Kolme vuotta

Ihan pian me ollaan oltu kolme vuotta yhdessä. Kolme helvetin pitkää ja vaikeaa vuotta. Mut silti niin ihanaa ja mahtavaa vuotta. Kolme vuotta sitten tähän aikaan mä en olisi osannut kuvitellakaan, että mä tulen pian tapaamaan mun tulevan lapseni isän. En osannut kuvitella, mihin pikainen pyörähdys puistossa voisikaan johtaa. Ja tässä me ollaan, kolmen vuoden jälkeen, perheenä.

Mä en tiedä kuka ja missä mä olisin ilman Lauria. Kaikesta paskasta huolimatta hän on ollut lähimpänä mua, kun mä olen kasvanut teinistä aikuiseksi, valmistunut koulusta, saanut lapsen. Hän on ollut mun kanssa mun elämäni suurimpien muutosten aikana. Vaikka hän on ollut paska toisinaan, kohdellut mua huonosti ja mokaillut, rakastan mä silti ihan helvetisti vieläkin.

Lokakuussa 2014

Niitä loputtomia aamuja mä rämmin lävitse kuin märkiä soita. Revin auki takkuja tukastani, vain näyttääkseni tarpeeksi hyvältä sua varten, vaikka tiesin, etten koskaan kelpaisi kuitenkaan. Toisinaan pääsin hetkeksi pitkospuille, mutta vain kadottaakseni ne taas uudelleen loputtomaan sumuun. Kaikki oli aivan yhtä solmussa, kuin silloin, kun varpaat sinisenä heräsin ekstaasissa kaverin kylmältä lattialta aamu kuudelta lokakuussa 2014. Erilailla solmussa kuitenkin tällä kertaa. Eikä koskaan enää sillä tavalla.

Kaataessani kahvia kuppiin mietin, että olenko edes tässä, vai siellä suossa sittenkin. Ehkä mä olin, jossain edes. Ja jos se kahvi koskaan tavoittaisi sen kupin pohjan, lupasin mä hankkia apua niihin sekopäisiin ajatuksiini toisista todellisuuksista ja käsistäsi, joiden kuvittelin joskus vielä pitävän musta kiinni yhtä hellästi, kuin lokakuussa 2014.

Jos mikään ei riitä

Mä joskus mietin, että jos mä voisin nähdä väläyksen siitä, mitä mun elämä on viiden vuoden päästä, en pelkäisi tulevaisuutta. Mut tänään mä tajusin jotain. Jos mä viisi vuotta sitten olisin nähnyt väläyksen, jossa mä, Lauri ja vauva ollaan yhdessä omassa kodissa, mä olisin ollut onnellinen ja odottanut tulevaisuutta innolla. No, tässä me ollaan. Olenko mä nyt sit helvetin onnellinen? En mä tiedä. Tuskin.

Ei mun oo hyvä olla näin. Mä tahdon aina vaan lisää ja lisää. Mikään ei riitä. Ei helvetti mikään. Mitä mä tarvitsen ollakseni onnellinen? Mä en enää tiedä.

Party all night

Nyt mä sit olen taas vuoden vanhempi. Olin baarissa pitkästä aikaa, tuntui hyvältä. Ihan helvetin hyvältä. Jos mulla ei olisi ollut lapsi odottamassa kotona, olisi ryyppy jäänyt aivan varmasti päälle. Vanhat ajat palasivat välähdyksinä mieleen ja mä jopa ikävöin kaikkea sitä paskaa hetkittäin. Tuntui hyvältä ottaa ryyppy, toinen, kolmas... Hoiperrella pilkun jälkeen pizzerian kautta kotiin nukkumaan. Mut tuntui myös hyvältä halata ja suukottaa pientä rakasta, hoivata ja pitää huolta. Ikävä kerkesi tulla, vaikken ollutkaan kauaa poissa.

Ja voi jumalauta että mä en vaan pääse mun päihdehimoista eroon. Pakko se on myöntää, että kerran kun ottaa alkoholia vahvempaa, ei sitä koskaan enää lakkaa haluamasta lisää. Aina mä vaan näen unia hyvistä oloista, muistelen hauskoja iltoja ja mietin menneitä. Kadehdin niitä, joilla on mahdollisuus ottaa. En mä kuitenkaan ole niin typerä, että ottaisin enää. Asiat tärkeysjärjestykseen ja niin edelleen...

Happy b-day to me

Oi voi, miks on näin työlästä ikääntyä. Pienenä sitä aina laski, että nyt on hei kuukausi synttäreihin, nyt enää viikko, nyt enää päivä. Enää sitä ei laske, vaan miettii, että ei vittu, kohta on taas toukokuu. Ikäkriisi, apua!

Pyöreitä tulee täyteen, mä en ole kohta teini enää. Muutama päivä ja mun teinivuodet on siinä. Pitää taas kahvittaa sukulaisia, kiittää ja hymyillä nätisti. Vaikkei edes hymyilyttäisi, niin silti. Pitää taas muuttaa ikä blogiin, instagramiin, tumblriin. Niin työlästä. En mä jaksa vanheta. Mä voisin ihan hyvin olla vielä muutaman vuoden 19, ei haittaisi yhtään.

Hyvää syntymäpäivää minä.

Hello, it's me

Pitkästä aikaa. Blogi jäi taas, kun täällä ollaan oltu vuorotellen kipeänä. Juuri kun toinen paranee, toinen saa saman taudin uudelleen. Sanomattakin selvää, että väsymys on ollut uskomatonta. Nyt vihdoin alamme kuitenkin olla elävien kirjoissa molemmat, minä ja pieni rakas.

Viikonloppuna mulla olisi ohjelmassa vapaa-aikaa. Illasta aina aamuun saakka, pidempään kuin aikoihin. Aluksi suunnitelmana oli suunnata yöelämään ja tanssia jalat rakoille, mutta nyt ajatuksena on lähinnä nukkua. Pakko saada nämä univelat edes vähän helpottamaan.

Kaikki on ollut muutenkin tajutonta draamaa ja kaaosta, milloin kukakin on pettänyt tai valehdellut ja silti oikeasti kukaan ei ole tehnyt yhtään mitään. Enkä mä tuosta miehestäkään ota selvää, ehkä se mua vieläkin rakastaa. Ainakin se aina aamuisin on tiukasti kietoutuneena muhun, eikä irrota otettaan, vaikka heräisi.

Vauvavuoden piti olla vaikea parisuhteelle, mut en mä kyllä tiedä. Ei tää kai oo.