-

Vieläkin mä havahdun öisin kauhun tunteeseen. Puoli unessa haparoivin käsin etsin sinua viereltäni. Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjemmältä kuin koskaan. Muistan, että et ole ollut täällä enää aikoihin. Ehdin vierittää muutaman kyyneleen lempi viinini väriselle tyynyliinalle, ennen kuin vaivun takaisin uneen. Hetkeä myöhemmin herään painajaiseen ja tyynyliinan puna on syventynyt entisestään kyynelten kasteltua siihen sydämen muotoisen jäljen.

Neljältä aamuyöllä huojun jääkaapin edessä mielessäni isän sanat "älä pidä jääkaapin ovea auki, sähköä kuluu". Juon suoraan tölkistä maitoa, melkein yhtä kylmää kuin sinun sydämesi on. Käännän radion päälle ja käperryn peittoni kanssa sohvalle.

Havahdun silloin tällöin radiosta kantautuviin ääniin, mutta jatkan katkonaista untani. Kymmeneltä havahdun puhelimen sointiin. Paramore kaikuu tyhjille seinille, en tee elettäkään vastatakseni. Olen liian väsynyt ja liian kipeä. Uudet tutkimukset lähestyvät uhkaavasti ja vakava ilmeiset lääkärit taitavat tosissaan pelätä mun halvaantuvan. En mä pelkää sellaisia. En mä pelkää mitään.

Kymmentä vaille kaksitoista mä saan itseni vaivoin pystyyn. Tarkistan kuka soitti. Et se kuitenkaan ole sinä, joten ei sillä niin väliä. Istun liian pitkään sohvalla uppoutuen musiikkiin, unohdan hoitaa päivän kiireelliset virastoasiat ja kiroan kun on jo liian myöhäistä. Huomenna sitten. 

Illalla, ennen nukkumaan menoa mä seison keskellä asuntoa. Loputon astiavuori huojuu tiskipyödillä ja -altaassa. Vaatteita ei ole kaapissa paljon nimeksikään ja lattioita ei näy vaatekasojen alta. Sinun t-paitasi roikkuu yhä oven päällä, siinä se on ollut jo liian pitkään. Lakanat pitäisi vaihtaa, mutta uskon vieläkin haistavani niissä sinun partavetesi. Ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Juuri ennen kuin suljen silmäni, mieti kuinka ikävöinkään sinua. Oi mitä kaikkea meillä olisi voinut olla, jos kaikki olisi mennyt toisin. Suljen silmäni ja hajoan pieniksi kappaleiksi lakanoiden väliin. Huomenna on taas pakko kasata itsensä uudelleen.

On niin helppoo olla onnellinen

On niin helppoo olla onnellinen. Tai ainakin esittää olevansa. Totuus on usein toisenlainen.

Mä makaan yksin olohuoneen lattialla, lasken kattolautoja ja mietin elämää. Mihin suuntaan maapallo pyörii ja niin edelleen. Mä mietin, kuinka eri suuntiin me ollaan menossa ja kumpi suunta niistä on oikea. Tai ehkei oo olemassa oikeaa ja väärää, on vain oikea ja vasen.

Mä kuljen vasemmalle. Kohti loputtoman suuria silmäpusseja ja senttien venyttämistä. Vauvan tuoksua ja vastuuta. Mä kuljen kohti aikuisuutta. Ja samaan aikaan musta tuntuu, että hän taantuu vain alemmas ja alemmas. On yhä enemmän poissa, henkisesti. Fyysisesti hän on kyllä läsnä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta henkisesti hän ei ole ollut täällä enää aikoihin.

Päivä päivältä mä huomaan selvemmin sen, että me molemmat tiedetään, mihin tää johtaa. Molemmat yrittää pitää etäisyyttä. Olla fyysisesti siinä, mutta henkisesti poissa. Rakentaa itselleen suojamuuria, niin vahvaa, että sitä on mahdotonta murtaa. Päästä eroon tunteistaan, olla tuntematta enää yhtään mitään. Ja kun ne tunteet iskee pintaan, me pidetään toisiamme kädestä neljältä aamuyöllä ja kuunnellaan toisemme hengitystä. Pidätetään itkua, eikä puhuta mistään. Ajatellaan samoja asioita, vaikkei myönnetä sitä ääneen.

Tekee mieli pyytää anteeksi. Anteeksi valintaani ja sitä, mitä meille on tapahtumassa. Ja niin tekee hänenkin. Sitäkään ei myönnetä. Ja turhaa se olisikin, ei sanat meitä enää pelasta.

Kahdeksalta torstai-iltana kun me istutaan paikallisessa pizzeriassa odottamassa ruokiamme, me puhutaan siitä, kuinka hankalaa vaunuja olisi saada ovesta sisään ja kuinka raskasta olisi odottaa itkevän vauvan kanssa. Kuinka mä en varmasti tule aikoihin istumaan pizzeriassa siihen aikaan tai ylipäätään mihinkään aikaan enää. Ja perjantaina baarissa me puhutaan siitä, kuinka mä juon kolmatta tuopillista vettä ja kuinka mä en tule varmasti vuosiin juomaan mitään muuta siinä baarissa. Työntekijä onnittelee ja mä vastaan "joo". Ei sillä, ettenkö mä olisi onnellinen. Vaan sillä, että mua sattuu, kun mä tiedän, että mä tulen olemaan yksin.

Lauantaina aamulla hän puhuu edellisestä kerrasta, kun mä olin ottanut alkoholia vahvempaa. Hän kysyy, onko mulla ikävä sitä. On, mutten myönnä. Kyllä se ikävä haihtuu, mä tiedän. Mä saan tilalle jotakin parempaa, jotakin toisenlaista. Ja samana iltana mä katson, kuinka hän vetää päänsä sekaisin, hänen katseensa muuttuu ja hän on minulle niin vieras, että mua pelottaa. Mä käsken hänet autoon, ajan hänen ystäviensä luo ja pyydän pitämään huolta. Mun on mentävä pois. Mä en tahdo olla osa sitä elämää enää. Mä en tahdo niitä mielitekoja, enkä mä tahdo selvinpäin nähdä sitä ihmistä, joka hänestä kuoriutuu esille. Se sattuu mua liikaa. Mua sattuu, kun mä tiedän, mihin asiat menee mun lopullisen lähtöni jälkeen.

Nyt mä odotan sunnuntai aamua ja puhelua. Odotan, että hän kaipaa taas hellyyttä ja on oma itsensä, edes hetken. Mulla on ikävä, vaikken mä ole vielä edes lopullisesti poissa.

Älä muista pahalla

Mun ja Laurin suhde on tässä. Meidän väliin on tullut jotain niin lopullista, ettei me päästä sen yli eikä ympäri - meidän vauva. Lauri roikkuu matkassa niin pitkään kuin tahtoo ja häipyy kun häipyy. Kivuliasta, mutta totta. Ja jokainen päivä, jonka mä hänen kanssaan saan, on mulle arvokas.

Mä rakastan, mä olen aina rakastanut. Ja mä tiedän, että jossain syvällä sisimmässään hänkin tekee niin. Ei vain tarpeeksi. Liian moni asia menee minun edelleni ja vauva on hänelle liian suuri este. Ja vaikka mä kuinka kovasti häntä rakastankin, en mä pysty tekemään aborttia hänen takiaan.

Mun täytyy valita elämäni rakkauden ja ensimmäisen lapseni väliltä ja mä voin kertoa, ettei mikään ole koskaan sattunut niin paljon. Hetkittäin mä jo ajattelen, että olisi vain helpompaa hypätä sillalta tai jäädä junan alle, se olisi helpointa kaikkien kannalta. Mut en mä luovuta, ei mulla ole koskaan ollut tapana tehdä niin. Mä tahdon katsoa jokaisen kortin.

Mä en ymmärrä, miksi Lauri ei voi edes yrittää. Mä en vaadi mitään, en yhtään mitään. Olen valmis hoitamaan koko lapsen yksin, kunhan hän vain olisi rinnalla edes henkisenä tukena, mutta ei. Mä en tajua, mitä hän siinä häviää. Hän on kuitenkin valintansa tehnyt ja niin olen minäkin. Nyt on vain ajan kysymys, milloin meidän juttumme on tässä, lopullisesti.

Huomenna mun täytyisi kirjoittaa ylioppilaaksi taas. Ajatukset on kyllä nyt jossain aivan muualla, saa nähdä mitä siitäkin tulee.

Mä syön aamupalaa, vaik tiedän ettet palaa

En mä koskaan uskonut, että se sattuisi näin paljon. Vaikka mä tiesin sen olevan edessä ja vaikka me oltiin käyty se läpi jo monesti, en mä uskonut lopullisuuden tuovan siihen näin kovat haamukivut.

Yövalo ei enää loista sun ikkunassa, paikassa, jossa mulla oli tapana iltaisin kirjoittaa ylös ajatuksia meistä. Sinulta lahjaksi saamani kaulakorun ketju on katkennut ja antamastasi ruususta on pudonnut viimeinenkin lehti.

Mä alan jo unohtaa, miltä sun käsi tuntui mun kädessäni ja miltä sun huulet maistuivat. Mä alan unohtaa, kuinka sulla oli tapana silittää mun tukkaa ja kuinka kovasti mä sitä rakastinkaan. Pian mä en enää muista jokaisen sun luomen sijaintia, enkä sitä, mistä paikoista sä kutiat helpoiten. En muista ulkoa sun puhelimen pääsykoodia, eikä mulla ole enää avainta sun oveen.

Pian sä olet vain kullattu muisto, kipeä kohta sydämen uumenissa. Vihlaisu aamuisin, kun mä muistan herääväni taas kerran yksin. Ja toisinaan mä havahdun lukemasta niitä viestejä, joihin sä et koskaan vastannut ja huomaan miettiväni, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Mitä jos sä et olisikaan ollut niin keskenkasvuinen tai mitä jos mä vain olisin opetellut sietämään jokaista piirrettä sinussa? Mitä jos sä olisitkin ollut armeijassa pidempään, olisiko kaikki ollut silloin helpompaa?

Entä, jos mä olisinkin pyytänyt sua jäämään vielä viimeisen kerran ja entä jos olisinkin purkanut kiukkuni sinun sijasta johonkin muuhun? Oltaisko me onnellisia nyt jossakin? Olisko mun nyt hyvä olla? Tahtoisinko mä vielä elää?

Tunnoton oon

"Kaiteelle seisomaan jään
Kädet nostan
Ummista en silmiä
Enää ei huimaa"

Mä haluan kuolla. Haluan, enemmän kuin koskaan.

Mä olen tyhjä, tyhjempi kuin koskaan.

Ja mä olen yksin. Niin yksin. Vaikka ihmiset ympäröi mua, ei kukaan heistä ole kuten hän. Ei kukaan osaa olla mulle sellainen.

Mä kaipaan, kaipaan niin paljon.

MUA SATTUU.

Mä en jaksa. En jaksa olla mä, en jaksa olla täällä.

Aamulla mä pakenen. Tankkaan auton täyteen ja painan kaasun pohjaan. Ajan sinne, missä mua ei tunneta. Sinne, missä mä saan olla rauhassa, tunnistamattomissa. Sinne, missä hän ei ole tuomitsemassa mua, lyttäämässä maahan.

Kerro miltä se tuntuu, kun irti päästää

Tää ei toimi näin. Lauri ryyppää ja ryyppää, päivästä toiseen. Juhlii omien kavereidensa kanssa, tanssii tyttölauman keskellä ja tarjoaa heille juomia. Vaikka hän käveleekin kotiin yksin, niin ei se silti ole reilua. Mua ei oteta mukaan, mä en ole mitään. Viina, pilvi ja naiset ovat kaikki tärkeämpiä hänelle.

Muutkin näkevät sen. He eivät käsitä, kuinka mä kestän. Kaiken muun mä kyllä siedän, mutten rakkaimpieni sääliviä katseita. Ne saavat mut ymmärtämään tilanteen todellisen laadun. Mulla ei ole mitään, mä en ole mitään. Ainakaan hänelle.

Mä soitan, anelen häntä luokseni. Taustalla kiljuvat naiset peittävät hänen äänensä ja lopulta hän lyö luurin korvaan. Mä istun yksin kotona, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä muuta.

Mä ihan tosissani luulin, että mun olisi vihdoin hyvä näin. Mä olin väärässä. Enemmän väärässä kuin koskaan.

Heti haluaisit taas ne lapset ja sen puutarhan

Lauri on rikki. Niin uskomattoman rikki, ettei mitään järkeä.

Nyt se todellisuus iski hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi kaiken sen, mistä häntä on varoiteltu kokoajan. Hän ymmärsi, mitä hänellä oli ja mitä hän menetti. Eikä hän kestä sitä.

Hän ei vastaa ystäviensä puheluihin, auto seisoo pihassa lumen peitossa ja hän on toista päivää peräkkäin kokoajan online Facebookissa. Jo kaksi ihmistä on soittanut mulle ja kysynyt, että mikä sitä miestä oikein vaivaa. "En mä tiedä, ei me olla yhdessä enää. Tai ei kai koskaan oltukaan", mä vastaan. Niinhän se on. En mä ala totuutta kiertelemään.

Tänään aamulla puhelimeeni kilahti viesti. "Mä olisin tahtonut jatkaa vielä." No niin mäkin olisin. Olisin niin kovasti. Mutta ei, se oli jo liian myöhäistä.

Sydän huutaa: "Ota se takaisin, ota se takaisin! Sä rakastat sitä!"
Aivot vastaa: "Ei! Se satuttaa sua uudelleen!"

Mulla sekoaa pää, kun mä en tiedä teenkö mä oikein vai väärin.

You start to wonder why you're here not there

Lauri tuli eilen hakemaan tavaroitaan, alkoi itkeä ja lähti. Mä pysyin kylmän viileänä, mutta oven sulkeuduttua en voinut estää kyyneleitä tulemasta. Ei tän koskaan pitänyt mennä näin. "Nähdään linja-autoasemalla." Lomalle me siis lähdetään kyllä. Ei tästä tuu mitään. Mä en tahdo tän menevän näin.

Huomenna äidinkielen tekstitaito. Lukemista takana vähän. Aivan liian vähän. Kyllä se siitä, toivottavasti. Olen mä oppitunneillakin kirjoittanut sellaista kolmea pistettä jokaisesta aineesta, joten miksi mä sen huonommin nytkään kirjoittaisin? 

Nyt mun on oikeasti pakko lukea. Pakko, pakko, pakko. Vaikken tahdo. Huomenna juhlitaan, toivottavasti.

The end

Tiedättekö, mä en enää vaan tunne yksinkertaisesti yhtään mitään. Mua sattuu niin paljon, etten mä voi rakastaa sellaista ihmistä enää. Mä en tunne perhosia vatsanpohjassa, en edes pientä onnen pilkettä, kun mä katson häntä. Mä tunnen vain epäilystä, pahaa mieltä ja huonoja muistoja.

Vielä pari päivää sitten edes osa siitä onnesta oli tallella ja nyt se viimeinenkin ripe on poissa. Mä en voi rakastaa, kun mua satutetaan kokoajan. Mä en pysty siihen. En, vaikka mä kuinka kovasti yrittäisin ja tahtoisin.

Ehkä hän ei vaan ole se oikea mulle. Tai ehkä vika on minussa, ehkä mä olen vääränlainen. Oli miten oli, mun on pakko luovuttaa. Mulla ei ole enää mitään sanottavaa, eikä mitään, minkä takia mun täytyisi yrittää.

Hän ei osaa sanoa rakastavansa. Hän ei osaa edes rakastaa enää. Ja silloin munkaan on turhaa yrittää yksin.

Dead

Mä en ole elossa. Olen niin rikki. Niin vitun rikki.


Mä olen yhdessä Laurin kanssa taas ja enemmän kiinni päihteissä kuin koskaan aiemmin.


Ei tästä tuu mitään.

Tuu jo kotiin mä en kestä enää

"Tuu jo kotiin mä en kestä enää. 

Mä tiedän että 

sä tuut kohta ja 

mä tiedän ettei 

mulla oo mitään hätää 

täällä.

Mut 

silti 

mua 

vaan

AHDISTAA.

Kohta tää kaikki on vaan 

kullattuja muistoja ja 

ihanaa menneisyyttä

mut nyt

tää 

on kipeä todellisuus.

Mä kaipaan sun kosketusta

mä tahdon nähdä sut

mä tahdon

että sä olet täällä oikeasti

etkä vain

äänenä puhelinvastaajassa.

Mä tuun hulluksi 

ihan just.

Huomenna mä tulen sinne. 

Mun on vaan pakko tulla.

Ihan pakko.

Mä en kestä.

Mua

vaan

itkettää

päivästä toiseen

ja se on 

säälittävää.

Nää viimeiset viikot 

sattuu mua enemmän

kuin koko intti yhteensä.

Mä tarvin sua täällä nyt.

Kaikki ei oo hyvin.

MIKÄÄN ei oo hyvin.

Mun 

täytyy 

saada sut kotiin

tai mä kuolen."

Antaa syksyn tulla ja oot kaunis kuin kuolleet puut

Mä taidan kuolla kesän mukana. Lehdet putoaa, maatuu, unohdetaan.

Mä olen väsynyt pettymään. Taistelemaan paikastani, kilpailemaan huomiosta.

Mä olen väsynyt kyyneleiden polttamiin silmiin ja viiltoihin iholla. Niin liian väsynyt olemaan väsynyt.

Mun täytyy keskittyä hengittämään. Se on niin raskasta, niin kamalan raskasta.

Voi mitä kaikkea mun kehoni onkaan käynyt läpi. Pieni hauras keho. Ei kestä yhtään iskua enää. Aivan kuten mieli, sekin on kulutettu loppuun. Läpi kuultava, heikko ja rikkinäinen.

Makaan alusvaatteisillani, kerälle kääriytyneenä kylpyhuoneen lattialla. Mietin, että mitä helvettiä mä teen vielä täällä. Tunnen jokaisen sydämen sykkeen ja se sattuu mua.

Miksi mä en voi vain mennä? Lentää vapaana pois. Olla onnellinen.

Hänkään ei enää välitä. Kaikki on samantekevää. Aivan kuten minä kaikille.

Se sulle

Miljardeja sieluja tarkoitettuna toisilleen.

"Se oikea" jokaiselle. 

Jossain, kaukana täältä, minullekin.

Vaikka niin tahdoin sen olevan sinä. 

Rakastuneita pareja taksitolpalla.

Ensimmäisillä treffeillä mäkkärissä.

Öisillä kaduilla käsikkäin.

Ja minä.

Kuka ne parit oikein määrää?

Voinko mä mennä ja lyödä häntä?

Läpsäistä poskelle ja huutaa?

Miksi se ei määrännyt meitä toisillemme?

Voidaanko me rikkoa kaavaa?

Voiko kaikki kääntyä vielä parhain päin?

Voitko sä sittenkin olla se, mitä mä tarvitsen?

Ja voinko mä olla se sulle?

Mä tahdon.

Mä tahdon olla se sulle.

Enemmän kuin mitään muuta,

Mä tahdon olla se sulle.

On sanottu että se kestää mitä vaan, mut miksi luopuu itsestään ja rajoistaan?

Ei mikään voi satuttaa mua enää.

Anna mennä vaan, jatka, jatka. Pistä kaikkes peliin. Tuhoa mut, nauti. Täysin rinnoin.

Naura räkäisesti päälle. Pyydä anteeksi ja tee se kaikki uudelleen.

Katso mun alistuvan sun polvies eteen, ottavan kaikki syyt niskoilleni ja anelevan armoa.

Katso mun olevan riippuvainen susta.

Auta mua keräämään sirpaleet kasaan vain pudottaaksesi mut korkeammalta seuraavalla kerralla.

Tuhoa mun mieli, pelaa sairaita pelejä ja leiki mun kanssani.

Katso kun mua sattuu. Nauti, rakas, nauti. Ota kaikki irti siitä.

Anna mulle onni ja vedä matto jalkojen alta parhaimmalla hetkellä.

Mä en välitä enää. Tee mitä tahdot, tässä mä olen. Räsynukkena, valmiina alistumaan sun tahtoosi.

Valmiina ottamaan iskut vastaan kerta toisensa jälkeen vain muutaman onnellisen hetken tähden.

En aina voi sua ymmärtää, oisit ees voinut yrittää

Päässä naksuu, päässä naksuu, bum bum bum bum naks naks naks naks.

"Taas suolaat mun haavaa."

En mä oo täällä, en mä oo. Mä olen piilossa, mutta oikeasti istun aukiolla kädet silmillä. Kaikki näkee mut, kaikki osoittaa sormella. Nauraa ja pilkkaa, halveksii ja sylkee niskaan.

Ne kääntää selkänsä mulle. Aina luvataan, eikä pidetä. Aina mä jään yksin, ulkopuolelle. 

Mä olen liian kiltti. Täytyis vaan repiä sydän irti rinnasta, heittää susien syötäväksi. Olla kylmä ja tunteeton. Jos ei tunne mitään, ei voi koskaan satuttaa itseään. Mä vain tunnen, vähän liikaakin. Ja mua sattuu, aivan liikaa.

Laurikin on täällä. Piilossa multa, muiden kanssa. Turhaan mä odotin ja suunnittelin. Ei mun suunnitelmani koskaan toteudu. Eikä unelmat. Turhaa edes unelmoida, en mä koskaan tavoita yhtään mitään.

Oli se täälläkin jo, hetkisen vain. Mä olin vihainen ja hän oli vihainen. Ei se toimi niin.

Miksi mulla on vielä jotain, joka pitää mut kiinni tässä elämässä? Mä vain tahtoisin olla se kylmä, tunteeton ja itsekäs paska. Tahtoisin unohtaa kaiken ja päästää irti. Mutta ei, mä vain ajattelen muita.

Jotenkin mä vieläkin kaiken jälkeen uskon, että joku tarvitsee mua täällä. Mulle ei vain vieläkään oo selvinnyt, että kuka se joku on. Miksi mä olen täällä? Miksi? Kertokaa joku mulle, mä en kestä muuten.

"Katson ulos ikkunasta, en näe iloa täällä.
Levinneitä hiekkalaatikoita, räkäisiä lähikapakoita.
Joista yksinhuoltajat raahaavat yhden yön Toivojaan,
jotka poistuvat aamulla, ennen kuin lapset heräävät.
Anna minulle kätesi, anna lupaus huomisesta,
lupaa etten yksin jää tähän kylmään elämään.
Tähän päivään, jossa kaikuvat patsaiden jylhät äänet,
jossa syntynyt kulkee kuolleena etsien hautapaikkaansa."

The world is beating me down

Mä lähden. Kaikki oli nyt sitten tässä, millään ei oo enää vitunkaan väliä. Niin helvetin kauan mä olen taistellut, tehnyt kaikkeni ja yrittänyt kestää. Mutta en mä vain kestä. Mä teen kaikkeni toisen puolesta ja toinen ei tee mitään hyvää mulle. Kaikki on ohi nyt, mä en tahdo olla mä enää. En tahdo olla tässä ruumiissa, en tahdo olla näiden ihmisten kanssa. Mä en ole pitkään aikaan tuntenut eläväni, enkä mä kestä tätä tyhjyyttä enää. Mun pää hajoaa.

Lauri pudotti mut tyhjän päälle taas. Joi kaikki mun viinat, tuhlasi kaikki mun rahat ja lähti etsimään uutta seuraa. Illalla se soittaa taas kolmen promillen humalassa ja pyytää kyytiä, oksentaa autoon ja valittaa, että mulla kesti tulla. Seuraavana aamuna se on taas niin helvetin krapulassa, ettei se edes huomaa mun olevan olemassa ja illalla se onkin taas poissa, monta viikkoa. Vaan niin ei käy tällä viikolla. Mä suljen puhelimen ja lähden pois. Jätän hänet yksin, aivan kuten hän tekee aina mulle. Kävelköön kotiin, mä en ole mikään orja, joka tekee kaiken mitä käsketään. En enää. Onhan sillä sitten intissä aikaa miettiä, että mikä meni pieleen.

Tommikin käyttäytyy taas aivan kuten ennen. Ensin mä autoin ystävää hädässä, lainasin viimeiset rahani hänelle ja hän lupasin antaa ne takaisin "huomenna". No, tää huomenna meni kai viikko sitten, eikä Tommista ole kuulunut mitään sen jälkeen. Mun rahat on kaadettu kurkusta alas ja nyt on taas vitun hyvä olla. Ei vastata puhelimeen, eikä viesteihin, mitäpä turhaan sellaista tekemään.

Tässä mä makaan olohuoneen lattialla laukut pakattuna ja valmiina lähtemään. Tyhjensin säästötilini, tankkaan auton ja lähden. En tiedä mihin, en tiedä kuinka pitkäksi aikaa, mutta lähden silti. Mä en tiedä päivitänkö mä sieltä, riippuu ihan siitä, missä mä olen ja missä kunnossa. Just nyt tuntuu, että mä ajan mahdollisimman kauas ja nollaan pään niin, etten muista enää koskaan mitään.

Mä olen lopussa.

I wish that I could wake up with amnesia

Tiedättekö, todellisuus alkaa iskeä vasten mun kasvojani vasta nyt. Tommista tulee ihan oikeasti isä. Tommilla on perhe, Tommilla on elämä. Tommilla on kaikki, mikä multa puuttuu.

Mä en voi koskaan enää istua Tommin kanssa baarissa pilkkuun asti ja raahautua hänen luokseen nukkumaan. Mä en voi koskaan enää leikkiä hänen taloudenhoitajaansa ja yllättää häntä siivoamalla koko kämpän. Mä en voi koskaan enää olla se, ketä ilman hän ei pärjäisi. Mä en koskaan enää ole hänelle tärkeintä maailmassa. Mä en koskaan enää ole se, kenelle Tommi soittaa ensimmäisenä ja kertoo, kun jotain suurta on tapahtunut. Mä en koskaan enää ole se, kenellä hän tekstaa, kun on tylsää. Tommi ei enää koskaan soita mulle keskellä yötä vain kertoakseen, että ikävöi mua.

Tommi on kiireinen elämänsä kanssa, kyllä mä ymmärrän. Mun vain on niin vaikeaa hyväksyä kaikkea sitä. Mun on vaikeaa hyväksyä, että niin lyhyessä ajassa joku muu voi vain tulla ja korvata minut. Joku muu vain ilmestyy jostain ja vie meiltä sen kaiken, mitä meillä oli.

Ei ole meitä kahta, ei enää koskaan. On vain he ja minä.

I wish that I could wake up with amnesia
And forget about the stupid little things
Like the way it felt to fall asleep next to you
And the memories I never can escape

Miksi mä en vain osaa olla onnellinen Tommin puolesta? Miksi mä en osaa iloita, kun Tommilla menee paremmin kuin koskaan aiemmin?

Puolet mun aistimist tunteist on vainoharhaa

Mun bloggauksesta, motivaatiosta ja muusta on käyty viimeaikoina paljonkin keskustelua. Mä ihan tosissani olen pahoillani siitä, että mun uupumus ja paha olo alkaa heijastua myös blogiin. Ennen niin ei käynyt koskaan ja nykyään niin käy harmillisen usein. Edellisen tekstin kommenttejen myötä mulla on kuitenkin sellainen tunne, että ehkä mä jaksan taas panostaa tähän hieman enemmän. Pakkopullalta tää ei ole koskaan tuntunut, mutta blogi on ollut mun ajatuksissani huomattavasti vähemmän, kuin yleensä.

Asia, joka teissä herättää kysymyksiä ja josta mä olen ollut melko hiljaa täällä on kai nyt aika nostaa pöydälle. Mun avun saamiseni. Mä käyn siis tällä hetkellä psykologilla, mistä mä olin aluksi innoissani. Innostus sen asian suhteen on kuitenkin laskenut, kun mä olen huomannut, kuinka väsyneeksi se mut tekee. Kaikki vanhat haavat revitään auki uudelleen, kaikesta täytyy puhua ja muistella asioita, joita en ehkä tahtoisi. Mun kuitenkin täytyy, muuten en pääse niistä koskaan ylitse. Valitettavasti nuo asiat pyörivät mun mielessä muulloinkin, kun vain psykologin vastaanotolla ja se vie ihan liikaa mun voimia. Lauri on tällä hetkellä tosi huolissaan, eikä enää edes pidä siitä, että mä käyn psykologilla. Toinen vastoinkäyminen osui mun kohdalleni hetki sitten. Juuri kun mä olin saanut tilannettani avattua, alkanut luottaa ja oppinut puhumaan rennosti, mun psykologini vaihtui ja mä jouduin aloittamaan kaiken alusta. Se meinasi viedä multa viimeisetkin voimat, mutta kyllä mä aion jatkaa sinnikkäästi. Mä tiedän, etten selviä yksin.

Sen lisäksi, että mun mielenterveyteni on vaakalaudalla, on mulla ollut myös fyysisen terveyden kanssa haasteita enemmän kuin tarpeeksi. Mä yritän vähentää mun lääkemääriäni, mutta menestys on heikkoa. Tämä luo myös osittain lisää väsymystä ja paineita minulle.

Multa kysellään melko paljon mun läheisistäni. Mä en halua heistä puhua kovinkaan paljon täällä, koska yksinkertaisesti mitään puhuttavaa ei ole. Mä olen toisinaan ollut yhteydessä äidin kanssa, mutta välit sinne suuntaan ovat oikeastaan kokonaan poikki. Myöskään isän kanssa en ole kovinkaan aktiivisesti yhteydessä, vaikkemme riidoissa olekaan. Minulla ei siis psykologin ja lääkärin lisäksi oikeastaan ole läheisiä aikuisia elämässäni. Laurin äidin kanssa olen ehkä kaikista läheisin tällä hetkellä, mutten sitäkään suhdetta kehuskelisi. Mä en vain yksinkertaisesti tule toimeen tai jaksa olla yhtään kenenkään kanssa. Mulla ei ole yhtään sosiaalinen olo, vaan vetäydyn kuoreeni. Se ei anna paljonkaan mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille.

Mä toivon, että tää postaus saisi teidät ymmärtämään edes palan siitä, mitä mä mietin tällä hetkellä. Mun on tosi vaikeaa selittää sitä, kuinka väsynyt mä olen tähän kaikkeen, mutta mä yritän parhaani. Ja mä yritän jaksaa. Kiitos että te olette siellä vieläkin!

Shit happens

On olemassa ihminen, jota ilman sä et voi elää. Joka on opettanut sut olemaan juuri sellainen kuin sä olet. Muovannut sinusta juuri sen ihmisen, joka sä nyt olet. Opettanut olemaan juuri sinä ja olemaan tyytyväinen siihen. Se ihminen on ollut sulle esimerkkinä. Se ihminen opettaa sua pärjäämään, opettaa juhlimaan, opettaa toimimaan oikein erilaisissa tilanteissa. Sen ihmisen kanssa sä koet ensimmäistä kertaa kaiken. Sen ihmisen kanssa sä leikit ensimmäistä kertaa hippaa ja piilosta, se opettaa sua piirtämään ja on paikalla sun ensimmäisenä koulupäivänä. Sille ihmiselle sä voit soittaa ja kertoa aivan kaiken. Hyvän ja pahan, ilot ja surut. Sä voit soittaa, vaikkei sulla olis mitään asiaa. Kertoa mitä sulle kuuluu tai olla vain hiljaa tietäen, että se toinen on siellä.

Se ihminen on ollut sun kaikilla kaverisynttäreillä ja sä sen omilla. Sä tunnet sen ihmisen melkein yhtä hyvin, kuin itsesi. Sen ihmisen kanssa sä ajat ensimmäistä kertaa mopolla ja sen ihmisen kanssa sä olet ensimmäistä kertaa humalassa. Se ihminen Skypettää sun kanssa yömyöhään, vaikka aamulla on aikainen herätys. Se ihminen matkustaa sun kanssa maailman ääriin, koette yhdessä jotain, mitä sä et tule koskaan enää kokemaan. Se ihminen kuuntelee ja ymmärtää, tukee ja auttaa. On läsnä, tietää kaikki murheesi. Hän lukee ajatuksiasi, tuntee jokaisen mielesi sopukan. Olet tuntenut sen ihmisen niin kauan, että hän tietää sinusta ja menneisyydestäsi aivan kaiken. 

Mulla oli sellainen ihminen. Mulla ei ole sitä enää. Joskus, kai puoli vuotta sitten, se ihminen puukotti mua selkään. Unohti kaiken sen, mitä me ollaan yhdessä koettu. Mikään ei merkinnyt hänelle enää yhtään mitään. Ymmärrys oli muuttunut katkeruudeksi, rakkaus vihaksi. Hän ei välittänyt minusta enää, ei, vaikka kuinka yritin olla hyvä ystävä. Jokainen tekee virheitä, mä tiedän. Mut mä en vieläkään voi käsittää, että miksi kaikki loppui niin. Mä en käsitä, miksi kaikkien niiden hyvien muistojen jälkeen täytyy katkeroitua ja tehdä jotain niin ilkeää ja loukkaavaa toiselle. 

Mä en vieläkään käsitä, mitä kävi. Musta tuntuu, että kaikki syy kaadettiin mun niskoille. Mä olen huora, mä olen tyhmä ja mä pilasin kaiken. Ei hän sanonut niin, mutta siltä musta tuntui. Ja tuntuu vieläkin. 

Sekunneissa kaikki ne tulevaisuuden retket ja hauskuudet oli pyyhitty pois. Hän ei tahtonut niitä enää, ei minun kanssani. Mulla ei ollut mitään väliä enää. 

Pitkäksi aikaa mä suljin tämän asian pois mielestäni. Leikin, ettei mua satu, etten mä välitä. Leikin, ettei sillä oo mitään merkitystä. Ja nyt, psykologikäyntien myötä tämä ja muut ongelmat alkavat palata takaisin alitajunnan syvyyksistä. Ja se sattuu. Sattuu niin paljon, että mä en kestä.

“This is what happens. You tell your friends your most personal secrets, and they use them against you.” 

Älä mene pois

Miks mikään ei auta? Miks mä en osaa olla onnellinen? Miks mua vaan väsyttää kokoajan ja kaikki?

Tänään kun Laurin oli taas aika mennä, mä romahdin ihan totaalisesti. Koko viikonlopun mä yritin tsempata, näyttää iloiselta ja olla kiva. Ja viime hetkillä mä en vaan kestänyt enää. Tieto siitä, että mun täytyy taas kerran kestää koko viikko yksin täällä sai mut murtumaan. Ei mulla oo viikolla mitään, minkä takia nousta ylös. Mulla ei ole ketään, kenelle soittaa jos mulla on jotain kerrottavaa. Mulla ei ole mitään, minkä takia elää.

Mun viikot kuluu samaa rataa. Aamulla mä en saa itseäni ylös sängystä, myöhästyn koulusta ja jatkan unia. Herään, menen tunniksi kouluun. Käyn lääkärillä, psykologilla tai asioita hoitamassa. Raahaudun kotiin. Itken kylpyhuoneen lattialla pahaa oloani. Yritän löytää syömistä, löydän pelkän valon jääkaapista ja raahaudun puolikuolleena kauppaan. Menen kotiin ja nälkä on poissa. Mua koskee, etenkin fyysisesti. Makaan toisen tunnin kylpyhuoneessa, muistan ruokien olevan yhä eteisen lattialla ja laitan ne jääkaappiin. Avaan tietokoneen, kuuntelen musiikkia ja kirjoitan viestiä Laurille. Yritän olla pirteämpi edes sen pienen hetken. Lauri vastaa tai ei vastaa, riippuu päivästä. Loppu illan mä olen tietokoneella tai kylpyhuoneen lattialla, riippuu mielialasta. Kolmen aikaan yöllä mä totean, etten ole käynyt suihkussa, en ole väsynyt, enkä jaksa liikkua. Jossain vaiheessa pakotan itseni sänkyyn ja tuijotan kattoa, kunnes nukahdan. Ja seuraavana päivänä sama helvetti taas uudelleen.

Viikonloppuisin mä jaksan olla iloinen edes toisinaan. Jos Lauri siis on täällä, muuten kaikki on samaa kuin arkisinkin. Tyhjää, tyhjää, tyhjää.

Mä oon vaan yks paska. Saamaton, laiska, tyhmä. En saa mitään aikaan, mua väsyttää liikaa. Mua ahdistaa.