Think of me in the depths of your despair

Halu kirjoittaa on alkanut kyteä minussa taas pikkuhiljaa. Aikaa ei ole sen enempää, kuin aiemminkaan. Paikastakaan en oikein tiedä. Tää blogi tuo niin paljon vanhoja muistoja pintaan ja muutenkin tuntuu, ettei tää ole mun blogi lainkaan. Johonkin täytyy kuitenkin purkaa, kun sanat kytevät takaraivossa päivästä toiseen, eivätkä anna mun nukkua.

Mä olen muuttunut niin paljon. Suurimmaksi osaksi hyvään suuntaan, mutta olen mä silti edelleen pohjimmiltani se sama ihmisraunio, mikä mä olin jo vuosia sitten. Ja samat virheet mä toistan elämässäni edelleen.

Mun pitäis hakea apua, mut mä en voi. Mä en jaksa sitä rumbaa, mikä siitä lähtis liikkeelle. Enkä mä koskaan voi sanoa edes ääneen kaikkea, mitä mun päässäni pyörii. Niinpä mä pakenen tätä kaikkea. Laitan lapset hoitoon ja otan aikaa itselleni. Yritän ajatella, prosessoida ja keksiä, mitä helvettiä mä teen itseni kanssa, tän elämän kanssa. Vaikka itsekseenhän tämä tässä kulkee, ei tarvitse kuin pysyä hengissä päivästä toiseen.

Miten voit tehdä ratkasut noin fucking kylmäkiskosesti

Pää hajoaa. Mä oon viime aikoina miettinyt, että teinkö mä sittenkään oikean ratkaisun pitäessäni sen lapsen keväällä 2015. Ihan kuin se miettiminen enää mitään auttais. Enkä mä lapsia pois antais, en ikinä. Mutta silti. Kaikki olis niin erilaista. Hyvällä vai huonolla tavalla? En tiedä.

On tää vaan ihan vitun rankkaa toisinaan. Olla äiti kaksi ja neljä vuotiaille. Olla nainen miehelle, joka ei edes pidä musta. Esittää kaikille, että on niin upea perhe ja lapset ja sit yksin iltaisin itkeä itsensä uneen, kun mies ei oo taaskaan ollut viikkoon kotona ja lapset on vaikeita.

Joo joo, itse mä pystyisin nämäkin asiat muuttamaan, mut ei minusta vaan ole siihen. Niin kuin ei oo koskaan ennenkään ollut. Silti mä viime viikolla tein itsekkään päätöksen, ekaa kertaa aikoihin. Menestyin, onnistuin, sain haluamani enkä ollut se vajaa älyinen apina, miksi mua kotona haukutaan. Ehkä minusta sittenkin on tähän.