Never grow up

Viikonlopuksi teen paluun menneisyyteen, palaan kymmenen vuotiaan tasolle ja unohdan kaiken. Tulin viime yönä taas kerran taksilla lokaatioon x ja olen täällä niin kauan kuin huvittaa, luultavasti sunnuntaihin asti. Makaan sohvalla ja juon kaakaota pillillä, käskytän ihmisiä ja leikin vauvaa. Hypin ympäriinsä reikäisissä housuissa ja rentoudun.

Ilmoitin äsken Laurille, että olen täällä ja hän oli helpottonut, kuulin sen hänen äänestään. Täällä on hyvä. Taksi vain on kallis. Ihan hirveän kallis, mutta minkäs teet.

Blogi saattaa olla nyt muutaman päivän hieman hiljaisempi, mutta eiköhän minusta huomennakin jotain kuulu. Käykää kuitenkin viihdyttämässä minua ask.fm:ssä, siellä olen kokoajan! Linkin löydätte sivupalkista!

Mä rakastan pameja, maailma ei oo sama ilman laseja sameita

"Mitä sä oot vetäny?"

Joo joo, kyllä mä tiedän. Mun piti lopettaa, mun piti ihan oikeesti.

Se vaan on yksin niin helvetin vaikeeta, enkä mä aio hakee apua ennen kun oon täysikänen. 

Lauri ei tahdo nähdä tänään, olen kuulemma liian sekaisin.

"Mee nukkumaan."

Itkettää. Eikä mua edes väsytä.

Mä oon nukkunu viimeisen viikon aikana varmaan yhteensä jotain kymmenen tuntia.

Voikohan väsymykseen kuolla? Se olis ihan jees.

Pyhimys on paras.

"Mä en tunne sitä riemua elämän, joku ehkä odotti enemmän
Mä en venannu mitään mut ketarat levällä makaan ku elämä selättää
Mä tunnen ja tiedän liikaa, kärpäsenä katosta itteeni tsiigaan
Ei oo mitään mitä pelätä, tän rakkauden takia voi sydänkin revähtää"

Laiska sä vaan oot

En vaan jaksa koulua. Olen taas kotona, pari tuntia minä kestin ja sitten lähdin kaupan kautta kotiin. Ilmoitin jo olevani huomisen poissa ja heti on paljon helpompi olla. Stressaan koulusta ihan hirvittävästi, enkä vain yksinkertaisesti jaksa olla siellä. Turhaudun, ahdistun ja haluan pois. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat, tuntuu kuin en kuuluisi joukkoon.

Soitin juuri Laurille ja ilmoitin tunkevani itseni heille. En jaksa istua kotonakaan loputtomiin, kaipaan tekemistä.

Olen vain saamaton ja laiska, kyllä minä sen tiedän.

Nyt ei irtoa tämän enempää, olen ihan jumissa kokoajan.

Tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin

Sun kaltaisista pojista ne kaikki haaveilee. Sun kaltaisia poikia ei ihan kuka tahansa saa. Pörröinen tukka ja siniset silmät. Vaalea huppari ja mustat farkut. Hymy korvasta korvaan. Täydellinen tuoksu ja voimakkaat kädet. Vahva halaus ja märkiä pusuja. 

Minä, tyttö tällainen, sain sut. Sä rakastat mua, vaikka mulla on tukka takussa ja itkuiset silmät. Rystyset hakattu auki tiiliseinään ja silti sä rakastat mua. Reikäinen yöpaita ja liian suuret villasukat, silti sä rakastat mua.

Me ollaan yhdessä just hyvä. Täydellisen epätäydellistä. Vastakohdat, mutta silti niin samanlaiset. 

Joka aamu mä nipistän itseäni ja varmistan, ettei tää kaikki oo vaan unta. Mä pelkään menettäväni sut, mutta silti tiedän sun olevan siinä.

"Missään ei oo parempi kun sun vieressä", sä sanot ja mä hymyilen kyynelten seasta.

Äiti! Herää! Koko maailma on kadonnut!

"Pitäs kai ulkoilla, urheilla ja muuta,
Mut ku kaikki on turhaa, on liian kylmä tai kuuma.
Sukulaiset soittaa suuta, "Ota ittees niskasta!"
Mut mite ihmees, ku mikää ruumiinosa ei liikahda"
(Skandaali - Ei pysty)


"Sun täytyy hakee niitä töitä!"
"Sun täytyy käydä siellä koulussa!"
"Sun täytyy siivota!"
"Sä voisit urheillakin joskus!"
"Miks sä et tee mitään?"

Sama saarna päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen.

Kukaan ei ymmärrä kuinka paha olo minulla on. Ei kukaan.

Odotan vain syntymäpäiviä. Lasken päiviä, odotan ja odotan. Silloin saan apua, silloin vanhempiani ei sotketa joka asiaan.

Lauri tietää kyllä, mutten halua kaataa kaikkea hänen niskaansa.
"Kaikki on ihan hyvin."

Päivät toistavat samaa kaavaa, mikään ei muutu.

Tänään olen roikkunut bloggerissa aamusta asti, aloittanut kirjoittamaan erilaisia tekstejä ja aina lopuksi pyyhkinyt kaiken pois. Mikään ei miellytä omaa silmää, mikään ei ole tarpeeksi hyvä.

Laurin piti tulla meille, mutta hän tekeekin jotain ystävien kanssa. Ihan hyvä, hän onkin ollut melko paljon kanssani viime aikoina ja ystävät ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Ystävät ovat tärkeitä, minulla niitä ei ole. Paitsi Lauri. Ja isä. Ja pikkuveljeni.

Eipä muuta nyt, ajatus ei kulje. Ehkä myöhemmin, ehkä ei.

Noin siinä käy, kun lellittelee mörköjä ja luulee voivansa ystävystyä merihevosten kanssa

It's not your fault for not being there.
It's my fault for thinking you would be.

"Hyvää vuosipäivää, rakas. 
Mä toivon, että teillä tulee olemaan vielä monta onnellista yhteistä vuosipäivää.
Ja vitut, toivottavasti Salla näkee sun valheides läpi heti huomenna ja sä jäät yksin. YKSIN."

"Jee, nyt me voidaan olla ystäviä ikuisesti. Sä oot muuttunu. JEE. Jee. jee. ee. Ai, ethän sä ookkaan."

Minun täytyisi vain opetella myöntämään itselleni, ettei tästä tule yhtään mitään. En minä voi ikinä olla Tommin kanssa ystävä. Se ei ole kiinni minusta, vaan hänestä. Hän ei pysty siihen. Ei nyt, eikä varmasti ikinä. Hetkittäin vain katson maailmaa niiden typerien vaaleanpunaisten lasien läpi ja unohdan kaiken. Kuvittelen mahdottomuuksia ja toivon turhia. Ja petyn. Kerta toisensa jälkeen minä petyn, uudelleen ja uudelleen. Ei pitäisi toivoa mitään. Pitäisi elää hetkessä ja unohtaa murheet. Mutta ei se ole niin helppoa. Ei tosiaankaan.

Ja kyllä, olen menossa kouluun kahdeksalta. Ja kyllä, kello on yksi yöllä. Seitsemän tunnin päästä minun pitäisi olla siellä ja tässä minä poltan askin viimeistä tupakkaa. Punaista mallua. Ensimmäinen ja viimeinen oma aski.

Jotenkin vain blogia kirjoittaessa varsinkin näin öisin tulee sellainen olo, että tupakka olisi ihan jees. Kupillinen kahvia ja punaista tupakkaa keskellä yötä. Ikkuna auki ja kylmä tuuli sisälle. Sen jälkeen on hyvä pestä hampaat ja käydä nukkumaan. Jos nukuttaa. Usein ei.

Ensimmäisen kevätpäivänä minä olen taas täällä luonasi

"Joskus on vain aika luovuttaa. Aika laskea irti ja antaa olla. Silti joka kerta kun näen kasvosi, muutama kyynel valuu poskelleni. Olen menettänyt niin monta ihmistä. Niin hirmu monta. Miksi sinutkin, miksi sinutkin rakas? 

Vaikka tiedän sen olevan sinun parhaaksesi, sattuu se päivä päivältä yhä enemmän. Jokainen aamu herätessäni katson, oletko laittanut viestiä. Sitten muistan, ettemme puhu enää. Jokainen ilta ennen valojen sammuttamista mietin, onko sinulla kaikki hyvin.

Lauri sanoo, että puhun sinusta paljon. Puhun muistoista ja hyvistä hetkistä kanssasi. Kerron lempisuklaastasi ja kerron kuinka humalassa piirsit tussilla sydämen otsaani. Puhun siitä, kun viimeeksi saimme sovun aikaiseksi. Muistan aina sen mitä sanoit minulle silloin. 

"Mä oon niin pahoillani, että me oltiin näin kauan puhumatta." Se oli kuitenkin erilaista. Se oli niin erilaista, tunnen sen sydämessäni. Silloin meillä oli vielä mahdollisuus, mutta se oli viimeinen. Ja minä pilasin sen. 

Minua sattuu niin. 

En kuitenkaan ole katkera. Tämä oli tietoinen valinta, tämä oli minun valintani. Silti en voi lukea niitä viestejä. Sanoimme hyvästit viestillä, en edes saanut halata sinua viimeistä kertaa. En saanut nuuhkaista tukkaasi, en saanut sanoa sinun olevan tärkeä. Sanoin sen vain viestillä, eikä se ole sama. 

Muistan yhä puhelinnumerosi vaikka unissani. Tunnistan käsialasi ja tiedän jokaisen pienenkin yksityiskohdan sinusta. Muistan ovikoodin ja vanhan Habbo -hahmosi salasanan. Muistan numeron lankapuhelimeenne ja syntymäpäiväsi. Pyöräsi vara-avain on työpöytäni laatikossa ja vanhentuneet hedelmäaakkoset keittiön kaapissa. 

Ensimmäistä kertaa riitamme jälkeen selaan vanhaa valokuva-albumia. Lapsuusajan kuvia, muistoja kymmenen vuoden takaa. 

Minua sattuu."

Sen tuuli sulle kuljettaa

Heti näin aluksi kirjeitä odottaville infoa! Kirjeet on heitetty postiin eräässä pikkukaupungissa, en yhtään tiedä mitä reittiä ne kulkeutuvat teille, mutta 2. luokan merkillä ne ovat joka tapauksessa tulossa!

Tänään olin siis pikkulomalla. Junalla liikuin ympäriinsä ja kävin myös paikoissa, missä ei ollut edes tarkoitus käydä, kun budjetti olikin suurempi kuin luulin sen olevan. En tehnyt mitään erikoista, kiertelin vain ympäriinsä ja kävin syömässä. Oma seura oli yllättävän kivaa, ei tullut edes tylsää.

Nyt minä muka opiskelen, eli siis selaan nettiä ja leikin tekeväni etätehtäviä. Laurista tai Tommista ei sen enempää kerrottavaa kuin eilenkään, kun en tänään ole itse ollut maisemissa. Huomenna luultavasti kuitenkin teen jotain Laurin kanssa, joten silloin saatte jotain monipuolisempaa kuin tämä pikainen "olen elossa" - teksti.

Palataan siis luultavasti huomenissa!

Mustaa vihreel siin luki "mitä vittuu?"

"Ihminen tappaa ihmisiä ja eläimiä, jos se tappaa itsensä ni sitä ei ymmärretä."

Väsynyt tähän jatkuvaan paskaan. Kaikki on hyvin ja samalla ihan päin vittua.

"Miks et sä Ada tee ikinä mitää mitä pyydetään?"
"Sä oot Ada rakas ihan saatanan laiska."
"Voisitsä ees yhden kerran tehdä jotain etkä vaan nukkua?"

"Mä en tee mitään ja silti mul on raskasta, laskut pitäis maksaa ja muuta vastaavaa."

Kahdeltatoista mä tajusin, että katos perkele tänäänhän on maanantai. Katos perkele mun piti olla ysiltä koulussa. No oho.

Oli Lauri sentään täällä. Nukkui koko yön ja minä en. Ei sekään kai tajunnut, että mun olis kouluunki pitäny mennä. Teki mulle aamupalaa ja lähti kotiin.

Nyt kello on kai jotain kolme, en mä tiedä kun kaikki kellot näyttää ihan eri aikaa. 

Huomenna mä lähden vittuun täältä, hetkeks ees. Meen postittamaan ne teidän kirjeet ja sellasta. Meen juomaan kahvia johonki muualle kun aina vaan siihen Teboilille. En mä kyllä oikeestaan edes tiedä mihin mä oon menossa. Helsinkiin varmaan. On mulla ehkä kakskymppiä, enköhän mä sillä just pääse.

En mä kyllä tiedä millä rahalla mä oon vuokran maksamassa, mut ei se kakskymppinen muuta sitä asiaa suuntaan tai toiseen. 

"Mä en oo kunnos, joka päivä on painajaista samanlaista, en erota perjantaita maanantaista."

Niin siis nyt on tosiaan maanantai. Keskiviikkona taitaa olla Sallan ja Tommin vuosipäivä, no voihan helvetti. 

Ei sais kiroilla, kukaan ei jaksa lukee kirosanoja.

Vittu, mä lähden Teboilille kahville. Kivat maanantait!

Huomist ei oo luvattu

Blaah, tylsä sunnuntai. Avattu siideri pöydällä ja tupakka huulessa. Taas. En minä juo, en minä polta. Stressiä vain, stressin helpottajia. Pyykkivuori kasvaa kasvamistaan ja jääkaapissa ei ole ollut mitään varmasti viikkoon. Kohta on pakko hinautua suihkuun, Lauri on tulossa hakemaan minua. Päätä särkee, mutta halusin silti tavata. Olemme menossa kai syömään tai johonkin, en oikeastaan tiedä. Koko puhelu meni jotenkin ohi, en muista mitä hän sanoi. Johonkin hän minua on kuitenkin tulossa hakemaan.

Pitäisi ehkä meikata, ihan vaan hänen ilokseen. Ei kukaan jaksa katsella kalpeaa ja rupsahtanutta naamaa, mustia silmäpusseja ja kuivaa ihoa. Pakko yrittää näyttää ihmiseltä.

Yksi ainoa sana kuvaa tätä mielialaa: välinpitämättömyys.

Huomist ei oo luvattu, sitä mietittävä
Tiedän että sisimmässäs säkin mietit tätä
Muutos lähtee sisimmästä, mut millon joku muuttuu
Mitä vittua? Voisko joku kysyy mitä mulle kuuluu
(Joniveli - Mä yritin)

Jostain on jokainen riippuvainen

Tommista nyt vihdoin sitä kauan toivottua vähän laajempaa tekstiä, olkaa hyvä!

Yön pimeinä tunteina istun kylmällä laminaatilla eteisessä ja tuijotan itseäni peilistä. Takkuiset hiukset kaipaavat kipeästi harjaa ja rohtuneet huulet huulirasvaa. Tämä on taas yksi niistä öistä, kun en saa nukuttua, vaikka uni on se, mitä kaikista kipeiten kaipaisin. Nimesi poukkoilee mielessäni ja lyö ohimoitani kipeästi. Olen kokenut kanssasi koko sen tunteiden kirjon, suhteemme on ollut kaikkea, mitä suhde vain voi olla. Nyt en kuitenkaan tiedä, mitä tunnen. En tiedä, mitä se suhde on tällä hetkellä.

Se on jotain kieroa, mitä kenelläkään muulla ei ole. Ja ensimmäistä kertaa sanon ääneen, että kaipaan sitä tavallista ja normaalia, kaipaan sitä helppoutta. Yleensä en halua kulkea massan mukana, en tahdo olla kuten muut. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Haluaisin kanssasi jotain normaalia. Haluaisin olla ystävä, kuten kaikki muutkin ovat. Miksi emme vain voi ottaa mallia jostain muusta, miksi emme voi toimia kuten muut?

En jaksa pelata tätä peliäsi enää. Et voi suuttua ja odottaa minun juoksevan perääsi ja tekevän kuten tahdot. Ei ole reilua tehdä niin kerta toisensa jälkeen. Sinä tiedät, että minä juoksen, vaikka jalkoihini sattuisi kuinka. Tiedät, että juoksen, vaikka se tekisi kipeää. Mutta tahtoasi en täytä. Tiedät, etten voi tehdä niin. 

Mikset voi tyytyä siihen, mitä sinulla on? Mikset voi olla ystävä? Ystävyytemme on julkisesti tuomittua, kukaan ei sitä hyväksyisi. Mutta miksi sillä pitää olla merkitystä? Miksi muiden mielipiteillä täytyy olla väliä? Eikö ole tärkeintä, että sinä olet tärkeä minulle ja minä sinulle? Eikö ole tärkeintä, että me hyväksymme kaiken?

Olen antanut anteeksi niin monesti. Olen hyväksynyt sinut juuri tuollaisena, kuin olet. Jos muut eivät anna sinun olla niiden ihmisten kanssa, joita rakastat, he eivät hyväksy sinua. He tuomitsevat valintasi, he eivät anna sinun olla oma itsesi. Miksi laitat ne ihmiset minun edelleni? Miksi rakastat ihmistä, joka rajoittaa sinua?

"Ollaan ystäviä, käydään kahvilla ja soitellaan. Vaihdetaan kuulumisia ja ollaan tukena." 

Kuulostaa helpolta, eikö? Miksei se ole sitä? Miksei se ole helppoa? Miksei se toimi? Miksi kaikesta täytyy tehdä niin helvetin vaikeaa?

Vaikka kuinka tahtoisin laskea irti, niin en osaa. Tiedän, että vaikka olisimme kuinka kauan puhumatta, lopulta puhumme taas. Vaikka olisit kuinka vihainen, lopulta se viha loppuu. Ja niin ei ole käynyt kenenkään kanssa aiemmin. Kukaan ei ole sanonut hyvästejä monesti. Yleensä hyvästit ovat lopulliset. Mutta ei sinun kanssasi, ei sinun kanssasi, rakas.

"Jostain on jokainen riippuvainen, Samanlainen siinä suhteessa aine ku aine,
Paineet purkautuu jos ne on padottu 
Mut se ei oo mikää syy-yy-yy
Se ei oo mikää syy-yy-yy
Se ei oo mikää syy-yy-yy
Se on vaa nätisti sanottu"
(Pyhimys - Paranoid #5)

Annoin sinun mennä, jotta et kuolisi minun mukanani

Siinä minä istuin, viideltä aamulla kauhtuneella sohvalla ja poltin jo kolmatta tupakkaa. Ei saisi polttaa sisällä, tiedän kyllä. Haju tarttuu tapetteihin ja niin edelleen. Siinä minä kuitenkin istuin välittämättä mistään. Istuin ja mietin sinua. 

Jonain päivänä meistä tulisi vielä vieraita toisillemme. Niin oli käymässä jo nyt, sinä olit unohtamassa minua. Tiesin niin tapahtuvan. Mutta tiesin myös, että minä en unohtaisi sinua koskaan. Jonain päivänä vuosien päästä kun kävelemme vastakkain kadulla sinä et tuntisi enää mitään. Sinä et tunnistaisi, ajatuskaan ei liikahtaisi päässäsi. Ja minä muistaisin sinut. Muistaisin jokaisen pienen hetken kanssasi ja taas pieni pala kuolisi sisältäni. Maailma syö minua hitaasti pois jokaisena hetkenä, kun mietin sinua.

Mietin mitä päästinkään käsistäni. Meillä oli mahdollisuus ja minä luovutin. Tein sen takiasi. Päästit irti, koska minä käskin. Jatkoit eteenpäin ja annoit olla. Tiesin niin olevan parasta. Tiesin, että voin olla onnellinen vain tietäessäni, että sinä olet. Ja minun kanssani sinä et olisi. Minä vain revin sinua hitaasti kappaleiksi. Epäonneni tarttui sinuun ja haukkasi sinusta palasia. Tiesin, että sinun on aika mennä. 

Sinä hetkenä, kun päästit irti, toivoin vain yhtä asiaa. Toivoin sinun ymmärtävän, ettei se tapahtunut sinun takiasi. Sinussa ei ollut mitään vikaa, sinä olit täydellinen. Toivoin, että ymmärrät sen, mitä olet tehnyt minulle. Teit minusta ihmisen. Opetit minut tähän maailmaan, opetit minut pärjäämään. Ilman sinua en olisi tässä. Toivoin, että ymmärtäisit, että olet muuttanut minua pysyvästi, jättänyt jälkesi minuun.

Olet tehnyt niin paljon vuokseni, etten tahtonut, että joutuisit kärsimään. Tosi ystävä tekee mitä tahansa toisen puolesta ja minä tein tämän sinun takiasi. Annoin sinun mennä, jotta et kuolisi minun mukanani.

Virheitä sielussa

Minussa on virhe. Yksi osa on unohdettu valmistusvaiheessa. Minusta puuttuu elämänilo. Vaikka minulla menee hyvin, en osaa nauttia. En riemuitse elämän pienistä iloista, en odota tulevaa innolla. Olen väsynyt ja kärttyinen. En osaa olla kiitollinen. Mikä minussa on vialla? Millä sen voi korjata?

Minun pitäisi olla onnellinen. Minulla on asiat paljon paremmin kuin jollakin muulla, jossakin muualla. Olen huono ihminen, kun en nauti. Minua itkettää, vaikka minun pitäisi olla onnellinen. Missä onni on? Millä saan sen takaisin?

En osaa kertoa mikä on vialla. Mikään ei ole vialla, kaikki on hyvin. Olen vain surullinen. Olen vain masentunut. Mutta kaikki on hyvin. Olen laiska ja saamaton, en tee mitään. Olen huono ihminen. En jaksa.

Pihal leikkivät lapset vaan ärsyttää mua naurullaan

En osaa nukkua yksin enää. Jotenkin ehdin jo tottua siihen, että Lauri tuhisee vieressä ja herään pusuihin, eikä mikään ole niin masentavaa, kuin olla yksin kylmän peiton alla ja säpsähtää hereille painajaisesta ja tajuta olevansa yksin. Muutaman tunnin unilla mennään siis, mutta ei voi mitään.

Tänään minulla olisi suunnitelmissa mennä käymään koululla ja sen jälkeen Laurin luona, josta suuntaan vanhan luokkakaverini kanssa kahville. Olen ollut kamalan malttamaton jo eilisestä asti, enkä millään jaksaisi odottaa, että pääsen sinne kahville. Vaikka se onkin vain kupillinen kahvia, niin silti. Seura on harvinaista ja olen innoissani, kun sitä kerrankin on.

Tommista minulta kyseltiinkin jo, mutta hänestä ei oikeastaan ole mitään erityistä kerrottavaa. Hän on vihainen minulle, eikä halua puhua. Hän ei osaa hyväksyä sitä faktaa, että minä seurustelen, enkä ole samanlainen pettäjä kun hän on. Nyt hän yrittää mököttämällä saada mieleni muutettua ja saada minut sänkyyn kanssaan. Ei tule tapahtumaan.

Nyt kuitenkin taidan lähteä koululle päin, palataan myöhemmin!

Edit: Kirjeitä odottavat huom! Tänään en enää millään ehdi postiin, mutta ensiviikon aikana pitäisi kirjeet tippua postiluukusta!

Olisko teillä innostusta kolmenkimppaan?

Otin blogissa alusta alkaen sen linjan, että seksistä ei puhuta. Ne ovat henkilökohtaisia asioita, niistä ei kuulu puhua - ei edes anonyyminä. En edelleenkään aio kertoa mitään kovinkaan henkilökohtaisia juttuja, vaan käsittelen aihetta näin blogin kannalta. Ask.fm:ässä ylivoimaisesti eniten kysymyksiä tulee seksiin liittyen. Osan julkaisen, osaa en. Yhteenkään kysymykseen en kuitenkaan ole vastannut mitään kovinkaan henkilökohtaista, vaan pitänyt asiat salassa. Seksi on minun ja kumppanini välinen asia, eikä sellainen juttu, jota lähtisin julkisesti puimaan netissä.

Toinen juttu, johon en blogia perustaessani osannut edes varautua, ovat treffikutsut. Kyllä, luitte oikein, treffikutsut. 

"moi mä oon 54.v mies treelta. onks sulla isot tissit. haluaisin tavata kahvin merkeissä."

Jep. Saan sähköpostia yllättävän paljon, mutta varmasti miltei puolet saamistani viesteistä ovat juurikin näitä yllämainitsemiani tapauksia. En milläänlailla kuitenkaan loukkaannu niistä, naureskelen yksinäni ja otan ne viihteenä. 

Oma lukunsa ovat myös nämä "voitko sä laittaa kuvia itsestäs osoitteeseen ...".

En tosissani ajatellut, että blogini herättäisi tällaisia ajatuksia miehissä. En edes kirjoita kiihottavasti!

Ihan huvittavaa silti.

Tähän loppuun vielä torstai-illan viihdykkeeksi teillekin suoria lainauksia muutamasta saamastani viestistä!

"Oletko sinä tosiaan Tuija?"

"Kyllä minä tiedän että sinä olet Tuija."

"tässä olis kuva mun munasta, mä jään innolla odottelemaan sun kuvia"

"Mä kuulisin mielelläni sun fantasioista"

"...olisko teillä innostusta kolmenkimppaan?"

Huhhuh. Nauran niin että silmät vuotaa. Kuvitelkaa mielessänne ne osuudet, jotka jätin julkaisematta.....

Eteenpäin niin helppoo, mut koitas tehdä käännöstä

Ennen minulla ja Laurilla oli muutaman päivän jaksoja, jolloin kaikki meni hyvin, mutta suurimman osan ajasta olimme riidoissa tai ainakin minulla oli paha mieli. Vähän aikaa sitten oivalsimme kuitenkin erään asian ja sen jälkeen kaikki on sujunut loistavasti.

Se asia oli se, että eivät erilaiset elämäntilanteet ole este toimivalle suhteelle. Luulimme ennen, että olemme vain liian erilaisissa tilanteissa, ikäeroa on liikaa ja jotenkin käyttäydyimme sen olettamuksen mukaan. Fakta on kuitenkin se, että jutut saa toimimaan, kun molemmat yrittävät. Kolmen vuoden ikäerosta johtuen päivärutiinimme ovat tosi erilaiset, mutta pienellä sovittelulla saimme ne toimimaan ja nyt kaikki on hyvin.

Ennen valitin etenkin siitä, että meillä ei ole aikaa nähdä. Ajan puute oli ainainen ongelma, enkä koskaan ollut täysin tyytyväinen suhteeseemme, kun näimme vain muutaman kerran viikossa, vaikka asumme suhteellisen lähellä toisiamme. Tästä asiasta riideltiin, Lauri sanoi, etten ymmärrä häntä ja minusta asia oli päin vastoin. Oivalsimme kuitenkin, että molempien täytyy joustaa, molempien täytyy luopua jostain.

Minä opiskelen ja minun täytyy nukkua aina kun vain pystyn siihen, eli yleensä öisin. Lauri tekee töitä öisin, mutta todella harvoin. Usein hän nukkuu päivät ja valvoo yöt, juuri päin vastoin kun minä yritän tehdä. Suurin ajan puutteen aiheuttaja oli se, että aina kun minä olen hereillä, hän nukkuu ja kun hän on hereillä, minä nukun. Automaattinen oletus hänellä oli se, että minä olen kone, jonka ei tarvitse nukkua laisinkaan ja se suututti minua hirmuisesti. 

Erään suuren riidan jälkeen asiani meni kuitenkin vihdoin perille. Hän muutti unirytmiään ja lopetti sen jatkuvan öisen turhan vaeltelun sinne ja tänne. Nykyään hän nukkuu öisin ja minä herätän hänet tuntia ennen kuin pääsen koulusta. Hän tulee bussilla joko koululle tai meille ja vietämme illan yhdessä. Tällä viikolla hän on asunut luonani, joten hän on ollut täällä oikeastaan kokoajan. 

Täytyy sanoa, että nyt olen ihan hirmu tyytyväinen. Olen viettänyt enemmän aikaa hänen kanssaan, kuin yksin ja se tosiaan on harvinaista herkkua. Minusta kuitenkin tuntuu, että tämä jatkuu juuri näin, koska hänkin vaikutti tyytyväiseltä.

Kuukuukuulumisia!

Moikka! Minua onkin jo ehditty kaipailla täällä blogimaailmassa, ihanaa huomata, että lukijat välittävät!

Viimeaikoina kirjoitustahtini on ollut hitaampi kuin yleensä, mikä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen ollut ihan hirmu kiireinen. Innostus on yhä tallella ja ideoitakin on melko paljon, mutta ajasta tuntuu olevan puutetta.

Lauri on yöpynyt luonani jo pari yötä, koska hänen asumisratkaisunsa ovat hieman sekaisin täällä hetkellä, mikä ei minua haittaa laisinkaan. On mukavaa saada nukkua toisen vieressä ja tietää, että kun tulee kotiin, on joku vastassa. Seuraavan yön hän nukkuu kuitenkin kaverinsa sohvalla, koska tahtoo kuulemma antaa minulle vähän omaa rauhaa, eikä vain loisia minun nurkissani. Tämän illan pyhitän siis blogijuttujen hoitamiseen, mikäli suunnitelmiin ei tule mitään radikaaleja muutoksia.

Ask.fm, sähköposti ja myös ne lupaamani kirjeet saavat huomiota myöhemmin ja luultavasti postailenkin vielä tänään jotain laajempaa, nyt lähden kuitenkin täydentämään ruokavarastojani, kun joku rohmu on koulupäiväni aikana syönyt jääkaapin tyhjäksi. Palataan myöhemmin!

Seuraaks ne?

Ihmisen täytyy omata harvinaisen huono tuuri, että hänen on mahdollista päätyä siihen tilanteeseen, jossa minä olin tänään. Päätin aamulla, että olen yhden tunnin poissa koulusta ja menen Laurin kanssa kahville. Tunniksi valikoitui kolmas tunti ja toisen tunnin lopulla Lauri tuli hakemaan minua. Kahvilaksi valikoitui kahvila, jossa en ole käynyt koskaan aiemmin. Mukavaa, eikö?

Ei. Sama kellonaika, sama oppitunti ja joku muukin oli päättänyt olla poissa. Salla. Ja ettepä ikinä arvaa, mitä Salla päätti tehdä poissaolonsa aikana. Lähteä kahville. Tommin kanssa. Samaan kahvilaan, kuin minä ja Lauri.

Kolmenkymmenen neliön kahvila, minä ja Lauri sekä Tommi ja Salla. Loistavaa. Vihaisia katseita, kaikki tiesivät toistensa läsnäolosta. Epämukava tilanne, äh.

Mitään suurempaa fiaskoa ei kuitenkaan yllätyksekseni päässyt syntymään, vaan kaikki sujui kohtalaisen hyvin, mitä nyt tunnelma oli hiukan kireä.

Siinäpä teille jonkinlainen pieni kuuluminen tältä päivältä, vähän niin kuin elonmerkki. Olen ihan hirmu kiireinen taas ja nyt olen suuntaamassa isälle syömään ja sieltä kai Laurille. Palataan taas paremmalla ajalla!

Annatsä kaikkes vai annatsä kaikille?

Laurin kanssa kaikki on samanlaista kuin aiemminkin, vaikeaa, mutta emme aio luovuttaa. Eteenpäin kahlataan, syvissä vesissä, mutta silti.

Ja sitten on Tommi. Hän soitti eilen, vonkasi seksiä kuten tavallista. Löin luurin korvaan, en jaksanut kuunnella. Laitoin viestin perään.

"Jos tää maailma olis reilu, me oltais yhdessä nyt. Jos sä olisit rakastanut mua silloin, kun mä rakastin sua, me oltais yhdessä nyt. Mutta se ei mee niin, elämä ei mee niin. Mä luovutin ja mä olen ihan hirveän pahoillani siitä. Mä en voi olla osa tuota sun ja Sallan on-off leikkiä, mä en voi olla varavaihtoehto. Mä kunnioitan itseäni liikaa. Mä haluan vierelleni ihmisen, joka rakastaa mua just tällaisena ja joka tulee tapaamaan mua, vaikka kieltäytyisinkin seksistä. Mä haluan ihmisen, joka ei halua ostaa mua rahalla. 

Mä olen ihan hirveän pahoillani, että mä rakastuin toiseen. Elämä vaan menee niin. Jos myöhästyy yhdestä junasta, ei sitä toista välttämättä enää tuu. Ja sä myöhästyit, rakas. Mä haluan tietää vaan yhden asian. Pystytkö sä olemaan mun ystävä? Ilman motiiveja, ilman taka-ajatuksia? Katso itseäs peilistä, mieti tarkasti ja kerro se sitten mulle. Jos sä haluat vaan seksiä, niin se on ihan ok. Sitä sä et kuitenkaan nyt saa. Mä lupaan, että mä otan yhteyttä, jos me erotaan Laurin kanssa. Mä lupaan sen. Mutta jos sä et halua mitään muuta kun seksiä, niin sano se nyt ja annan mun olla. Älä anna mun yrittää olla sun ystävä, jos sä et sitä halua. Tää sama keskustelu on käyty miljoonaan kertaan ja se sattuu. Musta tuntuu ihan tosi pahalta, enkä mä osaa päästää irti. Pieni osa musta tulee aina rakastamaan sua ja se on asia, mille mä en vaan voi mitään. Se suurempi osa kuitenkin rakastaa Lauria ja Laurin mä haluan. Ja mä tiedän, että pieni osa susta rakastaa mua, mutta se suurempi osa jotain muuta.

Ehkä jonain päivänä, rakas, mutta ei nyt."

I'm giving up on you

Laurin piti hakea minut kuudelta ja kello on pian seitsemän. Muistan kirjoittaneeni tänne näin aiemminkin ja kirjoitan taas niin. Hän petti lupauksensa, taas kerran. Ilman mitään syytä hän jätti tulematta.

Tässä minä istun tietokoneeni ääressä, parhaimmat vaatteet päällä ja meikattuna, hiuksetkin kiharsin. Kaikki se hänen takiaan, eikä hän edes tullut.

Odotin koko päivän. Odotin innoissani, tahdoin vain päästä hänen luokseen. Ei meillä edes ollut mitään erityisiä suunnitelmia, tahdoin vain olla hänen kanssaan, kaipasin läheisyyttä. Onko se liikaa pyydetty? Vaadinko minä liikaa?

Tässä minä istun kyyneleet silmissä ja kuuntelen musiikkia. Yksin, taas kerran.

Say something, I'm giving up on you
I'll be the one, if you want me to
Anywhere I would've followed you
Say something, I'm giving up on you

Purskahti pillittään se paskanen huora

"Se vitun huora ällöttää mua. Mä taistelen itseäni vastaan joka sekuntti, kun yritän olla tappamatta sitä."

On aina yhtä ahdistavaa lukea tuollaista tekstiä itsestään. Vaikka tiedän, että Salla ajattelee minusta niin, niin on se silti ahdistavaa nähdä se kirjoitettuna sanoiksi. Teksti tekee kaiken todeksi, vasta tekstin kautta ymmärrän. Hän kertoo ystävilleen, minun entisille ystävilleni, että minä olen ällöttävä huora.

Yritän olla välittämättä. Yritän leikkiä, että ne sanat kertovat jostain toisesta ihmisestä, mutta ei. Ei, ne kertovat minusta. Tiedän, ettei hän oikeasti voisi tappaa. Ei hän ole niin sairas, en ainakaan tahdo uskoa niin. Mutta kuulostaa se silti pahalta. Veitsi kuviteltuna omaan rintaan ei ole ikinä mukava ajatus.

Miten hän jaksaa vieläkin? Kaikkien näiden kuukausien jälkeen? Hän syyttää minua kaikesta. Laittaa omat virheensä minun syykseni. Hän kai tuntee itsensä täydelliseksi, kun vierittää koko syyllisyyden kiven minun niskaani.

En minä halua olla huora. En minä ole huora.

Tänään tämä ällöttävä huora lähtee poikaystävänsä kanssa hakemaan pikaruokaa ja katsomaan leffaa samalla kun Salla istuu yksin, katkeroituneena sinkkuna kotonaan. Hän ei siedä sitä, että minulla menee hyvin ja jollain kierolla tavalla minä nautin siitä.

Tää kaupunginosa ympärillä sykkii, eikä anna mun muuttaa syklii

Haluan pois. Pois tästä kaupungista, pois koko maasta, pois koko maailmasta.

Haluan ottaa Laurin mukaani ja lähteä. Ilman matkatavaroita, ilman muistoja tästä elämästä. Haluan vaihtaa nimeni ja kierrellä päämäärättömästi ympäriinsä. Haluan olla joku muu jossain muualla. Haluan unohtaa menneet ja aloittaa alusta.

Mutten voi tehdä niin. Olen alaikäinen, en voi päättää omista asioistani.

Tommi hengittää niskaan, vaatii liikaa. Menneisyys vaanii kulman takana ja vahtii, ettei minulla mene liian hyvin.

Päässä humisee ja näen harhoja. En erota unta todesta ja todellisuutta unesta. Unohtelen asioita, muistan juttuja, jotka eivät ole edes totuuksia.

Varjo seinällä katoaa kuin tuhkana tuuleen, sekin oli pelkkä harha. Ovea koputetaan, mutta takana ei ole ketään. Kahvinkeitin on päällä, vaikkei töpseli ole edes seinässä.

Ehkä minä jonain aamuna herään ja olen kadottanut itseni. Leijun vain tyhjyyden päällä vailla näkeviä silmiä tai suuta, jolla voisi huutaa apua.

Moraali on rikkaiden luksusta

"Mä menetän mun kämpän ja muutan kadulle asumaan. Alan huoraks ja strippariks ja etsin vanhan iljettävän miehen itselleni, joka maksaa mun elämisen kunhan vaan annan seksiä sille. Se maksaa mulle silarit ja isommat huulet ja mä kuljen kymmenen sentin korot jalassa talvellakin. Mä ajelen ferrarilla ja käyn joka päivä ulkona syömässä. Ja sulla ei oo vitunkaan sanomista siihen."

"Mä alan ryyppäämään oikein huolella, elän sossun tuilla ja juon venäjäistä viinaa pullon päivässä. En käy suihkussa ja haisen paskalta. Odotan sitä päivää milloin mun maksa räjähtää ja sä saat kunnian seurata vierestä mun muuttumista keltaseks."

"Ehkä mä vaan alan piikittää suoraan suoneen ni ei tarvitse miettiä mitään enää. Panen joka päivä eri miestä saadakseni lisää huumeita. Nostan tukia kelasta ja näännytän itseni nälkään."

Minulla on kuulemma sairas huumorintaju. Ei, ei se ole huumoria. Se on vain puhdasta vittuilua Tommia kohtaan, tiedän sen ärsyttävän häntä. "Älä viitsi", hän sanoo aina. En minä tosissani ole niiden juttujen kanssa, on minulla ihan oikeitakin tavoitteita.

On päiviä, jolloin kuvittelen eläväni yli sata vuotiaaksi ja niiden päivien tavoitteet ovat ihan selvät. Ennen kuolemaani tahdon mennä naimisiin, saada ainakin yhden lapsen, omistaa omakotitalon, käydä Roomassa, olla morsiusneito, asua ulkomailla ja hypätä lentokoneesta. Kirjoittaa kirjan, tehdä töitä taiteen parissa ja voittaa lotossa. Pieniä ja realistisia haaveita, heh.

Noiden päivien lisäksi on sitten ne tavalliset päivät. Päivät, jolloin katson asioita realistisemmin ja ymmärrän eläväni ehkä maksimissaan kaksseiskaan asti. Se olisi hienoa, päästä kaksseiskan kerhoon siis. Sen elämän ajalle minulla on ihan erilaiset tavoitteet. Kihlat Laurin kanssa, Rooma ja lentokoneesta hyppääminen kuuluvat tällekin listalle. Kirjakin ehkä. Mutta sitten sinne kuuluu myös kaikkea ihan hullua. Kaikkea, mistä ei pitäisi haaveilla. Kaikkea, mikä varmistaa pois lähdön ennen sitä kaksseiskaa. Haluan ajaa moottoritietä autolla niin lujaa kun se kulkee, hankkia moottoripyörän, polttaa pilveä, ryypätä ja sekoilla lääkkeiden kanssa.

Eivät ne ole normaalien ihmisten tavoitteita. Normaalit ihmiset haaveilevat hyvästä koulutuksesta, perheestä ja kodista. Minä haaveilen polttavani jointtia kuun valossa keskustassa kesällä. Haaveilen suutelevani humalassa baarin tanssilattialla Laurin kanssa. Haaveilen ajavani autolla keskellä yötä täysin ilman määränpäätä ja velvollisuuksia.

Ne ovat tavoitteita, joita ei voi sanoa ääneen. Tavoitteita, joita paheksutaan ja jotka eivät ole yleisesti hyväksyttyjä. Olenko oikeasti ainoa, joka haaveilee kaikesta ihan tyhmästä?

Boom sanoo pommi

Muutama teistä ihanista oli jo huolissaan, kun eilen ei tullut postausta. Kaikki on kuitenkin hyvin, paremmin kuin hyvin. Olen vaipunut johonkin omaan vaaleanpunaiseen maailmaani taas, unohtanut menneet ja keskittynyt tähän hetkeen. Elänyt muille ihmisille ja unohtanut oman itseni. Unohtanut kaikki negatiiviset tunteet ja muistanut ainoastaan onnen.

Lauri on huolissaan. Hän vahtii minua, miltei asuu luonani ja soittelee aina kun olemme erossa. Tommi tekstaa päivittäin, kyselee kuulumisia muttei sen kummempaa. Kaikki on kuitenkin hyvin juuri näin. Turhaan he ovat huolissaan, minulla on kaikki hyvin. Näen Lauria usein, käyn koulussakin silloin tällöin ja pärjään.

Ainoa ongelma on väsymys. Eilenkin olin niin väsynyt, etten vain yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa. Lupaamani kirjeet lukijoille olen miltei kirjoittanut loppuun ja yritän postittaa ne ensi viikon aikana. Palataan ehkä myöhemmin vielä suuremmilla ajatuksilla!

Polttelen keskiyöllä tupakkaa, ku ei unta tupaan taas saa

Jotenkin mä onnistun aina löytämään ympärilleni ne epävakaat yksilöt. Mä en tosiaankaan oo mistään vakaasta päästä ja sellaiset tyypit horjuttaa mua entisestään. Mä oon pohtinu viimeaikoina, että mikä ihme mua niissä hulttioissa viehättää. Ensin mä pyörin ties missä huumepiireissä, Tommin kanssa ja vanhojen juoppojen kanssa. Ei ehkä ihan tyyppillistä seuraa kuustoista kesäselle tytölle. Sen jälkeen mä löysin Laurin ja liikkuminen huumepiireissä jatkui, juopot vanhukset vaan jäi pois kuvioista.

Kyllä mä tiedän itsekin, että mun pitäis hankkia toisenlaista seuraa. Mä olisin kai ihan erilainen, jos liikkuisin eri porukoissa. Kyllä se vaan on niin, että seura tekee kaltaisekseen. Mutta Lauri ja sen kaverit on nyt mun elämä. Ne ovat se porukka mihin mä kuulun ja niin on just jees. En mä tuntis oloani kotoisaksi, jos ei mukana roikkuis rastapäinen jätkä, joka puhuu taukoamatta ja jatkuvasti jointtia poltteleva minua puolet pidempi ruipelo, sekä tietysti Lauri, jonka mieliala ja koko ulkoinen olemus vaihtelevat miltei yhtä usein kuin minun. En olisi yhtään oma itseni ylimeikattujen viimeisintä muotia noudattavien tyttöjen kanssa. Ei se ole minun juttuni, ei enää. Olen yksi jätkistä, olen porukan ämmä. Kuin huomaamattani olen saavuttanut jonkinlaisen kunnioituksen ja porukan ainoana naispuolisena ääneni erottuu joukosta ja tulen poikkeuksetta kuulluksi. 

Tuntuu hyvältä heittää ylävitoset jätkien kanssa ja hymyillä päälle. Lyödä nyrkkiä ja tulla moikatuksi sanoilla "mitäs muija?!". Tuntuu hyvältä olla osa porukkaa ja olla hyväksytty tällaisena kuin olen. Se on täysin uutta minulle ja arvostan sitä. Ennen olin aina se, kenessä on joku vika. Se, joka jää muiden jalkoihin, eikä saa ääntään kuuluville. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Ja se on Laurin ansiota. Hänen kanssaan olen hyväksytty, olen kuin osa häntä, eikä kukaan ihmettele miksi minäkin olen mukana.

Tämä ei ehkä ole elämää, jota ne koulun muodikkaimmat ja suosituimmat tytöt osaisivat arvostaa, mutta tämä on minun elämäni. Juuri nyt, juuri tällä hetkellä olen ihan helvetin tyytyväinen siihen. Huomenna asia saattaa olla toisin, mutten murehdi siitä nyt, vaan otan kaiken irti jokaisesta hetkestä.

Onks toi sun naamas vai paskooks sun lippis?

Kauhea meno päällä kokoajan, en millään meinaa pysyä mukana! Yleensä kun minulla menee hyvin ja olen kiireinen, käy ennemmin tai myöhemmin niin, että pää putoaa kyydistä ja kaikki romahtaa taas. En vain millään osaa painaa jarrua ajoissa, en osaa sanoa hyville jutuille ei.

Laurin kanssa olemme yhdessä edelleen, samalla rennolla otteella mennään ja sanoisin, että kaikki on paremmin kuin koskaan. Tämä on ensimmäinen kunnollinen seurustelusuhteeni, eikä seurustelun kaava ollut minulle milläänlailla selvä, mutta nyt olen ymmärtänyt sen. Sitä kaavaa ei vain yksinkertaisesti ole.

Terveys keikkuu vaakalaudalla, kaikki ei ole hyvin, muttei nyt hirvittävän huonostikaan. Tiedän kyllä, että jos jatkan tätä tahtia, niin tippa on kädessä ennemmin kuin osaan odottaakaan. Olen kuitenkin ottanut senkin asian hoitaakseni ja lääkäriaika on varattu, uudelle lääkärille ja ihan perustarkastukseen vain. En kertonut minkään olevan vialla, en sanonut tämän olevan mitään kiireistä, vaan halusin vain mennä varmistamaan kaiken olevan ok. Vaikka tiedän, ettei kaikki ole, niin en silti halunnut aiheuttaa mitään hysteriaa.

Tommista ei ole kuulunut. En edes muista milloin puhuimme, yllätys sinänsä. Hän on taas hiljaa niin kauan kunnes tarvitsee jotain, sitten hän soittaa itku kurkussa ja anelee apua. Ihan sama, en jaksa murehtia siitäkään.

Vaikka pikkuvikoja löytyykin, niin yleisesti ottaen kaikki on ihan jees.

Illalla ajattelin kirjoittaa teille vielä jotain, en tiedä mitä, mutta jotain muuta kuin tällaista perus höpöttelyä. Käykäähän myös kyselemässä ask.fm/AdaAmalia !!!

Ask.fm

Moikka ihanat! Tänään on hyvä päivä, aurinko paistaa ja olen hyvällä tuulella. Lääkkeitä pohjalla minimi määrä, muutama tunti koulua käytynä ja hyvää ruokaa jääkaapissa. Syömisen jälkeen suuntaan Laurin kanssa kahville, hän lupasi tarjota tällä kerralla. Tommi ei ole kaupungissa, enkä ole kuullut hänestä mitään. Kaikki on siis oikein hyvin.

Tässä jaksaessani tein myös sen ask.fm käyttäjän, linkki sinne on http://ask.fm/AdaAmalia

Käykäähän kyselemässä ihan mitä vain mieleen tulee!

Nyt suuntaan jääkaapille syömään kalaleipää ja sen jälkeen keskustaan kahvikupillisen äärelle!

Mä chillaan himas, rakastan sua ja lipitän teet

Heti näin alkuun laitan kysymyksen teille. Eräs lukija ehdotti, että tekisin Kik-messengerin tai ask.fm käyttäjän. Idea kuulostaa sinänsä ihan hyvältä, mutta olisiko teillä kiinnostusta sille? Toki se veisi taas hieman lisää aikaani, mutta sitähän minulla riittää. En kuitenkaan viitsisi täysin turhaan sitä käyttäjää tehdä, joten olisiko teillä kiinnostusta kysellä jotain, jos käyttäjän teen? Kommentoikaahan, että kumpi olisi hyvä vaihtoehto, vai olisiko kumpikaan. Laiskat kommentoijat voivat tuttuun tapaan klikata joko tykkäsin tai en tykännyt!

Sitten vähän päivän kuulumisia. Ei ihan tavallinen päivä, ei tosiaankaan. En käynyt viime yönä nukkumaan ollenkaan. Kuudelta aamulla kuitenkin heräsin eteisen lattialta, eivätkä jalat kantaneet alla lainkaan. Yliannostus. Lievä sellainen, mutta kuitenkin.

Olin yhä vihainen Laurille, mutta hän oli ainut kenelle pystyin soittamaan. Ajattelin myös, että tilanne oli sopiva siihen, että testaan kuinka paljon hän tosissaan välittää. Kului vartti ja Lauri oli oven takana. Hän oli koko päivän täällä kanssani, vahti että pärjään ja olen tajuissani.

Hengellä leikkimistä, ihan typerää, tiedän. Nyt olen kuitenkin jollainlailla elävien kirjoissa taas. Sinne nielaistiin siis taas yksi koulupäivä, makasin vain kotona kuten yleensä. Huomenna kuitenkin skarppaan ja pakotan itseni kouluun. Selvänä.

Ennen kerran viikos kuoseis nyt kerran kuosittamatta

Mä en vaan jaksa enää, vitunko väliä millään on.

"Onks kaikki hyvin?"

Mulla ei oo ystäviä, mulla ei oo parisuhdetta ja kohta mulla ei oo kämppääkään. Mä en käy koulussa enkä töissä, mä en nuku. Mä en syö enkä käy ulkona. En harrasta mitään, en tee mitään. Humallan lääkkeillä, en ole tässä maailmassa. Mä oon valehtelija ja petturi. Oon vaan yks turhake, pelkkä taakka. Kun joku edes soittais. Ihan kuka tahansa. Haluaisin vaan jutella. Mut ei, mä en edes tiedä enää missä mun puhelin on, ei siihen kukaan koskaan soita. Kukaan ei edes huomais, jos mä vaan lähtisin. Ehtisin olla ties kuinka pitkään poissa, ennen kun mun poissaolo huomattais. Haluaisin vain kadota. Mutta ei mulla ole edes rahaa. En hae apua, en vaan jaksa. Liian pitkät jonot, liikaa kusipäitä. En mä halua jutella kuin tietyn tyyppisille psykologeille, kai mulla on oikeus päättää kenelle mä asiani kerron.

"Kaikki on ihan hyvin."

Harha onnesta

Unohtakaa kaikki mitä kirjoitin aiemmin. Ihan jokainen lause, pelkkiä harhoja kaikki. Luulin olevani onnellinen, en ollutkaan. Uskoin sinisilmäisesti kaiken ja loin harhan onnesta. Valehtelin itselleni ja luulin kaiken olevan hyvin.

Emme menneet elokuviin, Lauri ei edes tullut. Hän ilmoitti tulevansa kolmelta, eikä hän tullut lainkaan. Puoli neljältä soitin, hän ei vastannut. Kuudelta hän soitti, ei kuulemma pääsekään tulemaan. Ei mitään syytä, hän ei vain tule.

Ja mitä Tommiin tulee, myös kaikki häneen liittyvä oli vain hetkellistä.
"Mä varasin hotellin kahdelle kahdeks yöks, lähdetsä mun kanssa?"
Olin juuri riidellyt Laurin kanssa, kaikki asiat ovan muutenkin ihan sekaisin. Sydämeni huusi
"kyllä, kyllä!", kuuntelin kuitenkin aivoja.
"En mä voi, anteeks."

Hän kuulemma menee sitten yksin, en usko. Naisen kanssa oli tullut riitaa, ei kuulemma ollut hänen tyyppisensä lainkaan. Nyt hän sitten ajatteli korvata tämän naisen minulla.

Toisaalta tekisi mieli soittaa ja ilmoittaa, että minä tulen. Tiedän kuitenkin, etten voi tehdä niin. Tiedän sopivani vielä Laurin kanssa. Tiedän, että katuisin lähtemistä myöhemmin. Ja tiedän, että saattaisin repsahtaa.

Mutta olisihan se hotelliaamiainen ihan kiva. Hän maksaisi kaiken.

Ei, en minä voi. Pysyn kotona, ahdistun kuoliaaksi.

Kaikella on tapana järjestyä

Miten kaikki voikin yhtäkkiä olla näin hirmu helppoa? Kaikki järjestyy kuin itsestään, eikä sellaista ole tapana käydä minulle. Olen hämmentynyt, ihan tosi hämmentynyt, mutta kerrankin positiivisella tavalla.

Tommi tapailee uutta naista, on tapaillut jo jonkin aikaa, mutta nyt he ovat sopineet, että muiden kanssa ollaan vain ystäviä, ei mitään vakavampaa. Ja yllätyksekseni Tommi ainakin toistaiseksi noudattaa tätä sopimusta. Kun puhuimme puhelimessa, hän oli ihan erilainen kuin yleensä. Tai siis muuten samanlainen, mutta kaikki ne iskuyritykset ja seksisävytteiset vitsit olivat poissa. Loistavaa, meillä on ehkä sittenkin mahdollisuus olla vain ystäviä.

Ja Laurin kanssa olemme olleet sovussa pidempään kuin varmasti koskaan. Olemme menossa tänään elokuviin ja kaikki sujuu.

Olen onnellinen, todella onnellinen.

Postia lukijoille?

Mä tajusin just äsken, että enhän mä oo käyny ulkona kai sunnuntain jälkeen. Senkin mä ymmärsin omia blogitekstejäni lukiessani. Ei mulla oo oikein ollut tarvetta mennä mihinkään. Tai olishan se koulu kai alkanu kuluneella viikolla, mutta en mä muistanu. Tai kyllä mä oikeesti muistin, mä vaan leikin etten muistanu.

Ei, nythän mä valehtelin. Kävin mä toissa yönä muistaakseni Tommin kanssa tupakalla tossa parvekkeella. Tai sit se oli sitä edellinen yö, en voi muistaa. En mä siis polta, kunhan seuraks muutamat henkäykset otin. Eikä Tommikaan ihan tosissaan polta, kunhan vitutuksissaan hengittelee savua.

Täytyis ehkä avata ikkunaa, menee vähän tunkkaseks tää ilma täällä. Suussakin maistuu ihan pahalle, mä oon tainnut unohtaa syödä taas. Mut join mä kaakaota aamulla, se oli ihan hyvää. Vois vaikka nousta ja hakea sitä lisää.

Mulla on tavoite, että mä julkaisen maksimissaan sen kaks tekstiä päivässä. No, tää on nyt sit tän päivän toinen eikä kello oo vielä edes neljää aamulla. Ehkä mä saan anteeks jos sen kolmannenkin jossain vaiheessa kirjotan. Ja minkäs mä sille voin, jos on asiaa.

Yleensä bloggaajilla kai on tavoitteena kirjottaa edes yks teksti päivässä tai vaikka viikossa, mutta mä lähinnä yritän rajoittaa tätä mun kirjoittamista. Mun en mä kyllä sillälailla edes pidä itseäni bloggaajana. Ei tää oo harrastus. Tää on elämäntapa, tää on pakollinen juttu hengissä selviämisen kannalta. Vähän niin kuin hengittäminen esimerkiks. Tää on mun päiväkirja, mun aivo-oksennus.

En mä sitte tiedä miten mä kulutin kaiken mun energian ennen kun mä tän blogin aloitin. Kai mä vaan harrastin enemmän kaikkia typeryyksiä mitä mä en enää harrasta. Ja ihan hyvä niin, onhan tää nyt kai viisaampaa kuin esimerkiks tuolla pakkasessa hyppiminen. 

Mulla on kohta neljäkyt lukijaa. Mä en tiedä onks kenelläkään kiinnostusta siihen, mutta mulla on ihan hullu ajatus. Mä oon säästäny jotain pikkurahoja jo aika kauan ja mä keksin nyt sijoituskohteen niille. Ja samalla mä saisin kulutettua tätä mun loputonta aikaa. Haluisitko just sä siellä näytön toisella puolella, että mä lähetän postia sulle? En mä oikeesti tiedä onks kenelläkään kiinnostusta siihen, vai onks tää vaan oikeesti joku mun tyhmä ajatus. Mutta siis mä mietin, että jos joku oikeesti haluaa saada postia, niin mun sähköpostiin  ( adaandtheone@gmail.com) voi laittaa osoitteen mihin mä sitä lähetän, niin laitan jonkun kivan kirjeen tulemaan. 

Se olis vähän niinku sellainen neljänkympin tempaus, kunhan se neljäkymppiä nyt tulee täyteen. En mä oikeestaan tiedä mitä mä voisin lähettää, ideoita otetaan toki vastaan. Jotain epämääräistä selittelyä kai sillai kirjeen muodossa, jotain ihan kauheen taiteellista. Se olis tosi kivaa.

Ei mulla just nyt oo parempaakaan käyttöä noille kolikoille, niin mä voisin sitte teidän iloks ostaa kirjekuoria ja postimerkkejä ja kirjoitella teille postia. Jos kukaan ei lähetä osoitettaan mulle niin mä kai vaan tunnen itseni ihan hirveen tyhmäksi, mut ajattelin mä silti nyt heittää tän idean ilmoille, kun se mun mieleen tuli.

Mä haluaisin ihan kauheesti tehdä ihmiset iloisiks ja tää lienee ihan kiva keino, kai. Tai en mä tiedä, kyllä mä ainakin tykkäisin saada kirjeitä. Laittakaa vaikka poste restante osoite, jos ette omaanne halua laittaa ja haette sen sitten sieltä. Olis vaan ihan hirmu kivaa saada kirjoittaa teille.

Ihan hupsu minä. Uni tekisi ihan hyvää. Mutta ei se vaan tuu. Nukkumatti on kai ottanu lopputilin. Tai sit se nukkuu. Tai on kännissä.

Mä taidan nyt vaan suosiolla hakee sitä kaakaota ja jatkaa tätä mun koomaamista, tää oli vaan taas tälläinen ihan hassu selittelypostaus näin aamuyön kunniaks. 

It is better to burn out than to fade away

Kolmelta lauantai yönä hän makasi lattialla ja kirjoitti kirjettä. Kirjettä täysin tuntemattomille ihmisille, jotka kuitenkin jollakin kieroutuneella tavalla olivat kuin perhettä hänelle. Kyyneleitä silmissään hän yritti niin kovasti tuoda kaikki ne tunteet ulos. Hän tahtoi kirjoittaa vielä kerran niistä ihmisistä, jotka olivat hänelle tärkeämpiä kuin kukaan tai mikään. Hän tahtoi kiittää ja sanoa ne sanat, jotka silloin aikoinaan jäivät sanomatta. Vaikka ne ihmiset tuskin tulisivat koskaan lukemaan sitä kirjettä, eiväthän he millään kyenneet tietämään sen olemassa olosta, niin silti hän tahtoi kirjoittaa.

Ensimmäisenä hän kirjoitti isälleen. Hän kiitti siitä kasvatuksesta, jonka on saanut ja pyysi anteeksi. Hän muistutti, että kaikki johtuu hänestä itsestään, eikä kukaan olisi voinut enää muuttaa asioita. Hän muistutti, että kaikella on tarkoituksensa ja tavalliseen tapaansa laittoi tekstin loppuun sanat "mä rakastan sua, vaikka sä ootkin tollainen kusipää". Se oli sisäpiirin vitsi, isän ja tyttären välinen juttu.

Seuraavana hän kirjoitti pikkuveljelleen, upealle pienelle miehelle, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Alkuun hän antoi muutaman elämänohjeen ja toivotti onnea. "Älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon", hän kirjoitti loppuun. "Mä rakastan sua, pieni mies. Ikuisesti ja aina."

Äidilleen hän ei koskaan aikonut kirjoittaa, mutta siinä hetkessä se tuntui jollainlailla velvollisuudelta. Vaikka eihän äitikään ollut mitään velvollisuuksiaan hoitanut. Hän kuitenkin kirjoitti kaksi lausetta. "Vaikka sä pilasitkin kaiken, niin mä en ole katkera. Olet rakas."

Seuraavana vuorossa oli ystävä. Se yksi ja ainoa, se, joka ei ollut hänen rinnallaan enää. Miltei kaikki sanat oli jo sanottu, hyvästit jätetty jo riidan yhteydessä, mutta jotain hän tahtoi silti sanoa. "Harvaa ihmistä olen koskaan ihaillut yhtä paljon, kuin sua ihailen. Olen aina läsnä, vaikket näekään minua. Mä paskiainen roikun aina housun lahkeessa, enkä päästä milloinkaan irti. Mä rakastan sua."

Tähän väliin oli sopivaa kirjoittaa entiselle poikaystävälle. Miehelle, josta hän ei koskaan osannut laskea irti. "Mulla on vain yks neuvo sulle. Päästä irti siitä, missä sä nyt roikut. Sä kyllä tiedät mitä mä tarkoitan. Sä olet hyvä mies, ihan helvetin hyvä. Sun täytyy vaan nyt ottaa uus suunta. Ja älä luulekaan, että mä en vahtisi että sä teet niin. Oot tärkeä."

Miltei viimeisen sijan hän jätti rakkaalleen. Miehelle, joka jaksoi katsoa niin läheltä sitä jatkuvaa taistelua omaa itseään vastaan. Miehelle, joka kerta toisensa jälkeen juoksi perään ja pakotti jäämään. "Mä olen niin kiitollinen, että mä sain tutustua suhun. Ja mä olen niin pahoillani, että sä joudut kokemaan tämän taas. En ole ketään koskaan rakastanut sillä tavalla, kun minä sinua rakastin. En ketään koskaan. Eikä se rakkaus lopu tähän, vaan se kestää ikuisesti. Et sä musta eroon pääse."

Kirje alkoi olla lopussa. Muutaman sanan hän omisti niille, joita ei kirjeessä muuten mainittu. Lapsuuden ystäville ja sukulaisille lähinnä. Oman kappaleensa sai myös sähköposti ystävä, häntä vuoden nuorempi poika. Rohkaisevia sanoja, anteeksi pyyntöjä ja sellaista.

Viimeisiä sanoja hän harkitsi pitkään. Mikään ei tuntunut tarpeeksi merkitykselliseltä. Hänen luonteelleen tyypillistä olisi ollut kirjoittaa esimerkiksi "mä jätin kahdeksan miljoonan euron lottokupongin..." ja yllättäen paperi on revennyt juuri siitä kohdasta ja lause loppuu kesken. Toinen loistava ratkaisu olisi ollut kirjoittaa jotain todella hämmentävää, minkä merkitystä kukaan ei olisi koskaan selvittänyt, koska sitä merkitystä ei vain yksinkertaisesti ollut. Hän kuitenkin ajatteli jättää leikit leikkimättä ja kirjoitti jotain, joka oli edes hieman asiayhteyteen sopivaa.

"Olen elänyt elämääni täysillä, saavuttanut asioita, joita en koskaan uskonut saavuttavani. Olen ollut ihan hirmu ahdistunut, mutta samaan aikaan ihan äärettömän onnellinen. Nyt paristoni on kuitenkin kulunut loppuun ja kuten Kurt Cobain itsemurhaviestissään kertoo "It is better to burn out than to fade away".

Tässä tällainen sekava yöllinen pohdinta. En oikeastaan tiedä mistä koko ajatus lähti, sanat vain tulivat päästäni ja minun oli pakko kirjoittaa. Minustahan teksti kai pääasiassa kertoo, mutta en ole tappamassa itseäni, kuten teksti ehkä antaa ymmärtää. Mielikuvituksen tuotetta se on, kaikki on ihan hyvin. Tai no, ihan hyvin lienee turhan loistava ilmaisu, mutta ei tässä olla itseään vahingoittamassa, ei lainkaan.

Mikään ei riitä

Elämä ei ole reilua. Tommin kanssa kaikki on vaikeaa, ihan hirmu vaikeaa. Luulin kaiken olevan hyvin juuri näin, mutta ei kaikki ole hyvin. Olemme ystäviä, juttelemme päivittäin, hän kyselee kuulumisia ja huolehtii. Juuri sitä minä halusin, juuri nimenomaan sitä.

Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa. Ja sitä kääntöpuolta minä en koskaan tahtonut. Se on kuitenkin vähän kuin kaupanpäällinen. Asia, jonka vain saa väkisin, eikä sille voi mitään. Kaikki tai ei mitään, niinhän se aina menee. Kun saa se positiiviset jutut, niin negatiivisetkin tulevat varjona perässä.

Minä seurustelen, minulla on toimiva parisuhde, minä rakastan ihan kauheasti. Tommi on sinkku, yksinäinen ja puutteessa. Ja mitä siitä seuraa? Ei mitään hyvää, ei mitään toimivaa. En koskaan, koskaan pettäisi Lauria. En harrastaisi seksiä kenenkään muun kanssa, mutta muut asiat ovatkin sitten eri juttu.

Tapailen Tommia salassa. Lauri ei tiedä, että olemme yhteydessä vieläkin. Lauri ei tiedä, että Tommi istuu luonani kahvilla öisin ja että juttelemme tunteja puhelimessa. Lauri ei tiedä, että Tommi ikävöi minua. Hän ei tiedä, että Tommi tunnustaa rakkauttaan minulle päivittäin, kertoo kuinka hän unelmoi perheestä kanssani, on kuulemma kokoajan unelmoinut. En ota Tommin juttuja vakavasti, nauran päin naamaa ja piilovittuilen. Mutta on se silti väärin, Lauria kohtaan. Ei tämä ole normaali ystävyys.

Tulin juuri kotiin Laurilta. Tommi soitti kaksi kertaa sinä aikana, laittoi yhden viestinkin.
"Faija soittaa."
En vastannut, en tietenkään. En voi puhua miehelle, joka on toivottomasti ihastunut minuun, kun olen oman poikaystäväni kanssa.

Ahdistavaa. Juuri kun kaikki on niin kuin tahdoin, niin en olekaan tyytyväinen. Mikään ei riitä.

Elävien kirjoissa

Yöllä suljin puhelimen, laitoin musiikit soimaan ja unohdin ajan kulun. En ilmoittanut kenellekään mitään, annoin vain olla. Kirjoitin vihkoni täyteen sekavia ajatuksia, istuin sängyllä, tuijotin seinää ja keinuin musiikin tahtiin. Kulutin tunteja tuijottamalla itseäni peilistä. Käperryin peittoon ja uppouduin ajatuksiini. Hurjia mietteitä, ihan hurjia. Tekstasin sekoja Tommille, yritin soittaa rakkaalle, mutta hän ei vastannut.

Kului tunti, kului toinen ja ovikello soi.
"Ootsä kunnossa?"
Tommi oli huolestunut jutuistani, luuli kuulemma minun aikoneen satuttaa itseäni.
"Enhän mä niin sanonu."
Hän teki minulle aamupalaa, juttelimme. Paljon.

Lopulta hänen täytyi lähteä töihin, hän soitti kyllä vielä kahdesti ja varmista minun olevan kunnossa. Hän tietää millainen voin olla, kun vaivun omaan maailmaani. Voin tehdä mitä tahansa. Hän on joskus ollut todistamassa sitä mitä tahansa eikä hän halua sen toistuvan uudelleen.

Rakas sen sijaan ei edelleenkään vastaa. Hän on joko vihainen tai humalassa. Epäilen jälkimmäistä, pelkään ensimmäistä.

Elävien kirjoissa täällä kuitenkin ollaan. Nyt ja vielä pitkään, luulisin.

Tauko

Kyllästyttää koko blogi. Motivaatio nieltiin ihan täysin, mitään ei ole jäljellä enää. 

Osaan mielestäni ottaa asiallista kritiikkiä vastaan ja suhtautua hyvin negatiivisiinkin kommentteihin. Mutta sitten on niitä hetkiä, kun en vain pysty siihen. Niitä hetkiä, jolloin olen kertonut teille jotain, mistä minun on vaikeaa kirjoittaa. Jotain, mistä en saisi kirjoittaa lainkaan, mistä minun ei ikinä ollut tarkoitus puhua. Ja sitten ensimmäinen ja ainut kommentti on suoraan sanottuna pelkkää paskaa. 

Minut lytätään kasaan. Elämäni kyseenalaistetaan täysin, nauretaan päin kasvoja. Väitetään, ettei minua ole, että olen vain hullu, joka keksii kaiken päästään. 

Kun vain voisinkin todistaa teille, että minä olen minä. Olen tässä ja tämä on minun elämäni. Mutta te ette vain millään käsitä, etten voi tehdä niin. En voi vain lyödä kuvaani ja nimeäni blogin etusivulle ja olla välittämättä mistään. Kun se ei ole niin saatanan helppoa.

Jotkut henkilöt kokevat pakottavaa tarvetta kommentoida ainoastaan silloin, kun heillä on negatiivista sanottavaa. Ei siinä vielä mitään, mutta kun se täytyy sanoa vittuillen ja ilkeästi, ilman minkäänlaisia perusteluja. 

Nyt en vain jaksa. Kommentti ajoi minut jo äärirajoille ja sähköpostiini saapunut viesti oli viimeinen niitti.

Pää ei vain kestä enää. Ei blogia, eikä koko elämää. Suljen puhelimen ja lukittaudun kotiin. Huomisen omistan itselleni, lääkkeille ja musiikille. Minua on turha tavoitella, en ole täällä. En ole jättämässä teitä, ei tämä ollut tässä, mutta älkää ihmetelkö jos vähään aikaan ei kuulu mitään. Palaan kyllä blogin pariin viimeistään viikonloppuna, mutta nyt en vain jaksa.

Voin ihan suoraan sanoa, että nyt vituttaa. Miksi pitää tahallaan pahoittaa toisen mieli? Miksi pitää viedä viimeinenkin ilo harrastuksesta, josta nautin vielä aiemmin niin kovasti? Toivottavasti olet nyt ihan helvetin tyytyväinen.

Liian aikaisin poistuu liian moni nuori

En mä sais sanoa tästä kenellekään, mua on kielletty puhumasta. Mua vaan ahdistaa niin kauheen paljon, että mun on pakko puhua. Ja osittain mä oon ollut hiljaa myös sen takia, että mä en puhuis väärillä sanoilla. Mä en halua loukata ketään, mä en halua kuulostaa siltä, että mä olen tässä se jota täytyisi sääliä ja että mä olen tässä kokenut menetyksen - päin vastoin. Koko juttu kuulostaa niin huonolta tuurilta mun kannalta, että alkaa jo vaikuttaa siltä, että keksin kaiken päästäni. En kuitenkaan jaksa vakuutella ketään, minulla ei ole energiaa siihen. Tämä on tarpeeksi rankkaa muutenkin. Elämässä on asioita, joille ei voi mitään, mutta silti niitä ei vain jostain syystä voi lakata miettimästä. Miks mun elämään on osunu niin lyhyen ajan sisällä kaks ihmistä, jotka on kokenu niin suuren menetyksen, että vielä kuukausien, vuosienkin jälkeen se vaikuttaa myös mun elämään?

Tommista olenkin kertonut jo, Tommin tarinan sinä tiedät. Mutta on olemassa myös toinen tarina, toinen menetys, josta en ole puhunut koskaan kenellekään. Ja sen menetyksen on kokenut ihminen, joka on tällä hetkellä minulle miltei tärkeintä maailmassa. Se menetys on pelottavan samanlainen kuin Tommin ja osittain kai sen takia romahdin ihan täysin kuultuani siitä. Se menetys kuuluu Laurille.

Kuukausi sitten makasimme sängyllä, tuijotimme kattoa ja olimme vain hiljaa. Hän kevyesti silitti kämmentäni sormillaan, kumpikaan ei hiiskahtanutkaan. Vain hengitystemme ääni kuului tyhjässä asunnossani. Yhtäkkiä Lauri rikkoi hiljaisuuden lauseella, jota en olisi koskaan tahtonut kuulla. Hän löi sen varoittamatta vasten kasvojani, kuin tiili katosta se putosi päälleni ja teki kipeää.
"Mun eksä kuoli kolme kuukautta ennen kun mä tapasin sut."

...

Mitä?

En edes tiedä miten reagoin. Minulla ei ole mitään muistikuvia siitä, mitä tein sen jälkeen. Sen kuitenkin tiedän, etten sanonut mitään ja hän itki. Nipistin itseäni, halusin herätä unesta. Ei, ei se ollut uni. 

"Saanks mä kysyä että miks?", sain vihdoin suustani. Luojan kiitos osasin muotoilla sen tilanteeseen sopivalla tavalla, enkä vain tyhjentää kaikkia ajatuksiani sanaoksennuksena hänen päälleen.

Hän kertoi, itkimme. Minulle täysin tuntematon tyttö on muutamassa minuutissa tuotu osaksi elämääni, tunnen hirvittävää halua tuntea hänet. Haluan tietää kuka hän oli, millainen hän oli ja miksi hän päätyi tekemään mitä teki. 

"Sen jälkeen mä oon käyttäny aika säännöllisesti budia ja essoja."

En voi syyllistää. Olisin itse ajautunut samaan tilanteeseen, jos olisin Lauri.

Päässäni risteili kysymyksiä, miljoonia sellaisia. Sovimme, että aiheesta ei puhuta ellei hän itse ota sitä puheeksi. Jos hän haluaa edetä kanssani hitaammin, ymmärrän kyllä. Jos hän haluaa pitää taukoa, ymmärrän kyllä. Hän ei kuulemma halua. 

Kaikista kamalin lause oli kuitenki vielä tulossa. Tai en nyt tiedä. En osannut suhtautua siihen oikein mitenkään, en vieläkään tiedä mitä ajatella. 

"Sä muistutat mua hänestä. Sun silmät, sun hymy ja kaikki. Mä rakastan sua, aivan kuten mä rakastin häntä."

Nyt maailman terveimmät lapset vie itseltänsä hengen

Uni on kadonnut. Poissa, ihan kokonaan. Olen viimeisen 72 tunnin aikana nukkunut ehkä neljä tuntia, maksimissaan viisi. Kun ei vain väsytä. Pyörin sängyssä pari tuntia, kyllästyn ja nousen ylös. Istun koulussa muutaman tunnin ja lähden väsymyksen takia takaisin kotiin, enkä kuitenkaan saa unta.

Kuumemittari näyttää alilämpöä, mutta se alkaa olemaan kohdallani enemmänkin tavallista kuin poikkeavaa. Lääkkeiden käyttö on minimissä, tämän enempää en pysty vähentämään yksin. Laitoin sähköpostia koulun psykologille, kunnalliselle puolelle on liian pitkä jono. Ensiviikon loppu puolella voisin mennä juttelemaan. En kuitenkaan tahtoisi, taidan vain odottaa sitä toista aikaa. Mikäs kiire tässä on, valmiissa maailmassa.

Mummolla oli aina tapana kertoa, kuinka kuolema asuu hänessä. Hän kuulemma aisti sen läsnäolon. Ja kuolihan se mummo, ikävöin vieläkin ihan liikaa. Se on kuitenkin toinen tarina, ei puhuta siitä nyt. Lienee julmaa muita kohtaan sanoa näin, mutta hetkittäin minusta tuntuu, kuin se kuolema asuisi nyt minussa. Nuorihan minä vielä olen, en nyt täysin terve, mutten sairaskaan. Mutta silti.

En tiedä mistä se tunne johtuu, enkä tiedä miten siitä pääsee eroon. Minusta vain tuntuu siltä, enkä voi sille mitään. En kuitenkaan pelkää sitä tunnetta, se vain on jollainlailla ahdistava. Mutta hulluksihan minut luokiteltaisiin, jos ääneen siitä puhuisin. Ei siis puhuta ääneen. 

Tommille laitoin tänään viestin "Mä luulin, että sä voisit muuttua, mutta taisin olla väärässä. Taas kerran". Pitkä juttu, en jaksa puhua siitä nyt sen enempää. Katsotaan mitä tapahtuu ja puhutaan sitten. Laurin kanssa sen sijaan kaikki on hyvin. Kävimme ulkona syömässä tänään, taas, ja nautin hänen seurastaan kuten yleensä.

Sellaista täällä päin, nyt jatkan kuitenkin operaatiotani noiden tunnisteiden kanssa, palataan myöhemmin!

Ulkoasu muuttuu

Yhdeksän kuukautta bloggaamista takana ja vieläkin olen hieman hukassa näiden juttujen kanssa. Vasta äskettäin sain blogin ulkoasun mieleisekseni ja tänään lukijan pyynnöstä lisäsin nuo "luin" yms. painikkeet jokaisen tekstin alle. Nyt laiskoillakin kommentoijilla on mahdollisuus kertoa mielipiteensä tai ainakin ilmoittaa lukeneensa tekstini.

Myös tunnisteita ajattelin opetella käyttämään ihan jo oman itsenikin takia, aina on joku vanha postaus hukassa, minkä haluaisin teille näyttää. Eiköhän tämä tästä kuitenkin lähde sujumaan, nyt alkaa ainakin kaikki näyttää kivalta!

Vaik mutsi halus must juristin, mua kiinnosti nudismi

Voi voi, samoilla silmillä sitä mennään vieläkin. Uni ei vain tullut, ei millään. Juttelin vielä viiden aikaan aamuyöllä Tommin kanssa ja kahdeksalta Lauri soitti herättääkseen minut kouluun. On mukavaa huomata, että ihmiset välittävät.

Laurista ei nyt ole hirveämmin kerrottavaa, hän on kipeänä emmekä ole nähneet nyt muutamaan päivään. Kaikki on kuitenkin oikein hyvin, kirjoittamattomuus ei siis johdu mistään ongelmista. Tommista taas olisi kerrottavaa vaikka kuinka paljon, mutta en sitten tiedä niiden juttujen viihdearvoa. Surkeaa inside läppää ja vanhojen muistelua lähinnä.

Lienee kieroa sanoa näin, mutta Tommista on tullut minulle kuin veli. Unohdetaan koko se seksisuhde ja menneet jutut, ne kumoaisivat aiemman väitteeni tai ainakin tekisivät siitä hieman sairaan. Mutta siis Tommi on minulle kuin isoveli. "Huomenta, sis", luki tekstarissa aamulla. Hän siis ajattelee minua siskonaan, söpöä. Aikuinen mies pitää minua pikkusiskonaan, haluaa huolehtia ja vahtia että minä pärjään.

Tarjosi hän rahaakin taas, mutta en ottanut vastaan. Siinä päätöksessä en lipsu, en koskaan. Tommilta en ota rahaa. En vain millään pääse eroon siitä huora ajatuksesta, joten rahan vastaanottaminen ei sovi. Eikä se muutenkaan kuulu tapoihini. Vaikka toinen olisi kuinka rikas, en halua muiden rahoja.

Yleisesti ottaen minulla menee nyt siis oikein loistavasti. Mitä nyt unen ja näiden perustarpeiden kanssa on vähän haasteita, mutta siis muuten kaikki on hyvin. Tommin kanssa kaikki menee juuri niin kuin tahdonkin ja hän on vihdoin rehellinen minulle. Sain hänet ymmärtämään, etten välitä siitä mitä hän sanoo, kunhan se vain on sata prosenttinen totuus. Ja kuten äsken sanoin, Laurinkin kanssa kaikki on hyvin.

Suunnittelimme Laurin kanssa eilen minun täysi-ikäistymistäni. Ajattelimme lähteä silloin johonkin suureen kaupunkiin, ihan Suomen sisällä kuitenkin. Ottaisimme hotellin pariksi yöksi, söisimme hyvin ja kävisimme baarissa. No, siihen on kuitenkin sen verran aikaa, että suunnitelmat ehtivät muuttua vielä monta kertaa.

Otsikko jonka nimi on otsikko

Ada on sekaisin, niin hirmu sekaisin. Kello on pian kaksi yöllä. Seitsemältä täytyy nousta, kahdeksalta täytyy olla koulussa. Enpä taida.

Rakas lyö luuria korvaan, voi miten paljon pelkäsinkään, että jokin on vialla taas. Mutta ei, hän on vain nukkumassa, eikä jaksa puhua. Laittoi sentään viestin, muuten olisin huolehtinut koko yön.

En sitten tiedä onko sillä niin väliä, että valvonko huolehtien siitä vai jostain muusta.

Tommillekin laitoin viestiä, mutta hän ei vastaa. Sen tiedän varmasti, ettei hän nuku, mutta hän ei vastaa ihan vain ilkeyttään. Tai ehkä hänellä on nainen. Saattaa olla. Ei, ei hän muuten olisi yrittänyt houkutella minua yökylään. Oli kuulemma ostanut kaakaotakin.

Kaakaota ihan minua varten. Voi miten rakastan kaakaota. Lempi siideriänikin oli kuulemma kaapissa, mutta sitä en olisi saanut. Hän tietää, että yksikin hörppy näissä lääkkeissä voi olla viimeinen hörppy ikinä. Ikinä, vihaan sitä sanaa. Tässä yhteydessä se kuitenkin toimii.

Lääkkeeni kuulemma lisäävät sosiaalisuutta ja vähentävät seksuaalisia haluja rajusti. Ensimmäisen vaikutuksen olen kyllä huomannut, toista en lainkaan. Tuleekohan minusta mykkä, jos kun joskus lopetan lääkityksen?

Muistin tänään, että juttelimme lääkäritätin kanssa korvaushoidosta. Muistin paljon muutakin, mitä en välttämättä olisi tahtonut muistaa. Mutta niin, palataan siihen lääkäriin vielä, nyt kun muistan jotain. Asia meni siis jotakuinkin niin, että lääkäri suunnittelee minulle kipulääkityksen, joka on miedompi kuin nykyinen ja jota otan tarvittaessa. Ensin minun kuitenkin täytyy päästä eroon nykyisistä lääkkeistäni ja se hoidetaan pienentämällä annosta hitaasti. Lisäksi osa lääkkeistä korvataan kai aluksi jollain muilla lääkkeillä. Hirmu mielenkiintoista, eikö?

Kaikenlisäksi se kuulostaa helpolta, ihan pala kakkua. Sitä se ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Alhaisen painoni takia joudun käymään säännöllisesti tarkastuksissa ja verikokeissa. Yh, verta. Yh, neuloja. Sen lisäksi saan mennä juttelemaan jollekin kivalle tätille, jos haluan. Sanoin jo, että sedälle en puhu.

En oikeastaan tiedä miksi niin kammoksun miespsykologeja. Ne vain ovat jotenkin niin.. En tiedä. Sedälle en puhu.

Olen kuulemma hirmu pieni. Niin sanoi tuntematon täti tänään S-marketissa. Pituuteeni hän tuskin viittasi, vatsaan kai enemmänkin. Samaa sanoi Laurinkin viimeeksi kun näimme. Sängyssä vielä kaiken lisäksi. Juuri kun tuntui hyvältä, saan kommentin "onpa sun masu pieni tänään, milloin sä oot syöny viimeeksi?"

Nauroin. Ihan tosissaan, sitäkö hän miettii sängyssä? Milloin minä olen syönyt? Olisi nyt vielä kysynyt että mitä söin. Olisin kai sanonut että perunaa.

Olen kai vähän outo. Rakastan raakaa perunaa, leikkaan sitä veitsellä suikaleiksi ja nakerran. Peruna on kaveri. Voisin ottaa sitä huomenna evääksi, en syö koulussa kuitenkaan. Kuvittelen salaatin seassa olevan kuolleita sammakoita, luin aikoinaan iltapäivälehdestä niin käyneen. Leipään en koske, koska se oli kerran homeessa toiselta puolelta. Nirso minä kuulemma olen. Ei, valikoiva vain. Miksi syödä jos ei ole nälkä?

Tarkoitukseni oli lisätä teille pitkästä aikaa joku hieno kuva, mutta tässä on kaikki mihin nyt kykenen. Tietokoneeni julmuuden takia en saa sitä niin kuin olisin tahtonut ja oman laiskuuteni takia se on sama kuva mikä on ollut blogissa aiemminkin.

Se vain liittyy johonkin, joka palasi mieleeni juuri. Istuin tänään penkillä odottamassa bussia ja viereeni istui vanha mies. Hän katsoi minua pitkään päästä varpaisiin, tuijotti kuin hullua. Virnistin niin, että viimeistään siinä vaiheessa hän varmistui minun tosiaan olevan vajaamielinen. En oikeastaan tiedä miksi tein niin, en kai vain keksinyt mitään järkevämpääkään tapaa reagoida.

Kotiin mennessäni tosin ymmärsin, että ehkä hän vain etsi syytä silmieni värille. Ne ovat olleet ihan hirmu punaiset koko päivän, enkä edes ole itkenyt kauhean paljon tänään. Niillä vain on ollut huono päivä. Tai ehkä se johtuu liiallisesta valvomisesta. Siihenkin voi kuulemma kuolla, en tiennyt. Valvomiseen siis, ei punaisiin silmiin.

Luulen, että nyt on tosiaan aika laittaa tietokone kiinni ja yrittää nukkua tai edes tehdä jotain hivenen viisaampaa. Asia, mikä ihan kauhean paljon kiinnostaa minua on se, että lukeeko joku tosiaan näitä seko postauksiani? Tämäkin oli vain tällainen yöllinen sekava selostus ilman mitään aihetta. Joten kerro jooko, jooko rakas, jos luit loppuun asti. Kerro vaikka oliko tekstini ihan kauheaa kidutusta, tai kerro vaikka vain, että luit. 

Olen aina ihan tosi hämmentynyt, kun tilastot kertovat jonkun postauksen olevan viikon luetuin, mutta silti kukaan ei ole sanonut siitä mitään. Palkitkaa valtava aivotyöskentelyni jooko ja kertokaa jos luette näitä, etten ihan yksinäni juttele.

Ps. Nolottaa kertoa, mutta salaa olen ylpeä otsikostani. Se on ihan typerä hetken päähänpisto, mutta kuulostaa ainakin nyt hirmu jännältä, kun sitä hokee mielessään sata kertaa peräkkäin.

Onpa kiva pitkästä aikaa jutella, vaikka en tunne enää sinua

Tänään olen miettinyt menneisyyttä enemmän kuin pitkiin aikoihin. Juttelin Tommin kanssa puhelimessa pitkään, puhuimme kaikenlaista, nauroimme ja hän itkikin vähän. Mikään ei ole enää samanlaista kuin ennen, hän ei ole samanlainen, enkä ole minäkään. Ja se on hyvä juuri niin. Jos olisimme samanlaisia, kaikki ajautuisi samaan tilanteeseen kuin aiemmin. Nyt meillä on kuitenkin mahdollisuus. Meillä on mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä, uusina ihmisinä ja olla ystäviä.

Tommi tietää, että minä kirjoitan paljon. Hän tietää myös, että kirjoitan kirjeitä ja tänään hän pyysi minua lukemaan niitä hänelle. Hän rakastaa kuunnella kun luen, hän nauttii siitä todella. Muistan aina erään illan, kun istuimme Tommin luona sohvalla, joimme siideriä ja minä luin kirjeitäni hänelle. Hyviä muistoja. Niin, niin hyviä. Niinpä tänään puhelimessa luin hänelle taas yhden kirjeen, eilen kirjoittamani.

"Viime kuukausien ajan olen ollut täynnä katkeruutta. Täynnä negatiivisia tunteita ja ikävää. Minun on ollut mahdotonta hyväksyä sitä faktaa, että maailma repii kaksi niin samanlaista ihmistä erilleen. Sairaalassa maatessani olen miettinyt, että miksi et voi olla vierelläni. Kävellessäni poikaystäväni kanssa kadulla, olen miettinyt miksi et voi tulla vastaan. Olisin niin tahtonut sinun tutustuvan häneen, sinun olevan onnellinen puolestani. Pubin ohi pyöräillessäni olen miettinyt, että istutkohan sinä tummennetun lasin toisella puolen. Olen miettinyt, että ikävöitkö sinä minua iltaisin, niin kuin minä ikävöin sinua. 

Kaiken sen vihan ja katkeruuden seassa oli silti pienen pieni toivon kipinä. Usko siihen, että meidät on tarkoitettu ystäviksi. Vaikka kaikki se rakkaus haihtui savuna ilmaan, niin se ystävyys kesti. Ikävä ei kadonnut milloinkaan, joku korkeampi voima käski minun kaivata sinua. 

Ja nyt me olemme tässä. Kaikki se kaipuu ja ikävä korvataan nyt. Minulla on taas ystävä. Ystävä, josta en luopuisi mistään hinnasta, ystävä, jonka kanssa mikään vastoinkäyminen ei ole liian suuri. Ja se ystävyys ei ole kuten mikä tahasa ystävyys. Se on kieroa ja typerää, täydellisen epätäydellistä. Sille ystävälle voin kertoa uusista seksifantasioistani, kysyä neuvoa parisuhteeseeni ja haistattaa vitut hyvän yön toivotusten sijaan. Voin huutaa ja raivota, haukkua ja lyödä luurin korvaan ja silti tiedän, että se ystävä soittaa takaisin. 

Tiedän, että kun se ystävä sanoo minua kusipääksi, se hymyilee samalla ja tarkoittaa, että olen täydellinen. Tunnistan jokaisen katseen, eikä sanoja tarvita. Olen ikävöinyt sinua niin, olen ollut vaillinainen. Ja nyt olet siinä, vierelläni ja tuet minua. Voin soittaa milloin tahansa, voin kertoa sinulle ihan kaiken. Kiitos, että olet siinä."

Hymy

Jotkut ihmiset kuvittelevat, että on helppoa olla minä. On helppoa olla "vain huora", tunteeton kone, jota saa haukkua loputtomiin. On helppoa kirjoittaa nimettömänä blogia, on helppoa pitää sitäkin asiaa salassa. On ihan hirmu helppoa olla salaa jonkun ystävä, olla salaa minä. Julkinen minä ja oikea minä on ihan eri asioita.

Ei se ole niin helppoa kuin miltä se näyttää. Ulos päin täytyy näyttää hyvältä, täytyy näyttää muille, että pärjää. Se kuva, jonka annan ulos päin, ei ole koko totuus. Vaikka kävelen kaupungilla meikattuna ja hame päällä, saattaa minulla silti olla huono päivä. Vaikka näyttäisin hyvältä, en välttämättä voi hyvin. Olen vain oppinut piilottamaan sen. Etenkin suhde Tommin kanssa opetti minulle tosi paljon juurikin sitä tunteiden ja pahan olon piilottamista, opin näyttämään hyvinvoivalta.

Toki minullakin on niitä päiviä, kun käyn lähikaupassa rikkinäisissä housuissa ja tukka takussa, mutta usein miten pyrin näyttämään samalta kuin näytän hyvinäkin päivinä. Se lienee se asia, mitä ainakin Salla minussa kadehtii. Hän aina kertoi minulle, kuinka hän voisi tehdä mitä tahansa, jotta saisi olla minä. Se oli todella ahdistavaa, mutta olen silti yhä imarreltu siitä. Olen miettinyt mielessäni, että hän ei kadehtinut varsinaista ulkonäköäni tai mitään, vaan hän kadehti sitä kykyä, joka minulla on. Minulla on kyky näyttää sädehtivältä, vaikka olisin jossain toisessa maailmassa, helvetin porteilla.

Olen aina ollut tällainen. Piilotan pahan olon hienojen vaatteiden ja kauniin meikin alle. Punatut huulet näyttävät hyvältä, ei kukaan kiinnitä huomiota ilmeeseen kunhan huulet ovat punaiset. Ja sopivathan ne sävy sävyyn itkeneiden silmien kanssa.

Mitä tällä tekstillä haluan sanoa, on se, että ulkonäkö voi pettää. Koulussa koko luokan iloisimman näköinen tyttö saattaa olla se ahdistunein. Kadulla vastaantuleva sinulle hymyilevä tuntematon mies saattaa olla koditon. Kaikki on kiinni asenteesta. Kun minulla oikeasti menee huonosti, en halua tartuttaa sitä pahaa oloa muihin. Tiedän millaista on käydä läpi tätä jatkuvaa taistelua itsensä kanssa ja jos yksi hymy voi piristää jonkun päivää, annan sen hymyn mieluusti.

Nyt lähden käymään kaupassa ja lupaan hymyillä vastaantulijoille. Hymyilkää tekin seuraavaksi, kun lähdette pois kotoa. Vaikkapa vain yhdelle ihmiselle, vaikka teillä olisi kuinka huono päivä. Sillä toisellakin saattaa olla ja se hymy saattaa pelastaa sen päivän.

Mitä sä oot, sitä sä oot

Onhan se jollainlailla imartelevaa tietää, että kaksi miestä haluaa minua. Turha sitä on lähteä kieltämään, nostaahan se itsevarmuutta. En minä nyt ihan hirveän näköinen voi olla, jos molemmat suostuisivat sänkyyn kanssani milloin tahansa. Yksi puhelu ja se olisi siinä.

Mutta ymmärrätte varmasti myös sen toisen puolen. Huora kommenteilta tuskin voidaan välttyä tai ainakin siellä ruudun toisella puolella on joku, joka hiljaa mielessään nimeää minut huoraksi. Tuleehan siitä välttämättä myös halpa olo, se on se kääntöpuoli.

Viime yönä puhelimeni soi kahdesti. Ensin soitti Lauri, kysyi mitä teen ja missä olen. Olisi tahtonut lähteä huoltoasemalle kahville, kun ei kuulemma uni tullut. Minä olin kuitenkin juuri saanut unta ja sanoin, että ei tällä kerralla, nukun mielummin kerrankin kun se onnistuu. Nukahdin miltei heti uudelleen ja heräsin uuteen puheluun. Tommi soitti, selvänä, ihme kyllä. Pyysi yökylään, eikä kummallekaan jäänyt epäselväksi minkä perässä hän oli. No, lienee sanomattakin selvää etten mennyt. Tai no, näille minut huoraksi nimenneille se saattoi olla yllätys, mutta siis joka tapauksessa jäin kotiin nukkumaan.

Hetkittäin kaipaan niitä aikoja, kun minulla ei ollut miehiä kuvioissa ollenkaan, ei edes ystävinä. Sai näyttää juuri niin hirveältä kuin halusi, sai nukkua yönsä rauhassa. Jotenkin kierolla tavalla kuitenkin nautin saamastani huomiosta. Ja on se aika mahtavaa muistaa, että on olemassa joku, joka haluaa ottaa minut kainaloonsa illalla, ajattelee minua ennen nukkamaan menoa ja lähettää hyvän huomenen toivotukset viestillä.

Ja en voi kieltää, ettenkö olisi hymyillyt, kun tänään herätessäni niitä viestejä oli kaksi. Toisessa luki "Huomenta kaunokainen, mulla on kauhee darra. Juteltiinks me yöllä?" ja toisessa "Huomenta, idiootti."

Se toimii. Se toimii niin kauan kuin tiedän mitä tunnen. Toinen on ystävä ja toinen rakas.

Vastauksia!

Nyt olisi vuorossa vastauksia lähettämiinne kysymyksiin. Kiitos jokaiselle kysyjälle! Pidemmittä puheitta siirrytään vastausten pariin.

Miten tutustuitte Sallan kanssa?
Tunnen Sallan aluinperin koulun kautta, yläasteella olimme samalla luokalla ja sitä kautta tutustuimme paremmin. Ensin olimme pareja joissakin koulutöissä ja muutettuani miltei Sallan naapuriin asumaan aloimme viettää enemmänkin aikaa yhdessä. Olen joskus kirjoittanutkin siitä, mutten nyt millän löydä kyseistä postausta.

Oliko sinulla sitä ennen iso kaveripiiri? 

Ala-asteen aikana kaveripiirini oli melko pieni, minulla oli kaksi parasta kaveria ja se oli oikeastaan siinä. Yläasteelle siirryttyäni kavereita kuitenkin löytyi, varsinaisia ystäviä oli kaksi, mutta kavereita useita. Liikuimme usein viiden tytön porukassa ja he olivat tärkeitä minulle.

Onko Salla käyttäytynyt nyt lähiaikoina jälkeen huonosti?

En ole nähnyt Sallaa joululoman aikana ollenkaan, onneksi. Olen muutenkin ollut koulussa melko vähän, joten kohtaamiset ovat jääneet vähälle. Viimeeksi kai marraskuussa hän koki jonkinlaista tarvetta huudella minulle koulun käytävällä ties mitä, mutta sen jälkeen on ollut ihanan rauhallista. 

Oletko lukenut kirjan: lemmikkikaupan tytöt? Suosittelen. 

Itseasiassa olen lukenut kyseisen kirjan ja se nököttää tuossa kirjahyllyssä, mutten kuollaksenikaan muista mitä siinä tapahtuu. Luin sen joskus jotain koulutyötä varten yhdessä yössä, enkä keskittynyt ollenkaan. Täytyisi kai ottaa se uudelleen luettavaksi ja lukea ihan ajatuksella.

Mikä on lempiruokasi? 

Yksinkertainen kysymys, mutta suoraan sanottuna ehkä yksi vaikeimmista. En tosiaan tiedä. Syömisen kanssa on ollut ihan hirmu vaikeaa jo jonkin aikaa ja sain viimeeksi tänään kuulla laihtuneeni. En edes muista milloin olisin viimeeksi syönyt lihaa, kasvissyöjä siis olen kai, eikä ylipäätään mitään lämmintä ruokaa tule syötyä kovin usein. Lanttulaatikko on hyvää, mutta olisi outoa vastata se tähän. En osaa vastata mitään, en pidä ruuasta. Nauran tälle vastaukselle jo nyt, mutta minkäs teet.

Mitä sulle ylipäätään kuuluu ja onko ns. pohja jäämässä taa? 

Minulla on suunnitelmissa kirjoittaa luultavasti huomenna laajempi kuulumispostaus ihan tämän hetken tunteista ja viime aikojen tapahtumista ylipäätään, joten tätä en ala kovinkaan paljon avaamaan tässä. Minusta kuitenkin tuntuu, että vielä ollaan aika syvissä vesissä, mutta ylös päin ollaan kyllä menossa.

Miksi aloitit blogaamisen? 

Aloittaminen oli hetken mielijohde. Ajattelin aina, etten ikinä koskaan perusta blogia, en kuvitellut pitäväni siitä. Tämä on kuitenkin ylittänyt kaikki odotukseni! Jokainen kommentti on tärkeä, jokainen uusi lukija piristää koko päivän. Kirjoittamista olen rakastanut aina ja olen tiennyt, että haluan kirjoittaa niin, että joku myös lukee tekstejäni ja nyt saan tehdä juuri nimenomaan sitä. 

Nautitko olostasi Tommin kanssa silloin kun näitte toisianne tiiviisti? 

Nautin. Voin sanoa hetkeäkään miettimättä, että kyllä nautin. Vaikka hän onkin tehnyt hirveyksiä minulle, kohdellut minua huonosti ja niin edelleen, niin en halua muistella niitä juttuja. Hyviä hetkiäkin oli niin paljon, että muistelen niitä paljon mielummin. En ole ikinä ennen tavannut ihmistä, joka olisi yhtä hyvä puhumaan ja neuvomaan kuin hän on. Hänessä on kaksi puolta ja sen toisen puolen kun sai esiin, niin silloin nautin olostani todella.

Miten usein käytät alkoholia?

Tällä hetkellä en lainkaan. Lääkkeet luovat niin euforisen olon, etten edes kaipaa alkoholia. Ennen käytin sitä ihan liikaa, useita kertoja viikossakin jossain vaiheessa, mutta en enää.

Milloin täytät 18?

Tänä vuonna, juuri ennen kesäloman alkamista.

Oletko koskaan viillellyt/satuttanut itseäsi? 

Tässä onkin aihe, jota olen vältellyt blogissa. En oikeastaan tiedä miksi, haluan kai vain välttää ne reaktiot, joita kertomani asiat herättäisivät. Mutta siis yksinkertaisesti kyllä olen. Nykyään tosi, tosi harvoin, mutta ennen melko useinkin.

Millainen perheesi on (tukeeko he sinua yms)? 

Isä on minulle kaikki. Juttelen hänen kanssaan puhelimessa monta kertaa päivässä, kerron hänelle tosi paljon asioitani ja luotan häneen. Hän tukee minua, mutten silti ole kertonut hänelle kaikista sekoiluistani. En halua tahallani tuottaa pettymystä, enkä näe kenenkään hyötyvän siitä. Että kerron hänelle juttuja joita hänen ei vain yksinkertaisesti tarvitse tietää. Pikkuveljeni on myös minulle tosi rakas. Viaton poika, tietämätön maailman pahuudesta. Ihailen sitä viattomuutta ja avoimuutta sekä rajatonta iloa pienistäkin asioista, joka hänellä on. 

Tietääkö kukaan tuttusi tästä blogistasi?

Ensinen ystäväni tietää, ei kukaan muu. Kirjoitan niin henkilökohtaisia juttuja, etten halua tiedon leviävän kenellekään. Häneen luotan, vaikkemme tekemisissä olekaan ja tiedän, ettei tieto leviä siitä eteen päin.

Missä kuussa ja mikä päivä oot syntyny? (En yritä selvittää sun henkilöllisyyttä, mua vaan kiinnostaa ihmisten syntymäpäivät)

Aiemmin vastasinkin tähän jo, eli juuri ennen kesäloman alkamista minulla on syntymäpäivät ja 18 siis täytän. Sen tarkemmin en vielä kerro, saatte sitten kyllä kuulla kun täysi-ikäisyys on saavutettu.

Onko sun oikea nimi Ada?

Ei ole. Kaikki nimet blogissa on keksittyjä, koska en halua tulla tunnistetuksi. Voin kuitenkin paljastaa sen verran, että kaikki nimet liittyvät kyllä henkilöiden oikeisiin nimiin, niin myöskin tuo Ada minun nimeeni.

Missä päin suomea asut?

Etelässä, melko lyhyen matkan päässä pääkaupunkiseudusta.

Onko sulla eläimiä?
Ei tällä hetkellä. Kun olin pieni, meillä oli kissa, mutta se on siirtynyt kissojen taivaaseen jo jokin aika sitten. Koirasta haaveilen, mutta tämän hetkinen elämäntilanteeni ei salli minkäänlaista lemmikkiä. En ole riittävän vakaa huolehtimaan edes itsestäni, niin saati sitten jostakin toisesta.

Sisaruksia?
Pikkuveli, hänestä kirjoitinkin jo aiemmin.

Asutko yksin?
Asun, olen asunut jo kauan. Olen kirjoittanutkin siitä jossain vaiheessa, mutten löydä sitäkään tekstiä nyt. Yksin kuitenkin asun ja nautin siitä todella. Toki olisi mukavaa asua yhdessä myös poikaystävän kanssa, mutta Laurin kanssa tilanne on mikä on, enkä tosiaan halua nyt alkaa säätää asumisjärjestelyiden kanssa. Näin on ihan hyvä.

Pidätkö itseäsi kauniina?
Vaikea kysymys. Yleisesti ottaen en, mutta toisaalta taas kyllä. Kehonkuvani on melko vääristynyt kuulemma ja toisina päivinä tunnen olevani hirviö ja toisina päivinä tulen ihan hyvin toimeen ulkonäköni kanssa. Olen ylpeä siitä, etten täytä niitä perus muotikriteereitä, vaan minulla on hieman eroava tyyli. Pidän myös silmistäni, mutta kokonaisuuteen en ole lainkaan tyytyväinen. Sekava vastaukseni tiivistettynä siis lienee se, että pidän kyllä joistakin piirteistä ulkonäössäni, mutta kokonaisuudessa on monia asioita, jotka muuttaisin.

Millä tavoin pidät huolta itsestäsi? Käytkö esim. salilla?

Tällä hetkellä en oikeastaan millään tavalla. Olen liikuntokiellossa, avohoitoon menossa ja yleiskuntoni on aikalailla olematon. Lähikauppaan kävely tuntuu tuskalliselta ja välillä jopa sängystä nouseminen on ylitse pääsemättömän vaikeaa. Ennen kävin salilla ja lenkkeilin ahkerasti, tanssi taustaakin löytyy paljon. 

Pidätkö suklaasta?
Kyllä! Ei kaipaa selityksiä, kyllä pidän.

Oletko tyttömäinen tyttö?
No joo, sanoisin olevani. En nyt mitenkään äärimmäisen paljon, mutta ihan perus tasolla tyttömäinen kyllä. En ole hametyyppiä varsinkaan näin talvisin, mutta muuten kyllä täytän ulkonäöllisesti kaikki tytön kriteerit. Varsinkin Tommi on tosi vaativa sen kanssa, että naisen täytyy näyttää naiselta, eikä hänellä ikinä ollut mitään huomautettavaa minulle, toisin kuin Sallalle oli, niin enköhän minä ole aika tyttömäinen.

Kuinka paljon teillä on välimatkaa Laurin kanssa?Liikaa! Ei siis oikeasti kovinkaan paljon, mutta olen tottunut siihen, että kaikki on kiven heiton päässä, kuten Tommi, Salla, koulu ja kauppa ovat. Kymmenen minuuttia autolla lienee oikea arvio.

Minkä ikäinen Lauri on?
20-vuotias. Pidin hänen oikeaa ikäänsä salassa blogissa melko kauan, mutta eiköhän tuo ole jo täälläkin kerrottu.

Mitä aiot lukion jälkeen?
Tämä on yleinen vitsin aihe etenkin Laurin kanssa jutellessani. Yleensä sanon muuttavani Saksaan huoraksi tai alkavani sossupummiksi. Ihan todellisia suunnitelmia minulla ei kuitenkaan ole. En jotenkin osaa kuvitella sen päivän tulevan, kun oikeasti pääsen lukiosta. Mikään ala ei tunnu omalta, eikä opiskelukaan enää kiinnosta. Jotain sitä kuitenkin täytyy keksiä, tukien varassa en aio elää. Se nähdään sitten, luultavasti pidän ainakin välivuoden ja yritän hankkia töitä ja jossain vaiheessa kouluttaa itseäni lisää. Tai sitten tulen hulluksi enkä ikinä saa sitä lakkia.

Mitä Lauri tekee?
Kirjoitin tähän ensin, että ei mitään. Sen jälkeen kirjoitin, että nukkuu. Molemmat kuitenkin kuulostivat liian pahalta, eivätkä oikeastaan edes vastanneet totuutta, joten sanotaan nyt sitten, että hän tekee keikkatöitä. Hyvinkin epäsäännöllistä, ärsyttävää työtä. Välillä hän saattaa olla viikon putkeen joka päivä aamusta iltaa töissä, mutta usein hän on töissä kerran viikossa pari tuntia ja se on siinä. Hän siis valmistui koulusta viime syksynä ja sen jälkeen on vain ollut tekemättä mitään. Kai tämä siis on hänelle jonkinlainen välivuosi. Pian kutsuu armeija ja sen jälkeen hänellä on suuntana toinen kaupunki ja koulu ja jos kaikki sujuu hyvin, niin minä lähden mukaan.

Mitä sarjoja seuraat?
Katson tosi vähän televisiota, enkä seuraa oikeastaan mitään sarjoja. Teiniäitejä on tullut katsottua Areenasta, mutta mitään muuta en seuraa.

Mitä aineita käytät ja milloin alotit?
Tämä on aihe, josta en puhu kovinkaan paljon ihan vain sen takia, etten halua antaa mitään vinkkejä kenellekään. Pysykää erossa päihteistä on ainut vinkki, jonka voin teille antaa. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että olen käyttänyt kai jotain pari vuotta, ensin vain epäsäännöllisesti ja mietoja lääkkeitä, mutta viime aikoina koko juttu on lähtenyt vähän käsistä. Tyhmää, tiedän. Apua on kuitenkin tulossa, ei vielä, mutta lähiaikoina silti.