Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin

Tiedättekö mitä? Mä olen humalassa. Pitkästä aikaa humalassa, oikein tosissaan kännissä sanalla sanoen. Ja lapsi on hoidossa, ihan koko yön. Mä niin totaalisesti kyllästyin ihmisten saarnoihin ja valitukseen mun tekemisistä, että istun yksin kotona ja juon viinaa, ihan kirkasta rehellistä viinaa, suoraan pullon suusta. Ei mitään kaunisteltuja viinilitkuja, kuten toisilla on tapana.

Tänään mä aion olla ihan kaikessa rauhassa yksin kotona omassa hiljaisuudessani, tilata kallista pizzaa kalliilla kotiinkuljetuksella, syödä sormin ja jättää naaman pyyhkimättä. Ja huomenna mä aion olla krapulassa, ihan koko päivän ja nauttia siitäkin, vaikkei se kai ole normaalia. Mä kuitenkin teen niin, koska mulla on siihen oikeus. Mä olen tehnyt kaiken yksin miltei vuoden ja kuunnellut muiden vähättelyjä siitä, ettei se ole mitään ja nyt mä nollaan.

Sen jälkeen mä jatkan elämääni, harrastan seksiä miehen kanssa, jota kohtaan mä tunnen vetoa, vaikkei se mies olekaan mun lapseni isä. Ja mä haen kouluun linjalle, joka ei tee musta pankkiiria tai lääkäriä, eikä mitään muutakaan hienoa ja upeaa, vaan se tekee musta juuri sen, mitä mä haluan työkseni tehdä. Ja silloinkin mä saatan toisinaan juoda viinaa, ihan vaan koska musta tuntuu siltä.

Ja nämä edellä mainitut asiat ei tee musta huonoa äitiä, vaikka koko maailma yrittää sitä mulle kokoajan jankata. Mä olen hyvä äiti. Mä olen ollut hyvä äiti kokoajan, ihan jokainen hetki ja ollakseni hyvä äiti, mun täytyy saada välillä ihan vain olla, yksin, omassa rauhassani. Ja nyt mä olen, ollakseni taas hieman parempi äiti huomenna.

Mikä on tää mies?

Kolmekymppinen, korkeasti koulutettu ja hyvä palkkainen. Älykäs, hyvän näköinen ja kohtelias. Isä, isällinen ja huolehtiva. Sellainen, joita näkee elokuvissa ja kirjojen kansien välissä piileksimässä. Mistä tällainen yllättäen pomppasi mun elämääni?

Hän ei painosta eikä rajoita mua, ei moiti, alista tai halveksi. Hänen kanssaan mä en häpeä itseäni, en noloksu myöntää virheitäni tai pyytele anteeksi. Hän nostaa mun itsevarmuuttani ja saa mut nauramaan. Hän on paljon töissä ja ulkomailla, mutta kun hän on läsnä, hän on läsnä jokaisella solullaan.

Mutta. Mutta, mutta, mutta. Ei. Mä jarruttelen. Hän tietää tilanteen kokonaisuudessaan ja lupaa odottaa. Ja mä annan hänen odottaa, annan oikein kunnolla. Ehkä jopa liikaa, ehkä. Tilanne on vain vielä aivan liian kesken. Yksinäisinä hetkinä Lauri palaa mieleen. Tullessaan lasta tapaamaan vaihdamme halauksen, jonka sisältämiä tunteita kumpikaan ei tahdo myöntää. Ja hänen lyödessään auton oven kiinni, kirpoavat kyyneleet silmäkulmiini. Hän oli se, jonka kanssa mun piti olla aina.

Vaikka se ei ole järkevää, vaikkei hän ole hyvä palkkainen, täydellisen näköinen tai kohteliaskaan aina, niin silti. Voi jumalauta hän on silti, kaikesta huolimatta se, kehen mun ajatukset jäävät viimeisenä illalla, ennen kuin uni tulee ja hän on se, ketä mä mietin ensimmäisenä aamulla.

En mä ole valmis. En todellakaan ole valmis pääsemään yli vielä, vaikka se tarkoittaisikin tämän toisen menettämistä.

Kuka mä olen?

Identiteettikriisi. Mä olen niin jumissa siinä ajatuksessa, mitä kaikki muut mulle tyrkyttää, että mä olen äiti, äiti, äiti. Kokoajan, 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Ja koska mä olen äiti, mä en voi olla mitään muuta. Mä siivoan, lohdutan, laitan, teen, juoksen, autan. Kokoajan. Nyt on korkea aika olla myös jotain muuta. Mutta mitä? Kuka mä olen? Millainen mä olen? Mä en tiedä. En aiankaan se ihminen, joka mä olin ennen lasta, mutta kyllä mä jotain olen. Kriisi. En tunne itseäni enää lainkaan ja vihaan sitä.

Mulla olis taas mieskin odottamassa. Mua reilusti vanhempi, isä, hyväpalkkainen ja kohtelias. Mut en mä ole valmis. Pelkään, että kadun myöhemmin, mutta nyt ei ole sen aika. Ei vielä. Mun täytyy löytää itseni ensin.