18.01.2016

Rakas päiväkirja. Tänään mä päätin lopettaa syömisen, ihan vain protestina itselleni. Mun on niin helvetin paha olla. Vaikka mä olenkin onnellinen elämästä, olen mä silti aina taipuvainen alakuloon. Toisinaan huomaan öisin muiden nukkuessa istuvani ikkunalla, tuijottavani pimeään ja tuntevan sydämeni hakkaavan lujemmin kuin koskaan. Toisinaan mä huomaan yhä ajattelevani, että miksi helvetissä mä en silloin ajanut kallion seinään, kun mulla tosissaan vielä oli siihen tilaisuus. En mä enää voi tehdä niin. En koskaan. Ja niin mä olisin halunnut tehdä. OLISIN. Tyhmä minä, aina niin helvetin tyhmä. Ja kiltti, ihan liian kiltti.

Ihmiset käyttää mua häikäilemättä hyväkseen, elää mun siivellä ja repii mut rikki. Ja silti, silti ne ihmiset on mulle rakkaimpia maailmassa. Vaikka mä en edes ole sitä heille. Mä hymyilen, kuuntelen olen läsnä. Tuen, lainaan rahaa, tarjoan kyydin, ostan oluen. Ja mitä mä saan takaisin? En mitään. En hymyä, kiitosta, vastapalvelusta. Ja mä olen kai niin tyhmä, että mä tiedostamattani nautin siitä. 

Mä kokoajan odotan sitä päivää, kun mä olen tarpeeksi vahva ja rohkea jättääkseni kaiken. Ottaakseni vain pienen rakkaani mukaan ja lähteväni pois. Alan pikkuhiljaa kuitenkin tiedostaa, että se päivä ei ole tulossa. Mä tulen luultavasti elämään tässä paskakaupungissa aina, elämäni loppuun saakka. Hymyillen, leikkien onnellista, ollen onnellinen. Ja silti toisinaan öisin mä katson taivasta ja mietin, että kuinka tästä helvetistä pääsee pakoon.

Paljon sä maksat?

Mä olen ostettavissa. Mulle voi tehdä kuinka pahasti tahansa, kunhan osaa miellyttää minua sen jälkeen. Mua on hakattu, petetty, raiskattu. Mulle on sanottu ilkeästi, mun itsetunto on poljettu maahan ja kaikki paska tehty monesti uudelleen. Mulla on pitkä pinna. Mä otan paljon paskaa niskaan, ennen kuin sanon, että voit painua vittuun mun elämästäni. Ja vielä senkin jälkeen mä paska annan anteeksi, kunhan vain osataan pyytää.

Kimppu kukkia ja suklaalevy, elokuvalippuja ja aneleva katse ja mä tyhmä annan "vielä yhden" mahdollisuuden. Kymmenennes "vielä yksi" peräkkäin. Näin oli Tommin kanssa aikoinaan, kunnes mä lennosta vaihdoin Lauriin olettaen saavani paremman ja näin on nyt myös Laurin kanssa. Nyt mä vain odotan sitä lentoa uuden miehen luo.

Mä en tahdo miestä. Ollenkaan. Mä en vain osaa olla yksin.

Säälittävä minä.

-

Vieläkin mä havahdun öisin kauhun tunteeseen. Puoli unessa haparoivin käsin etsin sinua viereltäni. Sänky tuntuu kylmältä ja tyhjemmältä kuin koskaan. Muistan, että et ole ollut täällä enää aikoihin. Ehdin vierittää muutaman kyyneleen lempi viinini väriselle tyynyliinalle, ennen kuin vaivun takaisin uneen. Hetkeä myöhemmin herään painajaiseen ja tyynyliinan puna on syventynyt entisestään kyynelten kasteltua siihen sydämen muotoisen jäljen.

Neljältä aamuyöllä huojun jääkaapin edessä mielessäni isän sanat "älä pidä jääkaapin ovea auki, sähköä kuluu". Juon suoraan tölkistä maitoa, melkein yhtä kylmää kuin sinun sydämesi on. Käännän radion päälle ja käperryn peittoni kanssa sohvalle.

Havahdun silloin tällöin radiosta kantautuviin ääniin, mutta jatkan katkonaista untani. Kymmeneltä havahdun puhelimen sointiin. Paramore kaikuu tyhjille seinille, en tee elettäkään vastatakseni. Olen liian väsynyt ja liian kipeä. Uudet tutkimukset lähestyvät uhkaavasti ja vakava ilmeiset lääkärit taitavat tosissaan pelätä mun halvaantuvan. En mä pelkää sellaisia. En mä pelkää mitään.

Kymmentä vaille kaksitoista mä saan itseni vaivoin pystyyn. Tarkistan kuka soitti. Et se kuitenkaan ole sinä, joten ei sillä niin väliä. Istun liian pitkään sohvalla uppoutuen musiikkiin, unohdan hoitaa päivän kiireelliset virastoasiat ja kiroan kun on jo liian myöhäistä. Huomenna sitten. 

Illalla, ennen nukkumaan menoa mä seison keskellä asuntoa. Loputon astiavuori huojuu tiskipyödillä ja -altaassa. Vaatteita ei ole kaapissa paljon nimeksikään ja lattioita ei näy vaatekasojen alta. Sinun t-paitasi roikkuu yhä oven päällä, siinä se on ollut jo liian pitkään. Lakanat pitäisi vaihtaa, mutta uskon vieläkin haistavani niissä sinun partavetesi. Ehtiihän sitä myöhemminkin. 

Juuri ennen kuin suljen silmäni, mieti kuinka ikävöinkään sinua. Oi mitä kaikkea meillä olisi voinut olla, jos kaikki olisi mennyt toisin. Suljen silmäni ja hajoan pieniksi kappaleiksi lakanoiden väliin. Huomenna on taas pakko kasata itsensä uudelleen.

On niin helppoo olla onnellinen

On niin helppoo olla onnellinen. Tai ainakin esittää olevansa. Totuus on usein toisenlainen.

Mä makaan yksin olohuoneen lattialla, lasken kattolautoja ja mietin elämää. Mihin suuntaan maapallo pyörii ja niin edelleen. Mä mietin, kuinka eri suuntiin me ollaan menossa ja kumpi suunta niistä on oikea. Tai ehkei oo olemassa oikeaa ja väärää, on vain oikea ja vasen.

Mä kuljen vasemmalle. Kohti loputtoman suuria silmäpusseja ja senttien venyttämistä. Vauvan tuoksua ja vastuuta. Mä kuljen kohti aikuisuutta. Ja samaan aikaan musta tuntuu, että hän taantuu vain alemmas ja alemmas. On yhä enemmän poissa, henkisesti. Fyysisesti hän on kyllä läsnä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta henkisesti hän ei ole ollut täällä enää aikoihin.

Päivä päivältä mä huomaan selvemmin sen, että me molemmat tiedetään, mihin tää johtaa. Molemmat yrittää pitää etäisyyttä. Olla fyysisesti siinä, mutta henkisesti poissa. Rakentaa itselleen suojamuuria, niin vahvaa, että sitä on mahdotonta murtaa. Päästä eroon tunteistaan, olla tuntematta enää yhtään mitään. Ja kun ne tunteet iskee pintaan, me pidetään toisiamme kädestä neljältä aamuyöllä ja kuunnellaan toisemme hengitystä. Pidätetään itkua, eikä puhuta mistään. Ajatellaan samoja asioita, vaikkei myönnetä sitä ääneen.

Tekee mieli pyytää anteeksi. Anteeksi valintaani ja sitä, mitä meille on tapahtumassa. Ja niin tekee hänenkin. Sitäkään ei myönnetä. Ja turhaa se olisikin, ei sanat meitä enää pelasta.

Kahdeksalta torstai-iltana kun me istutaan paikallisessa pizzeriassa odottamassa ruokiamme, me puhutaan siitä, kuinka hankalaa vaunuja olisi saada ovesta sisään ja kuinka raskasta olisi odottaa itkevän vauvan kanssa. Kuinka mä en varmasti tule aikoihin istumaan pizzeriassa siihen aikaan tai ylipäätään mihinkään aikaan enää. Ja perjantaina baarissa me puhutaan siitä, kuinka mä juon kolmatta tuopillista vettä ja kuinka mä en tule varmasti vuosiin juomaan mitään muuta siinä baarissa. Työntekijä onnittelee ja mä vastaan "joo". Ei sillä, ettenkö mä olisi onnellinen. Vaan sillä, että mua sattuu, kun mä tiedän, että mä tulen olemaan yksin.

Lauantaina aamulla hän puhuu edellisestä kerrasta, kun mä olin ottanut alkoholia vahvempaa. Hän kysyy, onko mulla ikävä sitä. On, mutten myönnä. Kyllä se ikävä haihtuu, mä tiedän. Mä saan tilalle jotakin parempaa, jotakin toisenlaista. Ja samana iltana mä katson, kuinka hän vetää päänsä sekaisin, hänen katseensa muuttuu ja hän on minulle niin vieras, että mua pelottaa. Mä käsken hänet autoon, ajan hänen ystäviensä luo ja pyydän pitämään huolta. Mun on mentävä pois. Mä en tahdo olla osa sitä elämää enää. Mä en tahdo niitä mielitekoja, enkä mä tahdo selvinpäin nähdä sitä ihmistä, joka hänestä kuoriutuu esille. Se sattuu mua liikaa. Mua sattuu, kun mä tiedän, mihin asiat menee mun lopullisen lähtöni jälkeen.

Nyt mä odotan sunnuntai aamua ja puhelua. Odotan, että hän kaipaa taas hellyyttä ja on oma itsensä, edes hetken. Mulla on ikävä, vaikken mä ole vielä edes lopullisesti poissa.

Tunnoton oon

"Kaiteelle seisomaan jään
Kädet nostan
Ummista en silmiä
Enää ei huimaa"

Mä haluan kuolla. Haluan, enemmän kuin koskaan.

Mä olen tyhjä, tyhjempi kuin koskaan.

Ja mä olen yksin. Niin yksin. Vaikka ihmiset ympäröi mua, ei kukaan heistä ole kuten hän. Ei kukaan osaa olla mulle sellainen.

Mä kaipaan, kaipaan niin paljon.

MUA SATTUU.

Mä en jaksa. En jaksa olla mä, en jaksa olla täällä.

Aamulla mä pakenen. Tankkaan auton täyteen ja painan kaasun pohjaan. Ajan sinne, missä mua ei tunneta. Sinne, missä mä saan olla rauhassa, tunnistamattomissa. Sinne, missä hän ei ole tuomitsemassa mua, lyttäämässä maahan.

I'm a big girl I can handle myself

Oi kuinka kauas, niin hirvittävän kauas menneisyys katoaa. En ole enää mitään, en mitään, mitä ennen olin. Kukaan ei tunne minua enää, ei kukaan, joka minut on ennen tuntenut. En ole Ada enää. Minulla on uusi lempinimi, uusi kaveripiiri, uusi itsevarmuus, uusi luonne.


Ennen, vanhojen tuttujen seurassa mä olin mykkä, ahdistunut, epäitsevarma seinäruusu, hiljainen vierestä katsoja, jatkuvan arvostelun kohde, paska. Nyt mä olen Adde, bilemimmi, diskopallo, kovan toleranssin omaava tanssikoipi. Mun perääni kuolataan, mä saan katseita ja huomiota.


Lauri vihaa sitä. Hän on huomannut, että mä en olekaan itsestään selvyys. Mä olenkin haluttu, musta täytyy pitää kiinni. Hän vihaa sitä, että musta pidetään, mä vien huomion, mä olen hänen ystäviensä suosiossa. Laurin itsevarmuus ei meinaa kestää sitä, että mä olenkin vahva.


Eikä mun oma päänikään meinaa kestää tätä äkillistä muutosta aina. Musta on tullut keskittymiskyvytön, lyhyt hermoinen ja saamaton. Mulla on vaikeuksia hallita tunteitani ja sietää ongelmia. Mulla on vaikeuksia olla onnellinen selvinpäin ja osata olla yksin. Mulla on ongelmia elää. Mut kyllä tää tästä.

Rappu B

Mä sekoan näiden ajatusteni kanssa. Tommi leikkii mun mielelläni, odottaa hetkeä jolloin mä sekoan. Tulee sairaalaan katsomaan mua ja myrkyttää mun juoman. Kiskoo naruista ja laittaa mut tanssimaan. Ei välitä vaikka mua sattuu.

Kaikki on vaan mun syytäni. Mä teen asioista ongelman. Ei se oikeasti ole ongelma, että hän tahtoisi pettää tulevan lapsensa äitiä mun kanssani, mä vaan teen siitä ongelman. Ei se ole ongelma, että mä tahtoisin lähteä, on mun syytä, että mä en pysty siihen.

Viikko vielä, ennen kuin Lauri tulee kotiin. Ei yhteyden ottoja, ei mitään merkkejä siltä suunnalta. Just nyt mä voisin vaikka maksaa siitä, että saisin edes pikaisesti kuulla hänen äänensä. Se on ainoa asia, mikä pitää mut järjissäni.

Mä ilmoitin Tommille, että meidän täytyy nähdä huomenna heti aamulla.
"Täytyy puhua asioista", mä sanoin. En mä tiedä, mitä mä aion sanoa. Sen mä kuitenkin tiedän, että jotain on pakko päättää nyt. Ei tää voi jatkua näin.

Se sulle

Miljardeja sieluja tarkoitettuna toisilleen.

"Se oikea" jokaiselle. 

Jossain, kaukana täältä, minullekin.

Vaikka niin tahdoin sen olevan sinä. 

Rakastuneita pareja taksitolpalla.

Ensimmäisillä treffeillä mäkkärissä.

Öisillä kaduilla käsikkäin.

Ja minä.

Kuka ne parit oikein määrää?

Voinko mä mennä ja lyödä häntä?

Läpsäistä poskelle ja huutaa?

Miksi se ei määrännyt meitä toisillemme?

Voidaanko me rikkoa kaavaa?

Voiko kaikki kääntyä vielä parhain päin?

Voitko sä sittenkin olla se, mitä mä tarvitsen?

Ja voinko mä olla se sulle?

Mä tahdon.

Mä tahdon olla se sulle.

Enemmän kuin mitään muuta,

Mä tahdon olla se sulle.

Lainaa dollari, mul on tyhjät taskut

Hahaha. Joo.

Mä oon piirtäny koko illan. Tuli vaan jotenki ihan helvetin taiteellinen olo. Ja kerron tästä teille ihan vaan koska kyllä.

Olispa jo huominen. Kyllä, huominen olis kiva. No, reilu tunti ja sit on huominen. Mut ei se kelpaa, mä oon nirso. Olispa jo huomisilta. Mä tahdon Laurin tänne. Tai en. Tai joo.

"Ota vittu kuva ku käyn luennois."
Koulu ottaa päähän. Vituttaa sanalla sanottuna. Mä voin melkein varmasti sanoa, että siinä on kyllä kolme vuotta heitetty niin hukkaan kun vaan voi hukkaan heittää.

Hei kaverit, mä oon kusessa. Ei tästä tuu mitään nyt hei. Hei, hei, mitä hei, anteeks. Joo. Kyllä kertaa kuus ja sellasta.

Mun pää sekoaa. Tässä ei oo mitään järkeä, mut missäpä sitä olis.

"Venailen nousuja, siis suomeks kohokohtaa."

Mä oon sit kai sellanen rappionuori. Joo. Ja tiedättekö, se on oikeestaan ihan helvetin jees. Reikäset farkut ja paskanen t-paita. Ihan kiva. Eipähän ainakaan tarvi olla turhan sosiaalinen. Ja jos joku vahingossa yrittää puhua jotain, voin sanoja olevani liian sekaisin puhuakseni. Ja niinhän mä välillä taidan olla.

Ei mun pitäny mitään käyttää. Enkä mä oikeesti. Tarpeeseen vaan. Tarpeeseen. Tarve tuntuu vaan olevan aika tosi usein.

Mun tekis vaan mieli pyytää anteeks jokaista lausetta ja sanaa. Teillä on odotuksia mua kohtaan ja mä vaan petän teidät aina. Jauhan turhaa paskaa keskellä yötä. Ei mulla vaan oo mitään sanottavaa nyt. Mä vaan teen henkistä kuolemaa, anteeks siitäkin. Pitäis kai olla sinnikäs ja reipas mut mua ei kiinnosta.

Ada on nyt kyllä vähän jumissa hei.

Shit happens

On olemassa ihminen, jota ilman sä et voi elää. Joka on opettanut sut olemaan juuri sellainen kuin sä olet. Muovannut sinusta juuri sen ihmisen, joka sä nyt olet. Opettanut olemaan juuri sinä ja olemaan tyytyväinen siihen. Se ihminen on ollut sulle esimerkkinä. Se ihminen opettaa sua pärjäämään, opettaa juhlimaan, opettaa toimimaan oikein erilaisissa tilanteissa. Sen ihmisen kanssa sä koet ensimmäistä kertaa kaiken. Sen ihmisen kanssa sä leikit ensimmäistä kertaa hippaa ja piilosta, se opettaa sua piirtämään ja on paikalla sun ensimmäisenä koulupäivänä. Sille ihmiselle sä voit soittaa ja kertoa aivan kaiken. Hyvän ja pahan, ilot ja surut. Sä voit soittaa, vaikkei sulla olis mitään asiaa. Kertoa mitä sulle kuuluu tai olla vain hiljaa tietäen, että se toinen on siellä.

Se ihminen on ollut sun kaikilla kaverisynttäreillä ja sä sen omilla. Sä tunnet sen ihmisen melkein yhtä hyvin, kuin itsesi. Sen ihmisen kanssa sä ajat ensimmäistä kertaa mopolla ja sen ihmisen kanssa sä olet ensimmäistä kertaa humalassa. Se ihminen Skypettää sun kanssa yömyöhään, vaikka aamulla on aikainen herätys. Se ihminen matkustaa sun kanssa maailman ääriin, koette yhdessä jotain, mitä sä et tule koskaan enää kokemaan. Se ihminen kuuntelee ja ymmärtää, tukee ja auttaa. On läsnä, tietää kaikki murheesi. Hän lukee ajatuksiasi, tuntee jokaisen mielesi sopukan. Olet tuntenut sen ihmisen niin kauan, että hän tietää sinusta ja menneisyydestäsi aivan kaiken. 

Mulla oli sellainen ihminen. Mulla ei ole sitä enää. Joskus, kai puoli vuotta sitten, se ihminen puukotti mua selkään. Unohti kaiken sen, mitä me ollaan yhdessä koettu. Mikään ei merkinnyt hänelle enää yhtään mitään. Ymmärrys oli muuttunut katkeruudeksi, rakkaus vihaksi. Hän ei välittänyt minusta enää, ei, vaikka kuinka yritin olla hyvä ystävä. Jokainen tekee virheitä, mä tiedän. Mut mä en vieläkään voi käsittää, että miksi kaikki loppui niin. Mä en käsitä, miksi kaikkien niiden hyvien muistojen jälkeen täytyy katkeroitua ja tehdä jotain niin ilkeää ja loukkaavaa toiselle. 

Mä en vieläkään käsitä, mitä kävi. Musta tuntuu, että kaikki syy kaadettiin mun niskoille. Mä olen huora, mä olen tyhmä ja mä pilasin kaiken. Ei hän sanonut niin, mutta siltä musta tuntui. Ja tuntuu vieläkin. 

Sekunneissa kaikki ne tulevaisuuden retket ja hauskuudet oli pyyhitty pois. Hän ei tahtonut niitä enää, ei minun kanssani. Mulla ei ollut mitään väliä enää. 

Pitkäksi aikaa mä suljin tämän asian pois mielestäni. Leikin, ettei mua satu, etten mä välitä. Leikin, ettei sillä oo mitään merkitystä. Ja nyt, psykologikäyntien myötä tämä ja muut ongelmat alkavat palata takaisin alitajunnan syvyyksistä. Ja se sattuu. Sattuu niin paljon, että mä en kestä.

“This is what happens. You tell your friends your most personal secrets, and they use them against you.” 

Tiedättekö?

Tiedättekö sen tunteen, kun haluaa vain ampua itseään pistoolilla suuhun?
Hypätä parvekkeelta, ottaa yliannostuksen?
Juosta junan alle tai hypätä liikkuvasta autosta?

Tiedättekö sen tunteen, kun sattuu niin paljon, ettei osaa tehdä mitään?
Istuu vain tyhjän asunnon lattialla ja tuijottaa tyhjää seinää.
Mikään ei ole huonosti, mikään ei ole hyvin.
Kaikki on ennallaan, päin vittua.

Tiedättekö sen tunteen, kun on väsynyt kaikkeen?
Itseensä, elämäänsä.
Saamattomuuteen, itsesääliin.
Anteeksi antamiseen ja rakastamiseen.

Tiedättekö sen tunteen, kun kukaan ei välitä?
En kelpaa sellaisena kuin olen.
En osaa muuttua.
Olen vain turhuutta.

Tiedättekö sen tunteen, kun kun tahtoo pois?
Kukaan ei vastaa, kukaan ei auta.
Kaikki ovat poissa.
Kaikilla on joku tärkeämpi.

Tiedättekö sen tunteen, kun saa apua, mutta se ei auta?
Ehkä mua ei ole tarkoitettu tänne.
Ehkä mua odotetaan jossain muussa ulottuvuudessa.
En mä osaa olla onnellinen, vaikka mua kuinka yritettäisiin auttaa.

Tiedättekö sen tunteen, kun ei osaa tuntea enää yhtään mitään?
On vain pelkkää tyhjää.
Valkoista maalia seinillä.
Valkoinen tietokoneen ruutu.
Punaista verta vasten valkoista ihoa.

Mä tiedän.

Päästä mut pois

Toisinaan elämä tuntuu vaan niin helvetin epäreilulta. Toisinaan tuntuu, että ainoa keino kestää tää kaikki paska on juoda itsensä känniin. Ja kun on toteuttanut tämän aikeen ja toteaa, ettei sekään auta, tulee tunne, että ei oo keinoa kestää tätä kaikkea. Silloin sitä saattaa vaikkapa ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Tämä juttu luokiteltakoon kategoriaan tositarinoita Adan viimeyöstä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää yksityiskohtia. Hengissä ollaan, eikä suurempaa vahinkoa tapahtunut.

Mä olen puhunut Laurin kanssa tänään kolmesti. Se on helvetin huolissaan. Ajattelin ensin salata koko episodin häneltä, mutta sitten tajusin yöllä lääkepäissäni laittaneeni hänelle viestiä päivystyksestä. Hän sitten itse soitti mulle heti ehdittyään ja saarnasi kaikesta. Ei mun ollut tarkoitus huolestuttaa ketään. Mun vaan oli tarkoitus päästä pois.

Ykstoista kokonaista päivää, ennen kuin Lauri pääsee mun luo taas. Mä en ehkä kestä. Mulla on tasan neljäkymppiä rahaa koko loppu kuukaudeksi, matka Lauria tapaamaan tulis maksamaan suurinpiirtein just sen neljäkymppiä ja mä ihan tosissani harkitsen meneväni sinne. Mä ehtisin olla siellä ehkä maksimissaan tunnin, mutta mitä siitä. Mä olisin valmis maksamaan sen neljäkymppiä vaikka viidestä minuutista. Paskat mun loppukuun ruoista tai mistään muustakaan, mä vaan tahdon nähdä Laurin.

Mun pää on niin täynnä tätä yksinäisyyttä. Mä kaipaan ihmiskontakteja, mä kaipaan läheisyyttä. Mä tahdon, että mua rakastetaan. Mun on niin paha olla täällä asunnossa, etten mä kestä. Ulkona maailma ahdistaa mua, kotona seinät kaatuu niskaan. Laurin kanssa kaikki olis toisin.

Mä en halua olla yksin. En halua. Miks kaikki tuntuu näin ylitsepääsemättömältä taas? Aamulla täytyis kouluunkin mennä, mut tuskin mä pääsen sinne asti. Seuraavaan psykologin tapaamiseenkin tuntuu olevan ikuisuus aikaa. Mikään ei oo hyvin. Ja mä olen ehkä vähän humalassakin taas.

Mä haluan pois. Ei tällä elämällä oo mitään tarjottavaa mulle.

-

Sillä samalla hetkellä, kun sä makaat lattialla veitsi kaulalla sä vihdoin ymmärrät sen, mitä ihmiset on yrittäneet sulle jo pitkään sanoa: Ihminen, jotka sä kutsut parhaaks ystäväkses ei ole mitään mitä sä olet luullut. Sä et tunne sitä ihmistä ollenkaan.

Sillä samalla hetkellä kun sä juokset alusvaatteisillas alas sen ihmisen kodin portaita sä ymmärrät, että ne kaikki muut olivat kokoajan oikeassa.

Ja kun sä vihdoin pääset kauas sieltä, missä sä olit aiemmin, sä pelkäät kokoajan. Pelkäät sen ihmisen olevan sun oven takana, sun sängyn alla, jopa sun vaatekaapissa. Ja sä syytät vain itseäs; "Miksi mä en kuunnellut kun mulle puhuttiin?"

Se ei ala alusta, vaan lopusta

Kotonahan mä taas. Vanha tuttu kävi kylässä, oli kuulemma huolissaan. Kerrankin joku välittää, ihan kiva. Sanoi myös, että olisi kiva nähdä pian uudelleen. Olisi, oikeesti.

Eipä mulla kai mitään kamalan vakavaa ollut taaskaan, vuodelepoa määrättiin loppu viikoksi. Jos kipu palaa, niin äkkiä soittoa päivystykseen. Kyllä tää tästä. Ainahan mua koskee, ei tää oo mitenkään poikkeustila. Päivällä vaan koski tavallista enemmän, niin paljon, että kyyneleet tuli silmiin. Mut ei mua enää. Kyllä mä pärjään.

Huomenna (tai siis tänään) on perjantai. Laurin piti päästä lomille, mutta en mä oikein tiedä pääseekö se vai ei. Yhden viestin se ehti mulle laittaa pari päivää sitten, eikä se selventänyt asioita pätkääkään. Mä tiedän, että huomenna mä odotan ja odotan ja jos Lauri ei tule, niin ilta menee masennellessa. Mä kyllä lupasin mennä Tommin kanssa syömään illalla, joten sinne on ainakin pakko selviytyä, koskee tai masentaa kuinka paljon tahansa.

Mulla on niin ikävä, että mua sattuu. Sattuu fyysisesti ja sattuu henkisesti. Mun parhaat farkut on jääneet mulle liian isoiksi. Laurin lähtiessä inttiin kolme viikkoa sitten ne olivat ehkä jopa vähän kireät. Samoin on käynyt kaikkien muidenkin housujen kanssa. Hups. Pitäis ehkä syödäkin jotain joskus ja lopettaa ryyppääminen. Huomenna mä vasta ajattelin aloittaa.

Nyt mun on kuitenkin pakko painua nukkumaan, silmät meinaavat mennä väkisin umpeen. Palataan taas, olette rakkaita kaikki!

Välimatka piinaa ja painaa mua

Mulla ei näin yön myöhäisillä tunneilla ole parempaakaan tekemistä, niin mä päätin kirjoittaa teille yksinäisyydestä. Sitä aihetta mä olen käsitellyt täällä aiemminkin, mutta nyt minusta tuntuu, että mulla olisi siitä sanottavaa. 

Mä en ole koskaan omistanut isoa kaveripiiriä ja se on aina ollut mulle ihan ok. En ole kaivannut ympärilleni montaakaan kaveria, vaan muutama hyvä ystävä ovat riittäneet minulle. Kunhan vain on joku, johon voi luottaa ja jolle voi soittaa tietäen, että hän välittää.

Mun kohdalle on osunut monenlaisia ihmisiä. Parhaatkin kaverit ovat vaihtuneet moneen kertaan, mutta lapsuudessa en koskaan ollut yksin. Aina oli joku, joka lohdutti toisen "ystävän" puukotettua selkään. Jokin aika sitten mä löysin itseni kuitenkin tilanteesta, jossa se viimeinen ihminen, joka mulla oli, puukotti mua myös. Ja silloin kukaan ei enää ollut täällä mua varten. Ei ollut ketään kenelle soittaa, ei ketään kuka välittää. 

Mä olen aina osannut olla yksin. Mä pidän lukemisesta ja kirjoittamisesta ja teen niitä mielelläni yksin kotona. Kokkaan yksin, sisustan ja piirrän yksin. Nautin niistä asioista. Mutta siinä vaiheessa, kun ne asiat ovat joka päiväisiä, ne eivät ole enää nautinnollisia. Silloin kun huomaa istuvansa viidettä päivää yksin kotona piirtämässä ja juttelemassa seinille ymmärtää, ettei se olekaan enää vain yksin olemista. Se on yksinäisyyttä. 

Se on sitä, että on yksin, koska on pakko olla. On yksin, koska ei ole ketään, kenelle soittaa. Ei ketään, kuka poistaisi sen yksinäisyyden. Ja se satuttaa. 

Onhan mulla nytkin Lauri. Lauri, joka on intissä. Lauri, joka ei vastaa puhelimeen ja soittaa takaisin kolmen päivän viiveellä. Mä ymmärrän kyllä, ettei se ole hänen syynsä, mutta silti. Ja onhan mulla Tommi. Tommi, joka on useammin humalassa kuin selvin päin. Tommi, jolla on omiakin murheita riittämiin. Tommi, joka ei yleensä vastaa puhelimeen eikä soita takaisin. 

Mulla ei ihan tosissaan ole ketään muita. Ei ketään, kehen voin luottaa. Ei ketään, kenelle voin soittaa kun ahdistaa. Ja se ahdistaa mua.

---

Lauri soitti. Me nähdään seuraavaks 15.8. Siihen on seitsemäntoista päivää. 

Sanot, että joskus vuosien päästä

meillä on aikaa niin paljon

että voidaan heittäytyä siihen kellumaan

Viedään kaksoset Turun linnaan

ja katsellaan ohi lipuvaa ruotsinlaivaa

Se on matkalla Tukholmaan

kannella muitakin, joilla on aikaa

Odotanko turhaan sua sittenkin

Mitä jos vaan käy niin kuin muillekin

Välimatka piinaa ja painaa mua

kuka päättää, ketkä saa onnistua

Oo siellä jossain mun

Olen taas kattanut lautaset kahdelle

huvikseen vaan

vaikka tiedän, että kolmeen viikkoon

et oo kotonakaan

Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen

Kultaisin ilta-aurinko

maalaa maailmaan meidätkin

kauniimmin

Linja on huono nyt

Soita taas huomenna

Oon koettanut unohtaa vaan

"Vesilinjalla mennään", hahahaha. Neljä kossu-vadelma-tiesmikä-drinkkiä tunnissa, sammun baaritiskille ja baarimikko soittaa Tommin hakemaan mua. Nyt se saatanan auto seisoo sitten baarin edessä ja mun on pakko hakea se ennen aamu kuutta pois sieltä. Muuten tulee parkkisakko ja voi voi.

Nyt mä makaan sängylläni kotona ja juon vettä pullosta. Pakko selvittää pää. Pakko. Oon sammumispisteessä, mut mä keskityn hereillä pysymiseen. Kirjoitan kokoajan väärin, kokoajan saa olla korjaamassa.

Huomenna soittaa nuorisotyöntekijä. Saa nähdä mitä se sanoo. Saa nähdä kuinka krapulassa mä olen. Niin monta päivää peräkkäin mä olen juonut, että saatan olla krapulassa vielä ylihuomennakin. Mut ylihuomenna on pakko skarpata, mä pääsen pois tästä kaupungista silloin. Kahdeksi päiväksi, jes! Silloin saattaa olla hiljaisempaa blogissa, jos en ehdi ajastaa mitään teille. Ehkä mä ehdin.

Lauri ei vastannut mulle tänäänkään. Mitenköhän sillä menee? Onkohan sillä kaikki hyvin? Rakastaakohan se mua vielä? Mua itkettää taas.

Ehkä mä vaan lopetan keskittymisen ja annan itselleni luvan sammua tähän. Se kuulostaa hyvältä. Pääsen edes hetkeksi pois tästä todellisuudesta.

Polte, joka sieluansa korventaa, se on vain, vain rakkaus

Tiedättehän te sen tunteen, kun on niin helvetin kova ikävä, että ihan sattuu?
Tiedättehän te myös sen tunteen, kun sattuu vielä enemmän, koska ei tiedä ikävöikö se toinen takaisin?
Mulla on ne molemmat tunteet. Samaan aikaan. Ja se se vasta sattuukin.

Ehkä osuutta on myös tällä alkavalla pikku darralla. Mut siitä ei puhuta. Mähän en siis tosissani löytänyt itseäni aamulla ysiltä pubin oven takaa jonottamasta "yhtä tasoittavaa". Enkä mä varsinkaan lähtenyt sieltä kahtatoista tuntia myöhemmin. Mut mulle tarjottiin myös hei! Ja Tommikin oli siellä jossain vaiheessa ja saattoi mut kotiin äsken. Ihan kiva. Seksiä se yritti vongata, sen takia en kelpuuttanut sen yökyläkutsua.

Ehdin mä jossain välissä puhua sen nuorisotyönohjaajankin kanssa. Tulin kai maininneeksi olevani baarissa. Se lupas soittaa torstaina mulle. En mä sitten tiedä mitä sillä on mielessä. Perjantaina mä en kai oo kaupungissa ja tuskin olen lauantainakaan vielä. Mä päätin, että mun on pakko päästä hetkeks pois, ettei mee ihan ryyppäämiseks taas.

Mä olen nähnyt Laurin viimeeks lauantaina. Me ollaan puhuttu viimeeks sunnuntai aamuna. Me nähdään seuraavaksi ties milloin. Ehkä 18. päivä, ehkä 26. päivä, mistä mä tiedän. Ehkä ei koskaan. Riippuu vähän pystynkö mä ajamaan sen luo tai päästääkö se mua ylipäätään sinne. Mä en ehkä kestä. Mua itkettää jo nyt. Mitä helvettiä mun olis tarkoitus tehdä tän elämän kanssa?

Mua väsyttää. Ja koskee päähän. Tommi lupas tulla aamulla. "Sä olet nainen paskana. Ihan oikeesti, mä olen huolissani susta", se sanoi.

Viimeinen viesti

Jaa, ehkä mä nyt sit kuitenkin hankin sitä apua.

Eräs ihana blogituttu oli jutellut sellaisen henkilön kanssa, joka voisi ehkä auttaa mua ja kohta mun olis tarkoitus laittaa viestiä tälle henkilölle. Saa nyt nähdä tuleeko siitä mitään, mutta aion mä yrittää. Tämän kerran.

Ja mä muuten pidin sen lupauksen, etten juo tänään! En mä baarista osannut pois olla, mutta tuliset kanankoivet riitti mulle tänään. Tommin kanssa mä tosiaan olin liikkeellä. Kuskiks lupauduin ja kuskina olin. Me ollaan Tommin kanssa jotenkin läheisempiä kuin ennen. Ystävinä siis, ei mutten. Ja hyvä niin.

Laurista mä en oikein osaa sanoa mitään, enkä edes tahtoisi ajatella. Lähtö on huomenna, eikä me nähdä enää sitä ennen, enkä mä tiedä lomista yhtään mitään. Me sovimme aiemmin tänään, että soitellaan vielä illalla, mutta herra päätti sitten laittaa puhelimensa kiinni. Mä huomasin kyllä päivällä, että sitä ahdistaa ihan helvetisti, mutta mä olisin tahtonut puhua vielä. Mulle jäi niin epäselväksi, että miten me jatketaan tästä. Tahtooko hän nähdä mua vielä, ollaanko me vain ystäviä vai jotain muutakin ja niin edelleen. Ajan kanssahan se selviää, mutta en mä jaksais odottaa.

Mä laitoin vielä yhden viimeisen viestin Laurille ja kaikki on nyt Laurin käsissä.

"Mun oli pakko vielä saada sanoa muutama juttu, ennen kuin sä menet. Älä murehdi meistä, kaikki järjestyy kyllä. Mä odotan sua, mä en tahdo ketään muuta. Mä pärjään, älä huoli. Keskity itsees ja sulje kaikki muu pois mielestä. Me ollaan me, vaikka sä oletkin siellä. Mä tulen sun luo kun mä voin ja jouluna sä olet taas kokonaan mun. Mä luotan siihen, mä luotan meihin.

Mulle voi soittaa koska tahansa. Mulle voi laittaa viestiä, vaikkei olisi edes mitään asiaa. Mä olen aina täällä ja odotan sua. Muutkin on selvinnyt tästä, mekin selvitään. Kaikki järjestyy kyllä. Mä tiedän, että sä pärjäät loistavasti. Onnea matkaan, hani. Mä rakastan sua."

Ällösöpöä ehkä, mutta mun oli pakko saada sanoa, mitä mä ajattelen. En mä tiedä vastaako Lauri, en mä tiedä lukeeko hän mun viestiäni edes, mutta siihen mä en voi vaikuttaa. Nyt mun täytyy vain malttaa odottaa, täytyy selvitä hengissä.

Eipä mulla muuta. Nyt kai teen jotain sen avun saamisen eteen. Palataan taas!

Luovutan

Mä menetän kaiken.

En voi enää edes sanoa eläväni. Ei tää elämä oo elämisen arvoista.

Mä olen viimeisen kahden illan aikana ollut putkassa, hyvästellyt Laurin, nukkunut Tommin sohvalla ja ryypännyt. Ryypännyt enemmän kuin koskaan. Mä olen sotkenut välit isäni kanssa, lyönyt luurin korvaan ja sanonut asioita, joita ei voi perua.

Mulla ei ole vanhempia enää, mulla ei ole poikaystävää, eikä ystäviä. Mulla on vain Tommi. Ja, no, Tommi nyt on... Tommi.

Kaikki on niin epävarmaa.

Mä olen niin mustelmilla ja kipeä. Mä olen niin humalassa. Mutta nyt mä olen kotona. Mun oli pakko tulla tänne yksin, kun mä en enää päässyt muualle. Kukaan ei pidä huolta minusta enää. Mun on pakko tehdä se itse. Tai olla tekemättä.

Viimeinen kerta

Tää päivä oli se päivä, jolloin mä romahdan. Jolloin kaikki se tapahtuu, mitä mä olen viimeiset puoli vuotta pelännyt kaikista eniten. Hienon ravintolan hienossa pöydässä, suu täynnä ruokaa mä kuulen ne sanat, joita mä olen kokoajan odottanut.

"Tää taitaa olla viimeinen kerta kun me nähdään. Ainakin seuraavaan puoleen vuoteen viimeinen kerta."

Mä romahdan itkemään niin hallitsemattomasti, etten voi estää kyyneleitä tai kova äänistä nyyhytystä tulemasta. Ruoka jää syömättä ja mä tahdon vain ulos. En saa ilmaa, henki ei kulje.

Me kävellään kaduilla ja pidetään toisiamme kädestä, viimeisen kerran. Ja sitten mun on aika mennä kotiin, viimeisen kerran hänen kyydissään.

Tätä kirjoittaessa mä itken niin paljon, etten näe näppäimistöä.

Äsken mä soitin hänelle. 

"Voitko sä tulla vielä kerran tänne? Voinko mä vielä kerran nukkua sun vieressä? Voinko mä vielä kerran haistaa sun tuoksun ja pitää susta kiinni tiukasti?"

Hän lupasi harkita.

"Mä tulen ehkä kohta."

Ja nyt, nyt mä toivon enemmän kuin mitään, että hän todella tulee. Mä tiedän, että hän tahtoo tulla. Hän vain yrittää kerätä itseään. Ei tää ole hänellekään helppo paikka. Hän ei vain tahdo näyttää sitä. Mä niin toivon, että hän tulee. Viimeisen kerran.

Mua koskee. Enemmän kuin koskaan.

Edellisen postauksen kommentteihin ja uusiin sähköposteihin mä perehdyn tarkemmin sitten, kun mulla on voimia siihen. Nyt mä vain itken. Itken ja pelkään tulevaa.

Mä en koskaan osannut kuvitella tän olevan näin raskasta. Ei mun koskaan ollut tarkoitus rakastua. Ei ollut edes tarkoitus löytää ketään. Ja mä tein niin. 

Kulunut vuosi on ollut paras vuosi mun elämässä. Ja seuraavat puoli vuotta tulevat olemaan rankimmat koskaan. Mä en tiedä selviänkö mä hengissä. Yksin. Ihan täysin yksin.