Sekopää

Mä olen sairas. Ei kenenkään terveen ihmisen mieliala vaihdu näin nopeasti, näin usein. Siihen lopputulokseen mä ask.fm:ssäkin tulin.

Lauri ehti olla vain hetken poissa, kun hän jo soitti.
"Onko sulla kaikki hyvin siellä? Pärjääthän sä?"

Mua itkettää kun mä edes mietin. Rakastaa se sittenkin. Edes joku rakastaa mua just sellaisena kuin mä olen. Olin mä sitten sairas tai terve. Henkisesti tai fyysisesti. Hän rakastaa sittenkin.

"Seuraavaks kun mä tulen kotiin, me kerätään porukka kasaan ja pidetään hauskaa, eiks niin?"
Mä itkin kuin hullu. Tuntui, että silmät lähtee päästä. Nauroin ja itkin, vuorotellen.

"Mä olen ihan sekopää, eiks niin? Umpihullu. Tälläinen saatanan itkupilli."
"Joo ja just hyvä sellaisena."

Älä mene pois

Miks mikään ei auta? Miks mä en osaa olla onnellinen? Miks mua vaan väsyttää kokoajan ja kaikki?

Tänään kun Laurin oli taas aika mennä, mä romahdin ihan totaalisesti. Koko viikonlopun mä yritin tsempata, näyttää iloiselta ja olla kiva. Ja viime hetkillä mä en vaan kestänyt enää. Tieto siitä, että mun täytyy taas kerran kestää koko viikko yksin täällä sai mut murtumaan. Ei mulla oo viikolla mitään, minkä takia nousta ylös. Mulla ei ole ketään, kenelle soittaa jos mulla on jotain kerrottavaa. Mulla ei ole mitään, minkä takia elää.

Mun viikot kuluu samaa rataa. Aamulla mä en saa itseäni ylös sängystä, myöhästyn koulusta ja jatkan unia. Herään, menen tunniksi kouluun. Käyn lääkärillä, psykologilla tai asioita hoitamassa. Raahaudun kotiin. Itken kylpyhuoneen lattialla pahaa oloani. Yritän löytää syömistä, löydän pelkän valon jääkaapista ja raahaudun puolikuolleena kauppaan. Menen kotiin ja nälkä on poissa. Mua koskee, etenkin fyysisesti. Makaan toisen tunnin kylpyhuoneessa, muistan ruokien olevan yhä eteisen lattialla ja laitan ne jääkaappiin. Avaan tietokoneen, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan viestiä Laurille. Yritän olla pirteämpi edes sen pienen hetken. Lauri vastaa tai ei vastaa, riippuu päivästä. Loppu illan mä olen tietokoneella tai kylpyhuoneen lattialla, riippuu mielialasta. Kolmen aikaan yöllä mä totean, etten ole käynyt suihkussa, en ole väsynyt, enkä jaksa liikkua. Jossain vaiheessa pakotan itseni sänkyyn ja tuijotan kattoa, kunnes nukahdan. Ja seuraavana päivänä sama helvetti taas uudelleen.

Viikonloppuisin mä jaksan olla iloinen edes toisinaan. Jos Lauri siis on täällä, muuten kaikki on samaa kuin arkisinkin. Tyhjää, tyhjää, tyhjää.

Mä oon vaan yks paska. Saamaton, laiska, tyhmä. En saa mitään aikaan, mua väsyttää liikaa. Mua ahdistaa.

Mihinkäs matka?

Olis varmaan parempi vaan olla hiljaa. Antaa asioiden mennä just niin kuin ne menee, olla välittämättä paskaakaan mistään, olla taistelematta vastaan. Niin se elämä olis varmaan helpompaa. Ja siihen mä kai loppujen lopuks pyrin, sitä kohti mä oon menossa. Välinpitämättömyyttä siis.

Mä menetin puolet mun vaatteista. Pitkä juttu, en jaksa selittää. Enkä mä jaksa välittääkään, sinne meni, ihan sama. Ne oli vieläpä melkein kaikki alusvaatteita. No, voin ainakin käydä vaatteet päällä suihkussa, siinähän se peseytyy samalla, kun ei oo vaihtovaatteitakaan enää. Näytän varmaan vähän narkkaripummilta, mut ei se mitään. Mä tykkään näyttää siltä. Jos joku sattuis seisomaan viiden aikaan aamuyöllä mun kylppärin ovella, se saattais tosin vähän ihmetellä, että mitähän helvettiä mä teen. Mut eipä siinä oo vielä mikään aamu kukaan seisonut.

Niin joo, Lauri on täällä taas. Se sanoo, että mulla menee huonosti. No katos perkele, nytkö huomasit. Joo. En mä viinaa oo juonut oikein muuten kuin unilääkkeeks, mutta se nyt vaan johtuu siitä, että mulla ei oo euroakaan rahaa. Voi sitä ihmisellä mennä huonosti ilman viinaakin. Vaikka mä saan apua, niin silti.

"Mihinkäs matka?"
"No kuselle!"
"Jo kolmas kerta tänään... Mitä sä siellä vessassa oikein touhuat?"
"Voin mä pidättääki."

Mä oon nyt vähän siinä vaiheessa tän elämän kanssa, että normaalit ihmiset valitsee jonkin määränpään ja lähtee kävelemään sinne, mutta mä en vaan valitse yhtään mitään. Mä astun matkalla lasinsiruun ja loikin ympyrää yhdellä jalalla. Mut ei se mitään haittaa.

Ei mikään haittaa mitään. Mulla on katto pään päällä, lääkkeitä ja mies tuolla jossain, se riittää mulle. Mä oon aika tyhjä. Ja lopussa.

Lopussa

Voimat on lopussa. Lauri tulee tänään, onneksi. Sitä ennen mun täytyy kerätä itseni, en mä tahdo kaataa omia huoliani hänen niskaansa, aivan kuin hänellä ei muuten olisi tarpeeksi rankkaa. Kehoni on täynnä merkkejä huonosta olosta, se huutaa apua. Toivottavasti Lauri ei huomaa. Mä en tahdo huolestuttaa, en tahdo olla taakka.

Koulusta ei tule mitään. Viimeinen vuosi ja mä luovutin. Makaan kotona kylpyhuoneen lattialla sikiöasennossa ja odotan parempaa päivää. Voi miks ei se tuu jo, miksei se tuu? Tuleeko se koskaan?

Tiedättekö?

Tiedättekö sen tunteen, kun haluaa vain ampua itseään pistoolilla suuhun?
Hypätä parvekkeelta, ottaa yliannostuksen?
Juosta junan alle tai hypätä liikkuvasta autosta?

Tiedättekö sen tunteen, kun sattuu niin paljon, ettei osaa tehdä mitään?
Istuu vain tyhjän asunnon lattialla ja tuijottaa tyhjää seinää.
Mikään ei ole huonosti, mikään ei ole hyvin.
Kaikki on ennallaan, päin vittua.

Tiedättekö sen tunteen, kun on väsynyt kaikkeen?
Itseensä, elämäänsä.
Saamattomuuteen, itsesääliin.
Anteeksi antamiseen ja rakastamiseen.

Tiedättekö sen tunteen, kun kukaan ei välitä?
En kelpaa sellaisena kuin olen.
En osaa muuttua.
Olen vain turhuutta.

Tiedättekö sen tunteen, kun kun tahtoo pois?
Kukaan ei vastaa, kukaan ei auta.
Kaikki ovat poissa.
Kaikilla on joku tärkeämpi.

Tiedättekö sen tunteen, kun saa apua, mutta se ei auta?
Ehkä mua ei ole tarkoitettu tänne.
Ehkä mua odotetaan jossain muussa ulottuvuudessa.
En mä osaa olla onnellinen, vaikka mua kuinka yritettäisiin auttaa.

Tiedättekö sen tunteen, kun ei osaa tuntea enää yhtään mitään?
On vain pelkkää tyhjää.
Valkoista maalia seinillä.
Valkoinen tietokoneen ruutu.
Punaista verta vasten valkoista ihoa.

Mä tiedän.

Alla miljoonien kuiden

Mun kunto romahti taas. Eilinen oli enteilyä tulevasta, tänään helvetti on alkanut. Mä olen juossut koko päivän paikasta toiseen, puhunut samoja asioita monen eri ihmisen kanssa. Repinyt vanhat haavat auki, yrittänyt valmistautua tulevaan. Mä en tiedä osaanko mä ottaa vastaan sitä, mitä mun niskaan pian saatetaan kaataa. Mä en tiedä selviydynkö mä kaikesta tulevasta.

Mä en vieläkään tiedä mistään mitään, kaikki on sumun peitossa ja ne vähätkin tiedon rippeet mä joudun pitämään salassa toistaiseksi. Mä en tiedä missä Tommi on, ei ainakaan täällä tukemassa mua. Se kaataa kaiken mun niskaani ja pakenee.

Mä vain tahdon, että on viikonloppu. Mä tahdon, että Lauri on täällä halaamassa mua. Lauri on ainoa positiivinen asia mun elämässä. Ilman Lauria mä en olis enää tässä. Enkä mä tiedä olenko mä muutenkaan.

Bad day

Tänään on taas ollut huono päivä. Sää on ollut tavallista huonompi ja musta tuntuu, että se vaikuttaa myös mun mielialaan. Syysmasennus alkaa, helvetin kiva. Onneks mulla on huomenna taas luvassa apua ammattilaiselta jos toiseltakin, ehkä se auttaa edes hetkellisesti. Myös ajatus Laurin lähestyvästä lomasta lohduttaa.

Nyt mä taidan mennä suihkun kautta nukkumaan ja jättää kirjoittamisen tältä päivältä. Ei ajatus kulje nyt yhtään.

Minäkuva heittää pahan kerran

Tänään mulla on kirjoitusfiilis ja itsekäs kun olen, kirjoitan itsestäni. Mä olen muistaakseni joskus aikoja sitten kertonut teille jotain itsestäni ja siitä, millaisena ihmisenä itseni näen, mutta sen jälkeen asiat ovat muuttuneet melko paljon. Niinpä mä mietin, että olisi ehkä aika tehdä pieni päivitys perusasioista minuun liittyen. Jonkinlaisen käsityksen te kai saatte jo ihan näin blogista ja teksteistäni yleensäkin, mutta kaikkea ei voi sitä kautta selvittää. Tässä siis pieni esittely minusta, henkilöstä Adan takana.

Asia, jonka mä tahdon heti alkuun tehdä selväksi, on se, että mä ja Ada ei olla sama henkilö. Ada on olemassa vain netissä, näppäimistöllä ja näytöllä. Ada herää silloin, kun tietokone käynnistyy. Ada on vain pieni osa siitä, mitä minä olen oikeasti. Tapa, jolla minä ajattelen sen asian, on tosi monimutkainen ja vaikea selittää, mutta mä yritän silti. Mun elämä, arki ja tekemiseni ovat 100%. Adan elämä on 25% mun elämästäni. En mä tiedä tajuaako kukaan mitä mä ajan takaa, mutta niin mä sen näen. Miksi näin sitten on? Sen takia, että mä en halua tuoda kaikkia asioitani nettiin ja ketään tuskin kiinnostaisi lukea mun aamutoimistani ja kauppareissuistani. Mun elämä on tylsää ja harmaata. Ada on se värikäs, tunteikas, tapahtumarikas osa mun elämästä. Ada on se osa, joka kiinnostaa ihmisiä.

Mä olen miettinyt, että pitäisikö mun olla enemmän Ada. Adana mä olen vapautunut, rento ja kerron kaiken juuri niin kuin ajattelen. Tunnen, että minusta välitetään ja minua kannustetaan nousemaan jaloilleni. Niitä tunteita mulla ei omana itsenäni ole. Kun mä esiinnyn omilla kasvoillani, mä en uskalla tehdä tai sanoa niin kuin tahdon, eikä kukaan tunnu välittävän. Ehkä Ada onkin se, joka mä oikeasti olen. Kiusaaminen, masentuneisuus ja huono itsetunto vain ovat piilottaneet sen osan minusta ja nyt se pyrkii esille... Kenties.

Mä olen huolehtiva ja rakastava niitä harvoja ihmisiä kohtaan, jotka mä olen päästänyt lähelleni. Mä olen sinisilmäinen ja luotan liiankin helposti. Suurimmat salaisuuteni kerron kuitenkin vain harvoille ja valituille. Annan suuretkin virheet anteeksi, mikä toisinaan kostautuu jälkikäteen. Tykkään halata ja olla lähellä, vaikka se ennen olikin hirmu vaikeaa minulle. Se on ehkä tärkein asia, jonka Tommi minulle suhteemme aikana opetti ja Lauri vain vahvistaa sitä. Mä olen tuntemattomien seurassa, isossa porukassa hiljainen ja rauhallinen, mutta kahdestaan uuden tuttavuuden kanssa tai tuttujen ihmisten seurassa mä olen puhelias ja avoin. Osaan olla riehakas ja pitää hauskaa, mutta rauhallisuus on silti yksi vahvimmista luonteenpiirteistäni.

Mä jään helposti koukkuun, oli asia mikä tahansa. Mä olen jäänyt koukkuun ihmisiin, lääkkeisiin ja alkoholiin. Tupakka on pahe, johon minulla ei kuitenkaan ole riippuvuutta, onneksi. Mä olen myös koukussa läheisyyteen ja rakkauteen. Mä tarvitsen niitä, ne ovat kuin happea mulle. En osaa hengittää, jos olen yksin liian pitkään.

Mä laitan aina muut ihmiset edelleni. Oli kyse sitten tuntemattomasta tai tutusta, mä ajattelen muiden parasta. Toisinaan tämäkin asia kostautuu ja mä vain päädyn satuttamaan itseäni. Mä olen ylitunteellinen ja muiden ihmisten hyväksyntä on mulle tärkeää. Mä nautin jos mua kehutaan ja mä kehun muita ihmisiä usein. Tutuille kerron kaiken mitä tulee mieleen, mikä ei välttämättä ole aina hyvä piirre. Mä itken herkästi, mutta kuulen myös usein, että mä hymyilen aina.

Ulkonäössäni parasta ovat silmät. Niitä kehutaan usein ja pidän itsekin niistä. Korostan niitä usein meikillä, mutten silti meikkaa erityisen paljon. Yritän olla kulkematta massan mukana ja pukeutua juuri niin kuin itse tykkään, mukavuus on tärkeää. Haluan silti näyttää hyvältä ja tyttömäisyys on asia, josta pidän erityisesti. Käytän usein koruja, ne piristävät asua kuin asua. En silti ole mitenkään muotifriikki, enkä käytä paljonkaan aikaa asukokonaisuuksien miettimiseen. Laitan päälle vaatteet, jotka ensimmäisenä osuvat silmään vaatekaapin oven avatessani.

Toisinaan mä mietin näyttäväni hyvältä ja olen itsevarma, toisinaan taas mieleni tekee lukittautua kotiin ikuisiksi ajoiksi. Toisinaan syön kuin hevonen ja toisinaan laihdutan sairailla keinoilla pitkään. Nyt on menossa jonkinlainen välikausi ja syön suhteellisen normaalisti. Olen laihtunut parissa vuodessa yli kymmenen kiloa ja painoni on tällä hetkellä alipainon rajalla. Itsetuhoisuuden lisäksi Lauri saarnaa mulle aina mun syömisestäni, mikä toisinaan vain lisää paineita.

Mä asun edelleen yksin, enkä olisi valmis luopumaan asunnostani mistään hinnasta. En voisi kuvitella asuvani kenenkään muun, kuin Laurin kanssa. En sietäisi kämppiksenä edes parhaiten tuntemaani ihmistä, vain Laurin hyväksyisin. Ja hän nyt muutenkin melkein asuu täällä, toinen vaatekaapeistani on jo miltei puoliksi hänen vaatteitaan täynnä. Mä haaveilen siitä, että kouluni loputtua me voisimme muuttaa yhdessä isompaan asuntoon jollekin muulle paikkakunnalle. Aika näyttää kuinka käy.

Mä en harrasta tällä hetkellä oikein mitään, mutta blogia pidän kyllä harrastuksenani, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Kai karaoke baarissa istuminenkin lasketaan jonkinlaiseksi harrastukseksi, vaikkei se ehkä hyvä sellainen olekaan. Urheilisin myös mielelläni, mutta terveydentilani takia se ei ole mahdollista. Mulla on pitkä sairaushistoria, joka luultavasti tulee jatkumaan elämäni loppuun asti. Helpotusta tilanteeseeni etsitään, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei ole löydetty. Urheilun sijasta mä käytän aikani tällä hetkellä kummilapseeni ja jonkinlainen eläinten hyväksi tehtävä vapaaehtoistyö kiinnostaisi, mutta sen eteen en ainakaan toistaiseksi ole tehnyt mitään.

Tällä hetkellä mun suurin tavoitteeni on löytää elämänilo uudelleen ja saada itsestäni kokonainen ihminen. Mä tahdon rakastaa itseäni ja nähdä itseni sellaisena kuin olen. Tahdon tuntea olevani arvokas.

Eipä mulla oikein muuta näin äkkiseltään tule mieleen, kyselkää ihmeessä jos tahdotte. Kiinnostaisiko teitä lukea samanlaista juttua myös jostain muusta henkilöstä? Laurista, Tommista? Sallasta ehkä, vaikken mä niin paljon sen nykyisestä elämästä tiedäkään?

Taas sun on aika mennä

Hieman erilainen viikonloppu takana, kuin yleensä, mutta ihan hyvä niin. Lauri lähti just äsken takaisin armeijan harmaisiin ja mä olen kotona taas. Yksinäisyys ahdistaa taas kerran, mutta kyllä tähän tottuu huomiseen mennessä. Kämppä on paskainen ja jääkaapissa pelkkä valo, pitäis kai jossain vaiheessa tehdä asialle jotain. Mut ei nyt. Mä olen taas ihan uupunut, joka kerta se yksinäisyys iskee yhtä lujaa ja lyö mut maahan.

Mä muistaakseni jokin aika sitten kirjoitin, että intin alkamisen jälkeen me ei olla riidelty kertaakaan. No nyt me sitten onnistuttiin mahduttamaan kaks riitaa yhteen viikonloppuun. Just ennen Laurin lähtöä me kuitenkin puhuttiin, että riitely taisi vain puhdistaa ilmaa ja ihan sovussa me sanottiin moikat. 

Mulla on viikonlopun jäljiltä sähköposti täynnä vastaamattomia viestejä. Mä olen kyllä lukenut ne kaikki ja pyrin vastaamaan niihin vielä tänään. Nyt mä kuitenkin lähden kauppaan, etten mä näännytä itseäni hengiltä.

Pysy siinä ainiaan

Mä halkean riemusta, en osaa hillitä tunteita ja vaikutan hullulta. Lauri on täällä taas. Mun luonani, mun kanssani. Lähellä, läsnä. Mä hymyilen kuin kaistapäinen, en voi sille mitään.

Kohta me lähdetään käymään kaupassa, kokataan ja katsotaan elokuvia. Makoillaan sylikkäin ja nautitaan jäljellä olevista hetkistä. Otetaan yhteisestä ajastamme irti kaikki, mitä suinkin saadaan. Me ollaan me taas ja se tuntuu hyvältä. Viikolla on vain minä, joka olen täällä ja hän, joka on siellä, mutta nyt olemme me.

Lienee sanomattakin selvää, että mun on hyvä olla just nyt.

Meidän avaruus on tässä

Hyvä päivä, taas kerran. Mun mielialan vaihtelut ovat olleet viime aikoina ihan uusissa ulottuvuuksissa ja se raivostuttaa mua toisinaan ihan suunnattomasti. Nyt mä kuitenkin tiedän, mistä tää hyvä päivä johtuu ja mä toivon, että niitä on luvassa myös lisää.

Mä olen käynyt psykologilla nyt muutaman kerran, tänään viimeeksi ja se tuntuu ihan tosissaan auttavan. Mulle tarjottiin lääkitystäkin jo, mutta mä en tahtonut ottaa sitä vastaan ainakaan vielä. Puhuminen riittää mulle toistaiseksi. Ja tosi hyvin riittääkin. Kun mä lähdin kävelemään kotiin päin psykologin vastaanotolta, mulla oli jotenkin tosi hyvä fiilis. Tuntui, että taakkaa oli kevennetty mun harteilta ja mun oli helpompi hengittää. Kuulostaa typerältä, mutta siltä se oikeesti tuntui. Psykologi tuntuu olevan samalla aaltopituudella mun kanssa ja mulla on oikeesti hauskaa siellä, vaikka me puhummekin melko paljon negatiivisista jutuista. Tää on just sitä, mitä mä olen kaivannut.

Pitkään mulla kesti saada järjestettyä apua itselleni, mutta kun mä vihdoin tein sen, elämä tuntuu helpommalta. Ei tää tietenkään automaattisesti oo mitään ruusuilla tanssimista, mutta edes hetkittäin mun on parempi olla. Mä myös osaan ajatella asioita eri tavalla jo nyt, kun psykologi antoi neuvoja arjesta selviämiseen. Hän myös tuntui ymmärtävän mua ja mun näkökulmaani asioihin ja se helpotti todella. Mä pelkäsin syyllistämistä ja ymmärtämättömyyttä, mutta sitä ei ollut lainkaan.

Nyt kun mulla menee paremmin, niin Tommilla tietenkin kaatuu kaikki asiat niskaan. Olisihan mun pitänyt arvata, että Salla ei edelleenkään jätä meitä rauhaan. Ja kaikki on suuremmassa mittakaavassa tällä kerralla. Niistä jutuista mä en kuitenkaan toistaiseksi voi kertoa yhtään enempää.

Huomenna mä saan rakkaan kotiin, enkä mä malta odottaa. Sillä on taas ihania suunnitelmia viikonlopulle ja mä halkean ilosta jo nyt! Olisipa jo huominen ja ilta.

Viimeiset kasvot

Mulla on teille yllätys. Kuten mä olen täällä joskus puhunutkin, niin mä tahtoisin joskus kirjoittaa kirjan. Kuten olette varmasti huomanneet, bloggaustahtini ja tekstieni pituus täällä on heikentynyt aiempaan verrattuna.

Nyt mä voin kuitenkin kertoa teille, mistä se johtuu. Mulla on aluillaan oma pieni projekti, jonka mä tulen teillekin paljastamaan pian, jos vain motivaatio riittää. Mä olen keväästä asti yön pimeinä tunteina suunnitellut, luonnostellut, pohtinut. Ja nyt mä vihdoin olen saanut jotain aikaan. Mä en vielä tiedä mitä tästä tulee, mutta jos kaikki menee kuten olen suunnitellut, tulen saamaan aikaan jotain, josta olen ylpeä. Mä olen tosi innoissani tästä jo nyt ja tää on tärkeä juttu mulle. Lähestyvät ylioppilaskirjoitukset, stressi yms. vaikeuttavat kaikkea tosi paljon, mutta mä yritän silti.

Ei, mä en julkaise kirjaa. Mulla ei ole varaa omakustanteisiin ja kukaan tuskin tahtoisi lähteä minulle kustantajaksi, joten mä toteutan haaveeni omalla tavallani. Kirjoitan kaiken nettiin, uuden bloginimen alle ja julkaisen sen teille, teitä varten. Mä toivon, että edes joku kiinnostuu lukemaan sepustuksiani sieltä.

Koko "kirja" tulee kertomaan pääpiirteittäin saman tarinan kuin tämä blogi tähän mennessä, mutta hieman muunneltuna. Tämä blogi on siis totuus, se toinen blogi taas tositarinaan perustuva kertomus.

Mä toivon, että saisin joskus julkaistua saman tyyppisen kirjan, mutta se saattaa jäädä haaveeksi. Kaikista eniten kuitenkin toivon, että tämän projektini myötä kehityn kirjoittajana. Palaute olisi kultaakin kalliimpaa.

Tässä teille pieni välähdys tulevasta:

"Se perjantai oli aivan kuten kaikki ne aiemmatkin; lonkeroa kauhtuneella sohvalla, paskaa musiikkia ja lopulta sammuminen siihen paikkaan. Samanlainen tulisi olemaan myös se lauantai. Tahallisesti aiheutettu darra, kasisatasta Buranaa ja muutama lonkero lisää. Vaikka eihän seitsemäntoista kesäisen muijan tietenkään pitäisi juoda, eihän sillä ole edes ikää siihen. No, eipä tuo elämä näyttänyt muutenkaan olevan mitenkään sieltä seitsemäntoista vuotiaalle tyypillisimmästä päästä.

Omaa taloutta oltiin pyöritetty jo reilusti yli vuoden päivät ja kaikki oli vituillaan. Viina maistui enemmän kuin tarpeeksi ja vanhassa Rosenlewin jääkaapissa ei ollut valon ja puolitäyden Koskenkorvan lisäksi mitään. Salla oli tuonut toissa päivänä leipiä, mutta nekin olivat kadonneet parempiin suihin miltei samantien. Kai ne muutaman tunnin ehtivät siellä jääkaapissa lojua, ennen kuin Tommi raahasi itsensä töistä nalkuttamaan, että on nälkä.

"No syö vittu sitten", mä sanoin, kun kyllästyin kuuntelemaan. Kului minuutti ja kaikki kolme leipää olivat kadonneet. Tommi rojahti tyytyväisenä viereeni sohvalle ja alkoi jupista jotain alkoholin vaaroista. Vanha juoppo itsekin, ihan kuin hänellä olisi varaa puhua."


Mitä te mietitte tästä kaikesta? Onko teillä kiinnostusta lukea kaikkea tätä "kirjan" muodossa, jos mä joskus sellaisen saan aikaiseksi? Kertokaa vapaasti mitä ajatuksia tämä teissä herättää!

Only worth living if somebody is loving you

Mulle tärkein asia elämässä on se, että mä koen, että mua rakastetaan. Vasta sen jälkeen mä voin itse rakastaa itseäni, vasta sen jälkeen tunnen olevani tärkeä. Mä tiedän, ettei sen pitäisi mennä niin, mutta mun kohdalla se menee juurikin niin. On aina mennyt. Mä en osaa hyväksyä itseäni tällaisena ennen kuin joku muu hyväksyy. Mä en osaa pitää itsestäni, ennen kuin joku muu pitää.

Mä olen pitkään miettinyt, että mistä se johtuu. Minkä takia mä en osaa rakastaa itseäni niin kuin terveen ihmisen kuuluu? Mä olen tullut siihen lopputulokseen, että mä en ole terve. Multa puuttuu rakkaus mun menneisyydestä ja nyt kun mä vihdoin olen sitä Laurilta saanut, en osaa enää elää ilman. Mä tiedän kuinka hyvältä rakkaus tuntuu ja kuinka itsevarmaksi se tekee mut, niin en osaa enää elää ilman muiden hyväksyntää. Mä koen itseni vain muiden ihmisten kautta.

Se on kai jollainlailla tosi surullista, että mä olen niin riippuvainen rakkaudesta. Mutta toisaalta mä myös koen, että se on vain osa mun luonnetta. Mä olen hellyydenkipeä. Sitä se on. Sellainen mä olen.

Lauri on ensimmäinen ihminen, joka tajuaa mua tämän asian suhteen. Ei hänkään aluksi ymmärtänyt miksi mä olen tällainen kuin olen, mutta vasta armeijan myötä hän on tajunnut mitä mä kaipaan. Hän osaa kohdella mua juuri niin kuin mä tahdon, juuri niin kuin mä tarvitsen. Hän rakastaa parhaansa mukaan, vaikka se sieltä käsin onkin toisinaan tuskallisen vaikeaa.

Uppoon taas sun silmiis

Niinpä mä sitten tein sen, mitä eilen suunnittelin. Hyppäsin aamulla junaan, kulutin viimeiset rahani junalippuihin, olin taas poissa koulusta ja tapasin Laurin. Ja mä voin sanoa, että se oli sen arvoista. Jos mulla vain olis rahaa, menisin tällä viikolla vielä uudelleenkin. Mut tää yks kerta saa nyt luvan riittää, mun on pakko sinnitellä seuraaviin lomiin saakka. Mun onnekseni ne lomat saattavat sittenkin olla jo ensi viikonloppuna, joten kyllä mä sinne asti kestän.

Kaikista paras uutinen on kuitenkin teiltä vielä kuulematta. Lauri on sittenkin puolen vuoden mies. Terveydelliset syyt estivät sen koulutuksen, johon hän aikoi, joten puolella vuodella selvitään. Mun rakas kotiutuu siis reilusti aiemmin, kuin mitä mä ensin luulin. Mua itkettää kun mä edes ajattelen. Mä saan sen sittenkin jouluksi kotiin ♥

Miten voi muutama pikku juttu muuttaa mun mielialan näin radikaalisti? Mä istun kotona ikkunalaudalla, kuuntelen sateen ropinaa ja hymyilen yksin. Hulluks ne sanoo, mutta ei se mitään.

Päästä mut pois

Toisinaan elämä tuntuu vaan niin helvetin epäreilulta. Toisinaan tuntuu, että ainoa keino kestää tää kaikki paska on juoda itsensä känniin. Ja kun on toteuttanut tämän aikeen ja toteaa, ettei sekään auta, tulee tunne, että ei oo keinoa kestää tätä kaikkea. Silloin sitä saattaa vaikkapa ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Tämä juttu luokiteltakoon kategoriaan tositarinoita Adan viimeyöstä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää yksityiskohtia. Hengissä ollaan, eikä suurempaa vahinkoa tapahtunut.

Mä olen puhunut Laurin kanssa tänään kolmesti. Se on helvetin huolissaan. Ajattelin ensin salata koko episodin häneltä, mutta sitten tajusin yöllä lääkepäissäni laittaneeni hänelle viestiä päivystyksestä. Hän sitten itse soitti mulle heti ehdittyään ja saarnasi kaikesta. Ei mun ollut tarkoitus huolestuttaa ketään. Mun vaan oli tarkoitus päästä pois.

Ykstoista kokonaista päivää, ennen kuin Lauri pääsee mun luo taas. Mä en ehkä kestä. Mulla on tasan neljäkymppiä rahaa koko loppu kuukaudeksi, matka Lauria tapaamaan tulis maksamaan suurinpiirtein just sen neljäkymppiä ja mä ihan tosissani harkitsen meneväni sinne. Mä ehtisin olla siellä ehkä maksimissaan tunnin, mutta mitä siitä. Mä olisin valmis maksamaan sen neljäkymppiä vaikka viidestä minuutista. Paskat mun loppukuun ruoista tai mistään muustakaan, mä vaan tahdon nähdä Laurin.

Mun pää on niin täynnä tätä yksinäisyyttä. Mä kaipaan ihmiskontakteja, mä kaipaan läheisyyttä. Mä tahdon, että mua rakastetaan. Mun on niin paha olla täällä asunnossa, etten mä kestä. Ulkona maailma ahdistaa mua, kotona seinät kaatuu niskaan. Laurin kanssa kaikki olis toisin.

Mä en halua olla yksin. En halua. Miks kaikki tuntuu näin ylitsepääsemättömältä taas? Aamulla täytyis kouluunkin mennä, mut tuskin mä pääsen sinne asti. Seuraavaan psykologin tapaamiseenkin tuntuu olevan ikuisuus aikaa. Mikään ei oo hyvin. Ja mä olen ehkä vähän humalassakin taas.

Mä haluan pois. Ei tällä elämällä oo mitään tarjottavaa mulle.

Miss you

Mun piti tänään kirjoittaa teille asioista, jotka tekevät mut onnelliseksi. Sit soitti Lauri ja ilmoitti, että se tulee mun luo seuraavaksi luultavasti 29. päivä. Kaks viikkoa. Kaks vitun viikkoa aikaa siihen. Ei. Ei. Mä en oikeesti jaksa odottaa. Mä en kestä kahta viikkoa yksin täällä. Enkä mä pääse sinne.

Elämä on epäreilua liian usein. Enkä mä todellakaan ole pätkääkään iloinen yhtään mistään nyt just.

Parempi päivä

Kerrankin mulla on ollut aamusta asti ihan hyvä fiilis. Mä heräsin auringonpaisteeseen kaikessa rauhassa, söin hyvin ja niin edelleen. Mulla ei ollut kiire yhtään mihinkään. Sain valita vaatteet ja meikata kaikessa rauhassa ja kerrankin mulla jopa oli mielenkiintoa tehdä niin. Mä päätin jo eilen illalla, että tänään olen pois koulusta. Mä en vain yksinkertaisesti jaksa mennä sinne.

Jossakin vaiheessa iltaa mä olen suuntaamassa baariin juomaan muutaman ja sen jälkeen varmaankin katson leffaa kotona. Tommi soitti mulle eilen illalla ja kysyi, että tahdonko mä mennä sunnuntaina sen kanssa syömään johonkin. No miksikäs ei. Tommilla on taas joku uusi nainen kuvioissa, mutta ei se näköjään muakaan ole aivan kokonaan unohtanut.

Mä koko viikon elättelin toiveita siitä, että Lauri pääsisi tänään kotiin. Ei hän sitten kuitenkaan pääse. Ja nyt hän vielä kaiken lisäksi on niin kiireinen, että ehtii tuskin soittaa moneen päivään ollenkaan.

Mä yritän elää tämän päivän kuten normaalit ihmiset. Mä yritän mennä kauppaan ja järjestellä tätä kämppää, kun mulla kerrankin on voimia siihen. Mulla on oikeesti hyvä fiilis nyt.

Ajatuksia armeijasta

Laurin lähtiessä inttiin mä olin varma, etten tuu kestämään sitä. Kuuluani hänen olevan siellä vuoden, mä olin ihan varma, että tää oli nyt tässä. En millään uskonut pärjääväni vuotta yksin täällä, en vain voinut kuvitella pärjääväni niin rajun muutoksen kanssa. Ennen me nähtiin suunnilleen joka toinen päivä ja nyt vain kerran viikossa, jos sitäkään.

Armeijan muuttuessa todellisuudeksi mä kuitenkin tajusin, että mitä muutakaan mä tekisin, kuin odottaisin? En mä ollut irtosuhteita vailla, enkä kaivannut villiä sinkkuutta. En ollut lähdössä mihinkään, olin jäämässä kiinni tähän samaan arkeen kuin aiemminkin - vain ilman Lauria tällä kertaa. Miksi mä en siis voisi odottaa?

Kyllä mä sisäistin heti sen, ettei se tule olemaan helppoa, mutta sen faktan kanssa mun oli vain elettävä. Oli opittava rakentamaan arki uudenlaiseksi. Opittava elämään jatkuvan ikävän tunteen kanssa. Ja opittava päästämään irti kerran viikossa.

Asia, jota mä kaikista eniten pelkäsin, oli muutos. Se muutos, joka tapahtuu Laurissa. Kaikki mun ympärilläni puhuivat, että armeija muuttaa miestä. Mun pää oli sekaisin ja täynnä kysymyksiä. Miten se mies muuttuu? Missä vaiheessa se muutos tapahtuu? Pidänkö mä siitä uudesta miehestä? Mitä jos en?

Yllättävän pian mä kuitenkin sain vastauksen mun kysymyksiini. Se muutos tapahtuu pikkuhiljaa, alkaen siitä päivästä, kun se mies ensimmäisen kerran astuu armeijan porteista sisään. Siitä miehestä tulee Mies, isolla ämmällä. Toki se lapsenmielisyys piilee siellä jossain vieläkin, mutta heti saatuani Laurin ensimmäisille lomille mä huomasin, että mua kohdellaan aivan eri tavalla. Mä en ole tekemisissä itseäni nuoremman pojan kanssa, vaan selkeästi aikuistuneen miehen kanssa. Mä huomaan hänen ikävöineen, me puhutaan asioista. Me näytetään tunteet ja kaikki on paljon parempaa kuin osasin kuvitellakaan.

Me ei olla riidelty kertaakaan sen jälkeen, kun Lauri lähti armeijaan. Siinä missä mun ennen täytyi aina muistuttaa tekemään sitä tai tätä suhteemme eteen, tekee Lauri sen nykyään pyytämättä ja tekee enemmänkin. Ennen mulle ei koskaan laitettu viestiä illalla ennen nukkumaan menoa ja nykyään mä saan sellaisen viestin tosi usein. Ennen mulle ei soitettu omatoimisesti oikeastaan koskaan ja nykyään sitä tapahtuu monesti viikossa. Ennen mulle ei kerrottu ikävästä, ahdistuksesta, tunteista ylipäätään ja nykyään mä tiedän Laurin tunteista kaiken.

Nykyään mä ensimmäistä kertaa oikeesti uskon, että tää juttu saattaa sittenkin kestää sen vuoden.

Mitä äijä? "No paskaaks tässä."

Hullu-Ada ilmoittautuu. Kotiuduin just psykologilta ja leikin lääkkeillä.

"Joo eiköhän me palata asiaan jo viikon päästä. Nähdään silloin."

No nähdään sit saatana. Ei vaan ihan jees. Niin mä salaa toivonkin.

Mua väsyttää. Tommi lyö luuria korvaan kolmatta päivää peräkkäin. Lauri on metsässä. Ja mä oon yksin.

Onks nää muka oikeita oireita?

Hahaha, psykologille huomenna. Minä? Miks? En mä halua. Ei minussa oo mitään vikaa. Ihmisillä on suurempiakin ongelmia. Ne vaan nauraa mulle siellä.

Sunnuntain jälkeen mun ainoat ihmiskontaktit on olleet baarimikon kanssa ja pikainen puhelu Laurille. Mä olen ehtinyt käydä koulussakin jo siinä välissä, mut kukaan ei puhu mulle. Ei kukaan. Enkä mä puhu kenellekään. Ne vihaa mua kaikki. Alkaa vähän jo hajottaa päätä. Mä kestän vielä, mut kohta mä olen räjähdyspisteessä taas. Olen enemmän poissa kuin paikalla ja sen sellaista. Mut mä yritän nyt edes aluks leikkiä reipasta.

Mä ajattelin mennä tässä joku päivä käymään Laurin luona. Mulla on ihan hirvee ikävä. Mä en pärjää yksin täällä. Ainoa ongelma on, etten mä pääse sinne millään. Ja mun pitäis olla koulussa, mut sillä nyt ei oo mitään merkitystä. Kyllä mä itseni jollain sinne järjestän, tulen hulluksi muuten.

Mun pitäis nukkua nyt. Mua väsyttää. Mutta ei se uni sitten kuitenkaan loppujen lopuks tule.

Vain hullu kohtaloaan pakenee

Lähibaarissa iltakossu, ihan vaan unilääkkeeks. Ihan vaan yksi. Ja toinen, kolmas. Neljäs tarjottiin, pakko oli ottaa.

Lauri soitti jo tänään, vaikka vastahan se eilen lähti. Helvetin kiva, että soitti. Mulla on ikävä jo nyt. Ja seuraavaks me nähdään kai vasta 22. päivä. Ei yhtään kiva. Se oli huolissaan taas, vaikka mä sanoin ettei tarvitse.

Kouluunkin pitäis keskittyä, muttei kiinnosta. Jotain pitäis kirjoittaakin kai kohta, ei kiinnosta sekään. Lakki kyllä kiinnostaa, eikä sitä saa jos ei kirjoita. Pakkohan se on.

Huominen vielä ja sit mä menen jollekin kallon kutistajalle. Saa nähdä mikä on mun tuomio. Hullu mikä hullu. Ja juoppo kans. 

We don't talk about the past

Luvassa sekavaa pohdintaa mun tämän hetkisestä elämästä. Mä en oikein saanut mun ajatuksia sanoiksi, toivottavasti te kuitenkin saatte tästä edes jotain irti.

---

Kuten mä aiemmin kirjoitinkin, mulla menee tällä hetkellä huonommin kuin koskaan. Ihmissuhteet takkuaa, koulun alku stressaa, yksinäisyys painaa mieltä ja niin edelleen. Mä en arvosta itseäni pätkääkään, tiedostan sen itsekin. Ja se on mun suurin ongelmani tällä hetkellä. Mä pyörin huonossa seurassa, teen typeryyksiä ja aiheutan ongelmia. Tuhoan viimeisetkin hyvät asiat elämästäni. Mä kuitenkin päätin, että huomisesta alkaen mä käännän uuden sivun mun elämässäni. Tai yritän ainakin kovemmin kuin aiemmin.

Päihteet on vieneet mut mukanaan. Mulla ei koskaan aiemmin ole ollut näin suurta ongelmaa sen asian kanssa ja nyt mä huomaan itsekin, kuinka ne alkavat olla suurin asia mun elämässä. Viina vaikuttaa kaikkeen mitä mä teen. Se vie mun säästöt ja tuhoaa mun suunnitelmat. Se aiheuttaa ongelmia ihmissuhteisiin ja muuttaa mun persoonaa. Myös lääkkeet ovat pulma. Mä olen koukussa ja mä tiedostan sen. Sille asialle mä en kuitenkaan voi yhtään mitään juuri nyt, mä tarvitsen niitä.

Yhtenä iltana mä lähdin baarista tuntemattoman miehen mukaan. Matkalla paikkaan x mä kuitenkin tajusin, että en mä voi riskeerata sen yhden illan takia kaikkea sitä, mitä mulla Laurin kanssa on. En mä tahdo heittää hukkaan sitä luottamusta, jonka mä olen vaivalla rakentanut. Ja niinpä mä sanoin hyvästit sille miehelle ja lähdin Laurin luo yöksi.

Lauri siis oli armeijasta lomilla taas. Mä asuin koko viikonlopun Laurin kämpillä ja me ryypättiin yhdessä, kuten tavallista. Meidän suhde on ainoa positiivinen asia mun elämässä tällä hetkellä. Silti mä kuitenkin kokoajan riskeeraan kaiken aivan typerien asioiden takia. Mä kuitenkin päätin, että se saa loppua nyt. Mun täytyy olla sen luottamuksen arvoinen. Sata prosenttisesti. Lauri saattaa olla se ihminen, kenen kanssa mulla on tulevaisuus ja kuinka typerää olisikaan riskeerata se kaikki muutaman typerän valinnan takia.

Tänään saattaessani Lauria junalle mä tajusin, kuinka typerä mä olen ollut. Kuinka mä käytökselläni ja valinnoillani olen aiheuttanut huolta hänelle. Mä tajusin, kuinka paljon vaikeampaa hänen on selvitä intistä, kun hän kokoajan murehtii mun pärjäämistäni täällä. Mä näin, kuinka vaikeaa hänen oli lähteä, kun hän ei usko mun pärjäävän yksin täällä. Ja vielä junan lähtemisen jälkeen mun puhelimeeni tuli viesti: "Älä sitten juo liikaa, mä en tahdo saada puhelua sairaalalta."

Mun vain on niin paha olla kokoajan, että asioita on hirmuisen vaikeaa muuttaa. Mä kuitenkin olen jo ottanut ensimmäisen askeleen parempaan päin. Ja mä olen valmis taistelemaan, Laurin takia. Ja ehkä vielä jonakin päivänä mä olen siinä pisteessä, että mä taistelen itseni takia.

Nyt te varmasti mietitte, että entäs Tommi. Mä käsittelen sitä asiaa mielessäni vielä. Mä olen kyllä puhunut Tommin kanssa koko tämän episodin jälkeen, mutta ei mistään tule mitään enää. Eikä tarvitsekaan, pianhan hän on lähdössä pois. Ja ehkä parempi niin, kaikkien kannalta.

Heikosti menee mut menköön

Hengissä ollaan. 

Blogi on ollut hiljaa suhteellisen pitkään mun henkilökohtaisten ongelmieni takia. En ole edes avannut koko tietokonetta edellisen päivityksen jälkeen ja nytkin tulin vain pikaisesti ilmoittelemaan eläväni. Viime päivinä olen yrittänyt selvitellä ongelmiani ja huomannut, että olen kokoajan vain kaivanut syvempää kuoppaa itselleni.

Tulevalla viikolla mulla on aika psykologille ja mä todella odotan sitä. Se tuskin tuo mukanaan mitään ihmeparantumista, mutta ehkä se nostaa mua edes vähän täältä kuopasta. 

Tiedättekö, rakkaat... Mulla menee huonosti. Oikeesti. Asiat alkaa lähteä käsistä ihan liikaa, enkä mä tiedä saanko mä tätä elämää haltuun enää millään.

Mä palaan blogin pariin tässä lähipäivinä, ehkä jo tänään illalla. Nyt mun kuitenkin täytyy laittaa itseni etusijalle, jopa blogin edelle. Mä toivon, että te ymmärrätte mua. Olette rakkaita jokainen.

-

Sillä samalla hetkellä, kun sä makaat lattialla veitsi kaulalla sä vihdoin ymmärrät sen, mitä ihmiset on yrittäneet sulle jo pitkään sanoa: Ihminen, jotka sä kutsut parhaaks ystäväkses ei ole mitään mitä sä olet luullut. Sä et tunne sitä ihmistä ollenkaan.

Sillä samalla hetkellä kun sä juokset alusvaatteisillas alas sen ihmisen kodin portaita sä ymmärrät, että ne kaikki muut olivat kokoajan oikeassa.

Ja kun sä vihdoin pääset kauas sieltä, missä sä olit aiemmin, sä pelkäät kokoajan. Pelkäät sen ihmisen olevan sun oven takana, sun sängyn alla, jopa sun vaatekaapissa. Ja sä syytät vain itseäs; "Miksi mä en kuunnellut kun mulle puhuttiin?"

Kultaisin ilta-aurinko maalaa maailmaan meidätkin kauniimmin

Huomenna Lauri tulee takaisin, luulisin. Se ei oo soittanut mulle kertaakaan viikon aikana, joten mä en oo varma. Näin se kuitenkin viime viikonloppuna sanoi, mä luotan että se pitää yhä paikkaansa.

Mun pää on sekaisin. Lääkkeet nousee päähän yllättävän paljon helpommin kun ei ole nukkunut kahteen yöhön, on syönyt huonosti, on kuumissaan ja juonut pari siideriä. Kohta mä ajattelin syödä jotain ja lähteä sen jälkeen pitkästä aikaa baariin juomaan pään tyhjäksi. Mä en oikeesti muista milloin olisin viimeeksi ollut ihan rehellisessä kännissä. Tänään humala on kuitenkin päällä varmasti nopeammin kuin osaan kuvitellakaan, ihan hyvä niin. Mä ihan tosissani kaipaan vain pientä taukoa tästä kaikesta.

Loma on pian lopussa ja mä en ole tehnyt mitään. En ainakaan mitään positiivista, en mitään mitä suunnittelin. Paitsi niin joo, hakenut apua. Ja sekin asia pyörii vain paikallaan.

Ehkä tää tästä. Humala tuo ainakin hetkellisen helpotuksen kaikkeen.

Joku tosissaan luulee sen olevan vain elämää

Kello on kymmentä vaille seitsemän. Mä en ole nukkunut silmäystäkään. Mietin vain Tommia, hänen lähtöään, Lauria, koulun alkua, kaikkea. Tuntuu, että mä tuun hulluksi pian. Psykologi on edelleen kesälomalla, lääkärin tapaamisesta ei ollut mitään hyötyä ja nuorisotyöntekijän kanssa juttelukin tuntui melko turhalta. Just nyt musta tuntuu siltä, että enemmän kuin mitään, mä tahtoisin varata pelkän menolipun ja lähteä Tommin mukaan kohti tuntematonta. Mikä mua täällä enää pidättelee?

Okei, okei. Koulu. Lauri. En mä voi lähteä. En vain voi. Mulla on kuitenkin kokoajan takaraivossa sellainen pieni aavistus siitä, että ennemmin tai myöhemmin mä lennän Tommin perässä mihin hän ikinä onkaan matkalla. Joko lyhyeksi ajaksi tai sitten pysyvästi, aika näyttää. Se olis ratkaisu kaikkiin mun ongelmiin. Pääsisin pois helposti, pienellä rahalla. Mulla olis tuttu vastassa, mulla olis paikka mihin mennä. Turhaa näistä kuitenkaan on nyt haaveilla, kyllä mä tiedostan mun opiskelujen olevan siinä vaiheessa, etten vain voi irrota nyt. Mä olen jumissa täällä asioiden takia, jotka ei kiinnosta mua paskan vertaa. Mä olen jumissa, koska mä olen itse päättänyt olla. Olis vain pitänyt lähteä aikoja sitten.

Mä en oikein tiedä mitä mä teen sen jälkeen, kun Tommi on mennyt. Mitä mulla on enää sen jälkeen? Mulla on koulu ja se siitä. Koulu on kaikki, minkä takia mä olen tässä kaupungissa, tässä maassa vielä. Lauri ei ole täällä, Tommi ei ole täällä, minulla ei ole täällä ketään. En mä kuulu tänne. Täällä mulla on vain ahdistusta ja pahaa mieltä, ihmisiä jotka vihaavat mua, ongelmia ja vähän lisää ongelmia, Salla, kaikki negatiivinen.

Mä. Haluan. Pois. NYT.

Hyvästi, ikuisesti

Just näin tässä elämässä aina käy. Just kun oon selvinnyt toisen ihmisen lähdöstä, ilmoittaa toinen lähtevänsä myös. Lopullisesti.

"Mä olen miettinyt tätä jo pitkään. Tää ei oo mikään hetken mielijohde, eikä kännipäissään tehty suunnitelma, vaan ihan aito ja oikee päätös. Lentoliput on varattu, asunto hommattu, työpaikka valmiina ja liittymä auki. Vuokrasopimus täällä on peruttu ja liittymä sulkeutuu pian. Kaiken tän mä tein sun selkäs takana kuluneen parin kuukauden aikana, anteeks siitä.

Mä olen siis lähdössä. En vielä, mutta pian. Viikkoja ja päiviä vain jäljellä. Ehkä me nähdään vielä sitä ennen, ehkä ei. Mun ei ollut tarkoitus kertoa kenellekään, mutta sä ansaitset tietää. En kerro minne mä menen enkä kerro milloin, mutta kauas. Pois koko kaupungista, koko maasta. Ja sen jälkeen me tuskin nähdään enää koskaan. 

Mä tahdoin vain sanoa, että mä rakastan sua. Nyt ja aina. Koita pärjätä pieni."

En mä pärjää. Mä tiedän, että en. Tää kaikki on jo liikaa.

On aivan sama minne kiirehdin

Hän on siellä taas ja mä olen täällä. Istun yksin yksiössäni, syön niitä samoja suklaarusinoita ja yritän saada jotain tekstiä aikaiseksi. Tai ei mun oikeastaan tarvitse tällä kertaa edes yrittää, teksti vain tulee.

Mä kävin saattamassa Laurin junalle ja mä voin sanoa, että mulla jäi koko viikonlopusta jotenkin tosi hyvä olo. Vaikka Lauri lähtikin taas pois ja mulla on ikävä jo nyt, niin kyllä mulla on silti päällimmäisenä jotenkin tosi vahva hyvän olon tunne. Tunne, että kaikki on hyvin. Tunne, että hän on siellä ja odottaa näkevänsä mut taas. Ja tunne, että mun kannattaa odottaa häntä täällä.

Siinä juna-asemalla seisoessani mä jotenkin tunsin rakkauden tosi vahvasti. Mulla oli niin hyvä tunne, että kylmät väreet vain kulki pitkin mun selkää. Lauri piti mua kädestä, kumpikaan ei sanonut mitään. Me vain oltiin, katsottiin toisiamme ja odotettiin junaa, joka hakee hänet pois. Ja mä rakastin niin hirveän paljon, että mun sydän meinas pakahtua. (Hakekaa valkotakkiset, ne sanoo.) Mä vain hymyilin kuin hullu ja kun mä katsoin Lauria, mä tiesin, että hänellä oli tismalleen sama olo, kuin minulla.

Ja jottei annettais teille liian romanttista kuvaa koko tapahtumasta, niin kerrottakoon nyt sitten, että kotiin kävellessäni mä itkin räkä poskella koko matkan.

Mut Lauri tulee takaisin. Perjantaina jo. Vain neljä kokonaista päivää jäljellä ja hän on täällä taas.

Hän, hän, hän

Voi miten onnellinen mä olenkaan. Voi miten hyvä mun on olla, kun hän on täällä. Itkettää, halaan tiukemmin. En tahdo päästää irti, en koskaan. Hän rakastaa, minä rakastan vielä enemmän. Kaikki on hyvin juuri nyt, juuri tässä. En tahdo mennä pois. En koskaan.

Tänään hänen täytyy mennä. Lähden saattamaan, vain saadakseni olla edes hetken kauemmin hänen kanssaan. Saadakseni pitää kädestä niin kauan kuin mahdollista. Saadakseni nähdä hänen nousevan junaan. Saadakseni sanoa hyvästit taas viikoksi. Saadakseni kävellä yksin kotiin. Saadakseni itkeä itseni uneen.

Kyllä se siitä helpottaa taas, mä tiedän. Eikä hän ole poissa kuin viisi päivää. Sitten hän on taas täällä, mun kanssani. Sitten mä saan taas kokea kaiken sen uudelleen.

Mä odotan. Hän on odottamisen arvoinen. Hän on kaikki.

Sanot, että joskus vuosien päästä meillä on aikaa

Vapautusta palveluksesta, kolme vuorokautta. Mä arvasin ettei sen pää kestä. Nyt se siis alkaa. Mut ei se mitään, mä en valita. Ihan kiva vaan saada se kotiin välillä. Tai siis eilenhän se sieltä oli tullut, mä vaan sattuneesta syystä (lue: olin niin humalassa) en ollut kuullut mun puhelimen soivan. Nyt se nukkuu ja tulee sen jälkeen kuulemma tänne. Huomenna illalla olis lähtö takaisin, mä lupasin lähteä viemään.

Eilinen oli yhtä kaaosta. Mä istuin baarissa koko illan, heitin aivot narikkaan niin sanotusti. Kävin ottamassa vähän taukoa Tommin sohvalla ja joskus aamuyön puolella raahauduin kotiin. Oli oikeesti ihan hauskaa, vaikken mä paljon mitään muistakaan. Tommi oli selvinpäin, se soitti aamulla ja sanoi mulla olleen hauskaa. Ihan kiva.

Nyt on taas jotenkin harvinaisen hyvä fiilis. Pari päivää meni masennellessa, mut heti kun kuulin Laurin olevan maisemissa, piristyin huomattavasti. Kävin pitkästä aikaa mun kummityttöä moikkaamassa heti aamusta ja myöhemmin tänään mun pikkuveli tulee moikkaamaan mua ja Lauria.

Me ollaan muuten tunnettu ja tavallaan myös oltu yhdessä tasan neljätoista kuukautta. Helvetin kauan, jos mun mielipidettä kysytään. Ja hyvä niin. Mä jotenkin aina ajattelin, että pitkissä suhteissa tunteet laantuu ja mä en koskaan ymmärtänyt miten kukaan jaksaa katsella sitä samaa naamaa päivästä toiseen. Tässä sitä kuitenkin ollaan, enkä vaihtais päivääkään pois. Mä rakastan tänään enemmän kuin koskaan.

Nyt mä istun olohuoneen lattialla ja syön suklaarusinoita. Mä vihaan niitä, mutta paremman puutteessa kaikki kelpaa.

Se ei ala alusta, vaan lopusta

Kotonahan mä taas. Vanha tuttu kävi kylässä, oli kuulemma huolissaan. Kerrankin joku välittää, ihan kiva. Sanoi myös, että olisi kiva nähdä pian uudelleen. Olisi, oikeesti.

Eipä mulla kai mitään kamalan vakavaa ollut taaskaan, vuodelepoa määrättiin loppu viikoksi. Jos kipu palaa, niin äkkiä soittoa päivystykseen. Kyllä tää tästä. Ainahan mua koskee, ei tää oo mitenkään poikkeustila. Päivällä vaan koski tavallista enemmän, niin paljon, että kyyneleet tuli silmiin. Mut ei mua enää. Kyllä mä pärjään.

Huomenna (tai siis tänään) on perjantai. Laurin piti päästä lomille, mutta en mä oikein tiedä pääseekö se vai ei. Yhden viestin se ehti mulle laittaa pari päivää sitten, eikä se selventänyt asioita pätkääkään. Mä tiedän, että huomenna mä odotan ja odotan ja jos Lauri ei tule, niin ilta menee masennellessa. Mä kyllä lupasin mennä Tommin kanssa syömään illalla, joten sinne on ainakin pakko selviytyä, koskee tai masentaa kuinka paljon tahansa.

Mulla on niin ikävä, että mua sattuu. Sattuu fyysisesti ja sattuu henkisesti. Mun parhaat farkut on jääneet mulle liian isoiksi. Laurin lähtiessä inttiin kolme viikkoa sitten ne olivat ehkä jopa vähän kireät. Samoin on käynyt kaikkien muidenkin housujen kanssa. Hups. Pitäis ehkä syödäkin jotain joskus ja lopettaa ryyppääminen. Huomenna mä vasta ajattelin aloittaa.

Nyt mun on kuitenkin pakko painua nukkumaan, silmät meinaavat mennä väkisin umpeen. Palataan taas, olette rakkaita kaikki!