Better

Lauri on taas saatettu takaisin armeijan harmaisiin ja viimeiset viikot siellä rullaavat omalla painollaan. Irti päästäminenkään ei enää tuntunut läheskään yhtä tuskalliselta, kuin vielä viimeeksi.

Mä en vieläkään käsitä, kuinka muutama päivä ja muutamat ihmiset voivat muuttaa mun mielialani aivan toisenlaiseksi, kuin se vielä hetki sitten oli. Suurin mun ongelmistani on kokoajan ollut armoton yksinäisyys, joka ahdistaa mua aivan suunnattoman paljon. Tänään mä voin kuitenkin sanoa, että mulla on ystäviä. Muutama päivä sitten mä en ollut varma siitä, mutta nyt mä olen. Olen osa sitä porukkaa, johon Laurikin kuuluu. Mut on hyväksytty joukkoon, eivätkä kaikki ne ihmiset ole enää ainoastaan Laurin ystäviä, vaan myös minun. Se tuntuu aivan uskomattoman hyvältä.

Ensimmäistä kertaa varmasti koskaan mä olen sellaisessa ystäväpiirissä, jossa mä voin olla täysin oma itseni. Ennen mun on aina täytynyt sopeutua johonkin rooliin päästäkseni mukaan, mutta nyt mut kelpuutetaan juuri tällaisena. Mun ei tarvitse esittää mitään, mitä en ole, vaan minusta välitetään ja pidetään huolta, vaikken olisikaan täydellinen.

Tänä viikonloppuna me ollaan puhuttu paljon myös tulevaisuudesta. Kaikki on yhtä suurta kysymysmerkkiä, mutta vihdoin mä uskon, että tulevaisuus on tosiaan tulossa. Kunhan mä saan ylioppilaslakin päähän, järjestyvät asiat varmasti itsestään.

Mun on hyvä olla, pitkästä aikaa.