Laurin lähtiessä inttiin mä olin varma, etten tuu kestämään sitä. Kuuluani hänen olevan siellä vuoden, mä olin ihan varma, että tää oli nyt tässä. En millään uskonut pärjääväni vuotta yksin täällä, en vain voinut kuvitella pärjääväni niin rajun muutoksen kanssa. Ennen me nähtiin suunnilleen joka toinen päivä ja nyt vain kerran viikossa, jos sitäkään.
Armeijan muuttuessa todellisuudeksi mä kuitenkin tajusin, että mitä muutakaan mä tekisin, kuin odottaisin? En mä ollut irtosuhteita vailla, enkä kaivannut villiä sinkkuutta. En ollut lähdössä mihinkään, olin jäämässä kiinni tähän samaan arkeen kuin aiemminkin - vain ilman Lauria tällä kertaa. Miksi mä en siis voisi odottaa?
Kyllä mä sisäistin heti sen, ettei se tule olemaan helppoa, mutta sen faktan kanssa mun oli vain elettävä. Oli opittava rakentamaan arki uudenlaiseksi. Opittava elämään jatkuvan ikävän tunteen kanssa. Ja opittava päästämään irti kerran viikossa.
Asia, jota mä kaikista eniten pelkäsin, oli muutos. Se muutos, joka tapahtuu Laurissa. Kaikki mun ympärilläni puhuivat, että armeija muuttaa miestä. Mun pää oli sekaisin ja täynnä kysymyksiä. Miten se mies muuttuu? Missä vaiheessa se muutos tapahtuu? Pidänkö mä siitä uudesta miehestä? Mitä jos en?
Yllättävän pian mä kuitenkin sain vastauksen mun kysymyksiini. Se muutos tapahtuu pikkuhiljaa, alkaen siitä päivästä, kun se mies ensimmäisen kerran astuu armeijan porteista sisään. Siitä miehestä tulee Mies, isolla ämmällä. Toki se lapsenmielisyys piilee siellä jossain vieläkin, mutta heti saatuani Laurin ensimmäisille lomille mä huomasin, että mua kohdellaan aivan eri tavalla. Mä en ole tekemisissä itseäni nuoremman pojan kanssa, vaan selkeästi aikuistuneen miehen kanssa. Mä huomaan hänen ikävöineen, me puhutaan asioista. Me näytetään tunteet ja kaikki on paljon parempaa kuin osasin kuvitellakaan.
Me ei olla riidelty kertaakaan sen jälkeen, kun Lauri lähti armeijaan. Siinä missä mun ennen täytyi aina muistuttaa tekemään sitä tai tätä suhteemme eteen, tekee Lauri sen nykyään pyytämättä ja tekee enemmänkin. Ennen mulle ei koskaan laitettu viestiä illalla ennen nukkumaan menoa ja nykyään mä saan sellaisen viestin tosi usein. Ennen mulle ei soitettu omatoimisesti oikeastaan koskaan ja nykyään sitä tapahtuu monesti viikossa. Ennen mulle ei kerrottu ikävästä, ahdistuksesta, tunteista ylipäätään ja nykyään mä tiedän Laurin tunteista kaiken.
Nykyään mä ensimmäistä kertaa oikeesti uskon, että tää juttu saattaa sittenkin kestää sen vuoden.
Nyt alkaa lähtemään tarina lapasesta. Kumpi on totta, se että "en oo kuullu Laurista viikkoon" vaiko se, että laittelee viestejä ja soittelee monta kertaa?
VastaaPoistaMuutenkin nää viimeiset jutut on alkanut oleen semmoisia, että ei vaan enää jaksa uskoa.
itellä joskus hankalina aikoina ajantaju katosi välillä. kaksi päivää saattoi ihan hyvin tuntua jopa viikolta ja oli ihan mahotonta pysyä viikonpäivisä mukana. selitinkin kaikille mm. jotain, että asuin kaksi viikkoa vanahasa kämpäsä yksin, mutta myöhemmin tajusin, että todellisuuvesa olin asunut sielä yksin vain viisi päivää. semmosta tapahtuu. kahelta viikolta se silloin tuntui.
PoistaAno, mä mietin vähän samaa... Toisaalta tuo ajantaju juttu ei tullu ees mieleen, tottahan tuokin:/ Tavallaan olis ihana, ettei ketään olis tässä tilanteessa, mutta jos on, niin Adalle kuitenkin paljon tsemppejä.
PoistaMä en nyt just tähän hätään löytänyt sitä tekstiä, missä mä olen sanonut, ettei Laurista oo kuulunut viikkoon. Muistelisin sen jutun kuitenkin sanoneeni aikoja sitten, aivan intin alussa. Silloin tilanne oli juurikin se. Laurista ei kuulunut kuin maksimissaan pari kertaa viikossa. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, kuten jossain uusimmassa tekstissäni kirjoitinkin. Lauri soitti minulle heti ensimmäisenä päivänä lomiensa jälkeen ja on sen jälkeen soittanut melkein päivittäin.
PoistaTuo ajantaju juttu on kuitenkin myös sata prosenttinen totuus. Mulla häviää välillä ajantaju aivan kokonaan. En ymmärrä onko yö vai päivä, viikko vai viikonloppu jne., enkä myöskään tiedä milloin olen tehnyt asian x ja kauanko aikaa siitä on kulunut. Johtunee kai stressistä ja väsymyksestä.
Näiden kommenttejen myötä mä myös mietin, että kuka ihan tosissaan jaksaisi pyörittää tällaista blogia feikkinä näin kauan? Kenellä terveellä ja normaalia elämää elävällä ihmisellä olisi ensinäkin a. aikaa siihen ja b. kiinnostusta? Ja jos sillä ihmisellä olis omiakin ongelmia, niin miks se ei kirjoittais niistä? No jaa, vaikea tietää. Minä olen kuitenkin minä, enkä muuksi muutu :)
Ada