Ja hän kehtasi senkin minulta viedä! Ja se ei ole sattumaa, että hän on juuri siellä töissä. Hän tiesi tasan tarkkaan, että minä käyn siellä. Hän tiesi sen, varmasti! 
Hän ärsyttää minua ihan tahallaan. Haluaa saada minut räjähtämään. Mutta minä kestän. Itseni takia. Ja etsin muuten ihan varmasti uuden kahvilan. Tuonne en enää mene.

Me ei olla enää me

Heti ensiksi täytyy sanoa, että yllätyin todella, kun tulin blogiin tänään. Kävin täällä jo aiemmin ja ilahduin muutamasta saamastani kommentista, mutta koulusta tultuani täällä oli jo seitsemän kommenttia! Super isot kiitokset kaikille kommentoijille! Sain myös loistavan postausvinkin anonyymiltä ja siitä aionkin kirjoittaa nyt. Ensin kuitenkin pikaiset kuulumiset tähän väliin.

Menin siis eilen illalla Laurille ja olin siellä yötä. Katsoimme leffaa ja teimme hyvää iltapalaa. Ei mitään erikoista, mutta ei tarvitsekaan olla. Juuri täydellinen ilta. Laurin kanssa siis kaikki hyvin. Ja Tommista minulla ei enää olekaan mitään erityistä kerrottavaa. En ole ottanut yhteyttä häneen, eikä hän minuun. Sallan olen nähnyt tänään vähän liiankin useasti, mutta olen ollut kuin en huomaisikaan. Kaikki hyvin siis senkin asian suhteen.

Ja nyt siirryn siihen varsinaiseen aiheeseen, josta halusin kirjoittaa teille tänään. Sain edelliseen postaukseen kommentin, jossa kysyttiin kutakuinkin näin: "Ansaitsetko mielestäsi enää onnellista parisuhdetta?"

En oikeastaan osaa vastata siihen täysin yksiselitteisesti kyllä tai en, vaan olen vähän molemmilla kannoilla. 

Mielestäni ansaitsen onnellisen parisuhteen, koska jokainen ansaitsee uuden mahdollisuuden. Virheistä oppii ja virheet täytyy saada anteeksi. Kukaan ei ole täydellinen jne. Ja jos ajatellaan asiaa täysin mustavalkoisesti, niin enhän minä tehnyt mitään väärää. Minä olin sinkku, enkä ollut tilivelvollinen tekemisistäni kenellekään. Minä aidosti uskoin, että minun ja Tommin suhteella on mahdollisuus, enkä missään vaiheessa ollut vain seksin perässä. Yritin myös kohdella kaikkia osapuolia, myös Sallaa, parhaani mukaan. En tahallani aiheuttanut mielipahaa kenellekään, vaan yritin saada asiat toimimaan ja olin anteeksiantavainen. Näiden seikkojen perusteella ansaitsisin mielestäni onnellisen parisuhteen.

Mutta toisaalta, en ehkä kuitenkaan ansaitsisi, koska olen jo ensimmäisessä suhteessa tehnyt niin paljon virheitä. En ollut aina luottamuksen arvoinen, vaan valehtelin ja valehtelen yhä Sallalle. Parisuhteessa täytyy pystyä luottamaan toiseen ihan täysin. Uskon kuitenkin, että minuun voi luottaa. Olen oppinut virheistäni ja pyrin olemaan täysin rehellinen. Toinen seikka on, että minä olen vaikea kumppani. Osittain Tommin takia ja osittain vain hankilien luonteenpiirteideni takia. En sitten tiedä, ansaitseeko tällainen ongelmatapaus onnellista suhdetta.

Uskon kuitenkin ihan täysin siihen, että minulla on samanlaiset mahdollisuudet onnelliseen parisuhteeseen, kuin kenellä tahansa muulla. Olen oppinut virheistäni ja pyrin aina hyvään. En ole mielestäni milläänlailla paha ihminen, enkä tahdo pahaa kenellekään.

No, toinen anonyymi heitti ilmoille kysymyksen siitä, ansaitseeko Tommi enää onnellista parisuhdetta.

Se kysymys onkin vielä mutkikkaampi, kuin edellinen. Rehellisesti sanottuna, en usko, että Tommi pystyy onnelliseen parisuhteeseen. Hän on jollainlailla niin epätasapainoinen ihminen, ettei pysty hallitsemaan itseään, eikä erota oikeaa väärästä. Hänellä ei ole itsekuria eikä hän ymmärrä mitä tarkoittaa rehellisyys. Sanoisin siis, että tuollaisena ihmisenä, kuin hän nyt on, hän ei ansaitse onnellista suhdetta, eikä hän edes kykene siihen. Toki hänen suhteensa ovat silloin tällöin onnellisia, mutta huonoja hetkiä on liikaa, aivan kuten Sallan kanssa nyt. 

En kuitenkaan toivo Tommille mitään pahaa, enkä milläänlailla toivo, että hän elää koko loppuelämänsä yksinäisenä ja onnettomana. Tiedän, että hän kykenee muuttumaan, kunhan vain itse tahtoo sitä. Yritin pitkään muuttaa häntä, mutta häneltä puuttuu se oma tahto ihan täysin, joten häntä on mahdotonta muuttaa. Sen oman tahdon löydyttyä hänellä kuitenkin on kaikki mahdollisuudet löytää oikea ihminen vierelleen ja elää onnellisena hänen kanssaan ja toivon, että joku päivä niin käy. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä, koska Tommi on iästään huolimatta ihmisenä täysin keskeneräinen.

Tällaisia ajatuksia asia minussa herätti, kertokaa toki, jos teillä on eriäviä näkemyksiä. Nyt täytyy jo juosta bussille ja kauppaan, olette rakkaita <3

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Hän kuvittelee olevansa voittaja. Hän luulee, että on meistä se viisaampi. Hän luulee, etten ota yhteyttä, koska en voi. En ota yhteyttä, koska en halua. En jaksa enää tätä leikkiä. Minun on helpompi olla ilman häntä. Mutta yksi asia minua ärsyttää. Se, että hän luulee minun kärsivän, hän luulee, että hän on tuhonnut minut lopullisesti ja että yritän epätoivoisesti ottaa yhteyttä häneen. Ja hän nauttii siitä, tiedän. Mutta hän on väärässä. Minä olen itsenäinen ja vahva. Minä kykenen elämään elämääni ilman häntä ja aion näyttää sen hänelle. Jos hän tulee vastaan, minä moikkaan ja hymyilen. Vaikka minulla olisi kuinka huono päivä, vakuutan hänet siitä, että minä pärjään. Ja se tuhoaa hänet. Hän vihaa sitä, että minulla menee hyvin.

Tiedän, ettei tämä ole tässä. Tiedän sen ihan varmasti. Viimeeksikin kun vain annoin olla ja jätin hänet rauhaan, soitti hän minulle kuukauden päästä. "Mulla on ikävä sua". Mutta se ei auta tällä kerralla. Kaikki on jo sanottu, hän on teoillaan osoittanut minulle, ettei välitä enää. Ei hän kai ikinä oikeasti välittänytkään. Hän kuvittelee, että lakkaan olemasta, kun hän sulkee minut pois mielestään.

Hän vaihtoi puhelinnumeronsa ja luulee, ettei minulla ole sitä uutta numeroa. Minulla on.
Hän kuvittelee, etten tiedä hänen sähköpostiosoitettaan. Minä tiedän.
Hän luulee, etten uskalla mennä hänen ovensa taakse. Minä uskallan.
Hän on unohtanut postin olemassaolon. Minä en ole.

Mutta en ota yhteyttä, en vaikka kuinka tekisi mieli. Minulla on kaikki mahdollisuudet ottaa yhteyttä häneen, vaikka hän toisin luuleekin, mutta en ota. Vihaan häntä.

Mutta nyt lähden Laurille. Minä pärjään. Minä olen vahva, en anna Tommin vaikuttaa minuun enää.

Katselen sua, sä näytät samalta, vaikka en tunne enää sinua

Olen useasti ennenkin sanonut luopuvani ystävyydestä Tommin kanssa. "Mä en anna enää anteeksi" on kuultu suustani niin monta kertaa, etten pysy laskuissa enää. Mutta tämä kerta on erilainen. Pikkuhiljaa se totuus alkaa valjeta minulle. Kaikki ne kuukausia piilossa olleet tunteet valtaavat minut. Ne yrittävät ottaa vallan. Ensin olen hysteerisen iloinen, nauran yksikseni ja juttelen seinille. Ja jo seuraavassa hetkessä romahdan itkemään keittiön lattialle. En osaa hallita tunteitani enää. Eikä minulla ole ketään, kenelle puhua. En minä voi Laurille puhua näistä asioista! Ei hän halua kuulla entisestä seksikumppanistani ja kuinka hänestä luopuminen ottaa koville. Ei sellaista voi kertoa nykyiselle kumppanille! Ei voi. Ei sellaista voi kertoa kenellekään. Sitä pitää hävetä. Olen riippuvainen hyväksikäyttäjästäni. Sitä hän oli, hyväksikäyttäjä, ei mitään muuta.

Olin kuusitoista vuotias. Viisi vuotta häntä nuorempi. Ja silti hän kehtasi tehdä niin minulle. Hän kehtasi viedä minulta kaiken, mitä minulla on. Menetin neitsyyteni hyväksikäyttäjälle, kaverini poikaystävälle. En kestä enää. En kestä. Ylitse pursuava viha on pahin tunne kaikista. En osaa hallita sitä. En ikinä, ikinä tekisi muille mitään, mutta en kestä itseäni. Itken niin, että minuun sattuu. Kyyneleet loppuvat kesken.

En löydä enää sanoja. En jaksa kirjoittaa. Menetän hallinnan ja putoan sinne kuiluun, jota olen kokoajan pelännyt. Tarvitsen jonkun. Ihan kenet vain. En halua olla yksin näiden asioiden kanssa enää. Mutta en voi kertoa. En kenellekään. Se salaisuus on ja pysyy. Minun ja Tommin välinen salaisuus. Ja se syö minua pala palalta pois.

"Mä en osaa edes vihata sua enää. Sä et ole sen arvoinen. Sä olet vain ilmaa mulle. Pelkkää ilmaa, rakas."

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Päätin sittenkin luovuttaa Tommin suhteen. Tämä päivä on tuonut varmuuden siihen. Ja toivon todella, että hän on tehnyt saman päätöksen minun suhteeni, koska en halua, että hän palaa taas muutaman viikon päästä muistuttamaan itsestään. Kiitos kommenteistanne, ne ja tämän päivän tapahtumat saivat minut ymmärtämään, ettei tässä ole mitään järkeä enää.

Blogin kirjoittamista en kuitenkaan lopeta, koska nautin tästä todella ja uskon, ettei tämä tule päättymään tähän. Näen kuitenkin Sallaa miltei joka päivä ja Tommiakin aika usein. Ja onhan minusta ja Lauristakin tullut suuri osa tätä blogia, joten uskon, että kirjoittamista kyllä löytyy. Aihepiirit saattavat vain ajan kuluessa muuttua, mutta kyllä Tommistakin vielä riittää juttua, uskon niin.

Näin Tommin eilen kahdesti, mutta hän ei nähnyt minua. Tänään asiaan kuitenkin tuli muutos, kun Tommi tuli samaan linja-autoon kanssani. Hän katsoi minuun ja jäi istumaan auton etuosaan, kun minä istuin miltei takapenkissä. Ja siitä katseesta en osannut tulkita enää mitään. Yleensä hänen katseensa on täynnä tunteita, mutta se katse oli tyhjä. Ja ehkä jopa hivenen tyly. Parempi kuitenkin niin, en kaipaa niitä surusilmiä enää. En millään jaksa uskoa, että emme tule puhumaan enää koskaan, mutta tuskin tulemme enää tarkoituksellisesti tapaamaan. Ystävyytemme eräpäivä on tänään.

Ja vihdoin minulla on kerrottavaa myös Laurista. Hän soitti aamulla ja sanoi haluavansa jutella. Olin ihan kauhuissani ja pelkäsin koko koulupäivän jotain kamalaa "mä en rakasta sua enää" -keskustelua, mutta ei niin käynytkään, onneksi. Lauri vain vilpittömästi pyysi anteeksi viime aikaista käytöstään ja kertoi olleensa tosi väsynyt ja siltä hän näyttikin. Raukalla oli kuumettakin, joku syysflunssa tai jotain. Olin kuitenkin heillä pari tuntia ja sovimme, että viimeistään loppuviikosta hän tulee tänne yöksi tai minä heille. Kaikki hyvin siis!

Ei mitään mullistavaa tällä kerralla, hauskaa tiistaita!

Käänny ja kävele

Olen nähnyt Tommin tänään kahdesti, mutta kertaakaan en ole päässyt puhumaan hänen kanssaan. Alan ihan tosissani kyllästyä tähän leikkiin. Minulla ei ole minkäänlaista puhelinnumeroa, josta saisin hänet kiinni. Oven taakse en uskalla mennä, koska pelkään Sallan olevan siellä, enkä pysty kohtaamaan häntä. Mutta ei tämä voi ikuisesti näinkään jatkua, jotain täytyy tapahtua ja pian.

Lauristakaan en ota mitään selvää enää. Hän ei halua nähdä, mutta tekstaa silti kokoajan. Miksi?

Miehet ovat vaikeita. Ainakin nämä, joiden kanssa minä olen tekemisissä. En jaksa enää tätä jatkuvaa kaaosta pääni sisällä!

Huomenna minun on pakko tehdä jotain. Ja jos mikään muu ei auta, puhun Sallalle. Pyydän Tommin numeron ja jos hän ei sitä anna, kerron kaiken. Se ei ole enää minun vikani. Olen antanut niin monta mahdollisuutta, että nyt saa luvan riittää.

Aurinko ei noussu vieläkään, taivas on musta. Kuulitko, huominen on kusetusta.

Luen kirjaa, kuuntelen rauhoittavaa musiikkia, kuuntelen hiljaisuutta. Laitan pariston takaisin kelloon ja kuuntelen kellon tikitystä. Uni ei vain tule. Joten avaan blogin ja alan kirjoittaa. Sekavia lauseita sekavien lauseiden perään. Tiedän Tommista enemmän kuin haluaisin. Tiedän asioita, joita minun ei pitäisi tietää. Asioita, joita en haluaisi tietää. Tiedän, mitä hän ajattelee minusta. Enkä halua ajatella sitä. Enkä voi vielä ainakaan kertoa siitä enempää täällä. Tiedän liikaa. Ja se on haitaksi minulle itselleni.

Laurin ajatukset haluaisin tietää. Haluaisin enemmän kuin mitään muuta, mutta en tiedä. En tänään. Mutta enkä huomenna olen jo vähän viisaampi.

Blogin kävijämäärät ovat korkeammat kuin pitkään aikaan, mutta silti kommentteja tulee vähemmin kuin yleensä. Miksi? Olettehan te rakkaat siellä? Mitä te haluatte lukea? Vai ihan vain näitä tavallisia? Kuulumisia, sekavaa höpötystä kuten yleensä?

Mielessäni on käynyt hölmö ajatus, jonka kuitenkin totesin tuhoon tuomituksi. Haluaisin lisätä itse ottamiani kuvia tänne blogiin, voisin julkaista juuri sellaisia kuvia, jotka kuvastavat omia ajatuksiani, enkä vain netistä löydettyjä 'vähän sinne päin' -tyylisiä kuvia. En kuitenkaan usko, että olen niin rohkea. Joku voisi tunnistaa paikkoja kuvistani. Joku voisi tajuta kuka olen. Ehkä vielä jokin päivä olen kuin tyttö joka leikkii tulella. Ehkä julkaisen jotain pientä, jotain, joka kertoo teille taas lisää minusta. Pala palalta olen teille yhä enemmän minä. En ole vain nimi, vaan alan muodostua ihmiseksi teidän silmissänne. Ja sitä haluan. Te ansaitsette sen, mutten ole tarpeeksi rohkea antaakseni sitä teille. En halua riskeerata kaikkea.

Minun pitäisi tälläkin hetkellä olla nukkumassa tai edes kirjoittamassa englannin esseetä, mutten ole. Blogi on minulle tärkeämpi. Blogissa voin kirjoittaa kaiken juuri niin kuin haluan. Se on minulle henkireikä. Te pidätte minut järjissäni. Ja en usko, että tulette ikinä ymmärtämään kuinka suuri merkitys teillä lukijoilla on minulle. Aina, kun saan ilmoituksen uudesta kommentista tai uudesta lukijasta, sydämeni jättää lyönnin välistä. 'Minulla on sittenkin merkitystä. Joku on kiinnostunut ajatuksistani.'

Äh, ehkä koko blogihistoriani sekavin teksti. Ei päätä eikä häntää. Liikaa ajatuksia, joita en kuitenkaan osaa muotoilla lauseiksi. Tyhjä olo. Itkettää, mutta itku ei tule. Samalla silti nauru kihertää vatsanpohjassa. Ärtymys oikean korvan takana ja nenänpäässä odotus paremmasta huomisesta. Tai tämä päivähän se oikeastaan on, kello löi jo yli puolenyön.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin, hyvää maanantaita!

Ei haavat niitä repimällä parane

Revin kaikki vanhat haavat auki taas uudelleen. Kiusaan itseäni ihan tarkoituksella. Muistelen menneitä, katson valokuvia ja luen tekstiviestejä. Mutta tällä kerralla kaikella on tarkoitus. Tuon kaikki ne negatiiviset tunteet pintaan, jotta olen tarpeeksi vahva näyttääkseni ne myös Tommille. Haluan saada itsestäni pois ne viimeisetkin säälivät ja positiiviset ajatukset häntä kohtaan. Haluan sisäistää sen, millainen hän on oikeasti. Haluan ymmärtää, että kaikki hänen sanansa ovat vain valheita. En halua ikävöidä. En halua välittää. Haluan, että hänestä tulee minulle vain ihminen muiden joukossa, samantekevä.

Ja kaikki hänen viestinsä tuovat takaisin sen vihan häntä kohtaan. En ikävöi. En tarvitse tuollaista ihmistä elämääni enää. En voi ymmärtää, miksi hän sanoi kaikki ne asiat, vaikkei tarkoittanut niitä. Vai tarkoittiko? Ei. Hän seurusteli kokoajan Sallan kanssa. Salla oli hänelle numero yksi. Kaikki nämä seuraavat viestit Tommi on lähettänyt minulle, ne ovat aikajärjestyksessä vanhimmasta uusimpaan. En edes osaa kuvailla sitä vihaa, jota nämä synnyttävät minussa.

Pelkkiä valheita. Sanoja vailla merkitystä. Sellaisia asioita, joita ei ikinä, ikinä, saisi sanoa toiselle, jos ei niitä tarkoita. Jos kuulisin nämä kenen tahansa muun suusta, olisin onneni huipulla, mutta en nyt. Kaikki se huolenpito ja välittäminen olivat vain valhetta. Kaikki tämä viha saa minut haluamaan totuutta niin paljon. Niin paljon haluaisin lähettää nämä kaikki viestit Sallalle. Jotta hän ja kaikki muutkin kykenisivät näkemään Tommissa sen ihmisen, jonka minä näen. Mutta ei, en tee sitä. Tommin takia. Säälin häntä yhä. Pelkään hänen puolestaan. Ja vihaan itseäni sen takia.

"Mä olen nyt Sallan kanssa, soitan sulle kun ehdin, oot rakas ♥"
"Voisko meistä tulla jotain vakavaa?"
"Haluun sun viereen, nyt."
"Saako sua pussata tänään?"
"Onko kaikki ihan ok?"
"Tulenko hakemaan sut tänne ettei sun tarvi olla yksin?"
"Vien Sallan kotiin tunnin päästä, tuun sitten teille jos käy."
"Tahdon rakastella sinua ♥"
"Anteeks kaikesta. Mä olen hyödytön paska, haluun vaan kuolla."
"Mä voin maksaa sun vuokran korvaukseks kaikesta."
"Mä haluan nyt ajatella vaan Sallan parasta. Poista mun numero, äläkä soita enää ikinä."
"Hyvää syntymäpäivää, rakas♥"
"Mä voin käydä alkossa sulle."
"Mitä kuuluu, oliko rankka päivä koulussa?"
"Mä näin susta unta viime yönä ;)"
"Tuu panee."
"Voin hakee sut jos tuut meille nyt."
"Tuu yöks. Ei kerrota kenellekään. Ei Lauri saa koskaan tietää." (Huutoraivarit ja en tosiaan mennyt!)
"Mulla on ikävä sua. Sun tuoksua, sun läheisyyttä, sun huumorintajua ja rakkautta."
"Mä olen niin yksin, mulla ei oo ketään enää."
"En mä ole seksin perässä!"
"Mä oon aina rakastanu sua!"

Kaikki ne sanat hyväksyin. Katsoin vaaleanpunaisten lasien läpi ja näin vain positiivisia asioita. En ymmärtänyt, että hän vain käyttää minua hyväkseen. Inhoan häntä, mutta inhoan myös itseäni. Miten saatoin olla niin tyhmä? Samaan aikaan hän piti toista naista sylissään. Samaan aikaan hän puhui minusta pahaa selkäni takana, kertoi vihaavansa minua. Tuhosi elämääni pala palalta. Hän ällöttää minua. Ja minä ällötän itseäni.

Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään

Huomenna starttaa taas uusi kouluviikko ja energiat tuntuvat olevan viikonlopusta huolimatta ihan nollassa. Näen Sallaa koulussa paljon useammin kuin viime jaksossa ja se syö energiaa minulta ihan turhaan. Vaikka Salla onkin käyttäytynyt ihan kohtalaisesti, niin ei se jatkuva muistutus menneisyydestä silti ole kovinkaan hauskaa. Ja kaiken lisäksi se, että minä istun yksin ja hän kaikkien entisten ystävieni kanssa ei ole reilua. Miksi hän sai kaikki ystävät? Miksi kaikki uskovat häntä eivätkä minua?

No, olen silti pärjännyt mielestäni ihan kohtalaisesti koulussa. Käyn siellä useammin kuin ennen ja kurssit menevät läpi, joten olen ihan tyytyväinen. Ja ei ole enää pitkä aika syyslomaan, joten nyt jaksan yrittää vielä.

Minua tosiaan nyt häiritsee tämä Lauri juttu. Haluan tietää, mikä häntä vaivaa. Haluan nähdä, jotta tiedän, että kaikki on kunnossa. Voi olla, että vain ylireagoin, mutta en ole varma siitä. Ärsyttävää, kun en saa toisesta mitään selvää. Haluan tietää, jos jokin on vialla, jotta voin selvittää asian.

Tommistakaan ei ole kuulunut mitään, mutta se nyt ei lienee yllätys. Kyllä hän sieltä jossain vaiheessa soittaa, kun tarvitsee minua. Olen kuitenkin ylpeä siitä, että minä en tarvitse häntä enää. En ajattele häntä joka sekuntti niin kuin ennen tein. Opin pikkuhiljaa elämään ilman häntä. Ja se on hyvä asia. Tosi hyvä.

Nyt yritän keksiä jotain tekemistä, ettei tämäkin päivä menisi vain murehtimiseen ja turhaan miettimiseen. Lähden ehkäpä ulos, kun siellä nyt vielä näyttää olevan ihan hyvä ilma. Kivaa sunnuntaita rakkaat!

Vain se mitä teet nyt on tärkeää

Tässä sitä ollaan taas. Alamäen alussa. Tuijottamassa pohjalle, joka lähestyy kovaa vauhtia. Ihmeen kauan minulla menikin hyvin, mutta nyt on tullut aika saada muutos siihenkin asiaan. Ensin Tommi alkoi vaikeaksi ja nyt on sitten Laurin vuoro.

Hänestä ei saa sitten mitään selvää! Luulin kaiken olevan hyvin, mutta herra on nyt jostain saanut kehitettyä taas jonkin ongelman, jota hän ei kuitenkaan halua kertoa minulle. Ole nyt sitten minkäänlaisessa suhteessa tuollaisen kanssa, kun ei hän näytä itsekään tietävän mitä haluaa.

Näimme siis viimeeksi alkuviikosta ja sen jälkeen olen kysynyt kolme kertaa josko hän haluaisi tehdä jotain. Ensin hän oli liian väsynyt, eikä jaksanut nähdä. Sen jälkeen hän jo lupasi nähdä, mutta perui viime hetkellä. Ja tänään kun soitin, hän lupasi soittaa myöhemmin takaisin, eikä puhelua kuulunut. Ja kun minä yritän soittaa, puhelin kyllä hälyyttää, mutta hän ei vastaa. Ja auto näyttää olevan hänen kaverinsa pihassa.

Aina kun alan luottaa häneen, hän antaa taas syytä epäillä. Leikkiikö hän kuitenkin? Mitä hän haluaa? Vai olenko vain vainoharhainen? Onko vika minussa? Yritän olla ahdistelematta ja antaa omaa tilaa, mutta haluaisin kyllä nähdä useammin kuin kerran viikossa ja niin hänkin aiemmin sanoi haluavansa. Mutta eipä näytä haluavan enää. Mitä tapahtuu taas? Vielä viimeeksi kaikki oli hyvin ja nyt hän on jotenkin niin etäinen.

Ahdistavaa. En tunne häntä tarpeeksi hyvin, jotta tietäisin onko jokin oikeasti vialla vai onko hän vain väsynyt tai kiireinen. Lauria on vaikea lukea. Yleensä näen ihmisten tunteet helposti ja tiedän mitä muut ajattelevat, mutta Laurista ei kyllä pysty yhtään näkemään mitä hän ajattelee.

No, ehkä tämä tästä. Odotan nyt hänen yhteydenottoaan ja toivon todella, että se tulee pian. Pelkään sitä, että koko homma vain kuolee kasaan, yhteydenpito loppuu kuin seinään ja hän unohtaa minut. En halua tässä käyvän niin. Rakastan. Ja toivon, että hän rakastaa myös.

Turha pelätä laukausta, sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa

Tänään ajattelin taas kirjoittaa itsestäni. Kertoa elämästä ennen Lauria, ennen Tommia ja ennen blogia. Ennen Sallaa ja ennen omaa kotia. Elämästä vuosien takaa ja kaikesta, joka on johtanut tähän pisteeseen. Näin hekilökohtaista tekstiä en ole varmasti koskaan julkaissut ja toivoisin herättäväni jonkinlaista keskustelua tällä.

Olen päivä päivältä yhä varmempi siitä, etten voi olla ihan täysin terve. Minulla on pakko olla jokin sairaus, kaikille näille ongelmilleni on pakko löytyä nimi. Ei terve ihminen ole tällainen kuin minä olen. Ei terve ihminen ajattele ja toimi näin. Olisi vain niin paljon helpompaa vedota johonkin sairauteen, tietää, etten ole vain pelkästään hullu. Olisi pelompaa, jos kaikelle löytyisi jokin järkevä selitys. Mutta ei. Olen kai vain tunnevammainen.

Olen pienestä asti oppinut, että tunteita ei näytetä. Ne pidetään itsellään. Ongelmista ei saa kertoa, varsinkaan vakavista. Paha mieli syntyy omasta päästä, eikä siitä saa sanoa muille. Mielenterveys ongelmat ovat oma vika. Vain näkyvä sairaus on oikea sairaus. Minusta on kyllä pienenä pidetty huolta ja välitetty, olen ollut tärkeä vanhemmilleni, mutta ikinä en kuitenkaan ole ollut samanlaisissa väleissä vanhempieni kanssa, kuin ystäväni ovat olleet omiensa kanssa. Päivän kuulumiset voi kertoa, muttei mitään sen syvällisempää. En ole varmasti ikinä halannut vanhempiani. Se ei kuulu tapoihin. Toiseen ei kosketa milläänlailla.

Tommin kanssa huomasin ensimmäisen kerran, että pelkään kostetusta ja pelkään koskettaa. Kavahdan yhä aina, jos joku yllättäen halaa minua, silittää tukkaa tai ottaa kiinni kädestä. Tiedän, että rakkaita kuuluu koskettaa, mutta en osaa. Se ei tunnu aidolta. En ole ikinä oppinut halaamaan toista, en ole oppinut kertomaan tunteistani tai näyttämään niitä. Hän kuitenkin opetti minut. Hän opetti halaamaan, hän opetti silittämään tukkaa ja näyttämään tunteitani. Ja heti kun tein niin, luottamukseni rikottiin. Hän osoitti, ettei kannata luottaa. Tunsin, että olin tehnyt väärin. Jokainen kosketus ja kaikki ne tunteet olivat vain yksi suuri virhe.

Suljeuduin kuoreeni taas. Pahaa mieltä en ole näyttänyt muille ikinä. Vain harvat ihmiset ovat nähneet minut vihaisena tai surullisena, vain ne, jotka olen tuntenut lapsuudesta asti. Mutta nyt lopetin myös positiivisten tunteiden näyttämisen. Niitä tunteita ei vain ollut enää. Ne katosivat kokonaan. Kirjoitin tunteistani kyllä blogiin, mutta en kyennyt näyttämään niitä ulos päin.

'Jos en välitä, minuun ei satu.' Katkaisin välit miltei kaikkiin ihmisiin. Suututin kaikki ja jäin yksin. Kaikki kyllästyivät minuun ja vaikeaan luonteeseeni. 'Yksin on helpompi.', ajattelin. Ja jostain ilmestyi Lauri. Juuri sillä hetkellä, kun aioin eristäytyä koko maailmalta ja lukittautua yksin kotiin. Silloin jostain tuli se ihminen, joka pikku hiljaa onnistui avaamaan ne tunnelukot. Hän ei ole vieläkään kyennyt saamaan niitä kaikkia auki, mutta alan vihdoin luottaa. Se on vaikeaa. Se pelottaa minua. Varsinkin negatiivisia tunteita on tosi vaikeaa näyttää.

Viime viikolla yhtenä päivänä juttelin Laurin kanssa ja kerroin hänelle aikalailla samat asiat, joita kerron tässä nyt teille. Koko keskustelu alkoi siitä, kun Lauri sanoi, että hymyilen kauniimmin kuin koskaan. Kerroin, että minua pelottaa näyttää tunteitani. Minua pelottaa päästää häntä lähelle. Minua pelottaa luottaa. En osaa tuntea, enkä varsinkaan osaa näyttää sitä ulos päin, jos tunnen jotain. Ja siinä vaiheessa, kun Lauri vastasi minulle, kävin itkemään ihan hillittömästi.

"Mä tiedän ja sen takia mä kehuin sua tosta hymystä. Mä tiedän, että ne tunteet on siellä. Mut niitä ei voi pakottaa ulos. Pääasia on, että ne on siellä sisällä. Ja nää hetket, kun sä saat ne esille, nää hetket on parhaita ikinä."

Aikasi loppuu ennen talvea

Viideltä aamulla puhelimeni soi. Tuntematon numero. Olen vain puoliksi hereillä ja vastaan unisella äänellä.

"Moi, en kai mä herättäny?"

Tommi. Olisi pitänyt arvata. Nyt se leikki siis alkaa. Hän on saanut viestini ja soittaa nyt.

"Kello on viis aamulla. Luulitko sä tosiaan, että mä olen hereillä? Mitä sä haluat?"

"No anteeks, mä vaan olen lähdössä töihin just ja luin sen sun sähköpostis joo. Tässä on nyt vähän kaikenlaista ja mä en ole ehtinyt ottaa yhteyttä."

"Ja sä olet vahingossa vaihtanut sun puhelinnumeros? Ja vahingossa silti ehdit olla Sallan kanssa kokoajan? Ja hups vaan, soitat tuntemattomasta, etten sais sun uutta numeroas."

"Mä en jaksa riidellä nyt, mun täytyy lähteä töihin. Mä laitan sen numeron sulle tässä joku päivä."

Tuut tuut tuut. Hän löi luurin korvaani. Hän haluaa vain lisäaikaa suunnitella miten hän perustelee kaiken minulle tällä kerralla. Sitä numeroa ei tule ikinä. Hän yrittää vain saada minut unohtamaan kaiken. En jaksa.

Tiedän, että elämää ei voi hallita

"Oliks tää nyt tässä? Luovutat sanomatta mitään. Annat vain olla. Vaihdat puhelinnumeron ja lukot oviin. Painat katseen maahan minun tullessa vastaan. Et myönnä olleesi väärässä. Et myönnä, ettei tää toiminutkaan niin kuin suunnittelit. Et myönnä valehdellees. Et halua kohdata sitä pettymystä. Jätät sanomatta kaikki ne sanat. Piilotat kaikki valheet ja yrität unohtaa. Ja luulet, että minä lakkaan olemasta, kun työnnät minut pois mielestäsi.

Et voi katsoa mua silmiin ja sanoa, ettet välitä. Se on ainut, mitä mä pyydän. Kohtaa mut, katso mua silmiin ja sano, ettet välitä enää. Sano, että haluat unohtaa kaiken. Sano, että olet ylpeä tekemistäsi valinnoista. Ja viimeiseksi, sano, että sä rakastat Sallaa. Todista mulle, että sä olet onnellinen. Katso mua silmiin ja sano hyvästi.

Sä et voi. Sä tiedät, että mä näen sen valheen sun katseestas. Ne silmät paljastavat kaiken. Sä tiedät sen itsekin. Mä tunnen sut liian hyvin. Mä näen sen valheen. Sä haluat välttää vastuun. Haluat päästä helpolla. Mut mä en päästä sua. Me mennään nyt vaikeimman kautta. Sä olet reittis valinnut ja sitä ei voi enää vaihtaa. Ei ole mahdollisuutta kääntyä takaisin. Et voi palata menneeseen enää.

Mulla ei ole mitään velvollisuuksia sua kohtaan. Mä olen päästänyt irti jo monesti. Mä olen sanonut hyvästit ja antanut olla. Ja sä olet se, joka on palannut takaisin joka kerta. Sä olet anellut mua puhumaan sulle taas. Nyt on sun aika sanoa ne hyvästit. Mä olen sanonut ne jo aikoja sitten. Sä sanot ne joko mulle tai Sallalle. Päätös on sun, tee se äkkiä, ennen kuin mä teen sen sun puolestas."

Lähetä. Klik.

En enää vierellesi tuu, vastaajassa I love you

Kerrankin kun saisi nukkua pitkään, minä herään kuudelta. En oikeastaan edes kunnolla nukahtanut missään vaiheessa, vaan torkuin vain sellaisia viiden minuutin pätkiä. No, eipä se sinänsä haittaa, koska minua ei väsytä yhtään.

Se olisi taas perjantai. Mihin nämä päivät menevät? Tuntuu, etten ole tehnyt viimeiseen neljään kuukauteen mitään. Sen jälkeen kun tapasin Laurin, aika on kulunut kuin siivillä. Silti lähes joka päivä, kun istun yksin kotona, minusta tuntuu, että aika vain matelee. En tiedä mitään niin masentavaa, kuin valkoinen seinä, kello ja sen tikitys. Revin eilen illalla paristonkin ulos seinäkellosta, kun alkoi niin ahdistaa. 

Tommi tosiaan suunnitelee jotain, en vielä aivan tiedä, että mitä, mutta jotain. Hänen puhelimensa on kiinni ja hän ei ole töissä. Se ei ikinä enteile mitään hyvää. Minä olen kuitenkin kyllästynyt odottamaan hänen siirtoaan ja teen itse viimeisen liikkeen. Laitan hänelle sähköpostia tänään. En vielä tiedä mitä aion kirjoittaa, mutta jotain kuitenkin. Käsken häntä kai ottamaan yhteyttä tai ilmoitan ilmestyväni hänen ovelleen joku ilta. En tiedä. Ehkä olisi parempi puhua kasvotusten, niin saisin vihdoin selvyyden kaikkeen. 

Olet niin lähellä hetkeä, jolloin viimeinen biisi pannaan pyörimään

Tommilla on loistava suunnitelma, josta minun ei ollut ikinä tarkoitus saada tietää. Ja ovela minä tottakai sain tietää siitä jo paljon ennen sen toteutusta. En vielä tiedä, mitä aion tehdä, mutta annan Tommille takaisin täydellä mitalla. Paljastan tietäväni kaiken. Vaikka seuraukset olisivat minkälaiset, aion lopettaa tämän nyt tähän. Tämä päättyy ehkä likaisesti, mutta sille en voi enää tässä vaiheessa mitään. Olen niin vihainen, etten jaksa edes hillitä itseäni enää. Jos kaikki paljastuu Sallalle, paljastukoon. Otan sen riskin, se on sen arvoista. Haluan kostaa Tommille kaiken sen, mitä hän on minulle aiheuttanut. Enkä anna anteeksi enää ikinä.

Viimeinen pisara on nyt tippunut lasiin ja kohta koko lattia tulvii. Mutta minulla on kumisaappaat. Minä olen varautunut. Minä en uppoa, kellun pinnalla kuin keltainen kumiankka.

Ainut ongelmani vain on, etten saa Tommiin yhteyttä. Hän on ilmeisesti estänyt numeroni, mutta minkäpä sille mahtaa. Hänen suunnitelmansa mukaan hän ottaa minuun yhteyttä viikonlopun aikana, joten silloin viimeistään jotain tapahtuu. Saa nähdä kuinka hienosti hän on toimintansa organisoinut. En malta odottaa, että pääsen tuhoamaan hänet miljooniksi palasiksi kaikkien katsellessa ympärillä.

Varmistan, että kaikki Tommin läheiset saavat tietää, millainen hän on oikeasti. Minun huoran maineeni vastapainoksi hankin Tommille pettäjän maineen. Nauttikoon hän siitä. Pystyypähän ehkä vihdoin ymmärtämään muidenkin näkökulmia asioista.

Se kaksinaamainen paska tuhoaa kaiken edeltään ja nauttii siitä. Se ihminen ällöttää minua. Äärettömän paljon. Haluan näyttää hänelle pärjääväni ilman. Haluan, että sanani soivat hänen päässään ikuisesti. Ja haluan saada Sallan irti siitä valheen kierteestä.

Äärimmäisen vihainen ja sekava Ada kiittää ja kuittaa tältä päivältä ja yrittää nyt rauhoittua.

Vielä on aikaa puhua

Huorakeskustelu käy yhä kuumana, mutta ei se mitään. Olen jo niin tottunut olemaan aina se huora, etten edes jaksa välittää enää. Olen huora koulussa, joten ei se blogissakaan tunnu enää miltään. Tärkeintä on, että edes osa lukijoista ymmärtää, millainen olen oikeasti ja että itse tiedän kuka ja mikä olen.

Hetken jo epäilin, että joku tuttu on päässyt blogini jäljille ja alkanut ilkeillä anonyyminä, mutta selvitin kommentoijan IP:n, enkä tunne kyseistä henkilöä. Ehkä parempi niin, joku tuttu olisi ollut ehkä ikävämpi yllätys, kuin täysin tuntematon ihminen.

Huomenna on taas kerran perjantai ja minulla on vapaapäivä. Näen ehkä vielä Lauria myöhemmin tänään, jos hän jaksaa lähteä kanssani johonkin, tai sitten näemme vasta huomenna. Näin myös Tommin tänään pikaisesti, mutta olin niin kiireinen, etten jaksanut juosta hänen peräänsä, eikä minulla ollut edes energiaa alkaa selvittämään asioita juuri silloin. Hän ei kai nähnyt minua ja hyvä niin. Uskon kuitenkin, että hän ottaa yhteyttä pian.

Ulkona on pitkästä aikaa ihana ilma, joten ajattelin nyt lähteä keskustaan kävelemään ja mennä sieltä ehkäpä Lauria moikkaamaan. Jos tulen yöksi kotiin, kirjoittelen teille luultavasti vielä myöhemmin. Heippa!