It's always the darkest before you see the light

Mä en oikein taas tiedä mitä mä kirjoittaisin. Vauva-arki on tällä hetkellä niin samanlaista joka päivä, etten osaa lisätä edelliseen postaukseen paljonkaan. Lapsi kasvaa, kaikki on hyvin. Univelka lisääntyy, mutta mä jaksan.

Menneisyyttä miettiessäni en voinut eilen olla ottamatta selvää siitä, mitä Sallalle kuuluu nykyään. Terapia on loppumaisillaan ja hän syyttää yhä kaikesta minua. Ja Tommiakin, tietysti. Terapia ei auttanut, sanoisin.

Tommin kuulumisiakaan mä en ole kirjoittanut aikoihin. Hän asuu ja elää taas yksin. Tapaa lastaan liian harvoin, työskentelee liikaa, juo liikaa. Soittelee minulle miltei päivittäin, mutten jaksa vastata läheskään joka kerta. "Mä ikävöin sua, miks mä en valinnut sua silloin kun mä vielä pystyin..."

Mä olen meistä kolmesta kai se, joka sai kaiken toimimaan...

Mennyt, tuleva, nyt

Mä olen päässyt pitkälle. Kompuroinut, käynyt reunalla, tehnyt huonoja valintoja. Ollut liian lähellä luovuttamista. Selvinnyt teidän avulla, blogin avulla pahimman yli. Saanut ystäviä, menettänyt ystäviä. Tehnyt typeriä valintoja, jättänyt kuuntelematta muiden ohjeita. Ja mä olen loppujen lopuksi kuitenkin tehnyt kaiken oikein.

Ilman niitä typeriä valintoja, kyyneleitä ja hajonneita ihmissuhteita mulla ei olisi kaikkea tätä, mitä mulla nyt on. Tässä blogissa on tallella kaikki suurimmat vastoinkäymiset ja onnistumiset, joita mä olen kohdannut matkalla tähän pisteeseen ja vihdoin mä voin sanoa, että mä olen aidosti onnellinen.

Tommi, Salla, kaikki sekoilu heidän kanssaan. Lääkkeet, viina, tupakka. Lauri. Menetetyt ystävät, uudet ystävät. Huumeet. Itsetuhoisuus, viha, inho, riidat. Ja kaiken jälkeen mä olen tässä.

Voi luoja että mun on hyvä olla just nyt.

Kaikki hyvin

En ole koskaan rakastanut näin paljon. En koskaan ollut näin väsynyt ja onnellinen. En ole koskaan ollut näin ihmeissäni, ylpeä ja kiitollinen.

Kaikki sujuu, me ollaan, eletään, rakastetaan. Ja mikä parasta, meitä on kolme.

Neljältä aamulla herään sohvalta vauvan itkuun. Olen nukkunut tunteja, kahvi on kylmentynyt kuppiinsa ja iltapalaleipä jäänyt puoliksi syömättä. Makuuhuoneesta kuuluu rauhoittavaa hyssyttelyä, itku lakkaa ja asunto hiljenee.

Lauri on ylittänyt kaikki odotukseni. Hän on täällä, läsnä. Hän ei paennutkaan. Hän on isä.

Pian kaksi ja puoli vuotta me ollaan oltu enemmän ja vähemmän yhdessä. Yhdeksän kuukautta sitten hän vihasi mua enemmän kuin ketään. Ja nyt hän taitaa rakastaa mua, meitä, aika helvetin paljon.

Mä en vaadi, en pakota. Mä en huuda, otan täyden vastuun. Ja kaikki mitä hän tekee, on bonusta, ylimääräistä, ekstaa. Mä olen varautunut siihen, että huomenna hän ei ole enää täällä. Mä olen varautunut olemaan sekä isä, että äiti. Mutta ainakin toistaiseksi hän tahtoo hoitaa oman osuutensa.  Kai tuo pieni rakas vain vei hänen sydämensä.

Hän on täällä

Meillä on vauva. Tai minulla, en tiedä. Joka tapauksessa, pieni rakas on saapunut maailmaan. Olemme olleet kotona jo jonkin aikaa, kaikki sujuu ja olen edelleen aivan rakastunut. Hän on niin täydellinen, maailman suloisin vauva. Täydellinen sekoitus minua ja Lauria. Oi vauva!