Niitä loputtomia aamuja mä rämmin lävitse kuin märkiä soita. Revin auki takkuja tukastani, vain näyttääkseni tarpeeksi hyvältä sua varten, vaikka tiesin, etten koskaan kelpaisi kuitenkaan. Toisinaan pääsin hetkeksi pitkospuille, mutta vain kadottaakseni ne taas uudelleen loputtomaan sumuun. Kaikki oli aivan yhtä solmussa, kuin silloin, kun varpaat sinisenä heräsin ekstaasissa kaverin kylmältä lattialta aamu kuudelta lokakuussa 2014. Erilailla solmussa kuitenkin tällä kertaa. Eikä koskaan enää sillä tavalla.
Kaataessani kahvia kuppiin mietin, että olenko edes tässä, vai siellä suossa sittenkin. Ehkä mä olin, jossain edes. Ja jos se kahvi koskaan tavoittaisi sen kupin pohjan, lupasin mä hankkia apua niihin sekopäisiin ajatuksiini toisista todellisuuksista ja käsistäsi, joiden kuvittelin joskus vielä pitävän musta kiinni yhtä hellästi, kuin lokakuussa 2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti