Parisuhde menee puihin, mä olen taas ihan yksin. Hän käy toisinaan kotona kääntymässä ja lähtee taas. Mä pyöritän kaikkea. Maksan laskut, pesen pyykit, hoidan lapset. En saa vapaata koskaan. Se alkaa verottaa voimia todella.
Laurikin on tekemässä paluuta, enkä jaksaisi laisinkaan. Oltuaan vuoden poissa hän päätti ryhdistäytyä ja sotkea meidän elämän täysin. Samanlainen itsekäs paska hän on kuin aiemminkin. Silti mun on pakko päästää hänet mun elämään taas, kaiken jälkeen. Niin ne kaikki sanoo. Hän saa mennä ja tulla miten tahtoo ja MUN täytyy ymmärtää ja joustaa. Olkoon poissa vuoden tai viisi, mun täytyy aina joustaa ja päästää hänet takaisin, onhan hän isä. Ja paskat. Voin nimetä suoraan hetkeäkään miettimättä monta miestä jotka ovat mun lapselleni sata kertaa enemmän "isä" kuin Lauri on koskaan ollut. Silti kaikille muille biologia merkkaa enemmän kuin teot. Ja mä nöyristelen ja elän muiden mielen mukaan.
Perus paskaa, samaa kuin aina.
