Teen paljon töitä. Hoidan lapset, koiran, äkkiä ja vakavasti sairastuneen vanhempani asioita. Autan veljeäni, hänkin on jo aikuinen. Juoksen. Hyvinvointini eteen ja ongelmia pakoon.
Olen yksinhuoltaja. Minulla on viisaat, kiltit, kauniit lapset. Olen heistä onnellinen.
Olen väsynyt. Kuormitun helposti ja liikaa. Ärähtelen iltaisin. Asun kaupungin halvimmassa 60-luvun luukussa. Inhoan sitä. Minulla on liikaa tavaroita, ilmaiseksi ja säälistä saatuja.
Tappelen edelleen säännöllisesti eksäni kanssa. Voisiko hän joskus edes hetken välittää lapsestamme? Kysyä kuulumisia, edes esittää kiinnostuvansa? Turhaa, tiedän.
Haluaisin olla vahvempi. Itsevarmempi. Antaa vain olla. Suurimman osan ajasta teen mitä haluan, menen mihin haluan, pääsen tavoitteisiini. Ja toisinaan olen kynnysmatto. En välitä paskaakaan, niin hyvässä kuin pahassa.
Olen naimisissa, mutta silti yksin. En edes välitä, arki toimii näin. Hoidan kaiken kuten olisin yksin lasten kanssa. Olen yksin lasten kanssa. Mutta se on okei. Ehkä joskus jotain muuta, ehkä ei.
Joskus olin Ada. Se aika tuntuu kaukaiselta. Kaikki tänne aiemmin kirjoitettu on kuin jonkun muun elämä. Olenko minä joskus ollut siellä? Kokenut sen kaiken? Kuka minä olen ollut, kuka olen nyt?
En tiedä.
