Ehkä hän onkin poissa jo nyt, lopullisesti. Mä pidän häntä kädestä, enkä tunne mitään. On kuin istuisin yksin tai mielikuvitusystävän kanssa. Kaikki tuntuu epätodelliselta, enkä mä käsitä enää laisinkaan. Milloin tästä tuli tällaista? Sen plussan jälkeenkö? Vai oliko kaikki näin jo aiemmin? Suljinko mä vain silmäni totuudelta?
Viikon päästä kaikki on lopullista. Näen omin silmin sen, mikä vielä tuntuu vain unelta. Ja sitten me kävellään tunteettomina Ikean loputtomassa labyrintissa ja ostetaan vauvatarvikkeita olemattomilla rahoilla. En mä edes tiedä, mitä kaikkea tulisi ostaa ollakseen hyvä äiti. Eikä häntä edes kiinnosta tietää, ei hän aio olla isä kenellekään.
Ehkä me ollaankin vain kokoajan oltu kaksi rikkinäistä sielua korjaamassa toisiaan. Peittämässä totuutta päihteiden alle. Me ollaan jo aikoja sitten unohdettu, miltä toisen kasvot näyttää ja miltä hän kuulostaa. Toinen on vain itsestään selvyys, asia, jota kaipaa vasta sitten, kun se on poissa.
Me ollaan etsitty asuntojakin. Mun täytyisi muuttaa hissitaloon, isompaan kotiin, jotta vauvan olisi hyvä olla. Ei näitä kulmikkaita portaita kuljeta vaunuilla. Ja hänen taas täytyisi muuttaa lähemmäs tulevaa mahdollista opiskelupaikkaansa, kauemmas minusta. Hän aloittaa alusta siellä ja mä vain muutan kaiken täällä.
Kaverit kävelee vastaan kadulla. Katsoo mun vatsaa, arvioi tilannetta ja tulee juttelemaan. Kukaan ei puhu suoraan. Aihetta kierrellään, puhutaan vain mukavista asioista. Kaikki tietää, mihin tää tulee johtamaan. Ne säälii mua ja se näkyy liian selvästi. Musta vain tuntuu pahalta, että mun onneani varjostaa kaikkien muiden ihmisten mielipiteet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti