1.15

Mä muistan vieläkin sen yön. Oli pimeää ja sumuista, miltei mahdotonta nähdä eteensä, vaikka katuvalot kuinka kovasti yrittivät valaista yksinäisen kulkijan tietä. Mä ajoin taas kerran yksin pimeyden keskellä, tyhjää tietä, sekuntti sekunnilta lähestyin vääjäämätöntä tuhoa. Mä tiedostin sen jo silloin, mutten ymmärtänyt, että vielä silloin mulla oli mahdollisuus paeta. Mä olisin voinut ottaa ja lähteä, hetkenä minä hyvänsä. Aivan mihin tahansa. Kadota vain, eikä ilmoittaa kenellekään mitään enää koskaan. Mä typerys kuitenkin luulin, ettei niin voisi tehdä. Vielä silloinkin mä olin autuaan tietämätön siitä, että se olisi ainoa oikea vaihtoehto. Ja silloin, kun mä vihdoin tulisin sen tietämään, olisi jo aivan liian myöhäistä.

Mä olin antanut anteeksi jo niin monet hairahdukset. Leikkinyt unohtavani, vaikken mä koskaan todella unohtanut. Aina kun mä suutelin niitä huulia, juoksivat mielessäni kaikkien niiden naisten kasvot, jotka niitä huulia olivat viimeeksi suudelleet. Toisinaan ne naiset ottivat yhteyttäkin minuun, milloin pahoitellakseen, milloin vain kylmästi kertoakseen totuuden. En mä heille koskaan ollut vihainen, mutta hänelle olin, en vain osannut kytkeä rakkautta pois päältä.

Niin tuhottoman monta kertaa mä olin hänelle huutanut, loukannut mitä pahimmilla sanoilla ja huomannut, että kerta kerralta hänen katseensa muuttuu vain tyhjemmäksi. Kerta toisensa jälkeen hän kieltää kaiken ja saa minut uskomaan, että minä olen se hullu. Se on hänen tapansa saada anteeksi, ja voi kuinka surullisen hyvin se tapa toimiikaan. 

Sinä iltana mä hain häntä kotiin taas kerran ties mistä. Ja sinä iltana taas kerran hairahduin samaan typeryyteen, kuin niin useasti aiemminkin. Ja nyt mä tiedän, että sinä iltana sillä typeryydellä oli seuraus. Luojan kiitos se seuraus ei ollut tauti, vaan se seuraus oli pieni ihmisen alku, joka sen jälkeen niin monesti sekoitti mun pääni. Sinä iltana mun sisällä alkoi kasvaa olento, joka tänään on mulle rakkaampi kuin kukaan koskaan, edes sinä. 

Se ilta johti johonkin, mihin mä en koskaan uskonut joutuvani. Vielä sinä iltana mä olin valmis katoamaan, jättämään kaiken taakseni ja sen illan jälkeen, päivä päivältä enemmän, mun on täytynyt takertua kiinni vanhaan. Tukeutua jokaiseen ihmiseen, joka mulle tukeaan tarjoaa. Mun on täytynyt ryhdistäytyä ja elää, eikä vain olla ja harhailla, haaveilla kuolemasta tai uudesta alusta. Vaikka onhan tämäkin uusi alku sinällään, aivan toisenlainen vain, kun mä luulin.

Ja toisinaan mä toivon, että mulla olisi ollut sinä iltana enemmän rohkeutta. Että mä olisin ajanut toiseen suuntaan, jättänyt sut hakematta ja kadonnut. En mä kuitenkaan enää muuttaisi mitään, vaikka voisinkin. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.