Olen useasti ennenkin sanonut luopuvani ystävyydestä Tommin kanssa. "Mä en anna enää anteeksi" on kuultu suustani niin monta kertaa, etten pysy laskuissa enää. Mutta tämä kerta on erilainen. Pikkuhiljaa se totuus alkaa valjeta minulle. Kaikki ne kuukausia piilossa olleet tunteet valtaavat minut. Ne yrittävät ottaa vallan. Ensin olen hysteerisen iloinen, nauran yksikseni ja juttelen seinille. Ja jo seuraavassa hetkessä romahdan itkemään keittiön lattialle. En osaa hallita tunteitani enää. Eikä minulla ole ketään, kenelle puhua. En minä voi Laurille puhua näistä asioista! Ei hän halua kuulla entisestä seksikumppanistani ja kuinka hänestä luopuminen ottaa koville. Ei sellaista voi kertoa nykyiselle kumppanille! Ei voi. Ei sellaista voi kertoa kenellekään. Sitä pitää hävetä. Olen riippuvainen hyväksikäyttäjästäni. Sitä hän oli, hyväksikäyttäjä, ei mitään muuta.
Olin kuusitoista vuotias. Viisi vuotta häntä nuorempi. Ja silti hän kehtasi tehdä niin minulle. Hän kehtasi viedä minulta kaiken, mitä minulla on. Menetin neitsyyteni hyväksikäyttäjälle, kaverini poikaystävälle. En kestä enää. En kestä. Ylitse pursuava viha on pahin tunne kaikista. En osaa hallita sitä. En ikinä, ikinä tekisi muille mitään, mutta en kestä itseäni. Itken niin, että minuun sattuu. Kyyneleet loppuvat kesken.
En löydä enää sanoja. En jaksa kirjoittaa. Menetän hallinnan ja putoan sinne kuiluun, jota olen kokoajan pelännyt. Tarvitsen jonkun. Ihan kenet vain. En halua olla yksin näiden asioiden kanssa enää. Mutta en voi kertoa. En kenellekään. Se salaisuus on ja pysyy. Minun ja Tommin välinen salaisuus. Ja se syö minua pala palalta pois.
"Mä en osaa edes vihata sua enää. Sä et ole sen arvoinen. Sä olet vain ilmaa mulle. Pelkkää ilmaa, rakas."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti