Pää hajoaa. Mä oon viime aikoina miettinyt, että teinkö mä sittenkään oikean ratkaisun pitäessäni sen lapsen keväällä 2015. Ihan kuin se miettiminen enää mitään auttais. Enkä mä lapsia pois antais, en ikinä. Mutta silti. Kaikki olis niin erilaista. Hyvällä vai huonolla tavalla? En tiedä.
On tää vaan ihan vitun rankkaa toisinaan. Olla äiti kaksi ja neljä vuotiaille. Olla nainen miehelle, joka ei edes pidä musta. Esittää kaikille, että on niin upea perhe ja lapset ja sit yksin iltaisin itkeä itsensä uneen, kun mies ei oo taaskaan ollut viikkoon kotona ja lapset on vaikeita.
Joo joo, itse mä pystyisin nämäkin asiat muuttamaan, mut ei minusta vaan ole siihen. Niin kuin ei oo koskaan ennenkään ollut. Silti mä viime viikolla tein itsekkään päätöksen, ekaa kertaa aikoihin. Menestyin, onnistuin, sain haluamani enkä ollut se vajaa älyinen apina, miksi mua kotona haukutaan. Ehkä minusta sittenkin on tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti