Vuoden viimeinen vuorokausi starttaa, viimeiset tunnit tikittävät kellossa. Mä selvisin tästäkin vuodesta hengissä. Tik tak tik tak.
Ensiyönä on jo 2015. Viistoista. Viis-vitun-toista. Mä muistan vieläkin, kun vaihtui 2010. Tuntuu eiliseltä, on oikeasti jo viiden vuoden takana.
Mitä mä teen tällä elämällä? Mun vieressäni makaa sammunut mies ja mä itse pohdin, millä napilla sitä nukahtaisi tänään. Milloin tästä tuli tällaista?
Mitähän sitä lupais uudeks vuodeksi... Kenties vähempi sekoilu olisi järkevää, mutta en mä sitten tiedä jääkö se vain lupauksen tasolle.
Miks tän täytyy olla näin helvetin vaikeeta?
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
tiistai 30. joulukuuta 2014
I'm a big girl I can handle myself
Oi kuinka kauas, niin hirvittävän kauas menneisyys katoaa. En ole enää mitään, en mitään, mitä ennen olin. Kukaan ei tunne minua enää, ei kukaan, joka minut on ennen tuntenut. En ole Ada enää. Minulla on uusi lempinimi, uusi kaveripiiri, uusi itsevarmuus, uusi luonne.
Ennen, vanhojen tuttujen seurassa mä olin mykkä, ahdistunut, epäitsevarma seinäruusu, hiljainen vierestä katsoja, jatkuvan arvostelun kohde, paska. Nyt mä olen Adde, bilemimmi, diskopallo, kovan toleranssin omaava tanssikoipi. Mun perääni kuolataan, mä saan katseita ja huomiota.
Lauri vihaa sitä. Hän on huomannut, että mä en olekaan itsestään selvyys. Mä olenkin haluttu, musta täytyy pitää kiinni. Hän vihaa sitä, että musta pidetään, mä vien huomion, mä olen hänen ystäviensä suosiossa. Laurin itsevarmuus ei meinaa kestää sitä, että mä olenkin vahva.
Eikä mun oma päänikään meinaa kestää tätä äkillistä muutosta aina. Musta on tullut keskittymiskyvytön, lyhyt hermoinen ja saamaton. Mulla on vaikeuksia hallita tunteitani ja sietää ongelmia. Mulla on vaikeuksia olla onnellinen selvinpäin ja osata olla yksin. Mulla on ongelmia elää. Mut kyllä tää tästä.
Ennen, vanhojen tuttujen seurassa mä olin mykkä, ahdistunut, epäitsevarma seinäruusu, hiljainen vierestä katsoja, jatkuvan arvostelun kohde, paska. Nyt mä olen Adde, bilemimmi, diskopallo, kovan toleranssin omaava tanssikoipi. Mun perääni kuolataan, mä saan katseita ja huomiota.
Lauri vihaa sitä. Hän on huomannut, että mä en olekaan itsestään selvyys. Mä olenkin haluttu, musta täytyy pitää kiinni. Hän vihaa sitä, että musta pidetään, mä vien huomion, mä olen hänen ystäviensä suosiossa. Laurin itsevarmuus ei meinaa kestää sitä, että mä olenkin vahva.
Eikä mun oma päänikään meinaa kestää tätä äkillistä muutosta aina. Musta on tullut keskittymiskyvytön, lyhyt hermoinen ja saamaton. Mulla on vaikeuksia hallita tunteitani ja sietää ongelmia. Mulla on vaikeuksia olla onnellinen selvinpäin ja osata olla yksin. Mulla on ongelmia elää. Mut kyllä tää tästä.
Samoin
Pää murskattuna palasiksi, tuhansia ajatuksia levinneenä ympäri yksiön seiniä. Ruumis tyhjänä lattialla. Lauseet vailla selittäjää. Serotoniinit kulutettuna loppuun, unirytmi tuhottu lopullisesti.
Kyyneleet laineina laminaatilla, kysymykset vailla vastaajaa.
Miksi juuri minä, miksi, miksi? Kaikki on samoin kuten aina, silti mikään ei ole ennallaan.
Kyyneleet laineina laminaatilla, kysymykset vailla vastaajaa.
Miksi juuri minä, miksi, miksi? Kaikki on samoin kuten aina, silti mikään ei ole ennallaan.
lauantai 27. joulukuuta 2014
Normaaleiden maailmassa, niin hukassa
Lauri nukkuu, mä en saa unta. En taaskaan. Asiat pyörii mielessä. Syyllistän itseäni siitä, millainen minusta on tullut ja salaa samalla hykertelen tyytyväisenä. Laukku täynnä erilaisia nappeja, joilla saa itsensä sekaisin. Ei täydy kestää tätä maailmaa hetkeäkään, jos ei tahdo. Omatunto kuitenkin huutaa: "oo selvänä, sun on pakko olla".
Tommi soitti tänään. Ja eilen ja toissapäivänä ja sitä edellisenä päivänäkin. Tänään mä kuitenkin vastasin. Siellä on kaikki hyvin. Vatsa kasvaa ja elämä on onnellista. Hyvä niin, se tekee mutkin onnelliseksi. Omia kuulumisiani mä kaunistelin, kerroin päinvastaisuuksia elämästäni. Kaikki on hienosti ja niin edelleen. On parempi, ettei hän tiedä.
Enkä mä oikeastaan olisi edes osannut kertoa totuutta kaikesta. En mä tiedä mikä on totuus. En mä tiedä, onko kaikki vielä hallinnassa, vai olenko mä oikeasti tällainen. Narkkari, kuten mulle tänään sanottiin. Addikti, narkkari, paska.
On tää elämä vaan vaikeeta. Ikinä ei oo asiat niin, että kaikki olis tyytyväisiä.
Tommi soitti tänään. Ja eilen ja toissapäivänä ja sitä edellisenä päivänäkin. Tänään mä kuitenkin vastasin. Siellä on kaikki hyvin. Vatsa kasvaa ja elämä on onnellista. Hyvä niin, se tekee mutkin onnelliseksi. Omia kuulumisiani mä kaunistelin, kerroin päinvastaisuuksia elämästäni. Kaikki on hienosti ja niin edelleen. On parempi, ettei hän tiedä.
Enkä mä oikeastaan olisi edes osannut kertoa totuutta kaikesta. En mä tiedä mikä on totuus. En mä tiedä, onko kaikki vielä hallinnassa, vai olenko mä oikeasti tällainen. Narkkari, kuten mulle tänään sanottiin. Addikti, narkkari, paska.
On tää elämä vaan vaikeeta. Ikinä ei oo asiat niin, että kaikki olis tyytyväisiä.
perjantai 26. joulukuuta 2014
I tried
Pakko yrittää. Pakko. PAKKO. Mulla on niin huono omatunto koko blogista ja niin paljon kerrottavaa. Mut mä en vaan oo pystynyt. Ja mitäpä sitä väkisin paskaa jauhamaan, jauhetaan kun on jauhettavaa.
Tässä mä istun ties monettako viikkoa putkeen samassa huumeluolassa, nautin olostani ja kaljasta. Tänään täytyis kai mennä suihkuun käymään ja hakemaan puhtaita vaatteita. Mä olen ollut kotona viimeeksi viikko sitten. Joulu oli ja meni, ei edes oikeastaan tuntunut joululta. Samaa paskaa päivästä toiseen.
Mulla ja Laurilla menee kai hyvin. Tai sanoin mä eilen humalassa, että kaikki on mennyt päin vittua intin loppumisesta asti. Mut en mä nyt tiedä. Yhdessä ollaan oltu kokoajan, siis KOKOAJAN. Huudettu kun tekee mieli ja pussattu anteeks pyynnöksi.
Koulusta mä en oikein tiedä. Ei ole tullut ihan liiaksi niillä suunnin liikuttua. Pakko se on yrittää loppuun saada, mut heikolta näyttää.
Sinnittelen paskan keskellä päihteiden ja uusien tuttavuuksien avulla, yritän erottaa päivät toisistaan ja muistaa syödäkin toisinaan. Tämä nyt vain oli tällainen heikko pikapäivitys, mä lupaan panostaa kunhan pääsen takaisin kotiin joskus.
Tässä mä istun ties monettako viikkoa putkeen samassa huumeluolassa, nautin olostani ja kaljasta. Tänään täytyis kai mennä suihkuun käymään ja hakemaan puhtaita vaatteita. Mä olen ollut kotona viimeeksi viikko sitten. Joulu oli ja meni, ei edes oikeastaan tuntunut joululta. Samaa paskaa päivästä toiseen.
Mulla ja Laurilla menee kai hyvin. Tai sanoin mä eilen humalassa, että kaikki on mennyt päin vittua intin loppumisesta asti. Mut en mä nyt tiedä. Yhdessä ollaan oltu kokoajan, siis KOKOAJAN. Huudettu kun tekee mieli ja pussattu anteeks pyynnöksi.
Koulusta mä en oikein tiedä. Ei ole tullut ihan liiaksi niillä suunnin liikuttua. Pakko se on yrittää loppuun saada, mut heikolta näyttää.
Sinnittelen paskan keskellä päihteiden ja uusien tuttavuuksien avulla, yritän erottaa päivät toisistaan ja muistaa syödäkin toisinaan. Tämä nyt vain oli tällainen heikko pikapäivitys, mä lupaan panostaa kunhan pääsen takaisin kotiin joskus.
keskiviikko 24. joulukuuta 2014
Hyvää joulua!
Elävien kirjoissa, juuri ja juuri. Tarkempia kuulumisia myöhemmin, nyt ihanaa joulua kaikille!
sunnuntai 21. joulukuuta 2014
En selvinny talvest
Moni muu sanoisi, että lähtee käsistä. Mä sanon, että menee lujaa. Kuulostaa paremmalta, piilottelee totuutta.
Lauri on vihdoin vapaa ja mulla on vaikeuksia elää. En osaa tottua siihen, että hän on kokoajan täällä. Takaraivossa jyskyttää alitajuinen pelko siitä, että kohta hänet viedään taas pois ja toisaalta jatkuva läsnäolo ahdistaa.
Hän on huolissaan musta. Saarnaa kokoajan, aiheesta kenties. Totuus valkeni kuulemma vasta nyt, kun hänellä on enemmän aikaa olla läsnä. Mä yritän ryhdistäytyä, mutta minkä mä voin sille, millainen mä olen. Kaikki tää sekoilu on jo osa mua, tapa, elämä. En osaa olla ilman.
Pian on joulu ja mua ei huvita. Kaikki vetäytyvät omiin koteihinsa syömään ja nauttimaan seurasta. Mua ahdistaa. Sukulaiset, pakotetut rutiinit ja tekohymyt. Jatkuva kyseleminen tulevasta ja menneestä, painostaminen ja se, että mut pakotetaan olemaan joku muu, kuin minä. Päihteettömyyskin kai, vaikken sitä tahtoisi myöntää.
Tommi on poissa, pysyvästi kai. Vaihtoi numeronsakin, aloitti kuulemma alusta. Facebookissa saan kirjoittaa, mutta vain toisinaan. En tiedä aionko. Mä olen hänelle ainoa kontakti menneisyyteen ja hän on sitä minulle. En kaipaa menneisyyttä takaisin, en ripaustakaan siitä.
"21. joulukuuta 2014. Mä olen koukussa. Ja onnellinen.", sanoo päiväkirja.
Mä voisin jonain päivänä kirjoittaa teille tämän hetkisen todellisuuden kokonaisuudessaan. Nyt vain kaunisteltuja yksityiskohtia.
Lauri on vihdoin vapaa ja mulla on vaikeuksia elää. En osaa tottua siihen, että hän on kokoajan täällä. Takaraivossa jyskyttää alitajuinen pelko siitä, että kohta hänet viedään taas pois ja toisaalta jatkuva läsnäolo ahdistaa.
Hän on huolissaan musta. Saarnaa kokoajan, aiheesta kenties. Totuus valkeni kuulemma vasta nyt, kun hänellä on enemmän aikaa olla läsnä. Mä yritän ryhdistäytyä, mutta minkä mä voin sille, millainen mä olen. Kaikki tää sekoilu on jo osa mua, tapa, elämä. En osaa olla ilman.
Pian on joulu ja mua ei huvita. Kaikki vetäytyvät omiin koteihinsa syömään ja nauttimaan seurasta. Mua ahdistaa. Sukulaiset, pakotetut rutiinit ja tekohymyt. Jatkuva kyseleminen tulevasta ja menneestä, painostaminen ja se, että mut pakotetaan olemaan joku muu, kuin minä. Päihteettömyyskin kai, vaikken sitä tahtoisi myöntää.
Tommi on poissa, pysyvästi kai. Vaihtoi numeronsakin, aloitti kuulemma alusta. Facebookissa saan kirjoittaa, mutta vain toisinaan. En tiedä aionko. Mä olen hänelle ainoa kontakti menneisyyteen ja hän on sitä minulle. En kaipaa menneisyyttä takaisin, en ripaustakaan siitä.
"21. joulukuuta 2014. Mä olen koukussa. Ja onnellinen.", sanoo päiväkirja.
Mä voisin jonain päivänä kirjoittaa teille tämän hetkisen todellisuuden kokonaisuudessaan. Nyt vain kaunisteltuja yksityiskohtia.
perjantai 19. joulukuuta 2014
Viikon positiiviset 13
♥ Laurin intti loppui!! Vihdoin!
♥ Kävin joululahjaostoksilla
♥ Tein suursiivouksen kotona
♥ Ihmiset välittivät minusta
♥ Ostin itselleni ihanan joululahjan
♥ Juttelin sähköpostilla ihanan ihmisen kanssa
♥ "Sä olet ainoa ihminen, joka ei ärsytä mua koskaan"
♥ Sairauteni kanssa tapahtui edistystä
♥ Sain joulukortteja sukulaisilta ja tutuilta
♥ Tutustuin uusiin ihmisiin
Ihan hyvä viikko kaiken kaikkiaan. Hetkittäin kävin pohjalla, mutta ne olivat pikaisia vierailuja vain. Kyllä tää elämä alkaa tästä sujua, vaikken mä siihen vielä hetki sitten uskonutkaan.
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Ihmiset, kuin mantraa sitä toistelee
Huomenna kaikki alkaa alusta. Asiat kääntyvät päälaelleen ja täytyy oppia elämään uudelleen. Täytyy sopeutua, niin minun kuin muidenkin. Laurin armeija on ohitse ja tulevaisuus alkaa.
Mua pelottaa. Täytyisi palata takaisin siihen vanhaan toimintamalliin, siihen, joka ei toiminut ainakaan yhtään paremmin, kuin tämä nykyinen. Täytyy oppia tottumaan siihen, että toinen on kokoajan täällä. Täytyy olla kyllästymättä ja täytyy osata olla erossakin toisinaan.
Viimekuukausien aikana ikävä on ollut suurin asia, joka on pitänyt meidät yhdessä. Mitä tapahtuu nyt, kun se ikävä loppuu? Loppuuko rakkaus sen mukana?
Aamulla mä hyppään junaan ja lähden rakastani vastaan. Tapaan asemalla miehen, jolla ei ole enää harmaan vihreää vaatetusta, eikä hän käyttäydy tiettyjen normien mukaan. Tapaan miehen, jota en ole tavannut vielä koskaan aiemmin. Intin jälkeisen Laurin. Ja mä pelkään sitä miestä. Kaikki se, mitä armeija on todella hänelle tehnyt, paljastuu huomenna. Enkä mä tiedä, olenko mä valmis.
Mua pelottaa. Täytyisi palata takaisin siihen vanhaan toimintamalliin, siihen, joka ei toiminut ainakaan yhtään paremmin, kuin tämä nykyinen. Täytyy oppia tottumaan siihen, että toinen on kokoajan täällä. Täytyy olla kyllästymättä ja täytyy osata olla erossakin toisinaan.
Viimekuukausien aikana ikävä on ollut suurin asia, joka on pitänyt meidät yhdessä. Mitä tapahtuu nyt, kun se ikävä loppuu? Loppuuko rakkaus sen mukana?
Aamulla mä hyppään junaan ja lähden rakastani vastaan. Tapaan asemalla miehen, jolla ei ole enää harmaan vihreää vaatetusta, eikä hän käyttäydy tiettyjen normien mukaan. Tapaan miehen, jota en ole tavannut vielä koskaan aiemmin. Intin jälkeisen Laurin. Ja mä pelkään sitä miestä. Kaikki se, mitä armeija on todella hänelle tehnyt, paljastuu huomenna. Enkä mä tiedä, olenko mä valmis.
tiistai 16. joulukuuta 2014
How you doin’ young lady
Jo eilen mä istuin tässä tuolissani ja tuijotin bloggerin tyhjää, valkoista kirjoituskenttää. Mitään ei vaan irtoa. Mä en oikein tiedä johtuuko se siitä, että mitään ei tapahdu, vai siitä, että tapahtuu liikaa.
Viimeisten parin viikon aikana kaikki on kääntynyt nurinkurin. Ennen mä istuin päivät pitkät kotona ahdistuen huomisesta. Nykyään mä en edes huomaa huomisen tulevan, kun taistelen aikaa vastaan ehtiäkseni kotiin edes kääntymään. Ei sillä, että se mikään huono juttu olisi kuitenkaan, päin vastoin. Mä nautin.
En mä mitään erikoista tai kertomisen arvoista ole tehnyt, mutta jotain kuitenkin. Mun päivittäinen kommunikointi ihmisten kanssa on lisääntynyt ainakin seitsemän kertaisesti ja iltaisin mä huomaan, kuinka kaikki se puhuminen sattuu mun kurkkuun. Harjoituksen puutetta. On ihmisille mukavampaa puhua, kuin seinille.
Tiedättekö kamut, tänään on toisiksi viimeinen päivä inttileskenä. Mitä ihmettä mä sen jälkeen kirjoitan blogin kuvaukseen? Se on jo niin vakinaistunut osa mua, etten oikein tiedä miten päin olla, kun armeija päättyy. Pitää kai iskeä uusi inttipoju, niin ei mene rutiinit sekaisin. No ei vaan, haha!
Mutta siis ihan tosissaan, mä en oikein tiedä enää kuka mä olen. Ada, 18, Suomi. Joo. Mut mitä muuta? Nainen. Vai tyttö? Häh? Mä oon kai ihan kiva. Mulla on kivat silmät ja mä osaan piirtää (mistä tuli mieleen, etten mä ole vieläkään piirtänyt teille, hyi laiska minä). Mä olen siis laiska myös. Ja saamaton. Mä olen viisas, omalla oudolla tavallani. Oivaltava kuvailisi minua paremmin. Mä olen säästeliäs vähän ehkäpä jopa negatiivisella tavalla. Mä tylsistyn helposti ja mä kaipaan seuraa kokoajan. En osaa olla yksin. Joo, Ada, 18, Suomi, nätit silmät, omituinen ajatusmaailma, laiska, rikas piirtäjä ämmä, joka roikkuu kokoajan jonkun hihassa.
Just niin.
Ei tästä tekstistä pitänyt mikään persoonakuvaus tulla. Päivän kuulumiset vain. En mä yleensä kirjoita näin. Menköön.
Viimeisten parin viikon aikana kaikki on kääntynyt nurinkurin. Ennen mä istuin päivät pitkät kotona ahdistuen huomisesta. Nykyään mä en edes huomaa huomisen tulevan, kun taistelen aikaa vastaan ehtiäkseni kotiin edes kääntymään. Ei sillä, että se mikään huono juttu olisi kuitenkaan, päin vastoin. Mä nautin.
En mä mitään erikoista tai kertomisen arvoista ole tehnyt, mutta jotain kuitenkin. Mun päivittäinen kommunikointi ihmisten kanssa on lisääntynyt ainakin seitsemän kertaisesti ja iltaisin mä huomaan, kuinka kaikki se puhuminen sattuu mun kurkkuun. Harjoituksen puutetta. On ihmisille mukavampaa puhua, kuin seinille.
Tiedättekö kamut, tänään on toisiksi viimeinen päivä inttileskenä. Mitä ihmettä mä sen jälkeen kirjoitan blogin kuvaukseen? Se on jo niin vakinaistunut osa mua, etten oikein tiedä miten päin olla, kun armeija päättyy. Pitää kai iskeä uusi inttipoju, niin ei mene rutiinit sekaisin. No ei vaan, haha!
Mutta siis ihan tosissaan, mä en oikein tiedä enää kuka mä olen. Ada, 18, Suomi. Joo. Mut mitä muuta? Nainen. Vai tyttö? Häh? Mä oon kai ihan kiva. Mulla on kivat silmät ja mä osaan piirtää (mistä tuli mieleen, etten mä ole vieläkään piirtänyt teille, hyi laiska minä). Mä olen siis laiska myös. Ja saamaton. Mä olen viisas, omalla oudolla tavallani. Oivaltava kuvailisi minua paremmin. Mä olen säästeliäs vähän ehkäpä jopa negatiivisella tavalla. Mä tylsistyn helposti ja mä kaipaan seuraa kokoajan. En osaa olla yksin. Joo, Ada, 18, Suomi, nätit silmät, omituinen ajatusmaailma, laiska, rikas piirtäjä ämmä, joka roikkuu kokoajan jonkun hihassa.
Just niin.
Ei tästä tekstistä pitänyt mikään persoonakuvaus tulla. Päivän kuulumiset vain. En mä yleensä kirjoita näin. Menköön.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Pahan kaa ystävystyin
Kaikki muuttuu tosi nopeasti. Mä en itsekään meinaa pysyä kärryillä enää. Nyt oli taas aika viheltää peli poikki, pysähtyä katsomaan ympärilleen ja yrittää ymmärtää. Mä en oikein tiedä onko tää muutos pahasta vai hyvästä. Vähän kuin mun päällä olis ensin ollut viisisataa kiloa paskaa, se kaikki olis kaavittu pois ja kaadettu päälle viisisataa kiloa toffeekaramelleja. Siis joo, onhan ne toffeekaramellit tietysti parempi, mut viisisataa kiloa on silti suhteellisen kivuliasta. Pystyykö sen kivun alta enää erottamaan paskaa toffeekaramelleista? Sitä mä tässä yritän nyt selvittää.
Mä ja Lauri oltiin tauolla tämä viikonloppu. Mä vedin perseet sen kunniaksi. Oikein kunnolla. Päihteitä oli jos jonkinlaisia ja mun mielessä on pelkkää mustaa. Tänään me sitten sovittiin, että jatketaan yhdessä. Mä kuitenkin huomaan epäröiväni. En itseni tai tunteideni takia, ei, kyllä mä tiedän mitä mä tunnen. Vaan sen takia, että mä en ole varma Laurin tunteista enää. En mä silti aio luovuttaa vielä, mä rakastan ihan helvetisti.
Toinen uutispommi tuli tänään aamulla. Krapuloissani maatessani olohuoneen lattialla mä kuulin puhelimen soivan takin taskussa. Tommi on poissa mun elämästäni. Aikalailla pysyvästi tällä kertaa, luulisin. Vauva ja perhe-elämä eivät istu tämän kaupungin tyyliin. Niinpä hän siis otti ja lähti. Tätä tietoa mä en oikein ole prosessoinut vielä. Siitä kenties lisää myöhemmin.
Eilen sekoillessani mä olin muotoillut Laurille jotain katkeran sävyistä viestiä, jota mä en kuitenkaan koskaan lähettänyt. Se siis vielä tähän loppuun, ennen kuin mä painun nukkumaan.
" Sä pelasit tämän pelin hyvin. Ihan helvetin hyvin, rakas. Viimeiseen asti sä sait mut uskomaan rakkauteen, sait mut elättämään itseäs sen aikaa, kun sä kitkuttelet intin päivärahoilla. Ja nyt kun mä olen rämpinyt sen kaiken paskan läpi, sä viet multa kaiken sen vähän, mitä on jäljellä, tyrmäät minut maahan ja juokset nauraen pois. Sä olit niin ovela, etten mä osaa edes halveksua sua. Lähinnä musta tuntuu pahalta, ettet sä ymmärrä mitä sä teet ihmisille sun ympärilläs."
Mä ja Lauri oltiin tauolla tämä viikonloppu. Mä vedin perseet sen kunniaksi. Oikein kunnolla. Päihteitä oli jos jonkinlaisia ja mun mielessä on pelkkää mustaa. Tänään me sitten sovittiin, että jatketaan yhdessä. Mä kuitenkin huomaan epäröiväni. En itseni tai tunteideni takia, ei, kyllä mä tiedän mitä mä tunnen. Vaan sen takia, että mä en ole varma Laurin tunteista enää. En mä silti aio luovuttaa vielä, mä rakastan ihan helvetisti.
Toinen uutispommi tuli tänään aamulla. Krapuloissani maatessani olohuoneen lattialla mä kuulin puhelimen soivan takin taskussa. Tommi on poissa mun elämästäni. Aikalailla pysyvästi tällä kertaa, luulisin. Vauva ja perhe-elämä eivät istu tämän kaupungin tyyliin. Niinpä hän siis otti ja lähti. Tätä tietoa mä en oikein ole prosessoinut vielä. Siitä kenties lisää myöhemmin.
Eilen sekoillessani mä olin muotoillut Laurille jotain katkeran sävyistä viestiä, jota mä en kuitenkaan koskaan lähettänyt. Se siis vielä tähän loppuun, ennen kuin mä painun nukkumaan.
" Sä pelasit tämän pelin hyvin. Ihan helvetin hyvin, rakas. Viimeiseen asti sä sait mut uskomaan rakkauteen, sait mut elättämään itseäs sen aikaa, kun sä kitkuttelet intin päivärahoilla. Ja nyt kun mä olen rämpinyt sen kaiken paskan läpi, sä viet multa kaiken sen vähän, mitä on jäljellä, tyrmäät minut maahan ja juokset nauraen pois. Sä olit niin ovela, etten mä osaa edes halveksua sua. Lähinnä musta tuntuu pahalta, ettet sä ymmärrä mitä sä teet ihmisille sun ympärilläs."
perjantai 12. joulukuuta 2014
Viikon positiiviset 12
Mä ehdin tarinoida teille jo vaikka mitä juttua tänne, ennen kuin älysin, että perkele tänäänhän on tosiaan viikon positiivisten vuoro! Niitä siispä ensin ja turhat höpinät vasta loppuun.
♥ Koko viikko tuntui vain muutamalta päivältä
♥ Vältyin melkein kokonaan ahdistuspaskalta ja koin olevani oikeasti onnellinen
♥ Vietin enemmän aikaa ihmisten kanssa, kuin yksin
♥ Lauri oli lomilla viime viikonloppuna ja tulee myös tänään kotiin
♥ Inttiä on jäljellä alle viikko (!!!)
♥ Laihduin muutaman kilon
♥ Tunnen yhä vahvemmin olevani osa joukkoa
♥ Ihmiset ottavat yhteyttä minuun, enkä minä ole aina se soittava osapuoli
Hyvä viikko kaiken kaikkiaan. Tai miten sen nyt ottaa, päihteet tuskin kovin monen ihmisen silmissä ovat hyvä asia ja nehän tästä viikosta tällaisen tekivät. Hyvä fiilis jäi kuitenkin päälle ja se on tärkeintä, eikö?
Tänään luvassa on taas illan istumista tutulla porukalla ja Laurikin liittyy joukkoon kunhan pääsee joskus kotiin asti. Mä olen kuskin roolissa, joten mitään hurjaa sekoilua ei ole tiedossa. Hyvä niinkin toisinaan. Muiden päivien ohjelmasta mulla ei ole tietoa, mutta eivätköhän nekin suunnitelmat selkiydy itsestään. Nyt täytyy juosta, palataan taas!
♥ Koko viikko tuntui vain muutamalta päivältä
♥ Vältyin melkein kokonaan ahdistuspaskalta ja koin olevani oikeasti onnellinen
♥ Vietin enemmän aikaa ihmisten kanssa, kuin yksin
♥ Lauri oli lomilla viime viikonloppuna ja tulee myös tänään kotiin
♥ Inttiä on jäljellä alle viikko (!!!)
♥ Laihduin muutaman kilon
♥ Tunnen yhä vahvemmin olevani osa joukkoa
♥ Ihmiset ottavat yhteyttä minuun, enkä minä ole aina se soittava osapuoli
Hyvä viikko kaiken kaikkiaan. Tai miten sen nyt ottaa, päihteet tuskin kovin monen ihmisen silmissä ovat hyvä asia ja nehän tästä viikosta tällaisen tekivät. Hyvä fiilis jäi kuitenkin päälle ja se on tärkeintä, eikö?
Tänään luvassa on taas illan istumista tutulla porukalla ja Laurikin liittyy joukkoon kunhan pääsee joskus kotiin asti. Mä olen kuskin roolissa, joten mitään hurjaa sekoilua ei ole tiedossa. Hyvä niinkin toisinaan. Muiden päivien ohjelmasta mulla ei ole tietoa, mutta eivätköhän nekin suunnitelmat selkiydy itsestään. Nyt täytyy juosta, palataan taas!
torstai 11. joulukuuta 2014
Yksiö, yksilö
Viikko ja se on ohi. Vihdoin. Koko painajainen on vain pala menneisyyttä, kullattuja muistoja. Laurin inttii päättyy ja uusi jakso elämässä alkaa. Mä toivon todella, että se jakso on hyvä.
Koko tulevaisuus on vielä hieman epäselvä, koska Lauri ei tunnu itsekään tietävän mitä tahtoo. Mä olisin täysin valmis sitoutumaan, mutta näyttää siltä, että mun kohdalleni on sattunut harvinaisen sitoutumiskammoinen yksilö. Asioissa siis todellakin on järjestelemistä, mutta mä tahdon uskoa, että kaikki saadaan sujumaan.
"Mä en tahdo seurustella, mä rakastan sua."
Ota siitä nyt sitten selvää. Mua lähinnä turhauttaa koko tilanne niin paljon, etten tahdo edes ajatella. Kaikki sujuu näin ja näillä mennään.
Mä olen viimepäivinä niin päihteissä kuin selvänäkin miettinyt sitä, kuinka paljon mä olen oikeasti muuttunut sen jälkeen, kun mä tutustuin Lauriin. Mikään ei ole enää entisellään. Sitä mä en tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta tässä sitä ollaan. Sen mä kuitenkin tiedän, etten palaisi menneisyyteen, vaikka voisinkin.
Mulla on teille tosi paljon juttuja luonnoksissa, mutten vain jotenkin saa aikaiseksi. Mä olen kokoajan joko niin sekaisin tai niin väsynyt, etten saa ajatuksia kasattua tarpeeksi. Tämäkin teksti on lähinnä pomppimista sinne ja tänne, mutta menköön.
Koko tulevaisuus on vielä hieman epäselvä, koska Lauri ei tunnu itsekään tietävän mitä tahtoo. Mä olisin täysin valmis sitoutumaan, mutta näyttää siltä, että mun kohdalleni on sattunut harvinaisen sitoutumiskammoinen yksilö. Asioissa siis todellakin on järjestelemistä, mutta mä tahdon uskoa, että kaikki saadaan sujumaan.
"Mä en tahdo seurustella, mä rakastan sua."
Ota siitä nyt sitten selvää. Mua lähinnä turhauttaa koko tilanne niin paljon, etten tahdo edes ajatella. Kaikki sujuu näin ja näillä mennään.
Mä olen viimepäivinä niin päihteissä kuin selvänäkin miettinyt sitä, kuinka paljon mä olen oikeasti muuttunut sen jälkeen, kun mä tutustuin Lauriin. Mikään ei ole enää entisellään. Sitä mä en tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta tässä sitä ollaan. Sen mä kuitenkin tiedän, etten palaisi menneisyyteen, vaikka voisinkin.
Mulla on teille tosi paljon juttuja luonnoksissa, mutten vain jotenkin saa aikaiseksi. Mä olen kokoajan joko niin sekaisin tai niin väsynyt, etten saa ajatuksia kasattua tarpeeksi. Tämäkin teksti on lähinnä pomppimista sinne ja tänne, mutta menköön.
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Liikaa, vähän liikaa
Mä en oikein meinaa päästä kiinni tähän maailmaan. Syke on kokoajan hurjissa lukemissa ja väsymys on aivan kamala. Ruoka ei mene alas ja oksettaa kokoajan. Samassa porukassa me ollaan tänäänkin pyöritty, yritetty saada elämästä kiinni yhdessä. Lauri tosin on armeijan harmaissa edelleen.
Mä olen muuttunut aivan kamalasti tosi lyhyessä ajassa ja samalla huomannut erään asian. Mun itsevarmuuteni kasvaessa mä huomaan, ettei Lauri oikeasti olekaan niin itsevarma kuin mä olen luullut. Hän onkin oikeasti vain pienen pieni pojan ressukka pukeutuneena muskelimiehen pukuun. Hän ei uskalla sitoutua ja esittää sen takia vahvaa, mutta sen kuoren alla on piilossa poika, joka pelkää sydämensä puolesta. Niin se on ollut kokoajan, mä en vain ole käsittänyt sitä aiemmin.
Voi miten kovasti mä tahdon saada sen kuoren rikottua. En vain ole varma siitä, onko se edes mahdollista.
Mä olen muuttunut aivan kamalasti tosi lyhyessä ajassa ja samalla huomannut erään asian. Mun itsevarmuuteni kasvaessa mä huomaan, ettei Lauri oikeasti olekaan niin itsevarma kuin mä olen luullut. Hän onkin oikeasti vain pienen pieni pojan ressukka pukeutuneena muskelimiehen pukuun. Hän ei uskalla sitoutua ja esittää sen takia vahvaa, mutta sen kuoren alla on piilossa poika, joka pelkää sydämensä puolesta. Niin se on ollut kokoajan, mä en vain ole käsittänyt sitä aiemmin.
Voi miten kovasti mä tahdon saada sen kuoren rikottua. En vain ole varma siitä, onko se edes mahdollista.
Liikaa, vain vähän liikaa mä sieniä napostelen
Edellinen teksti ilmestyi perjantaina. Nyt ollaan keskiviikon puolella.
Mä en ole ollut koulussa, mä en ole ollut kotona, mä en ole ollut tässä maailmassa. Tänään päivällä mä heräsin ja luulin eläväni lauantaita.
Porttiteoria on totta.
"Kolme grammaa hasista on päiväannoksein
amfetamiinia muutama viiva livahtaapi yksintein
lähdenpä tästä nappaamaan parisenkymmentä
tuoppia kun janottaa näin yösyömmellä"
Mä en ole ollut koulussa, mä en ole ollut kotona, mä en ole ollut tässä maailmassa. Tänään päivällä mä heräsin ja luulin eläväni lauantaita.
Porttiteoria on totta.
"Kolme grammaa hasista on päiväannoksein
amfetamiinia muutama viiva livahtaapi yksintein
lähdenpä tästä nappaamaan parisenkymmentä
tuoppia kun janottaa näin yösyömmellä"
perjantai 5. joulukuuta 2014
Viikon positiiviset 11
Tämän viikon positiiviset mä muistin taas ajoissa ja yritin panostaa niihin hieman enemmän, kuin viikko sitten. Toisinaan koko homma muistuu mieleen vasta promillejen noustessa turhan korkealle tai muuten vain kiireessä ja tekstit ovat mitä ovat. Nyt kuitenkin ihan ajatuksella kirjoitettua tekstiä.
♥ Koko viikko kului todella nopeasti
♥ Aurinko paistoi muutamana päivänä pitkästä aikaa
♥ Lauri soitteli armeijasta tosi monesti
♥ Ja tänään hän tulee kotiin taas
♥ Vietin paljon enemmän aikaa ihmisten kanssa, kuin yleensä
♥ Minua kehuttiin tärkeäksi, kauniiksi jne.
♥ Sain ihania sähköposteja teiltä, yksi jäi erityisesti mieleen
♥ Sairaalan uutiset eivät olleet negatiivisia
♥ Löysin paljon uutta hyvää musiikkia
♥ Ask.fm oli aktiivisempi kuin normaalisti
♥ TJ lähestyy yksi numeroista lukua
Eipä tänne sen kummempia, kohta mä alan valmistautua ja lähden myöhemmin Lauria vastaan. Ihanaa perjantaita teille!
torstai 4. joulukuuta 2014
That feelin’ that you givin’ really drives me crazy
Aamulla soitettiin sairaalalta.
"Sun verikokeissa oli muutamia poikkeamia, tuu käymään."
Lääkärille, uusiin kokeisiin, sinne ja tänne.
Nyt mä olen vihdoin kotona taas. Huomenna ne soittaa ja kertoo uusien kokeiden tulokset ja mahdolliset seuraamukset. Tuskin mitään vakavaa, samaa paskaa kuin aiemminkin. Jännittää silti.
Huomenna on jo perjantai. Mihin nää päivät oikein katoaa? Koko viikko tuntui vain muutamalta vaivaiselta päivältä ja hyvä niin. Tasan kaksi viikkoa kestettävänä ja se on siinä. Jouluun alle kolme viikkoa. Siitä mä en niinkään nauti.
Mä taisin aiemmin puhua teille siitä, että mä ja Lauri ollaan lähdössä reissuun. No, koko juttu varmistui tänään ja me saatiin ne paikat. Talvilomalla me otetaan suunta ulkomaille pariksi päiväksi enkä mä malta odottaa! Mä olen niin kovasti kaivannut irtiottoa arjesta ja koko Suomesta ja nyt mä vihdoin sen saan. Pari kuukautta täytyy vielä odottaa, mutta kyllä mä sen kestän. Lauri on kenties vielä enemmän innoissaan kuin mä ja musta tuntuu, että se reissu tekee meidän suhteelle hyvää.
Aiemmin musta tuntui, että me ollaan vain kakaroita leikkimässä kotia, mutta nyt tää alkaa vihdoin tuntua todelta. Yhteen muuttamisesta on puhuttu ja yhteinen tulevaisuus näyttää varmemmalta kuin koskaan aiemmin. Hyvä tästä tulee.
"Sun verikokeissa oli muutamia poikkeamia, tuu käymään."
Lääkärille, uusiin kokeisiin, sinne ja tänne.
Nyt mä olen vihdoin kotona taas. Huomenna ne soittaa ja kertoo uusien kokeiden tulokset ja mahdolliset seuraamukset. Tuskin mitään vakavaa, samaa paskaa kuin aiemminkin. Jännittää silti.
Huomenna on jo perjantai. Mihin nää päivät oikein katoaa? Koko viikko tuntui vain muutamalta vaivaiselta päivältä ja hyvä niin. Tasan kaksi viikkoa kestettävänä ja se on siinä. Jouluun alle kolme viikkoa. Siitä mä en niinkään nauti.
Mä taisin aiemmin puhua teille siitä, että mä ja Lauri ollaan lähdössä reissuun. No, koko juttu varmistui tänään ja me saatiin ne paikat. Talvilomalla me otetaan suunta ulkomaille pariksi päiväksi enkä mä malta odottaa! Mä olen niin kovasti kaivannut irtiottoa arjesta ja koko Suomesta ja nyt mä vihdoin sen saan. Pari kuukautta täytyy vielä odottaa, mutta kyllä mä sen kestän. Lauri on kenties vielä enemmän innoissaan kuin mä ja musta tuntuu, että se reissu tekee meidän suhteelle hyvää.
Aiemmin musta tuntui, että me ollaan vain kakaroita leikkimässä kotia, mutta nyt tää alkaa vihdoin tuntua todelta. Yhteen muuttamisesta on puhuttu ja yhteinen tulevaisuus näyttää varmemmalta kuin koskaan aiemmin. Hyvä tästä tulee.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Joka kerta se viiltää samalla tavalla
Tommi tavoittelee mua. Mä annan vaan olla, ei mua kiinnosta. Kaipaan taukoa koko ihmisestä. Se ei anna mulle mitään, se vaan vie viimeisetkin hyvät asiat pois multa.
Mulla on kokoajan jonkinlainen kooma päällä. Mä teen asioita, aika kuluu, enkä mä muista tehneeni yhtään mitään. Aamulla mä luulin, että on maanantai. Ajatuksissani mä olin saattanut Laurin junaan vasta eilen. Todellisuudessa on keskiviikko, mä olen ollut kaksi kokonaista päivää yksin. Aika vaan kuluu, mä makaan lattialla ja lasken kattolautoja.
Olen mä ehtinyt kouluukin jo jossain välissä. En mä kyllä kai eilen siellä ollut, tänään en ainakaan. En muistanut mennä. En erottanut aamua illasta. Mut kyllä se siitä, seitsemän viikkoa ja kirjoitukset jäljellä.
TJ15. Kaks viikonloppuakin vielä välissä. Pari viikkoa yksinäisyyttä ja se on siinä. Mä selvisin, tiedättekö. Heinäkuussa mä olin niin valmis luovuttamaan. Jos mä vain olisin millään voinut, mä olisin lähtenyt, enkä palannut koskaan. Mutta mä lupasin odottaa.
"Mä olen joko sun kanssa tai en kenenkään kanssa."
Ja niinhän mä sitten olin. Tuntuu jotenkin omituisella tavalla ihan helvetin hyvältä. Silti mä kuitenkin pelkään sitä arkea, joka iskee vasten kasvoja intin jälkeen. Me ollaan koettu paljon. Tosi paljon. Puolitoista vuotta yhdessä on aika helvetin hieno saavutus ainakin mulle. Enkä mä olis uskonut, että kukaan jaksaa tällaista ihmistä niin kauan. Lauripa vaan jaksoi ja jaksaa vieläkin.
Jotenkin me ollaan onnistuttu pitämään kipinää yllä. Vaikka meidän suhteessa on paljon vaikeuksia vieläkin ja on paljon asioita, joihin mä olen tyytymätön, niin tää toimii silti aika helvetin hyvin. Meidän välillä on muutama niin vahva sidos, että pienet vaikeudet ei meitä erota.
Mulla on jotenkin kamalan epätodellinen olo. Tuntuu kokoajan, että mä en ole oikeasti tässä, ei tää ole oikeasti mun elämä, enkä mä voi oikeasti olla minä. Hämmentäviä ajatuksia. Pää on kai liian sekaisin taas.
Ps. Otsikko ei liity kai mitenkään. Se vaan sattuu olemaan henkkaa ja henkka on jees.
Mulla on kokoajan jonkinlainen kooma päällä. Mä teen asioita, aika kuluu, enkä mä muista tehneeni yhtään mitään. Aamulla mä luulin, että on maanantai. Ajatuksissani mä olin saattanut Laurin junaan vasta eilen. Todellisuudessa on keskiviikko, mä olen ollut kaksi kokonaista päivää yksin. Aika vaan kuluu, mä makaan lattialla ja lasken kattolautoja.
Olen mä ehtinyt kouluukin jo jossain välissä. En mä kyllä kai eilen siellä ollut, tänään en ainakaan. En muistanut mennä. En erottanut aamua illasta. Mut kyllä se siitä, seitsemän viikkoa ja kirjoitukset jäljellä.
TJ15. Kaks viikonloppuakin vielä välissä. Pari viikkoa yksinäisyyttä ja se on siinä. Mä selvisin, tiedättekö. Heinäkuussa mä olin niin valmis luovuttamaan. Jos mä vain olisin millään voinut, mä olisin lähtenyt, enkä palannut koskaan. Mutta mä lupasin odottaa.
"Mä olen joko sun kanssa tai en kenenkään kanssa."
Ja niinhän mä sitten olin. Tuntuu jotenkin omituisella tavalla ihan helvetin hyvältä. Silti mä kuitenkin pelkään sitä arkea, joka iskee vasten kasvoja intin jälkeen. Me ollaan koettu paljon. Tosi paljon. Puolitoista vuotta yhdessä on aika helvetin hieno saavutus ainakin mulle. Enkä mä olis uskonut, että kukaan jaksaa tällaista ihmistä niin kauan. Lauripa vaan jaksoi ja jaksaa vieläkin.
Jotenkin me ollaan onnistuttu pitämään kipinää yllä. Vaikka meidän suhteessa on paljon vaikeuksia vieläkin ja on paljon asioita, joihin mä olen tyytymätön, niin tää toimii silti aika helvetin hyvin. Meidän välillä on muutama niin vahva sidos, että pienet vaikeudet ei meitä erota.
Mulla on jotenkin kamalan epätodellinen olo. Tuntuu kokoajan, että mä en ole oikeasti tässä, ei tää ole oikeasti mun elämä, enkä mä voi oikeasti olla minä. Hämmentäviä ajatuksia. Pää on kai liian sekaisin taas.
Ps. Otsikko ei liity kai mitenkään. Se vaan sattuu olemaan henkkaa ja henkka on jees.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Old habits
Tänään mä olen tasoitellut viikonlopun univajeita ja yrittänyt totutella arkeen palaamiseen. Kuten tavallista, uni ei meinaa kuitenkaan tulla, kun Lauri on poissa taas. Niinpä mä aikani kuluksi kävin moikkaamassa humalaista Tommia, joka oli yksin kotona. Tästä tapaamisesta mä huomasin sen viikonloppuna tapahtuneen muutoksen itsessäni kaikista selkeiten.
Kuten sanottu, Tommi oli siis humalassa ja yksin. Hetkinen me siinä ehdittiin jutella aivan normaalisti, musiikki pauhasi taustalla ja kaikki oli hyvin. Mä kuitenkin kokoajan odotin jotain. Ja se "jotain" tuli, kuten arvata saattaa.
"Mä haluan sua."
Mies, jolla on perhe. Mies, joka on kusipää. Hän tasan tietää, ettei mitään mahdollisuuksia ole. Ei mitään mahdollisuuksia. Mä en ole niin hirviö, että tekisin sellaista hänen naiselleen. Niinpä mun oli siis pakko tehdä jotain muuta. Ja se jotain oli niin epätyypillistä mulle. Yleensä mä olisin vain kuitannut koko jutun naurulla ja vaihtanut puheenaihetta. En kuitenkaan tänään.
Mä hymyilin kujeilevasti, katsoin häntä silmiin ja annoin ymmärtää. Vedin paitaa hiukan alemmas, kumarruin aivan kiinni häneen ja hengitin hänen korvaansa. Kiusoittelin, kiusoittelin niin paljon. Ja sitten mä kuiskasin, kiihottavimmalla äänelläni koskaan: "Älä vitun mulkku luule, edes parhaimmissa unelmissas. Anele, etten mä kerro sun naiselles."
Mä otin kaikki tavarani, heitin kengät jalkaan rappukäytävässä ja kuulin kuinka Tommi etsii avaimiaan kotonaan. Juoksin ulos ja kiersin pidempää reittiä kotiin, jottei hän osaisi juosta mun perääni.
Tämän illan saldo: hyvä mieli, 11 vastaamatonta puhelua ja kolme tekstiviestiä.
Kuten sanottu, Tommi oli siis humalassa ja yksin. Hetkinen me siinä ehdittiin jutella aivan normaalisti, musiikki pauhasi taustalla ja kaikki oli hyvin. Mä kuitenkin kokoajan odotin jotain. Ja se "jotain" tuli, kuten arvata saattaa.
"Mä haluan sua."
Mies, jolla on perhe. Mies, joka on kusipää. Hän tasan tietää, ettei mitään mahdollisuuksia ole. Ei mitään mahdollisuuksia. Mä en ole niin hirviö, että tekisin sellaista hänen naiselleen. Niinpä mun oli siis pakko tehdä jotain muuta. Ja se jotain oli niin epätyypillistä mulle. Yleensä mä olisin vain kuitannut koko jutun naurulla ja vaihtanut puheenaihetta. En kuitenkaan tänään.
Mä hymyilin kujeilevasti, katsoin häntä silmiin ja annoin ymmärtää. Vedin paitaa hiukan alemmas, kumarruin aivan kiinni häneen ja hengitin hänen korvaansa. Kiusoittelin, kiusoittelin niin paljon. Ja sitten mä kuiskasin, kiihottavimmalla äänelläni koskaan: "Älä vitun mulkku luule, edes parhaimmissa unelmissas. Anele, etten mä kerro sun naiselles."
Mä otin kaikki tavarani, heitin kengät jalkaan rappukäytävässä ja kuulin kuinka Tommi etsii avaimiaan kotonaan. Juoksin ulos ja kiersin pidempää reittiä kotiin, jottei hän osaisi juosta mun perääni.
Tämän illan saldo: hyvä mieli, 11 vastaamatonta puhelua ja kolme tekstiviestiä.
maanantai 1. joulukuuta 2014
Better
Lauri on taas saatettu takaisin armeijan harmaisiin ja viimeiset viikot siellä rullaavat omalla painollaan. Irti päästäminenkään ei enää tuntunut läheskään yhtä tuskalliselta, kuin vielä viimeeksi.
Mä en vieläkään käsitä, kuinka muutama päivä ja muutamat ihmiset voivat muuttaa mun mielialani aivan toisenlaiseksi, kuin se vielä hetki sitten oli. Suurin mun ongelmistani on kokoajan ollut armoton yksinäisyys, joka ahdistaa mua aivan suunnattoman paljon. Tänään mä voin kuitenkin sanoa, että mulla on ystäviä. Muutama päivä sitten mä en ollut varma siitä, mutta nyt mä olen. Olen osa sitä porukkaa, johon Laurikin kuuluu. Mut on hyväksytty joukkoon, eivätkä kaikki ne ihmiset ole enää ainoastaan Laurin ystäviä, vaan myös minun. Se tuntuu aivan uskomattoman hyvältä.
Ensimmäistä kertaa varmasti koskaan mä olen sellaisessa ystäväpiirissä, jossa mä voin olla täysin oma itseni. Ennen mun on aina täytynyt sopeutua johonkin rooliin päästäkseni mukaan, mutta nyt mut kelpuutetaan juuri tällaisena. Mun ei tarvitse esittää mitään, mitä en ole, vaan minusta välitetään ja pidetään huolta, vaikken olisikaan täydellinen.
Tänä viikonloppuna me ollaan puhuttu paljon myös tulevaisuudesta. Kaikki on yhtä suurta kysymysmerkkiä, mutta vihdoin mä uskon, että tulevaisuus on tosiaan tulossa. Kunhan mä saan ylioppilaslakin päähän, järjestyvät asiat varmasti itsestään.
Mun on hyvä olla, pitkästä aikaa.
Mä en vieläkään käsitä, kuinka muutama päivä ja muutamat ihmiset voivat muuttaa mun mielialani aivan toisenlaiseksi, kuin se vielä hetki sitten oli. Suurin mun ongelmistani on kokoajan ollut armoton yksinäisyys, joka ahdistaa mua aivan suunnattoman paljon. Tänään mä voin kuitenkin sanoa, että mulla on ystäviä. Muutama päivä sitten mä en ollut varma siitä, mutta nyt mä olen. Olen osa sitä porukkaa, johon Laurikin kuuluu. Mut on hyväksytty joukkoon, eivätkä kaikki ne ihmiset ole enää ainoastaan Laurin ystäviä, vaan myös minun. Se tuntuu aivan uskomattoman hyvältä.
Ensimmäistä kertaa varmasti koskaan mä olen sellaisessa ystäväpiirissä, jossa mä voin olla täysin oma itseni. Ennen mun on aina täytynyt sopeutua johonkin rooliin päästäkseni mukaan, mutta nyt mut kelpuutetaan juuri tällaisena. Mun ei tarvitse esittää mitään, mitä en ole, vaan minusta välitetään ja pidetään huolta, vaikken olisikaan täydellinen.
Tänä viikonloppuna me ollaan puhuttu paljon myös tulevaisuudesta. Kaikki on yhtä suurta kysymysmerkkiä, mutta vihdoin mä uskon, että tulevaisuus on tosiaan tulossa. Kunhan mä saan ylioppilaslakin päähän, järjestyvät asiat varmasti itsestään.
Mun on hyvä olla, pitkästä aikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)