Yli vuosi edellisestä. Harvoin edes mietin tätä blogia enää, mutta etenkin huonoina hetkinä se palaa mieleen. Kaipaan kirjoittamista. Etenkin tänne, kun saattoi kirjoittaa mitä tahansa. Nykyään en kuitenkaan pysty siihen, en ainakaan niin usein, kuin ennen. On liian suuri riski, että joku saa tietää.
Nykyään olen kaikkea sitä, mitä ennen haaveilin olevani, enkä koskaan uskonut tätä saavuttavani. Ahdistus on silti minussa, syvällä jossain sisälläni. Etenkin taas nyt, kun kaikki lähes hajoaa käsiin, meinaan itsekin hajota. Tiedän kaiken järjestyvän taas, mutta arjessa on liikaa kaikkea kerralla.
Ikävöin rauhaa. Yksinäisyyttäkin toisinaan. Että saisi vain olla, romahtaa. Ettei tarvitsisi olla vahva kenenkään muun takia. Nykyään täytyy. Minä olen aina se, kenen varaan kaikki kaatuu. Kaikki luottavat, että minä aina hoidan. Itse en voi nojata kehenkään.
Raskasta.
