18.01.2016

Rakas päiväkirja. Tänään mä päätin lopettaa syömisen, ihan vain protestina itselleni. Mun on niin helvetin paha olla. Vaikka mä olenkin onnellinen elämästä, olen mä silti aina taipuvainen alakuloon. Toisinaan huomaan öisin muiden nukkuessa istuvani ikkunalla, tuijottavani pimeään ja tuntevan sydämeni hakkaavan lujemmin kuin koskaan. Toisinaan mä huomaan yhä ajattelevani, että miksi helvetissä mä en silloin ajanut kallion seinään, kun mulla tosissaan vielä oli siihen tilaisuus. En mä enää voi tehdä niin. En koskaan. Ja niin mä olisin halunnut tehdä. OLISIN. Tyhmä minä, aina niin helvetin tyhmä. Ja kiltti, ihan liian kiltti.

Ihmiset käyttää mua häikäilemättä hyväkseen, elää mun siivellä ja repii mut rikki. Ja silti, silti ne ihmiset on mulle rakkaimpia maailmassa. Vaikka mä en edes ole sitä heille. Mä hymyilen, kuuntelen olen läsnä. Tuen, lainaan rahaa, tarjoan kyydin, ostan oluen. Ja mitä mä saan takaisin? En mitään. En hymyä, kiitosta, vastapalvelusta. Ja mä olen kai niin tyhmä, että mä tiedostamattani nautin siitä. 

Mä kokoajan odotan sitä päivää, kun mä olen tarpeeksi vahva ja rohkea jättääkseni kaiken. Ottaakseni vain pienen rakkaani mukaan ja lähteväni pois. Alan pikkuhiljaa kuitenkin tiedostaa, että se päivä ei ole tulossa. Mä tulen luultavasti elämään tässä paskakaupungissa aina, elämäni loppuun saakka. Hymyillen, leikkien onnellista, ollen onnellinen. Ja silti toisinaan öisin mä katson taivasta ja mietin, että kuinka tästä helvetistä pääsee pakoon.

Ada

"Kerro jotain itsestäsi."

Mä olen Ada, 19-vuotias haaveilija. Mulla on takkuinen tukka ja reikäinen mekko. Kasvava vatsa ja liian suuri koti yhdelle ihmiselle. Mä rakastan istua iltaisin kalliolla ja lukea hullunkurisia novelleja. Mä rakastan myös kirjoittaa, rakastan yli kaiken. Iltateessäni maistuu mieto kamomilla ja aamuisin juon kahvini mustana. Mulla on paljon ystäviä, vähän sukulaisia ja juuri tarpeeksi tukijoukkoja.

Torstaisin mulla on tapana lukea runoja ja kirjoittaa parhaimmat ajatukseni pieneen punakantiseen vihkoon. Jo pitkään suurin osa niistä ajatuksista on koskenut häntä. Hän on mun lapseni isä, ääliö, vastuuton kakara, jota mä rakastan kuin umpihullu. Yhä mä salaa toivon meidän vielä joskus kävelevän kostealla niityllä juhannus yönä, mutta niin tuskin tulee tapahtumaan. Ainakaan tänä juhannuksena.

Eksyn liian usein aiheesta ja toisinaan puhun liikaa. Jätin menemättä koulun pääsykokeisiin, muutin hiukan liian kalliiseen asuntoon ja vaihdoin puhelinnumeroa. Kaipaan muutosta, mutta tuskin koskaan olen tarpeeksi rohkea tekemään mitään radikaalia. Olen pitkä pinnainen, mutta suuttuessani suurinkin mies pelkää mua. En ole pitkä vihainen, enkä koskaan turhaan.

Päiväni täyttyvät musiikilla, typerillä ihmissuhteilla ja maalaamisella. Toisinaan ostan arpoja, vaikken vielä viime viikolla uskonut niissä koskaan olevan voittoja. Luuloni todistettiin vääräksi.

Mulla on reikä sukassa, uni silmässä ja liian väsyneet kädet.

En selvinny talvest

Moni muu sanoisi, että lähtee käsistä. Mä sanon, että menee lujaa. Kuulostaa paremmalta, piilottelee totuutta.

Lauri on vihdoin vapaa ja mulla on vaikeuksia elää. En osaa tottua siihen, että hän on kokoajan täällä. Takaraivossa jyskyttää alitajuinen pelko siitä, että kohta hänet viedään taas pois ja toisaalta jatkuva läsnäolo ahdistaa.

Hän on huolissaan musta. Saarnaa kokoajan, aiheesta kenties. Totuus valkeni kuulemma vasta nyt, kun hänellä on enemmän aikaa olla läsnä. Mä yritän ryhdistäytyä, mutta minkä mä voin sille, millainen mä olen. Kaikki tää sekoilu on jo osa mua, tapa, elämä. En osaa olla ilman.

Pian on joulu ja mua ei huvita. Kaikki vetäytyvät omiin koteihinsa syömään ja nauttimaan seurasta. Mua ahdistaa. Sukulaiset, pakotetut rutiinit ja tekohymyt. Jatkuva kyseleminen tulevasta ja menneestä, painostaminen ja se, että mut pakotetaan olemaan joku muu, kuin minä. Päihteettömyyskin kai, vaikken sitä tahtoisi myöntää.

Tommi on poissa, pysyvästi kai. Vaihtoi numeronsakin, aloitti kuulemma alusta. Facebookissa saan kirjoittaa, mutta vain toisinaan. En tiedä aionko. Mä olen hänelle ainoa kontakti menneisyyteen ja hän on sitä minulle. En kaipaa menneisyyttä takaisin, en ripaustakaan siitä.

"21. joulukuuta 2014. Mä olen koukussa. Ja onnellinen.", sanoo päiväkirja.

Mä voisin jonain päivänä kirjoittaa teille tämän hetkisen todellisuuden kokonaisuudessaan. Nyt vain kaunisteltuja yksityiskohtia.

How you doin’ young lady

Jo eilen mä istuin tässä tuolissani ja tuijotin bloggerin tyhjää, valkoista kirjoituskenttää. Mitään ei vaan irtoa. Mä en oikein tiedä johtuuko se siitä, että mitään ei tapahdu, vai siitä, että tapahtuu liikaa.

Viimeisten parin viikon aikana kaikki on kääntynyt nurinkurin. Ennen mä istuin päivät pitkät kotona ahdistuen huomisesta. Nykyään mä en edes huomaa huomisen tulevan, kun taistelen aikaa vastaan ehtiäkseni kotiin edes kääntymään. Ei sillä, että se mikään huono juttu olisi kuitenkaan, päin vastoin. Mä nautin.

En mä mitään erikoista tai kertomisen arvoista ole tehnyt, mutta jotain kuitenkin. Mun päivittäinen kommunikointi ihmisten kanssa on lisääntynyt ainakin seitsemän kertaisesti ja iltaisin mä huomaan, kuinka kaikki se puhuminen sattuu mun kurkkuun. Harjoituksen puutetta. On ihmisille mukavampaa puhua, kuin seinille.

Tiedättekö kamut, tänään on toisiksi viimeinen päivä inttileskenä. Mitä ihmettä mä sen jälkeen kirjoitan blogin kuvaukseen? Se on jo niin vakinaistunut osa mua, etten oikein tiedä miten päin olla, kun armeija päättyy. Pitää kai iskeä uusi inttipoju, niin ei mene rutiinit sekaisin. No ei vaan, haha!

Mutta siis ihan tosissaan, mä en oikein tiedä enää kuka mä olen. Ada, 18, Suomi. Joo. Mut mitä muuta? Nainen. Vai tyttö? Häh? Mä oon kai ihan kiva. Mulla on kivat silmät ja mä osaan piirtää (mistä tuli mieleen, etten mä ole vieläkään piirtänyt teille, hyi laiska minä). Mä olen siis laiska myös. Ja saamaton. Mä olen viisas, omalla oudolla tavallani. Oivaltava kuvailisi minua paremmin. Mä olen säästeliäs vähän ehkäpä jopa negatiivisella tavalla. Mä tylsistyn helposti ja mä kaipaan seuraa kokoajan. En osaa olla yksin. Joo, Ada, 18, Suomi, nätit silmät, omituinen ajatusmaailma, laiska, rikas piirtäjä ämmä, joka roikkuu kokoajan jonkun hihassa.

Just niin.

Ei tästä tekstistä pitänyt mikään persoonakuvaus tulla. Päivän kuulumiset vain. En mä yleensä kirjoita näin. Menköön.

Lopussa

Aamuinen turhautuminen purkautui blogiin tässä muodossa. Mä ajattelin aluksi jättää sen julkaisematta, mutta palasin nyt julkaisemaan sen kuitenkin.

---

Mä olen väsynyt, niin vitun väsynyt. Ja lopussa. LOPUSSA.

Minkä helvetin takia kaikki paska osuu mun kohdalleni? Miks mä en koskaan saa olla onnellinen enkä tehdä mitä mua huvittaa? Mun täytyy vaan maata paikallani ja sekin on niin vitun tylsää ja kun mä yritän kävellä, mua sattuu ja kun mä makaan, mua sattuu ja mulla on tylsää. Samapa tuo kai sitten mitä mä teen kun sattuu joka tapauksessa.

Mä en kestä olla täällä enää mä haluan vain kotiin. Omaan kotiin. Tai ihan sama kenen kotiin, kunhan Lauri on siellä ja kunhan mä saan rauhassa lääkitä itseni sellaiseen tilaan, että mä voin olla edes hetken onnellinen. Se vaan ei oo mahdollista koska tänään on tiistai eikä perjantai. Olis jo perjantai, mä sekoan.

Minkä takia ihmisen täytyy sinnitellä täällä vajaa sata vuotta palvelemassa yhteiskuntaa ja kuluttamassa valtion varoja jos siitä ei kuitenkaan oo kenellekään mitään hyötyä? Mä olen vaan joku sätkynukke, jota isot herrat ohjailee mielensä mukaan. Mun parantamiseen kulutetaan niin helvetisti rahaa, muttei silti ihan tarpeeksi. Ne yrittää muokata musta loistavaa työnarkomaania, mutta mä voin jo nyt kertoa, että musta ei sellaista saa tekemälläkään. Mä en kestä painetta, en pätkääkään ja mä olen SAIRAS. 

Jutteluapu auttaa, auttaa niin helvetisti joo. Mä puhun ja puhun niin että suu kuivaa, enkä mä silti saa mitään apua irti siitä. Kuuntelija nyökyttää, elää mukana ja on niin helvetin ymmärtäväinen, mutta mitä se muka auttaa? Ei yhtään mitään. Kaiken saman mä olen täälläkin kertonut ja te olette tuhat kertaa ymmärtäväisempiä, kuin kukaan koskaan osaa kasvotusten olla. 

Mä olen kuullut Laurin ääneen viimeeksi toissa maanantaina, yli viikko sitten, enkä mä enää edes muista miltä se kuulostaa. Mä tahdon hänet tänne, hän on ainoa joka mut voi tältä ololta pelastaa. Mä haluan KOTIIN.

Sairaudestani, vihdoin

Täällä on monesti ollut puhetta siitä, että mä olen sairas. En kuitenkaan koskaan ole tahtonut tarkentaa asioita, vaan pitänyt ne salassa täällä ja muuallakin. Edes monet mun läheiseni eivät tiedä mikä mua vaivaa. Koko asia on niin vaikea mulle ymmärtää ja hyväksyä, etten mä puhu siitä kuin isän, Laurin ja psykologin kanssa, heidänkin kanssaan todella vähän. Mä yritän vain olla hiljaa ja hyväksyä.

Jostain syystä tänään, kun mä olen taas pitkästä aikaa ollut edes hieman vähemmän kipeä, mulle tuli tunne, että mä tahdon kirjoittaa tästä. En mä ole ollut hiljaa siksi, ettei mulla olisi sanottavaa, sitä kyllä löytyy vaikka loputtomiin. Mä en tahdo, että koko blogi menee tästä aiheesta jauhamiseksi, mutta tämän kerran nostan koko jutun esille. Kommenteissa on tilaa kysyä ja mä vastailen teille kyllä mielelläni. Yritän kuitenkin tiivistää kaiken olennaisen tähän alle.

Mulla on ollut hermokipuja käsissä ja selässä lapsuudesta asti. Alussa ongelma ilmeni vain kovan rasituksen tai huonojen yöunien jälkeen, eikä niinkään vaivannut minua. Toisinaan kävin lääkärissä valittamassa selkäsärkyjä ja sain kipulääkkeitä. Minua kuvattiin, otettiin verikokeita ja muuta, mutta mikään ei ollut vialla. Asia oli toki kokoajan läsnä, muttei mitenkään jokapäiväisenä mielessäni. Pärjäsin sen kanssa ja otin buranaa, jos koski.

Vajaa kaksi vuotta sitten mua koski oikein todenteolla, enemmän kuin koskaan aiemmin. Kipu paheni muutaman päivän sisällä niin tuskalliseksi, että mä olin lopulta ensiavussa ja kipulääkettä tiputettiin suoraan suoneen. Juoksin lääkäriltä toiselle, kuvauksesta toiseen, verikokeesta toiseen. Ei mitään vialla. Kokoajan kuitenkin vakuuteltiin, että homma on hallussa, ei tarvitse lähteä paremmille lääkäreille eikä tarvitse tutkia lisää. Fysioterapeutti vähän hieroo ja voit itse jumppailla. Kirjoitettiin lääkkeitä ja lähetettiin kotiin. Hain maksusitoumusta parempaan hoitopaikkaan parantumisen toivossa. Hylätty päätös, kyllä me hoidetaan homma täällä.

Muutama viikko sitten lääkäri soitti. Mun täytyisi mennä hänen vastaanotolleen allekirjoittamaan maksusitoumuspapereita. Mikäli mun sairauteni olisi parantunut, se olisi parantunut jo aikoja sitten. Oikeastaan mitään ei ole tehtävissä, mutta nyt mulle lyödään käteen maksusitoumus, josta olisi saattanut olla hyötyä vuosi sitten, muttei enää. Mä olen niin itsepäinen, että mun melkein tekisi mieli olla allekirjoittamatta koko paperi, mutta mä kirjoitan, koska se on ainoa mahdollisuus, mikä mulla on.

Mä olen niin kipeä suurimman osan ajasta, etten mä jaksa tehdä mitään. Mä en ole työkykyinen, mä en jaksa istua kauaa enkä seisoa kauaa. Mun täytyy saada liikkua jatkuvasti ja mä olen niin lääkekoukussa, etten mä selviä muutamaa tuntia pidempään ilman. Kivut ja lääkkeet yhdessä vievät kaiken ruokahalun ja janon pois, mikä johtaa nestehukkaan. Mä ravaan nesteytyksissä ja ravitsemusterapeuteilla jatkuvasti. Mä en saa kuormittaa itseäni, mä en saa urheilla, mä en saa nauttia alkoholia. Mä en saa kumartua, en hyppiä, en nostaa painavia taakkoja. Mä en saa nukkua kyljelläni enkä pitää käsiä ylös päin kurotettuina. Mä en saa juosta, en kävellä liian pitkiä matkoja enkä tehdä mitään muutakaan. Mä en saa olla nuori, mä en saa olla tavallinen. Mä olen sairas. Luultavasti lopun elämääni.

Tuu jo kotiin mä en kestä enää

"Tuu jo kotiin mä en kestä enää. 

Mä tiedän että 

sä tuut kohta ja 

mä tiedän ettei 

mulla oo mitään hätää 

täällä.

Mut 

silti 

mua 

vaan

AHDISTAA.

Kohta tää kaikki on vaan 

kullattuja muistoja ja 

ihanaa menneisyyttä

mut nyt

tää 

on kipeä todellisuus.

Mä kaipaan sun kosketusta

mä tahdon nähdä sut

mä tahdon

että sä olet täällä oikeasti

etkä vain

äänenä puhelinvastaajassa.

Mä tuun hulluksi 

ihan just.

Huomenna mä tulen sinne. 

Mun on vaan pakko tulla.

Ihan pakko.

Mä en kestä.

Mua

vaan

itkettää

päivästä toiseen

ja se on 

säälittävää.

Nää viimeiset viikot 

sattuu mua enemmän

kuin koko intti yhteensä.

Mä tarvin sua täällä nyt.

Kaikki ei oo hyvin.

MIKÄÄN ei oo hyvin.

Mun 

täytyy 

saada sut kotiin

tai mä kuolen."

The cool kids

"I wish that I could be like the cool kids,
'Cause all the cool kids, they seem to fit in."
- Echosmith

Mä olen miettinyt yllä olevaa mietettä tosi paljon viime päivinä.

Mä olen jo pitkään ollut hieman erilainen, kuin muut. Niin ulkonäöllisesti, kuin luonteeltakin. Mä en mahdu lokeroon "cool kids". En seuraa viimeisimpiä muotijuttuja, enkä jaksa joka aamu panostaa ulkonäkööni. Käytän vaatteita, joissa mä viihdyn ja joista itse pidän. Mekkoja, hameita, isoja huiveja, sukkahousuja ja löysiä villapaitoja. Mulla on oma tyyli, jossa viihdyn paremmin kuin hyvin.

Mä olen tullut siihen lopputulokseen, että olen luonteeltani mietiskelijä. Rauhallinen tyyppi, joka pitää taiteesta, musiikista ja päihteistä. Saatan uppoutua ajatuksiini pitkäksikin aikaa ja silloin tuotan tekstiä ja kuvia, joita muut ihmiset rakastavat. Toisaalta mä olen myös hieman melankolinen ja harmaan sävyinen ihminen. En siis millään tavalla "cool".

Mutta tiedättekö mitä? Mitä enemmän mä mietin tuota alussa olevaa ajatusta, sen tyytyväisempi olen siihen, millainen olen. En mä tahdo olla muiden silmissä upea ja mahtava, jos se ei musta itsestäni tunnu hyvältä. En tahdo olla äänekäs ja huomionkipeä. En tahdo tuhlata kaikkea rahaani Uggeihin ja Vuittoneihin, enkä kulkea ympäriinsä tekoripsissä ja hiusten pidennyksissä. Ei sillä, että niissä asioissa olisi mitään vikaa, en vain koe, että ne sopisivat mulle.

Mä olen mielummin tällainen kuin olen, oma itseni. Otan mielummin rakkautta ihmisiltä, jotka hyväksyvät mut juuri tällaisena, kuin ihmisiltä, joille mun täytyy esittää olevani jotain muuta.

"I'd rather be hated for who I am, than loved for who I am not."
- Kurt Cobain

Älä sano mitään, ettet vain sanoisi sitä

Mä oon vähän ottamassa lepoa taas. Toinen pussi jotain epämääräistä lientä valuu mun suonistani sisään ja kuumottaa. Tuntuu, kuin mun kämmenselkä syttyis tuleen hetkenä minä hyvänsä, mutta tässä mä silti näpyttelen teille tekstiä. Yritän siirtää ajatukset pois edes hetkeksi.

Mun täytyis olla täällä vielä pari tuntia ja sen jälkeen oon vapaa lähtemään. Ensi yön vietän erään sukulaisen luona ja huomenna Lauri tulee lomille, vaikka hänen olisi pitänyt olla kiinni tämä viikonloppu. Me puhuttiin puhelimessa ja hän sanoi, että niin on parempi. Kyllä se mulle sopii, ei haittaa yhtään. Viikonlopun mä siis luultavasti vietän Laurin hoivassa.

Tiedättekö, mä olen aika väsynyt. Mä olen väsynyt tähän jatkuvaan sairasteluun ja itseinhoon, joka sen aiheuttaa. Mä olen väsynyt koulunkäyntiin ja kipuiluun. Mä olen väsynyt yksinäisyyteen, ikävään ja stessiin, jota se aiheuttaa. Mä tahtoisin tavallisen elämän, mä tahtoisin olla onnellinen ja tyytyväinen. Mutta ilmeisesti se on liikaa pyydetty.

Tää elämä kulkee samaa kaavaa kokoajan. Yhtä asioiden hoitamista ja selvittelyä koko elämä. Koulua, koulua, lääkäriä, fysioterapiaa, psykologia, nuorisotyöntekijää, rahan anomista sieltä ja täältä. Laskujen maksamista ja velkojen hoitamista. Pankkiin, kauppaan, apteekkiin. Psykologille, sairaalaan. Läksyjä, jumppaa, lääkehoureita. Yksinäisyyttä, ikävää, kellon tikitystä. Mä lasken päiviä kesään. Jossain syvällä alitajunnassa mä kuitenkin tiedän, että ei kesä tuo onnea.

Mulla täytyisi olla rutiinit, niin sanoo sekä Lauri, että psykologi. Nyt elämä on vain yksi iso kaaos. Monta hoidettavaa asiaa päällekkäin ja toisaalla pelkkää tyhjää, tyhjää. En mä osaa selviytyä rutiineista. Mä en saa mitään aikaan ja lopulta kaikki jää hoitamatta. Psykologilla sanon kaiken olevan hyvin. "Mua vaan väsyttää kaikki tää stressi." Ja hän uskoo. Mikään ei ole hyvin. Mä en ole onnellinen.

Nuoriso-ohjaaja tahtois lukea mun blogia, mutta mä en kerro osoitetta. Ei tää olis sama enää sen jälkeen. En mä voisi kirjoittaa näin avoimesti enää. Mä nykyisinkin suodatan jonkin verran, mutta sitten mä suodattaisin vielä paljon enemmän. Ei tää olisi enää mun juttuni sen jälkeen, tää olisi pilalla ihan kokonaan.

Mua vaan väsyttää ihan hirveästi. Ja tää on sellaista väsymystä, mihin ei edes uni auta.

Nyt mä jatkan taas nesteiden nauttimista. Tunnen kuinka aineet virtaa mun suonissa, tunnen neulan ja sen aiheuttaman paineen. Ja vaikka mä vihaan sitä, nautin mä salaa kivusta, jonka se aiheuttaa.

Getting high as two kites when we needed to breathe

Sellasta se elämä välillä vaan on. Rankkaa. Turhan rankkaa.

Tulevaisuus kuitenkin piristää mua edes vähän. Mä tässä just tänään mietin, että miten mä vieläkin kaiken tän paskan jälkeen jaksan uskoa hyvään tulevaisuuteen. En mä oikein tiedä. Kai se on se juttu, mikä kaiken tän pyörityksen keskellä pitää mut järjissäni ja edes jotenkin kiinni elämässä.

Mut oikeesti, miettikää nyt. Kuinka kauan mä olen odottanut sitä hyvää tulevaisuutta? Vuosia, vuosia. Enkä mä vieläkään ole saanut sitä. Kuinka kauan mun täytyy vielä odottaa? Jos vastaus on vuosia, niin mä tulen hulluksi ennen sitä. Tai kuolen, kenties.

Musta tuntuu, että Laurin intin loppu ja pian sen jälkeen tuleva mun koulun loppuni on mun viimeinen mahdollisuuteni. Jos mä vielä niiden juttujen jälkeen pyörin ympyrää etenemättä mihinkään, niin alkaa tää näytös olla mun osalta ohi. Peli pelattu ja kortit lopussa. Niiden juttujen jälkeen mun on pakko päästä pois näistä kuvioista, mun on pakko löytää elämä itselleni. Laurin kanssa tai vaikka ilman, jos on pakko. Muuten mä en kestä enää.

Puolet mun aistimist tunteist on vainoharhaa

Mun bloggauksesta, motivaatiosta ja muusta on käyty viimeaikoina paljonkin keskustelua. Mä ihan tosissani olen pahoillani siitä, että mun uupumus ja paha olo alkaa heijastua myös blogiin. Ennen niin ei käynyt koskaan ja nykyään niin käy harmillisen usein. Edellisen tekstin kommenttejen myötä mulla on kuitenkin sellainen tunne, että ehkä mä jaksan taas panostaa tähän hieman enemmän. Pakkopullalta tää ei ole koskaan tuntunut, mutta blogi on ollut mun ajatuksissani huomattavasti vähemmän, kuin yleensä.

Asia, joka teissä herättää kysymyksiä ja josta mä olen ollut melko hiljaa täällä on kai nyt aika nostaa pöydälle. Mun avun saamiseni. Mä käyn siis tällä hetkellä psykologilla, mistä mä olin aluksi innoissani. Innostus sen asian suhteen on kuitenkin laskenut, kun mä olen huomannut, kuinka väsyneeksi se mut tekee. Kaikki vanhat haavat revitään auki uudelleen, kaikesta täytyy puhua ja muistella asioita, joita en ehkä tahtoisi. Mun kuitenkin täytyy, muuten en pääse niistä koskaan ylitse. Valitettavasti nuo asiat pyörivät mun mielessä muulloinkin, kun vain psykologin vastaanotolla ja se vie ihan liikaa mun voimia. Lauri on tällä hetkellä tosi huolissaan, eikä enää edes pidä siitä, että mä käyn psykologilla. Toinen vastoinkäyminen osui mun kohdalleni hetki sitten. Juuri kun mä olin saanut tilannettani avattua, alkanut luottaa ja oppinut puhumaan rennosti, mun psykologini vaihtui ja mä jouduin aloittamaan kaiken alusta. Se meinasi viedä multa viimeisetkin voimat, mutta kyllä mä aion jatkaa sinnikkäästi. Mä tiedän, etten selviä yksin.

Sen lisäksi, että mun mielenterveyteni on vaakalaudalla, on mulla ollut myös fyysisen terveyden kanssa haasteita enemmän kuin tarpeeksi. Mä yritän vähentää mun lääkemääriäni, mutta menestys on heikkoa. Tämä luo myös osittain lisää väsymystä ja paineita minulle.

Multa kysellään melko paljon mun läheisistäni. Mä en halua heistä puhua kovinkaan paljon täällä, koska yksinkertaisesti mitään puhuttavaa ei ole. Mä olen toisinaan ollut yhteydessä äidin kanssa, mutta välit sinne suuntaan ovat oikeastaan kokonaan poikki. Myöskään isän kanssa en ole kovinkaan aktiivisesti yhteydessä, vaikkemme riidoissa olekaan. Minulla ei siis psykologin ja lääkärin lisäksi oikeastaan ole läheisiä aikuisia elämässäni. Laurin äidin kanssa olen ehkä kaikista läheisin tällä hetkellä, mutten sitäkään suhdetta kehuskelisi. Mä en vain yksinkertaisesti tule toimeen tai jaksa olla yhtään kenenkään kanssa. Mulla ei ole yhtään sosiaalinen olo, vaan vetäydyn kuoreeni. Se ei anna paljonkaan mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille.

Mä toivon, että tää postaus saisi teidät ymmärtämään edes palan siitä, mitä mä mietin tällä hetkellä. Mun on tosi vaikeaa selittää sitä, kuinka väsynyt mä olen tähän kaikkeen, mutta mä yritän parhaani. Ja mä yritän jaksaa. Kiitos että te olette siellä vieläkin!

Iltaisin

Yhtenä iltana mä tavalliseen tapaani kuljin näitä samoja tuttuja betonilähiön katuja ja mietin. Kuljetin katsettani pitkin teräviä kerrostalojen laitoja, tarkkailin liikkeitä ikkunoissa ja nuuhkin kirpeää ilmaa ympärilläni. Vedin syvään henkeä. Kuulokkeissa soi Pyhimys ja askel tuntui raskaammalta kuin aikoihin. Liekö se rankan päivän syytä, tai kenties tieto tulevasta uuvutti mua. Samapa tuo loppujen lopuksi mikä mua uuvutti, uuvutti kuitenkin.

Siinä kävellessäni mä mietin blogia, ajan kulkua, itseäni ja ihmisiä mun ympärilläni. Blogia aloittaessani mulla oli asiat oikeastaan aika helvetin hyvin, vaikken mä sitä silloin tajunnutkaan. Mulla oli vielä ystäviä, mulla oli vanhemmat ja muutama turvallinen aikuinen ympärillä. Mulla oli ruokaa kaapissa ja mä olin useammin onnellinen, kuin onneton. Nyt asiat ovat toisin. Mä en pidä oikeastaan yhteenkään sukulaiseen yhteyttä, mitä nyt isä sattuu silloin tällöin soittamaan. Ainoa edes hieman mulle läheinen aikuinen mun elämässä on mun psykologini, jolla käynti tuntuu tällä hetkellä lähinnä pakkopullalta. Mulla ei ole hyviä ystäviä, vain muutama juoppotuttu. Mulla on alkoholiongelma, lääkeriippuvuutta ja muidenkin pähteiden kanssa tulee sekoiltua riittämiin. Mua kiusataan koulussa ja opiskelu uuvuttaa.

Ainoa hyvä asia mun elämässäni tällä hetkellä on Lauri. Musta vain tuntuu, että sekin juttu alkaa sortua, kohta mulla ei ole sitäkään enää. Armeija uuvuttaa, sekä minua, että häntä. Yhteistä aikaa on niukasti, jaksamista vieläkin niukemmin. Laurin ollessa täällä me makoillaan sohvalla, Lauri silittää mun tukkaa ja kysyy miksi mä itken taas. Hän tulee ja menee, minä jään. Toisinaan hän soittaa päivittäin, kysyy pärjäänkö mä täällä ja kuinka mä voin. Toisinaan mä en kuule hänestä koko viikkoon mitään ja vihdoin kun me nähdään, mä olen humalassa ja Lauri muuten vain sekaisin. Mä sanon rakastavani, hän osoittaa sen teoilla. Mä tahdon kuulla sen, tahdon. Kaikki on niin epävarmaa muutenkin.

Viikot kuluvat Tommin ja satunnaisten juoppojen seurassa baarissa tai vaihtoehtoisesti yksin kotona seiniä tuijottaen. Odotan viikonloppuja, ne pitävät mut hengissä. Odotan muutosta, mutten tee mitään sen eteen. Ajan täytyy kulua, ehkä kaikki sitten muuttuu.

Loppujen lopuksi mä huomaan kävelleeni niin kauas, etten jaksa liikuttaa jalkojani enää. Istun katukivetykselle, painan pääni polviin ja itken. Vuodatan turhaumat kyyneleinä poskille ja liikun vasta sitten, kun ohi ajava auto hidastaa katsomaan, olenko mä kunnossa.

Matkalla kadotukseen

Stressaa. Stressaa. Haluun vaan niin kovasti olla joku muu. Jossain muualla. Ilman vastuuta. Pieni lapsi. Tai kissi. Tai joku. Haluun olla joku, jolla on jotain. Haluun eroon tyhjyydestä.

Maailma pyörii ympärillä, mä pysyn paikallani. Silmissä huojuu, vaikka oon paikallani. En osaa. En pysty.

Miks mun täytyy olla tällainen? Mä tahdon olla vapaa. Nyt mä vaan oon kahlittuna paikoilleni. Velvoitettuna toteuttamaan muiden odotuksia. Pakotettuna toimimaan muiden tahdon mukaisesti.  

Mä yritän paeta. Velvollisuuksia. Todellisuutta. Itseäni. Vastuuta.

Pakenen. Pois. Väärin keinoin. Lisää. Ei. 

Mä en osaa. En osaa elää. En osaa olla. En sellainen, kuin minun täytyisi. Tuotan pettymyksen. Kaikille. Itselleni.

"Kun ei voi menestyä tyylikkäästi,

on tuhouduttava tyylikkäästi.

Edes omissa silmissä.

Ja tässä asiassa rakas,

sinulta ei kysytä."

Minäkuva heittää pahan kerran

Tänään mulla on kirjoitusfiilis ja itsekäs kun olen, kirjoitan itsestäni. Mä olen muistaakseni joskus aikoja sitten kertonut teille jotain itsestäni ja siitä, millaisena ihmisenä itseni näen, mutta sen jälkeen asiat ovat muuttuneet melko paljon. Niinpä mä mietin, että olisi ehkä aika tehdä pieni päivitys perusasioista minuun liittyen. Jonkinlaisen käsityksen te kai saatte jo ihan näin blogista ja teksteistäni yleensäkin, mutta kaikkea ei voi sitä kautta selvittää. Tässä siis pieni esittely minusta, henkilöstä Adan takana.

Asia, jonka mä tahdon heti alkuun tehdä selväksi, on se, että mä ja Ada ei olla sama henkilö. Ada on olemassa vain netissä, näppäimistöllä ja näytöllä. Ada herää silloin, kun tietokone käynnistyy. Ada on vain pieni osa siitä, mitä minä olen oikeasti. Tapa, jolla minä ajattelen sen asian, on tosi monimutkainen ja vaikea selittää, mutta mä yritän silti. Mun elämä, arki ja tekemiseni ovat 100%. Adan elämä on 25% mun elämästäni. En mä tiedä tajuaako kukaan mitä mä ajan takaa, mutta niin mä sen näen. Miksi näin sitten on? Sen takia, että mä en halua tuoda kaikkia asioitani nettiin ja ketään tuskin kiinnostaisi lukea mun aamutoimistani ja kauppareissuistani. Mun elämä on tylsää ja harmaata. Ada on se värikäs, tunteikas, tapahtumarikas osa mun elämästä. Ada on se osa, joka kiinnostaa ihmisiä.

Mä olen miettinyt, että pitäisikö mun olla enemmän Ada. Adana mä olen vapautunut, rento ja kerron kaiken juuri niin kuin ajattelen. Tunnen, että minusta välitetään ja minua kannustetaan nousemaan jaloilleni. Niitä tunteita mulla ei omana itsenäni ole. Kun mä esiinnyn omilla kasvoillani, mä en uskalla tehdä tai sanoa niin kuin tahdon, eikä kukaan tunnu välittävän. Ehkä Ada onkin se, joka mä oikeasti olen. Kiusaaminen, masentuneisuus ja huono itsetunto vain ovat piilottaneet sen osan minusta ja nyt se pyrkii esille... Kenties.

Mä olen huolehtiva ja rakastava niitä harvoja ihmisiä kohtaan, jotka mä olen päästänyt lähelleni. Mä olen sinisilmäinen ja luotan liiankin helposti. Suurimmat salaisuuteni kerron kuitenkin vain harvoille ja valituille. Annan suuretkin virheet anteeksi, mikä toisinaan kostautuu jälkikäteen. Tykkään halata ja olla lähellä, vaikka se ennen olikin hirmu vaikeaa minulle. Se on ehkä tärkein asia, jonka Tommi minulle suhteemme aikana opetti ja Lauri vain vahvistaa sitä. Mä olen tuntemattomien seurassa, isossa porukassa hiljainen ja rauhallinen, mutta kahdestaan uuden tuttavuuden kanssa tai tuttujen ihmisten seurassa mä olen puhelias ja avoin. Osaan olla riehakas ja pitää hauskaa, mutta rauhallisuus on silti yksi vahvimmista luonteenpiirteistäni.

Mä jään helposti koukkuun, oli asia mikä tahansa. Mä olen jäänyt koukkuun ihmisiin, lääkkeisiin ja alkoholiin. Tupakka on pahe, johon minulla ei kuitenkaan ole riippuvuutta, onneksi. Mä olen myös koukussa läheisyyteen ja rakkauteen. Mä tarvitsen niitä, ne ovat kuin happea mulle. En osaa hengittää, jos olen yksin liian pitkään.

Mä laitan aina muut ihmiset edelleni. Oli kyse sitten tuntemattomasta tai tutusta, mä ajattelen muiden parasta. Toisinaan tämäkin asia kostautuu ja mä vain päädyn satuttamaan itseäni. Mä olen ylitunteellinen ja muiden ihmisten hyväksyntä on mulle tärkeää. Mä nautin jos mua kehutaan ja mä kehun muita ihmisiä usein. Tutuille kerron kaiken mitä tulee mieleen, mikä ei välttämättä ole aina hyvä piirre. Mä itken herkästi, mutta kuulen myös usein, että mä hymyilen aina.

Ulkonäössäni parasta ovat silmät. Niitä kehutaan usein ja pidän itsekin niistä. Korostan niitä usein meikillä, mutten silti meikkaa erityisen paljon. Yritän olla kulkematta massan mukana ja pukeutua juuri niin kuin itse tykkään, mukavuus on tärkeää. Haluan silti näyttää hyvältä ja tyttömäisyys on asia, josta pidän erityisesti. Käytän usein koruja, ne piristävät asua kuin asua. En silti ole mitenkään muotifriikki, enkä käytä paljonkaan aikaa asukokonaisuuksien miettimiseen. Laitan päälle vaatteet, jotka ensimmäisenä osuvat silmään vaatekaapin oven avatessani.

Toisinaan mä mietin näyttäväni hyvältä ja olen itsevarma, toisinaan taas mieleni tekee lukittautua kotiin ikuisiksi ajoiksi. Toisinaan syön kuin hevonen ja toisinaan laihdutan sairailla keinoilla pitkään. Nyt on menossa jonkinlainen välikausi ja syön suhteellisen normaalisti. Olen laihtunut parissa vuodessa yli kymmenen kiloa ja painoni on tällä hetkellä alipainon rajalla. Itsetuhoisuuden lisäksi Lauri saarnaa mulle aina mun syömisestäni, mikä toisinaan vain lisää paineita.

Mä asun edelleen yksin, enkä olisi valmis luopumaan asunnostani mistään hinnasta. En voisi kuvitella asuvani kenenkään muun, kuin Laurin kanssa. En sietäisi kämppiksenä edes parhaiten tuntemaani ihmistä, vain Laurin hyväksyisin. Ja hän nyt muutenkin melkein asuu täällä, toinen vaatekaapeistani on jo miltei puoliksi hänen vaatteitaan täynnä. Mä haaveilen siitä, että kouluni loputtua me voisimme muuttaa yhdessä isompaan asuntoon jollekin muulle paikkakunnalle. Aika näyttää kuinka käy.

Mä en harrasta tällä hetkellä oikein mitään, mutta blogia pidän kyllä harrastuksenani, vaikkei siitä kukaan tiedäkään. Kai karaoke baarissa istuminenkin lasketaan jonkinlaiseksi harrastukseksi, vaikkei se ehkä hyvä sellainen olekaan. Urheilisin myös mielelläni, mutta terveydentilani takia se ei ole mahdollista. Mulla on pitkä sairaushistoria, joka luultavasti tulee jatkumaan elämäni loppuun asti. Helpotusta tilanteeseeni etsitään, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei ole löydetty. Urheilun sijasta mä käytän aikani tällä hetkellä kummilapseeni ja jonkinlainen eläinten hyväksi tehtävä vapaaehtoistyö kiinnostaisi, mutta sen eteen en ainakaan toistaiseksi ole tehnyt mitään.

Tällä hetkellä mun suurin tavoitteeni on löytää elämänilo uudelleen ja saada itsestäni kokonainen ihminen. Mä tahdon rakastaa itseäni ja nähdä itseni sellaisena kuin olen. Tahdon tuntea olevani arvokas.

Eipä mulla oikein muuta näin äkkiseltään tule mieleen, kyselkää ihmeessä jos tahdotte. Kiinnostaisiko teitä lukea samanlaista juttua myös jostain muusta henkilöstä? Laurista, Tommista? Sallasta ehkä, vaikken mä niin paljon sen nykyisestä elämästä tiedäkään?

Päästä mut pois

Toisinaan elämä tuntuu vaan niin helvetin epäreilulta. Toisinaan tuntuu, että ainoa keino kestää tää kaikki paska on juoda itsensä känniin. Ja kun on toteuttanut tämän aikeen ja toteaa, ettei sekään auta, tulee tunne, että ei oo keinoa kestää tätä kaikkea. Silloin sitä saattaa vaikkapa ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Tämä juttu luokiteltakoon kategoriaan tositarinoita Adan viimeyöstä. Ei siitä kuitenkaan sen enempää yksityiskohtia. Hengissä ollaan, eikä suurempaa vahinkoa tapahtunut.

Mä olen puhunut Laurin kanssa tänään kolmesti. Se on helvetin huolissaan. Ajattelin ensin salata koko episodin häneltä, mutta sitten tajusin yöllä lääkepäissäni laittaneeni hänelle viestiä päivystyksestä. Hän sitten itse soitti mulle heti ehdittyään ja saarnasi kaikesta. Ei mun ollut tarkoitus huolestuttaa ketään. Mun vaan oli tarkoitus päästä pois.

Ykstoista kokonaista päivää, ennen kuin Lauri pääsee mun luo taas. Mä en ehkä kestä. Mulla on tasan neljäkymppiä rahaa koko loppu kuukaudeksi, matka Lauria tapaamaan tulis maksamaan suurinpiirtein just sen neljäkymppiä ja mä ihan tosissani harkitsen meneväni sinne. Mä ehtisin olla siellä ehkä maksimissaan tunnin, mutta mitä siitä. Mä olisin valmis maksamaan sen neljäkymppiä vaikka viidestä minuutista. Paskat mun loppukuun ruoista tai mistään muustakaan, mä vaan tahdon nähdä Laurin.

Mun pää on niin täynnä tätä yksinäisyyttä. Mä kaipaan ihmiskontakteja, mä kaipaan läheisyyttä. Mä tahdon, että mua rakastetaan. Mun on niin paha olla täällä asunnossa, etten mä kestä. Ulkona maailma ahdistaa mua, kotona seinät kaatuu niskaan. Laurin kanssa kaikki olis toisin.

Mä en halua olla yksin. En halua. Miks kaikki tuntuu näin ylitsepääsemättömältä taas? Aamulla täytyis kouluunkin mennä, mut tuskin mä pääsen sinne asti. Seuraavaan psykologin tapaamiseenkin tuntuu olevan ikuisuus aikaa. Mikään ei oo hyvin. Ja mä olen ehkä vähän humalassakin taas.

Mä haluan pois. Ei tällä elämällä oo mitään tarjottavaa mulle.

Pettymykset pelottavat kovempaakin kulkijaa

Mä en oikein tiedä mihin suuntaan mun pitäis hapuilla tässä elämässä. Mä tiedän jo nyt, että mä en tuu saamaan ylioppilaslakkia, pelkän päättötodistuksen vain. Ja mä tiedän myös, että se riittää mulle. Luovutin jo koko koulun suhteen, en mä jaksa yrittää enää.

Mä luovutin myös kaiken muun suhteen. Päästin irti viimeisistäkin tavoitteista ja unelmista. Totesin, etteivät ne ole mahdollisia kuitenkaan. Mä en ole tarpeeksi terve sellaisiin, en koskaan. 

Mä olen Laurin inttiin lähdön jälkeen ihan tosissani miettinyt asioita. Kuka mä oikein olen? Kuka mä haluan olla? Mitä mä tahdon elämältä, mitä mä teen tulevaisuudessa? Mä olen oivaltanut, että kaikista onnellisin mä olen silloin, kun en välitä paskaakaan siitä, mitä muut sanovat tai odottavat multa. En välitä paskaakaan mistään, en edes itsestäni. Silloin kaikki sujuu ja mä olen onnellinen edes hetken. 

Tiedättekö te, kuka mä olen? Mä olen Ada, 18-vuotta. Lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttäjä ja nykyään myös pajauttelija. Tupakka ei koskaan ole ollut mun juttu, vaikka muut päihteet ovat kiehtoneet aina. Mä olen välinpitämätön paska, joka vihaa miltei kaikkea ja kaikkea. Mä olen laiska, saamaton ja luovuttaja. Mä olen yksinäinen, mutta läheisyyden haluinen ja miltei poikkeuksetta kiinnyn ihmisiin liikaa. Jos oikeasti välitän, olen valmis tekemään mitä vain toisen ihmisen ja meidän suhteemme eteen. Ja se ei tosiaan ole aina hyvä juttu. Mä olen ylitunteellinen hölösuu. Toisinaan mä esitän ärsyttävänkin itsevarmaa, vaikka todellisuus on toinen. Mä vihaan itseäni. Miltei jokaista kohtaa itsessäni. Mä haen apua, mutta kukaan ei auta. Kaikki lomailee, unohtaa soittaa, unohtaa tulla tapaamisiin, yksinkertaisesti vain unohtaa. 

Kun mä vihdoin pääsen ulos nykyisestä koulustani, mä en välitä paskaakaan muiden mulle asettamista unelma-ammateista. Mä en koskaan ole tahtonut olla lääkäri tai lentäjä, vaikka muut niitä minulle yrittävätkin tyrkyttää. Mä en vain tahdo. Mä en tahdo olla mikään. Mua ei vain yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa opiskella yhtään mitään. Mä haluan vain olla. Tehdä töitä ehkäpä, mut ei kouluttautua. Mä tahdon lähteä pois täältä, ottaa Laurin mukaani ja paeta. Mennä johonkin, missä hän tavoittelee omia haaveitaan. Rakentaa uusi elämä sinne. Kauas täältä. Toisinaan mä myös tahdon vain kuolla. Mennä pois, lakata olemasta. Mutta se nyt olisi vain säälittävää. Kestävä ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin.

Mua kuitenkin stressaa, kun mä en tiedä mihin tää maailma mua oikeasti vie. Vaikka tiedän, ettei sen pitäisi olla niin, olen silti rakentanut liikaa haaveitani muiden ihmisten varaan. Ja muiden puolestahan minä en voi suunnitella. Ykköshaaveeni on kuitenkin varma. Pois täältä. Kauas. Mahdollisimman nopeasti.

Silloin kun mä olen yltiöpositiivinen, koko tulevaisuus vaikuttaa ihan hyvältä ja selkeältä. Toisinaan kaikki on kuitenkin vain yksi iso musta sotku, josta puuttuu kaikki toivo. Ehkä tää kuitenkin tästä.

"On niin kivaa, kun sä aina jaksat hymyillä mulle", Lauri sanoo. 

"Mä hymyilen vaikka ikuisesti, kunhan sä olet siinä", mä vastaan.

"Mut muista rakas, että onni ei voi olla kiinni pojista, onni on kiinni susta itsestäs."

"Vähän ehkä sustakin. Tai aika helvetin paljon, jos totta puhutaan."

Suurkaupungin päällä syttyi raketteja, oli katsokaas keskikesä

Lauri ei vastaa.
Meidän suunnitelmamme eivät toteudu.
Vuosi sitten olisin ollut vihainen.
Mutta nyt en tunne mitään.
En edes ylläty.
En jaksa huomauttaa hänelle, kun hän vihdoin soittaa.
En vaadi selityksiä.
En edes mieti niitä.
Hän on tehnyt minulle näin liian monta kertaa.
Olen jo tottunut.

Ihan sama. Mä ajelen autolla ympäriinsä, kulutan muiden bensoja. Katson ihmisiä baarien edustoilla ja kävelemässä kaduilla. Ihmisiä, joilla on seuraa. Ihmisiä, jotka eivät ole yksin uutena vuotena, vappuna, juhannuksena. Ihmisiä, jotka eivät ole kuten minä.

On mullakin ihan hauskaa. Mulla on auto ja musiikkia. Isä soittaa ja kysyy, kenen kanssa olen viettänyt juhannukseni. Hän ei ylläty vastauksestani. "Yksin."

Se on jo olettamus. Ada on aina yksin. Ei Adalla ole ketään.

Valvon pilkkuun asti ja vien Laurin ystävät kotiin. Ehkä Laurikin on heidän mukanaan silloin. Ehkä ei. Eipä sillä niin merkitystä. En jaksa odottaa, en jaksa toivoa turhaan. Mä vien heidät kotiin ja ajan omaani odottamaan unen tuloa. Ehkä se tulee, ehkä ei. Huomenna aamulla mä palautan auton ja sitten mulla ei taaskaan ole mitään. Ei mitään tekemistä, ei ketään kenelle olla hyödyksi. Sitähän mä aina olen. Hyödyksi. Milloin milläkin tavalla. Sen takia edes ne harvat ihmiset pitävät minusta. Ei se mitään, kyllä mä ymmärrän.

Mä en oikein tiedä miltä musta tuntuu ja se hämmentää mua. En osaa olla surullinen enää. Se on kuulemma huono merkki. Tuntuu vain tyhjältä. Ei nälätä, ei janota, ei itketä. Ei ole kylmä tai kuuma, ei ole mitään. Olen vain minä. Ruumis huonessa, jossa on valkoiset seinät. Liian punaiset verhot ikkunoissa ja kukkia sohvan kuvioinnissa. Niitä kukkia mä olen tuijottanut tunnista toiseen ja taidan jatkaa sitä nyt.

Ei sielläkään varmasti ole ketään. Kaikki ovat viettämässä juhannusta omien rakkaidensa kanssa ja hyvä niin. Jos sä lukiessas tätä voit miettiä, että sulla oli seuraa juhannuksena, niin ole onnellinen. Mäkin olen onnellinen sun puolesta. Ihan oikeasti olen.

Viestin otsikko

Leikin hengelläni. En välitä paskaakaan. En itsestäni, en kenestäkään, en edes tekstin otsikosta. Palikat putoaa käsistä taas, en mä jaksa välittää enää. Laurin kanssa on kyllä kaikki ihan jees, ei tää siitä johdu. Tai ei mun tilanteessa oo kai mitään uutta, mitä te ette tietäis, mut mua ahdistaa. Mun täytyis olla taas yksin kotona ja se ei suju sitten ollenkaan. Minuutit tuntuu tunneilta ja mua turhauttaa. En keksi mitään rakentavaa tekemistä, mikään ei kiinnosta, hermot ei riitä yhtään mihinkään. Turhauttaa vaan kokoajan, kaikki. Rauhoittavat olis jees. Mulla on kokoajan joku helvetillinen paniikki päällä.

Tuntuu, että nytkin mulla olis joku kiire kirjoittaa, vaikkei mulla oo. Tuntuu paniikkikohtaukselta, mut kestää tunteja. Päiviäkin ehkä. Kestää just tasan niin kauan, kun mä olen yksin. Mä yritän kyllä rauhoitella itseäni. Yritän keksiä tekemistä, mut mikään ei kiinnosta.

Mä ajan tunteja autolla, kulutan liikaa rahaa bensaan ja ajan samat kulmat läpi kymmeneen kertaa. Ajan moottoritiellä älytöntä ylinopeutta, leikin autolla. Kohta ne vie multa kortinkin, aivan sama. Eipä se oo tossa ollut kun kai pari viikkoa. Ja jos mä en aja, mä olen päissäni. Tai lääkkeissä vähintään. Levyllinen ei tunnu enää missään. Oloihin tarvii kaks. Lauri koittaa saada mut pitämään taukoa. Olis ihan jees. Mut en mä selviä tuntiakaan itseni kanssa, jos mä lopetan. Enkä tosiaan tahdo kenenkään olevan paikalla silloin. Vieroituksen alusta ei oo mitään tietoa, pelottaa jo nyt.

Mä haluan vaan jonkun, jolle voin jutella. Ihan kaikesta. Laurista, Tommista, menneisyydestä, tulevaisuudesta. Mut en mä halua puhua tuntemattomille. Enkä tutuille. Enkä kenellekään. Harmi kun seinät ei vastaa. Niillä olis varmasti paljon sanottavaa, niille mä olen kertonut ihan kaiken maan ja taivaan väliltä.

Kello on yli yks, mutta sillä ei oo mitään merkitystä. Ei oo mitään, minkä takia mennä nukkumaan, eikä mitään, minkä takia herätä. Mä voisin ihan hyvin nukkua huomisen ohi, eikä sillä olis mitään vaikutusta yhtään mihinkään. Ei väsytä ja sit kun vihdoin saan unta, väsyttää vielä vuorokauden nukkumisenkin jälkeen.

Mun on paha olla. Mä odotan kauhulla syksyä. Silloin mun vasta todenteolla on paha olla. Lauri on intissä, mun pitäis lukea ylioppilaskirjoituksiin, mennä kuulusteluihin luultavasti, olla ahkera, valmistautua talveen, vieroittautua lääkkeistä jne. jne. Ahdistaa jo nyt. Mä en halua.

Miks kaikki näyttää näin mustalta kokoajan?

Mulla kun ei oo mitä oottaa

Mä mietin ensin, etten sano tästä blogin puolella mitään. Annan teille saman kuvan, kuin ihmisille ympärilläni. Jokin aika sitten tapaamalleni lukijalle kirjoitin kuitenkin muutaman epämääräisen sanasen.

Musta tuntuu, että mä olen luovuttamassa. 

Sekoan. 

Mut ei kerrota kenellekään.

Mä kuitenkin päätin, että mun on pakko sanoa jotain täälläkin. Kello on kohta puoli neljä aamuyöllä, enkä mä saa nukutuksi, kun tää asia vaivaa mua.

Mä tahdon kuolla. Tai en varsinaisesti, sanan oikeassa merkityksessä. Mä vaan tahdon kadota, lakata olemasta. Tahdon haihtua pois niin, ettei kukaan muista mun koskaan olleen olemassa. Tahdon pyyhkiä itseni pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta. 

Ei tää oo mitään oikeaa elämää. Mä olen onnellinen, joo, mut en aidosti. Ei kukaan haaveile viettävänsä kaikkea aikaansa pää sekaisin. Ei kukaan tahdo löytää onnea vain päihteiden avulla. Kantaa poikaystävän-tai-jonkin-sellaisen kukkaa taskussaan, napsia aamulääkkeitä siiderin kanssa. 

Mulla on kolme ja puoli tuntia aikaa nukkua. Sen jälkeen mun täytyis ajaa. Kyllä mä alan olla ajokunnossa jo, ei se ainakaan promilleista oo kiinni, mutta väsymyksestä ehkä. Tai ahdistuksesta, ken tietää. 

En oikein edes tiedä, mitä mä yritän sanoa. Sitä kai vaan, että mua ahdistaa olla mä. Mua ahdistaa olla isosisko maailman hienoimmalle pikkumiehelle. Mua ahdistaa olla paska esimerkki. Mua ahdistaa, kun Tommi sanoo mulle puhelimessa, että mulla on päihdeongelma. Mua ahdistaa, kun Lauri kysyy parin minuutin välein, että onks kaikki hyvin. Mua ahdistaa nähdä peilistä kalpea ja laihtunut paska ihminen. 

Mut silti mä en tee asioille mitään. Leikin olevani aidosti onnellinen, suljen murheet pois mielestäni. 

Vuosi sitten mä luulin olevani onneton ja nyt, kun mä luulen olevani onnellinen, olen mä todellisuudessa onnettomampi ja syvemmissä vesissä, kuin koskaan. 

Silly little girl

Haha, eihän se Lauri sit koskaan soittanut. Enkä mä yllättynyt. En mä mistään enää.

Tekis mieli mäkkisafkaa. Harmi vaan, en taida olla ihan ajokunnossa. Hyvä että kävelykunnossa edes.

Huomenna on näköjään tiistai. Sunnuntaita mä lottosin mut ei sit. Väliäkös tuolla.

Mä vielä kerran soitan ja sit saa olla. Ja eihän se vastaa. Budipäissään tai ties missä aineissa. Eiköhän siitä sit kuulu, kun alkaa panettaa.

Tiedättekö, rakkaat, mä oon aika helvetin paskana. Niin paskana, että en osaa edes välittää enää. Mut mitäs turhia sitä apua hakemaan. En mä edes tiedä mistä sitä apua nyt sais, kun kouluakaan ei oo pariin kuukauteen.

Enkä mä kehtais edes kertoa mitään. Mun pitäis olla aikuinen nyt, pärjätä omillaan ja niin edelleen. En mä vois kertoa, että mä satutan itseäni. Että vihaan jokaista solua itsessäni ja oon niin lähellä luovuttamista. En mä vois näyttää mun ranteita niille. En vois kertoa kuinka paljon mua sattuu. En vois tunnustaa, kuinka vaikeaa mun on päästä ylös joka aamu. En vois myöntää, kuinka usein mä itken. Mun täytyy vaan hymyillä, näyttää kaiken olevan helvetin hyvin ja silloin kaikki on ylpeitä musta.

Jaa, en mä tiedä miten tää meni tähän taas. Piti kirjoittaa Laurista ja päädyin kirjoittamaan itsestäni. Itsekäs paska, niinhän ne kirjoittaa musta Suomi24:ssäkin.