On niin helppoo olla onnellinen

On niin helppoo olla onnellinen. Tai ainakin esittää olevansa. Totuus on usein toisenlainen.

Mä makaan yksin olohuoneen lattialla, lasken kattolautoja ja mietin elämää. Mihin suuntaan maapallo pyörii ja niin edelleen. Mä mietin, kuinka eri suuntiin me ollaan menossa ja kumpi suunta niistä on oikea. Tai ehkei oo olemassa oikeaa ja väärää, on vain oikea ja vasen.

Mä kuljen vasemmalle. Kohti loputtoman suuria silmäpusseja ja senttien venyttämistä. Vauvan tuoksua ja vastuuta. Mä kuljen kohti aikuisuutta. Ja samaan aikaan musta tuntuu, että hän taantuu vain alemmas ja alemmas. On yhä enemmän poissa, henkisesti. Fyysisesti hän on kyllä läsnä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Mutta henkisesti hän ei ole ollut täällä enää aikoihin.

Päivä päivältä mä huomaan selvemmin sen, että me molemmat tiedetään, mihin tää johtaa. Molemmat yrittää pitää etäisyyttä. Olla fyysisesti siinä, mutta henkisesti poissa. Rakentaa itselleen suojamuuria, niin vahvaa, että sitä on mahdotonta murtaa. Päästä eroon tunteistaan, olla tuntematta enää yhtään mitään. Ja kun ne tunteet iskee pintaan, me pidetään toisiamme kädestä neljältä aamuyöllä ja kuunnellaan toisemme hengitystä. Pidätetään itkua, eikä puhuta mistään. Ajatellaan samoja asioita, vaikkei myönnetä sitä ääneen.

Tekee mieli pyytää anteeksi. Anteeksi valintaani ja sitä, mitä meille on tapahtumassa. Ja niin tekee hänenkin. Sitäkään ei myönnetä. Ja turhaa se olisikin, ei sanat meitä enää pelasta.

Kahdeksalta torstai-iltana kun me istutaan paikallisessa pizzeriassa odottamassa ruokiamme, me puhutaan siitä, kuinka hankalaa vaunuja olisi saada ovesta sisään ja kuinka raskasta olisi odottaa itkevän vauvan kanssa. Kuinka mä en varmasti tule aikoihin istumaan pizzeriassa siihen aikaan tai ylipäätään mihinkään aikaan enää. Ja perjantaina baarissa me puhutaan siitä, kuinka mä juon kolmatta tuopillista vettä ja kuinka mä en tule varmasti vuosiin juomaan mitään muuta siinä baarissa. Työntekijä onnittelee ja mä vastaan "joo". Ei sillä, ettenkö mä olisi onnellinen. Vaan sillä, että mua sattuu, kun mä tiedän, että mä tulen olemaan yksin.

Lauantaina aamulla hän puhuu edellisestä kerrasta, kun mä olin ottanut alkoholia vahvempaa. Hän kysyy, onko mulla ikävä sitä. On, mutten myönnä. Kyllä se ikävä haihtuu, mä tiedän. Mä saan tilalle jotakin parempaa, jotakin toisenlaista. Ja samana iltana mä katson, kuinka hän vetää päänsä sekaisin, hänen katseensa muuttuu ja hän on minulle niin vieras, että mua pelottaa. Mä käsken hänet autoon, ajan hänen ystäviensä luo ja pyydän pitämään huolta. Mun on mentävä pois. Mä en tahdo olla osa sitä elämää enää. Mä en tahdo niitä mielitekoja, enkä mä tahdo selvinpäin nähdä sitä ihmistä, joka hänestä kuoriutuu esille. Se sattuu mua liikaa. Mua sattuu, kun mä tiedän, mihin asiat menee mun lopullisen lähtöni jälkeen.

Nyt mä odotan sunnuntai aamua ja puhelua. Odotan, että hän kaipaa taas hellyyttä ja on oma itsensä, edes hetken. Mulla on ikävä, vaikken mä ole vielä edes lopullisesti poissa.