Ota minut tällaisena kuin oon

Oho, täällähän on ollut liikennettä. Tavallisesta parista sadasta poiketen päiväkäyntejä blogille on kertynyt muutamana päivänä tällä viikolla miltei tuhat! Enhän mä edes ole kirjoittanut mitään! Otetaan sen kunniaksi vähän laajemmasti kuulumisia, kun minulla kerrankin on jotain mitä kertoa. En tosin ole yhtään varma, olenko niin iloinen näistä asioista, mutta kerrottava ne on huonotkin uutiset. Aloitetaan kuitenkin hyvillä.

Vauva kasvaa, potkii ja vahvistuu päivä päivältä. Suunnilleen kymmenen viikkoa ja ollaan jo lasketussa ajassa. En käsitä, kuinka aika voi kulua näin nopeasti, vastahan mä plussasin ja nyt ollaan jo näin lähellä maalia. Kaikki hankinnat on jo tehty ja loppu ajan voin ottaa rennosti vauvaa odotellen.

Pienelle on jo etunimi valmiina, vaikka toki tahdomme nähdä lapsen ennen lopullista päätöstä. Laurin ehdotus pitää tällä hetkellä ykkössijaa ja minun ideoitani harkitaan toiseksi ja mahdollisesti myös kolmanneksi nimeksi. Sukunimeä emme ole vielä päättäneet, mutta luultavasti isänsä sukunimen lapsi saa, sillä se on paljon harvinaisempi kuin minun sukunimeni.

Raskauden myötä minun sairastelunikin on väsynyt, vaikka sairauteni toki muistuttelee itsestään yhä päivittäin. Sairaalareissuja ei kuitenkaan ole ollut läheskään niin tiiviisti kuin aiemmin ja olen pärjännyt todella pienellä lääkityksellä ainakin tähän päivään asti.

Huonojakin juttuja toki löytyy. Minun ja Laurin välit rakoilevat, emmekä ole nähneet pitkään aikaan taaskaan. Puhumme kyllä päivittäin, mutta hänen aloitteestaan olemme nyt pitäneet etäisyyttä toisistamme, enkä ole kovinkaan tyytyväinen tähän ratkaisuun. Näillä kuitenkin mennään ja olen iloinen, että hän on kuitenkin elämässäni mukana enemmän kuin uskalsin vielä hetki sitten edes toivoa.

Myös Tommin ja hänen perheensä asiat ovat huonolla tolalla. Naimisiin ei koskaan keretty ja näillä näkymin asumusero on aikalailla pysyvä ero. Ensin hänen kihlattunsa muutti pois saadakseen omaa rauhaa ja aikaa miettiä, mutta käsittääkseni hän ei ole enää aikeissa palata vauvan kanssa kotiin. Surullista Tommin kannalta. Mä olen yrittänyt parhaani mukaan olla tukena, mutta omat voimanikaan eivät aina meinaa riittää.

Sallastakin kysellään säännöllisin väliajoin. Mä toisinaan törmään häneen kaupungilla ja saan osakseni vihaisia katseita edelleen häneltä ja hänen ystäviltään. Muuten olen kyllä saanut olla rauhassa, eikä hän ole lähestynyt minua enää millään tapaa. Ymmärtääkseni hän viettää välivuotta, mutta muuta en oikeastaan tiedäkään ja hyvä kai niin.

Tällaista täällä. Mitäs teidän perjantai-iltaan kuuluu?

Kuusitoista vastaamatonta puhelua

Puhelin tärisee laminaattia vasten, jo kuudestoista vastaamaton puhelu. Ne yrittää tavoittaa mua sanoakseen mitättömiä sanoja ja yrittääkseen ymmärtää. Mä en kaipaa ymmärrystä. Mä kaipaan rauhaa. Antakaa mun olla, edes yksi päivä. Antakaa mun edes joskus ottaa aikaa itselleni, ihan vaikka vain sen takia, että saan maata olohuoneen lattialla ja tuijottaa tyhjyyttä. Rauhassa, yksin. Mä tarvitsen sitä nyt. Mua väsyttää liikaa.

1.15

Mä muistan vieläkin sen yön. Oli pimeää ja sumuista, miltei mahdotonta nähdä eteensä, vaikka katuvalot kuinka kovasti yrittivät valaista yksinäisen kulkijan tietä. Mä ajoin taas kerran yksin pimeyden keskellä, tyhjää tietä, sekuntti sekunnilta lähestyin vääjäämätöntä tuhoa. Mä tiedostin sen jo silloin, mutten ymmärtänyt, että vielä silloin mulla oli mahdollisuus paeta. Mä olisin voinut ottaa ja lähteä, hetkenä minä hyvänsä. Aivan mihin tahansa. Kadota vain, eikä ilmoittaa kenellekään mitään enää koskaan. Mä typerys kuitenkin luulin, ettei niin voisi tehdä. Vielä silloinkin mä olin autuaan tietämätön siitä, että se olisi ainoa oikea vaihtoehto. Ja silloin, kun mä vihdoin tulisin sen tietämään, olisi jo aivan liian myöhäistä.

Mä olin antanut anteeksi jo niin monet hairahdukset. Leikkinyt unohtavani, vaikken mä koskaan todella unohtanut. Aina kun mä suutelin niitä huulia, juoksivat mielessäni kaikkien niiden naisten kasvot, jotka niitä huulia olivat viimeeksi suudelleet. Toisinaan ne naiset ottivat yhteyttäkin minuun, milloin pahoitellakseen, milloin vain kylmästi kertoakseen totuuden. En mä heille koskaan ollut vihainen, mutta hänelle olin, en vain osannut kytkeä rakkautta pois päältä.

Niin tuhottoman monta kertaa mä olin hänelle huutanut, loukannut mitä pahimmilla sanoilla ja huomannut, että kerta kerralta hänen katseensa muuttuu vain tyhjemmäksi. Kerta toisensa jälkeen hän kieltää kaiken ja saa minut uskomaan, että minä olen se hullu. Se on hänen tapansa saada anteeksi, ja voi kuinka surullisen hyvin se tapa toimiikaan. 

Sinä iltana mä hain häntä kotiin taas kerran ties mistä. Ja sinä iltana taas kerran hairahduin samaan typeryyteen, kuin niin useasti aiemminkin. Ja nyt mä tiedän, että sinä iltana sillä typeryydellä oli seuraus. Luojan kiitos se seuraus ei ollut tauti, vaan se seuraus oli pieni ihmisen alku, joka sen jälkeen niin monesti sekoitti mun pääni. Sinä iltana mun sisällä alkoi kasvaa olento, joka tänään on mulle rakkaampi kuin kukaan koskaan, edes sinä. 

Se ilta johti johonkin, mihin mä en koskaan uskonut joutuvani. Vielä sinä iltana mä olin valmis katoamaan, jättämään kaiken taakseni ja sen illan jälkeen, päivä päivältä enemmän, mun on täytynyt takertua kiinni vanhaan. Tukeutua jokaiseen ihmiseen, joka mulle tukeaan tarjoaa. Mun on täytynyt ryhdistäytyä ja elää, eikä vain olla ja harhailla, haaveilla kuolemasta tai uudesta alusta. Vaikka onhan tämäkin uusi alku sinällään, aivan toisenlainen vain, kun mä luulin.

Ja toisinaan mä toivon, että mulla olisi ollut sinä iltana enemmän rohkeutta. Että mä olisin ajanut toiseen suuntaan, jättänyt sut hakematta ja kadonnut. En mä kuitenkaan enää muuttaisi mitään, vaikka voisinkin. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.

I'm good

Vauva alkaa jo näin aikaisilla viikoilla osoittaa merkkejä ulos tahtomisesta ja mut on määrätty ottamaan rennosti. Vatsa kasvaa hurjaa tahtia ja mä olen ihan törkeän kipeä ja väsynyt, jos totta puhutaan. Viimeistään kolmen kuukauden päästä vauva on kuitenkin vihdoin täällä ja sen jälkeen väsymys tulee tuskin ainakaan helpottamaan.

Vasta nyt mulle alkaa konkretisoitua se fakta, että mä tosiaan saan lapsen. Mun vatsassani on ihan oikea ihminen. Pian mä olen äiti, koko maailma sille pienelle otukselle, joka mun sisälläni kasvaa. Laurikin on toilailuistaan huolimatta ottanut yllättävän paljon vastuuta. Mä oletin hänen katoavan kuin tuhka tuuleen viimeistään näillä viikoilla, mutta ollaan me yhä melko aktiivisesti yhteyksissä. Hän kai tahtoo sittenkin olla läsnä lapsensa elämässä, vaikka päävastuu kaikesta onkin minulla.

Elämä pyörii aikalailla samaa rataa, vauva jutut vievät suuren osan ajatuksistani, enkä oikein osaa ajatella mitään muuta. Odotan vain loppusyksyä ja saapuvaa nyyttiä.

Kuka sä oot?

Mä en tunne sitä ihmistä enää ollenkaan. Huumausaineen hallussapito, törkeä rattijuopumus, törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen, pahoinpitely. Silmä mustana ja rahat kadonneet. En mä tuollaisen ihmisen mukaan lähtenyt silloin pari vuotta sitten. Ei tuollainen ihminen voi olla isä kenellekään, varsinkaan mun lapselleni.